Turo Kuningas: Välityö

”Silloin kun haluan olla ajatuksella tässä ja nyt, keskityn hengitykseen, arkisimpaan asiaan kaikista. Sen osaan ilman joogaopastakin. Sen osaa jokainen ihminen. Hengittämisen. Siihen se pitäisi jättää, nykyhetki. Hengittämiseen. Mutta kun ihminen ymmärtää hengittävänsä, se oppii hallitsemaan hengitystään, säätelemään ilmanpainetta, muodostamaan äänteitä, tavuja, sanoja, lauseita, syntyy puhe. Syntyy pakottaminen. Syntyy suostuttelu ja vänkääminen. Sokrates, Platon ja Aristoteles: pontevia naivisteja. Sofistit: raadollinen totuus. Kreikkalaiset: paskanjauhajia. Ihminen lörpöttelee aina eetos ja paatos edellä, media kehittyy itseensä ihastuneiden ja itseensä ihastuneisiin ihastuvien ympärille, olemme tässä. Olemme nyt. Olemme jumissa.

Tämän takia minä en jaksa enää puhua. Puhe pilaa kielen. Kirjoitus on kehittyneempää, sivistyneempää, se antaa puheen tulla ensin ja hölöttää itserakkauttaan, kirjoitus odottaa vuoroaan, keksimistään, riittävää älyllistä tasoa. Siksi minä kirjoitan. Kirjoitan joka päivä. Nyt. Ensin kirjoitan silloin tällöin, sitä ja tätä, sinne ja tänne, missä vain on paperin nurkkaa tyhjänä. Sieltä täältä irti revittyjä lippuja ja lappuja kertyy isoon lasipurkkiin, jota säilytän pöydällä, kunnes on pakko ostaa vihko.”

Näin kertoo erakoituva kuukausihenkilö. Olen nimennyt hänet kirjan kertojista kuukausihenkilöksi, sillä hänen tarinalinjaansa seurataan luvuissa, jotka on otsikoitu kuukausien mukaan. Hänen lisäkseen Välityössä on viikonpäivähenkilö, joka on pikkupomona jonkinlaisessa varastofirmassa ja valitsee omanlaisen poliittisen aktiivisuuden kirjan loppua kohden ja eniten äänessä on kellonaikahenkilö, joka on jonkinmoinen media/yrityskonsultti, joka sykkii tennikselle, hyville fiiliksille ja josta ei ole ihan varma, mitä hän elämältä haluaa paitsi naisen, jonka menetti joskus vuosia sitten ja luultavasti uudelleen, ennen kuin kirjan takakansi sulkeutuu.

Viihdyin kirjan parissa useasta syystä. Se oli hauska. Repeilin kellonaikahenkilön sinkoilulle ja muille kuvauksille suomalaisesta työelämästä. Tai en tiedä oliko kyseessä realistinen kuvaus vai enemmänkin ironisoiva tai satiirinen mielikuvaryöppy kaikenmoisesta kiky-innovointi-tehy-kehitys-projekti-uudistumis-mitä-kaikkea-näitä-on – meiningille. Oli niin tai näin, mutta repeilin. Koin lukevani satiiria suomalaisesta (työ)poliittisesta ilmapiiristä. Mutta oli kirjassa muutakin.

Vähemmän nauratti kuvaukset julkkiskulttuurista ja televisioviihteen sisällöstä. Kellonaikahenkilön todellisuuteen kuului Pete Meisselin oman underground-televisio-ohjelmapalat, jossa tärkeintä tuntui olla koukuttaa ihmiset kuraroiskeisen sisällön äärelle. Paskan siitä teki muun muassa ihmisten kiusaaminen, seksistinen asenne naisiin, naisten pornoistaminen, nopea ruumiin eritteillä viihdyttävä nauru ja äkkiväärän kohun hakeminen jos minkälaisella pikatempauksella ainoana energiana ärsyttää. Yhden miehen show, joka aluksi huvitti ja lopulta vain kyllästytti. Julkkiskulttuuria edusti Meisselin lisäksi myös yksi räppäri, joka mielellään toimi poliittisen puolueen omanlaisenaan äänenkantajana sekä entinen iskelmäartisti, jolla oli mielipiteitä siitä kuinka yhteiskunta tulisi järjestää muun muassa sulkeutumalla omien rajojen sisälle ja kuinka näiden rajojen sisäpuolella tulisi järjestäytyä tehokkaaksi valtioksi.

”Meidän tulee elää jatkuvan sodanvaaran alla. Täysin omavarainen valtio joutuu varautumaan muiden maiden kateuteen, maanitteluun, uhitteluun. Meidän tulee osoittaa, että täältä pesee, jos rupeatte likaisiksi.

Energiakysymys on keskeinen. Pelkkä säästö ei riitä, energiantuotantoa on lisättävä. On otettava kaikki keinot, kaikki lähteet, kaikki saatavilla olevat raaka-aineet käyttöön. Puu, turve, vesi, tuuli, aurinko, atomit, all in. Öljy on pahin ongelma. Sitä meillä ei ole, ellei halua siitä taistella. Norjan valloittaminen voisi olla logistisesti mahdollisista, mutta kyseessä on Nato-maa. Etenkin likkenteen toimivuuden vuoksi meidän on löydettävä vaihtoehtoja öljylle ja polttomoottoreille. Jos teknologiaa ei ole, sitä pitää keksiä. Tämän on oltava valtionprojekti, suuri kansallinen ponnistus. Tarvitaan valtakunnan terävimmät aivot, kaikki kykenevät kädet. On ajateltava rohkeasti, uurastettava väsymättä, myös pitkäaikaisten. Ihmisen ensimmäinen ja viimeinen käyttövoima on lihasvoima. Jokainen voidaan valjastaa energiaksi. E = mc2. Toisin sanoen 80-kiloisesta pitkäaikaisesta saa teoriassa energiaa 2 petawattituntia. Ajatelkaa: se on kaksi miljoonaa gigawattituntia. Sillä hoidettaisiin Helsingin kotitalouksien nykyinen sähkönkulutus 4000 – luvun alkuun asti. Sillä kuunneltaisiin Bob Marleyn Catch a Fire – vinyylilevyä 7,6 miljardia vuotta ja encoret päälle. Marleyn soidessa planeettamme ehtii muuttua elinkelvottomaksi, galaksimme törmää Andromedan kanssa ja armaan Aurinkomme energiavarat ehtyvät. Kaikki tämä yhdellä pitkäaikaisella. Tämän faktan valossa kuolemanpartioidenkin tehtävää on tarkennettava, niittokonetta säädettävä hienommalle. Ei voi enää puhua yhteiskuntaa nakertavista tuottamattomista torakoista, rusakoista, laiskiaisista. Duracell-pupujahan nämä ovat. Minä, Cringo, puhuisin energia-aitasta. Tämän sadon korjaamiseksi tarvitsemme lainsuojan pakkolunastukselle ja mahdollisimman tehokkaan talteenottomenetelmän. Esimerkiksi polttouunissa tulee aivan liikaa hävikkiä. Päättäjät ja keksijät töihin. Nyt.”

Myöhemmin hän tilittää:

”Kukaan ei halua kirjoittaa. Kukaan ei halua lukea. Tämä on äänen ja kuvan kulttuuri. Yksinkertaisen äänen ja yksinkertaisen kuvan. Niitä me palvomme. Ne tekevät meihin vaikutuksen. Kuvalla isketään, äänellä penetroidaan. Tunkeudeutaan korvakäytäviin. Lyödään päin näköä. Me elämme äänestä ja kuvasta. Puheesta ja katseesta. Me elämme puheessa, ja me elämme katseelle. Puheessa, puheesta, puheeseen. Katseella, katseelta jne. Inessiivi, elatiivi, illatiivi. Adessiivi, ablatiivi, allatiivi. Me elämme puheina ja katseina sekä puheen ja katseen alaisina. Essiivi. Se on elämistä. Elämistä jonakin. Jonakin julkisena ja jaettuna. Tosielämänä. Realityna. Me elämme isoina, itseämme isompina joinakin, isoina essiiveinä, isoina ääninä ja kuvina. Emme me elä tekstinä tai tekstissä tai tekstille. Teksti on kärpäsen paskaa. Genetiivin partitiivia, ja haistakaa akkusatiivi. Meitä ei näe tekstistä. Jos tekstissä kaatuu, siitä ei kuulu mitään, korkeintaan pientä ininää ja tuskin havaittava lätsähdys. Teksti kuolee. Se on jo kuollut. Kirjastot ovat vaaleaksi kuivuneen paskan varastoja. Kirjoittaminen on paskan tuottamista, lukeminen vaalentuneen paskan sivelyä ja sormien tuoksutteua elämyksen toivossa.

Neiti Y. Sinun puhumattomuutesi on tulkittu esimerkiksi muille. Olen samaa mieltä, vaikka saavun tähän mielipiteeseen eri reittiä kuin tulkitsijasi. Sinun puhumattomuutesi ei ole valinta vaan pakon edessä tehty luovutus. Olet esimerkki asioiden luonnollisesta järjestyksestä. Ottakaa muut naiset mallia: olkaa hiljaa. Tätä maailmaa johdetaan puheella. Miesten puheella. Ei akkojen jorinoilla. Ei teoilla eikä esimerkillä. Puheella. Miesten puheella, joka näyttää suunnan: tuolle rintamalle, tähän sänkyyn. Ei naisten puheella, joka näyttää vain suunnan kauppaan. Neiti Y, sinä olet havainnut, että tätä vastaan on turha taistella. Siksi, että olet sitä ennen havainnut, ettet puhumalla pärjää.

Miksikö minä sitten kirjoitan? Hyvä kysymys.

Koska minä en ole enää mies. Minä olen menettänyt ääneni ja miehuuteni. Minusta on tullut ämmä. Kirjoittava ämmä, joka hinkkaa tekstiä kuin vittuaan muiden nussiessa. Sitä kirjoittaminen pohjimmiltaan on, tuloksena ei edes tyydytys vaan, kuten sanottu, paskaa. Paskat housussa. Sitä kirjoittaminen on aina ollut. Ei muuta.

Nyt minä kuulen ja näen, televisiossa, Meisselin sitä kysyessä ja Neiti Y:n nyökätessä, että Neiti Y todella lopettaa kirjoittamisenkin. Se on varmasti neidin miehekkäin teko. Siitä voi ottaa mallia.

Tämän kirjoitettuani vihdoin ymmärrän.

Tämä matka on ohi.

Tämä blogi on tässä.

Facebookissa en ole, Twitteriin en mene.

Minä lähden Instagramiin.”

*

Turo Kuninkaan Välityö ei ole helppoa luettavaa.  Tekstin tahti on maanista, rönsyilevää, piikistä, vittuilevaa, satiirista, tilassa-jumittavaa. Se on kommenttiryöppyä, reaktiota ja kuvailua työmarkkinoista, työelämästä, poliittisesta ilmapiiristä ja median vilpittömästi paskimmista ulostuloista oli se sitten henkilöitynyttä tai netin mahdollistamia ulostuloja. Välityö repäisee rikki kronologisen kerronnan, pilkkoo sen post-post-postmodernisti paloihin ja tarjoaa sen pilkkakirveellä pilkottuna lukijalleen. Koin lukevani satiiria, jossa huomio on politiikassa tai enemmänkin politiikan takahuoneissa kulissien ja vaalimainosten/kampanjoiden takana. Tämän lisäksi pikaviihteellinen massoja ohjaileva televisio-media-julkisuus-kulttuuri sekä työelämäilmapiirin pirstaloituminen ja kiristyminen saivat osansa.

Välityö ei ole helppoa luettavaa, sillä useimmat sen henkilöhahmoista ovat ärsyttäviä oman-navan-tuijottelijoita, joiden ulostulot olivat leipää ja sirkushuveja kansalle, sillä aikaa kun tapahtuu joitain, mistä kansan voisi olla hyvä olla tietoinen. Analyyttisyys, itsenäinen (yhteisöjä rakentava) ajattelu voi olla työlästä kuin yli 400-sivuisen satiirin kirjoittaminen tai lukeminen, mutta se kannattaa, jos ei halua nauttia valmiiksi pureksittua ja suuhun oksennettua tai nielaista placeboa tai mitä tahansa muuta narkotiaa, joka rentouttaa tuijottamaan pistettä unohtaen, mitä sanoja se edelsi, miksi ne sanat ovat olemassa, kuka ne on kirjoittanut, mitä kirjoittaja hyötyy sanoista ja niin edelleen.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Turo Kuningas: Välityö

2018 WSOY

Päällys: Elina Warsta

416 sivua

Arvostelukappale

*

Satiireja ja muita vinhoja kirjallisia tuuletuksia blogissa

Juha Hurme: Niemi

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Savien de Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Ulrika Nielsen: Perikato

Perikato on kielen tasolla melko helposti omaksuttavaa nykyrunoutta. Sanat tuntuvat useimmiten tarkoittavan sitä mitä ne kulttuurisesti iskostettuna noin suurin piirtein tarkoittavat. Maailmanloppu on maailmanloppu eikä esimerkiksi hermoromahdus. Perikatoa lukiessa aivot eivät ajaudu ylikuumentuneeseen tilaan sanaleikeillä. Itse pidän aivojumpasta nykyrunoudessa, mutta sen vastapainoksi tarvitsen lyriikkaa, joka sanoo asiat niin kuin ne ovat.

Minulle Perikato aukesi sivu sivulta jonkinlaisena ajankuvana pääosin länsimaisen elämäntavan loppusuorasta. Jäin siis ilmeisesti jonkinlaisiin maailmanlopun tunnelmiin tai vähintäänkin dystooppisiin tunnelmiin. Kertoja tuntuu välillä odottavan jonkinlaista maailmanloppua intertekstuaalisin viittauksin. Perikadon yksi keskeinen tai laajan huomion saanut intertekstuaalinen viite on katkelma Falk Richterin teoksesta Trust. Sen sanoma tuntuu kumisevan yksin olevan ihmisen tyhjyyttä. Trustin kertoja kärsii kivusta, on hereillä aamuyöllä ja hukassa. Ja lopulta kertoja toteaa: ”Voisin olla missä tahansa. Mutten ole”. Tämä tunne monistuu kokoelman sivuilla eri muodoissaan. Se toistuu yksilökokemuksena ja havaintona ihmisen kollektiivisesta olosta.

Perikadon maailmanlopun meininkiä kuvailee myös lähestyvä Melancholia -planeetta (Von Trierin elokuva) ja halusin tulkita fiktiivisen Linus Andersenin scifi-kirjallisuuden ideat myös apokalyptista kaaosta luovina. Esimerkiksi: 23. Maailma uhkaa tuhoutua tylsyyteen ja itsesääliin tai 77. Kaikki menettävät muistinsa tai 4. Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsivä maaperä, nyt maanisessa vaiheessa: voikukkien tehokkuus moninkertaistuu ja maailmankaupungit repeytyvät rikki. (Perikatoon lainattu: Leif Holmstrand ja Pär Thörn: Sjuttioåtta uppslag till SF-romaner hämtade ur Linus Andersens anteckningsbok). Apokalyptisen tilan tuloa kuvaillaan yksilötason mielenterveyden ongelmilla. Perikato ei kuitenkaan tunnu antavan erityistä ratkaisua. Kokoelma raukeaa turnervaloon.

Yhdistän runokokoelman nimen myös Perikato -elokuvaan, jossa seurataan Hitlerin viimeisiä hetkiä bunkkerissaan. Yksi runokokoelman kertojaäänistä vannoo: ”Vegan Nazi Cooking – ohjelma on se juttu” listatessaan minkälaisiin uusiin trendeihin ihminen voi venyä, koska kaiken räjäyttävä yksilötason huippuunsa hiova relativismi on ok.

”OLET TÄSSÄ

Jos hän ei halua hänen ei tarvitse.

Hänen täytyy saada valita itse.

Sinäkin saat valita itse.

Kaikki saavat valita itse.

Valita mitä haluavat.

Juuri kuten heille sopii.

Juuri kuten heidän makuunsa sopii.

Juuri kuten heidän tarpeisiinsa sopii.

Juuri kuten heidän unelmiinsa sopii.

Etuoikeus valita aivan itse.

Miten haluaa elää.

Kuka haluaa olla.

Mitä mieltä on.

Voi valita aivan vapaasti.

Et pääse pakoon.

Päätät yksin.

Tiedät aina itse parhaiten.

Kaikki nämä polut ja mahdollisuudet.

Voisit olla missä tahansa.”

Ja runon otsikko on: OLET TÄSSÄ. Individualismi ja relativismi tuntuvat kokoelman todellisuudessa edistävän ihmiskunnan tai länsimaisen elämäntavan maailmanloppua (tai hermoromahdusta) tai tilaa, josta tylyt dystopiat on tehty.

Perikatoa lukiessa minulle nousi esiin yksi vahva lukumuisto vuosien takaa. Kenties jopa vuosikymmenen takaa. Perikadon tunnelma jostakin syystä toi mieleeni Harry Martinsonin Aniaran jättämän tunnelman. Laaja yhteisö ihmisiä eksyksissä irroitettuna kulttuurista ja elinpiiristään ajelehtimassa päämäärättömästi ja seoten kollektiiviseen yksinäisyyteen. Aika lohdutonta.

”Ja vaikka protestoisimme, ei se muuttaisi mitään.

Ja vaikka emme protestoisi, ei se muuttaisi mitään.

Huomaamatta olimme kulkeneet pitkän matkan.

Emme tienneet missä olimme.

Tai minne olimme menossa.”

Perikadossa on useampia kertojia ja heistä nainen sekä mies toteavat erilaisia näkemyksiä ja mielipiteitä, joista minulle lukijana nousi tunne näköalattomasta tulevaisuudesta niin yksilö- ja kollektiivitasoilla. On ”lukutaidotonta tulevaisuutta”, tulevaisuutta, johon ei kannata hankkia lapsia ja on systeemissä puurtamisen hyödyttömyyttä. Perikadon jättämäksi jälkikuvaksi minulle kehittyi myös jonkinlainen kelluntatila paluu kohtuun -tunnelmissa. Asioilla ei ole niin väliä, kaikki on suhteellista ja ihminen tarvitsee vain itseään luomaan merkityksiä. Suuria kertomuksia ei ole olemassa.

”Eräänä iltana nainen sanoi: Meidän täytyy oppia elämään maailmassa jossa ei ole merkitystä”

Olen siis kokenut Ulrika Nielsenin Perikadon synkkänä ajankuvana. Sen tähden oli oikeastaan mukava lukea Perikadon sivuilta valonvälkähdyksiä. Runoilijoilla on tärkeä tehtävä.

”Jos on ylimääräinen tässä järjestelmässä.

Jos ei kykene sulautumaan siihen.

Mitä vaihtoehtoja on? kysyi yksi.

Kenties itsemurha, kenties sublimaatio, vastasi toinen.

Runous! vastasi kolmas. —”

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad


Ulrika Nielsen: Perikato (2015 Undergången, suom. Marko Niemi 2017, Poesia)

108s. lainattu kirjastosta. Kannen kuva: Tiina Lehikoinen

Perikadosta ovat kirjoittaneet myös Omppu ja Ylva Perera (för Kiiltomato.net på svenska)