Samuel Beckett: Malone kuolee

Samuel Beckett (1906-1989) nousi tietoisuuteeni näytelmäkirjailijana joitakin vuosia sitten. Ihastuin hänen minimalistiseen ja absurdiin tyyliinsä esimerkiksi näytelmissä Huomenna hän tulee (En attendant Godot, 1953), Leikin loppu (Fin de Partie, 1956), Viimeinen ääninauha (Krapp’s Last Tape, 1959) ja Voi miten ihana päivä (Happy Days, 1961). Samoihin aikoihin löysin laajemmin nk. absurdin teatterin, joka flirttailee eksistentiaalisen filosofian kanssa. Termi on teatterin monitoimimiehen Martin Esslinin (1918-2002) luoma ja sen ”piiriin” kuuluivat joukko toisen maailmansodan jälkeen kirjoittaneita näytelmäkirjailijoita kuten Eugene Ionesco, Jean Genet, Tom Stoppard, Arthur Adamov, Edward Albee ja Luigi Pirandello. Piiri on lainausmerkeissä, sillä kirjailijat eivät todellisuudessa muodostaneet minkäänlaista yhtenäistä ryhmää jonkin taidefilosofisen manifestin tai idean pohjalta. Termi ”absurdi teatteri” oli Esslinin luomus koota yhteen tekstejä, joissa tuodaan esille mm. elämän merkityksettömyyttä, mielettömyyttä, absurdiutta pohjanaan Albert Camus’n essee Sisyfoksen myytti (1942). Yhtenä absurdin teatterin ajatuksellisena kiintopisteenä toimi myös kommunikaation mahdottomuus. Toinen maailmansota oli viimeistään osoittanut, että ihmiset ovat kykenemättömiä kommunikoimaan keskenään tuloksellisesti, järkevästi ja psykologisesti merkittävää yhteyttä toisiinsa hakien.

Malone kuolee on Beckettiltä ensimmäinen proosateos, jonka olen lukenut. Se on trilogian toinen osa. Trilogian muut osat ovat: Molloy (1. osa, 1951, suom. 1968) ja L’Innommable (1953). Ja mitä netistä tietoja pengoin, niin trilogian osat liittyvät suhteellisen väljästi toisiinsa, joten trilogian lukemisen aloittaminen keskeltä ei haittaa. Varasin kyllä jo Molloyn kirjastosta, koska miksei.

Malone kuolee ei ollut mikään helppolukuinen proosateos. Aluksi se tuntui sekavalta proustilaiselta tai James Joycen Ulysseksen kaltaiselta hölötykseltä (pidän kummastakin). Kirjalla ei ole selkeää tarinaa, ei selkeää juonta. Se ei ole psykologista proosaa, jossa rakennettaisiin eheän oloinen kuva päähenkilöstä. Epäselviä ovat myös miljöö ja aikakäsitys. Kirjassa on Malone-niminen mies, joka on kai vanha ja makaa sängyssä ilmeisesti jonkinlaisessa laitoksessa. Hän on raihnainen, käyttää keppiä ja odottaa kuolemaa. Ennen elämänsä päätöstä hän haluaa kirjata ylös omaisuutensa ja kertoa tarinan tai tarinoita kirjoittaen niitä muistikirjaansa. Tarinoidensa keskushenkilöinä ovat Sapocat ja myöhemmin (kenties sama henkilöhahmo) Macmann, joka asuu laitoksessa (kuten Malone?).

Kirja on inessiivistä pölinää. Malone kirjoittaa tarinoita, mutta niissä ei tunnu olevan aina selkeää yhteistä linjaa, teemaa tai aihetta. Ne vaikuttavat pääosin hajanaiselta joukolta lapsuudenmuistoja ja satunnaisen oloisia kohtaamisia ihmisten välillä. Malonen tarinaflown muotoseikat eivät kuitenkaan ollut häiritsevimpiä lukukokemuksessa vaan niiden sisältö, joka oli paikoin hyvin tylyä, inhottavaa tai vain hämmentävää. Havahduin lukemisen aikana pohtimaan, miksi kuoleva ihminen intoutuu kertomaan insestisistä tunteista yhden perheen sisällä tai vaikkapa sikateurastajan toimista eläinten tappajana? Jälkimmäisessä pysäyttävää oli kuoleman aiheen käsittely. Kuoleva ihminen kirjoittaa siitä, kuinka kuolema ei ole rauhallinen poismeno vaan väkivaltainen (murha).

Kuolema vaikuttaa liittyvän moneen Malonen muistiinpanoon ja erityisesti hänen mietteisiinsä omasta itsestään. Tämä antaa mahdollisuuksia pohtia kuolemaa monesta eri näkökulmasta, jotka eivät välttämättä nouse suoraan edes itse tekstistä. Mitä kuolema on? Mitä kuoleminen on? Miksi ja miten elää, kun kuolema kuitenkin korjaa eikä välttämättä nätisti niittäen? Mitä on kuoleman pelko? Sitä ettei ole enää olemassa? Ja jos uskoo sielun olemassaoloon ja erityisesti sen kuolemattomuuteen, niin ihminen voi pohtia mitä ruumiin kuolemisen jälkeen tapahtuu. Ja jos henkinen ikuisuus ei ole uskottava konsepti, niin kuolema on fysiologinen tapahtuma, joka päättää elämän ja sen myötä ihmisen tietoisuuden, ajattelun. Kuolemassa ihminen lakkaa olemasta omana itsenään. Minä katoaa. Kuolema on hyvin lopullinen tapahtuma.

Kuoleman vastapooliksi voi ajatella elämän. Selvää on, että ihminen kuolee, mutta miksi hän elää? Sen takia, että hän syntyy. Entä elämä näiden kahden tapahtuman välissä? Malone ei tunnu antavan itsestään mitään erityistä lukijalleen vai olivatko Sapocat ja Macmann Malonen alter egoja? Kertoiko Malone sittenkin omasta elämästään? Ja jos kertoi, niin oliko se elämisen arvoista? Miksi tällaista tulisi edes pohtia? Kuka määrittelee ”elämisen arvoisen elämän” ja millä kriteereillä?

Kirjan lukukokemukseen kuului syvempiä pohdintoja herättelevien jaksojen lisäksi tuskaisen tylsiä jonkin esineen tai toiminnon kuvailua. Esimerkiksi yhdestä takista Malone teki selontekoa muutaman aukeaman verran. Takille en tahtonut löytää erityistä symboliikkaa, se oli vain takki. Jokin syy takkiepisodiin kuitenkin on kirjassa, koska muuten se ei olisi siinä. Minun kohdallani se oli kuitenkin vain hämmennys, jolla minua lukijana ajatushutkittiin. Kiinnostavampana objektina pidin Malonen käyttämää keppiä ja erityisen kiinnostavana ikkunaa hänen huoneessaan. Ja kenties kaikkein kiinnostavimpana sitä, että Malone ei lopulta tuntunut antavan itsestään mitään, mutta hän kantoi huolta kirjata vähäisen omaisuutensa. Elämän materiaalisuus.

Ajoittain huomasin epäileväni Malonea psykoottiseksi, joka ei näe todellisuutta eli on yksin maailmassaan. Välillä näin Malonen yksinäisenä hylättynä vanhuksena jossakin laitoksessa. Hänen luonaan ei käy läheisiä vieraita ja ruokaa tuova ja yöastiat tyhjentävä hoitajakin on jonnekin kadonnut. Malone tuntui käyvän kamppailua minuudestaan ja olemassaolostaan. Kenelle Malone on olemassa? Kirjassa ollaan alusta loppuun saakka Malonen pään sisällä. (1)

Malone kuolee oli minulle lukukokemuksena absurdi, haastava ja puliseva yhden ihmiskokemuksen ajatuksenjuoksua imitoiva monologi. Kirjan lukukokemus herätti lukuisan joukon kysymyksiä, ristiriitaisia, polveilevia kysymyksiä, joihin en luultavasti saa koskaan vastausta.

*

”Muutama rivi muistuttaakseni itselleni, että minäkin yhä olen. Täällä ei ole enää käyty. Miten kauan siitä on, kun hän täällä kävi? En tiedä. Kauan. Ja minä. Kiistattomasti kuoleva, muu ei merkitse mitään. Mistä tämä varmuus? Yritä ajatella. En osaa. Suurisuuntainen kärsimys. Minä paisun. Jospa puhkean? Katto lähestyy, loittonee, rytmikkäästi niin kuin silloin, kun olin sikiö. Yhtä lailla merkille pantava on mahtava jäteveden ääni, eräänlainen mutatis mutandis – ilmiö, ehkä autiomaiden kangastusten kaltainen. Ikkuna. En enää näe sitä, minulle on vastahakoisesti selvinnyt, että minun on mahdotonta kääntää päätäni. Valo on taas lyijynharmaata, piripintaista, virranpyörteen ylittänyttä, syvistä räjähdyskuopista täysin kirkkaaksi kovertunut, vai pitäisikö sanoa, että se pyrkii ilmaksi, valoksi. Kaikki on valmista. Paitsi minä. Synnyn kuolemaan, jos niin uskallan sanoa. Siltä minusta tuntuu. Omituinen tiineysaika. Jalat ovat jo tulleet ulos olemassaolon suuresta vitusta. Toivon, että synnytystila on otollinen. Pääni kuolee viimeisenä. Vedä kätesi sisään. En osaa. Vihlova vihlottu. Kun tarinani on loppu, elän edelleen. Lupaava ero. Se on minun loppuni. En enää sano minä.” (s. 175-176)

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Samuel Backett: Malone kuolee

Alkuperäisteos: Malone meurt (1951)

Suomennos: Caj Westerberg

2007 Basam Books

Kansi: Jari Silvennoinen

183 sivua

lainattu kirjastosta

*

Muita absurdimman tunnelman kirjoja blogissa

Tässä. ja. . . nyt. Samuel kirjoitti. Beckett. Älä koskaan… unohda.

Kun sarvikuonot valtaavat maailman ja muita näytelmiä

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

*

Kirjasta on akateemisemmalla otteella kirjoittanut Päivi Mehtonen: Minän pyhiinvaellus ei-mihinkään (niin & näin)

(1) Jokin descartesilainen cogito ergo sum – tyyppi Malonesta tuli myös mieleeni. Ajattelen, olen siis olemassa. On aika iso pala haukattavaksi lähteä varhaisen rationalismin, kartesiolaisen dualismin ja sen sellaisten linjoille pohtiakseen Malonen eksistenssiä, vaikka mahdollisesti myös hedelmällinen tulkintareitti. Aine ja henki, ruumis ja sielu. Tietoisuus, minuus… Juu. Iso pala on.

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Huh! Kääk! Apua! Mitä tää on! Mitä just tapahtui?

Novellikokoelma tapahtui. Maija Sirkjärven esikoisnovellikokoelma tapahtui. Kummallisten, outoja ja kauhuakin muistuttavien novellien kokoelma tapahtui.

Yksitoista kertomusta ihmisistä arjessa kunnes jotakin äkkiväärää tapahtuu. Epämiellyttävä ja outo tunne jää lukijaan, koska rutinoitua arkea on heitetty sirkkelisahalla päin näköä. Aina ei tule sirkkelisahasta ja vaan joskus käy myös niin, että olit lähtenyt kauppaan hakemaan maitoa ja leipää, mutta tuletkin tehneeksi ”arosudet” ja katoat historiasta tilaan, jonka jälkeen mikään ei ole enää ennallaan.

Novellien tunnelma ja kerrontakäännökset luovat nyrjähtäneen lukutilan. Tällä tyylillä on juurensa goottikamassa, mutta Sirkjärven novellien miljööt, henkilöhahmot ja kerronta ovat päivitetyt postmoderniin. Kumma-kirjallisuutta tai spekulatiivista fiktiota tämä voisi olla myös, mutta ei sen perinteisessä mielessä fantasiaa tai scifiä vaan kutsuisin tätä arki-kummaksi. Tapahtumat päähenkilön elämänjakson aikana lähtevät liikkeelle hyvin arkisista asioista ja tilanteista, mutta jatkuvat parhaimmillaan lumivyöryn lailla todella erikoisille raiteille. Ajoittain mieleeni tuli myös Miranda Julyn Uimakoulu – novellikokoelma. Jotain on pielessä, mutta annetaan asioiden edetä silti omalla painollaan kunnes tapahtuu ajautuminen tapahtumahorisonttiin kesken tavalliselta tuntuvan hetken. Julyn novellit vetävät ajoittain herkullisen överiksi siinä missä Sirkjärvi ei lähde niin karnevalistisiin kirjallisiin keinoihin. Jotain kaikuja kokoelmassa oli mielestäni myös Raymond Carverin  lakoniseen tyyliin, jonka keinoin kuin ohi mennen todellisuus ja luottamus ihmiseen ajautuvat kummalliseen valoon.

*

Mutta siis outoa tapahtuu. Jotakin jota on hankala selittää. Naapureihin ei voi luottaa, tuntemattoman ystävällisyyteen ei voi luottaa, puolisoon ei voi luottaa ja oma mielikin taitaa tehdä kepposia paineen alla. Moni novellin henkilöhahmoista tuntuu olevan jonkinlaisessa muutostilassa. Elämänkriisi päällä (avioliiton ongelmat, naimisiin meneminen, muutto, karkaaminen kotoa) tai sitten heidät tempaistaan kesken arkisen hetken johonkin, mitä ei voinut millään tavalla ennakoida. Tai oikeastaan joskus voi. Muutamassa novellissa päähenkilön vastavoima on vähittäin väkivallan uhkaan taipuva tyyppi. Parin novellin kohdalla tunnelma oli niin tiheä, että oli ihan pakko tsekata lopusta, että miten käy.

Sirkjärvi on taitava kertoja luomaan klaustrofobista jännitettä, tihentyvää tunnelmaa, joka pirskahtelee kunnes räiskähtää. Aina ei räisky. Joskus nurinkurinen myrsky nousee hitaasti, myllää aikansa ja sitten vaimenee horisontin viivan taakse yhtä oudon huomaamattomasti kuin on paikalle saapunutkin. Novelleissa vieraantuneisuus ja arkisuus kulkevat vieri vieressä toisiinsa hankaamatta kunnes joku outo hyppää eteen (tai ollut mukana koko ajan, mutta sitä ei ole tullut aiemmin huomanneeksi) ja tarinan suunta hiertyy tutisevaksi painesäiliöksi. Hienovaraista siirtymistä arkikokemuksista kohti säkenöivää pakokauhua.

*

Tunnemmeko todella toisemme? Toisen ihmisen? Tätä epäilystä novellit ruokkivat. Eläminen on arkea, valintoja ja soljumista paikasta toiseen rutiinien suojassa. Ihmiset ovat meille olemassa niiden mielikuvien ja ennakkoasemien näkökulmasta, jotka olemme heihin luoneet. Sirkjärven novelleissa tämä tuttuusasetelma kyseenalaistetaan.

Itselleni jäi tuntu, että novellit kertovat kummauttavan pintatasonsa alla joistakin syvemmistä kriiseistä ja elämänmenon ilmiöistä länsimaissa tai ihan vain Suomessa. Näitä aiheita voisivat olla esimerkiksi mielikuvien täydellisen elämän tavoittelu (joka paljastuu aika mekaaniseksi, kun pääsee ihmisen kuoren läpi),  parisuhteista kriisissä, avioeron jälkeisestä mielenmaisemasta, naapurisuhteiden ajoittaisista hankaluuksista, ja elämänpiirien erilaisuudesta maaseudulla ja kaupungissa. Ja entistä syvemmälle mennään kun tarkastellaan, minkälaisia henkilöhahmoja novelleissa on. Mikä luo uhkan? Tai olisi parempi kysyä, että kuka luo uhkan? Ihmisestä nousee esille piilotettua aggressiota, kasvotonta vihaa, pakkomielteitä, harhaisuutta ja isojen elämänmuutosten kriisiyttämiä ja itsestään vieraantuneita ihmisiä.

*

Lukukokemuksesta teki riemastuttavan kertomusten tunnelman lisäksi Sirkjärven kieli ja erityisesti vertaukset tai kuvailut. Sohva voi olla ihonvärinen, silmät voivat tuikkia kuin Tarjoustalosta hankitut jouluvalot, inho voi piristää kuin Coca-Cola ja karkin käärepaperi hehkuu ”kuin kuu, miljardien tähtien ympäröimänä liikutellen vuorovesiä tahtonsa mukaan”. Kirjoittajan kirjallisiin keinoihin kuului myös novellien tiiviin ilmaisun sääntöjen mukaan tuoda henkilöhahmoista esille vain tarpeellinen ja vähin sanoin. Tällöin esimerkiksi henkilöhahmon sielunelämän kuvaukseksi voi joskus riittää, kun hänestä kertoo mitä kirjoja hän omistaa: ”Kirjahyllyssä seisoi kaksi kirjaa: Johdatus kaktuksen hoitoon ja Ultrajuoksijan päiväkirja.”

”Toisinaan ihminen saattaa elää onnellisesti useita kymmeniäkin vuosia ennen kuin hän joutuu kasvokkain elämän tummempien sävyjen kanssa. Näin kävi minulle, ja on kohtuullista sanoa, että vaikken ole pienimmästä lannistuvaa tyyppiä, nämä kokemukset myös muuttivat minua. En käyttäisi sanoja vihainen tai lohduton, mutta se on silti suunta tai sektori, jonne tunteeni loksahtaisivat. ”

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Novellikokoelma

2018 Teos 236 sivua

Ulkoasu: Marika Maijala

Arvostelukappale

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Reader, why did I marry him?

Peter Weiss: Kolmen kulkijan keskustelu

”He olivat miehiä jotka vain kulkivat kulkivat kulkivat. He olivat pitkiä, he olivat parrakkaista, päällään heillä oli nahkatakki ja yllään pitkä sadetakki, he käyttivät nimiä Abel, Babel ja Cabel, ja kulkiesaan he keskustelivat toistensa kanssa. He kävelivät ja katselivat ympärilleen ja näkivät sen mikä tuli näkyviin, ja he puhuivat siitä ja muusta, minkä olivat nähneet aikaisemmin. Yhden puhuessa molemmat muut vaikenivat ja kuuntelivat tai katselivat ympärilleen ja kuuntelivat muuta, ja kun yksi oli puhunut loppuun, puhui toinen, ja sitten kolmas, ja molemmat muut kuuntelivat tai ajattelivat muuta. — He muistuttivat toisiaan, joten ohikulkijat pitivät heitä veljeksinä, mutta veljeksiä he eivät olleet, olivat vain miehiä jotka kulkivat kulkivat kulkivat tavattuaan toisensa sattumalta, Abel ja Babel, ja sitten Abel ja Babel Cabel. Abel ja Babel olivat kohdanneet toisensa sillalla, Babel joka tuli Abelia vastaan, oli kääntynyt ja liittynyt Abeliin, ja puistossa oli Cabel osunut heidän tielleen ja liittynyt heihin, ja siitä lähtien he kulkivat kulkivat vierekkäin. ”

Näin alkaa Peter Weissin pienoisromaani Kolmen kulkijan keskustelu. Toisilleen tuntemattomat miehet kohtaavat, alkavat kulkea keskenään ja puhuvat puhuvat puhuvat. Heidän puhettaan ei ole eritelty henkilöhahmoittain vaan se etenee tekstissä tasaiseen tahtiin kertojaa kesken kaiken vaihtaen. Romaani on rakenteeltaan tekstipätkiä, anekdootteja, muistoja ja ajattelun virtaa.

Kolmen kulkijan välille ei kuvata vuorovaikutusta, joten siihen nähden ’keskustelu’ on harhaan johtava kuvaaman heidän olemistaan kirjan sivuilla. Kyse on enemminkin monologeista. Yksi aloittaa, toinen jatkaa, sitten kolmas jatkaa. Ja lukija ei voi olla aina varma miten tekstikatkelmat liittyvät toisiinsa, kuka ne on kertonut, miksi ne kerrotaan ja ovatko ne edes minkäänlaisessa kronologisessa järjestyksessä. Eheä narratiivi tai kerronnan rikkominen on keskeinen osa kirjan juonta.

Kertojat ovat kohdanneet toisensa sattumanvaraisesti ja heidän kertomansa sisältö tuntuu myös hyvin sattumanvaraiselta. Lisäksi tarinoiden pätkistä en lukijana kokenut merkittäviä ahaa-elämyksiä ihmisen eksistenssistä, ei eettisiä pohdinta tai mitään, joka auttaisi minua lukijana eläytymään kerrontafragmentteihin. Ainoa mikä niitä tuntuu selkeästi pitävät koossa on jotakin niiden rakenteeseen viittaavaa. Tekstifragmenttien rakenne tuntuu muistelemiselta ja havainnoivalta.

” Kerran minä kävelin erään kaupungin halki, vaellukseni kesti monta päivää ja yötä. Olin astunut linja-autosta sen jälkeen kun rahastaja oli monta kertaa kysynyt minulta, minne olin matkalla, ja lopulta kun minä en voinut sitä hänelle selittää, kehottanut minua poistumaan autosta. Kuljin läpi kaupunginsosien, joissa oli telakoita ja laivanveistämöitä, ja kun minä siellä kierrellessäni kohtasin pari kolme kertaa saman poliisin, hän pysäytti minut ja vaati minua näyttämään paperini. Ne olivat mukanani, tiesin myös nimeni, vaikka se olikin minusta samantekevää. En vielä ollut unohtanut nimeäni, mutta en enää muistanut, minkä takia minä siellä kuljeskelin, enkä liioin, missä kaupungissa olin.”

Päämäärätön kuljeskelu ja identiteetin katoaminen tuntuvat yhdeltä melko keskeiseltä teemalta kirjassa. Ihmisellä on muistoja, mutta hän ei liitä niitä kokonaiseksi eheäksi elämäntarinakseen. Lukijakin saa kulkijoista tietoonsa vain paloja sieltä täältä. Yksi heistä on saattanut olla naimisissa, kenties joku on isä, olisiko joku satamatyöntekijä, ja joku heistä saattaa olla sotilaskarkuri. Ei voi olla varma.

”Hän käveli pöydän ympäri ja seisahtui eteeni. Kumartui sitten katselemaan arpeani ja tarkasteli sitä aivan läheltä. Hän kosketteli sitä etusormellaan, joka oli vielä kostea nenälimasta, ja sanoi, että luodin saattoi vielä nähdä, minkä minäkin tiesin. Sanoin tietäväni sen. Hän katsoi minua silmiin alhaalta päin. Hänen viiksensä, nykyisin valkoset, olivat silloin vielä mustat, ja hänellä oli tuuheat mustat kulmakarvat. Hän sanoi minua armeijan ruumiillistumaksi. Vastasin tietäväni senkin. Hän tapaili sanoja, oli ilmeistä, että hän käsitti aloittaneensa väärin eikä tiennyt miten jatkaa. Sitten hänen kasvonsa kirkastuiat äkisti ja hän kysyi, missä taistelussa minä olin saanut tuon luodin. Taistelussa omaa itseäni vastaan, vastasin, olen itse ampunut sen rintaani.”

Kulkijoiden tekstikatkelmissa on myös joitakin hyvin absurdeja kuvauksia. Itse asiassa kirjasta tuli mieleeni absurdi kirjallisuus ja etenkin -teatteri, jonka keulakuvina vielä 1960-lvulla olivat mm. Samuel Beckett ja Eugene Ionesco. Beckettillä itse asiassa on vastaavia, mutta kahden miehen, kohtaamiskuvauksia, joissa muistellaan menneitä kerrontapaloina, jotka eivät tunnu liittyvän toisiinsa mitenkään. Ikään kuin ihminen toisi esiin muistoja, mutta niillä ei ole merkitystä. Niistä ei muodostu ”Suurta Kertomusta”, joka kertoisi lukijalleen mikä tekee ihmisestä ihmisen tai ”kasvattaisi moraalisesti”. Absurdin draaman kirjoittajat kuvasivat töillään sotien jälkeisen ihmisen mielenmaisemaa irrallisuudesta ja yksinäisyydestä (tai äärimmäisestä subjektiivisuudesta) kulkien Albert Camus’n ja Jean-Paul Sartren kanssa samoilla poluilla.

”… ja samalla hetkellä alkoi putoaminen, minä putosin ja putosin, ja huone, talo, kaikki putosi kanssani, kunnes painottomuuden tila oli saavutettu, siellä minä sitten lentelin, ulos, alas, yhdellä ainoalla loikkauksella läpi kuuden kerroksen, kujaa pitkin, kauniitten kovien pintojen ja teräväsärmäisten pilarien luo, joiden välissä kaikki oli kiinteätä ja saattoi kimmahtaa minua vastaan, ja sitten jälleen ylös ja laatikkoon, ja aamulla kaasuliekin sihinän lähelle, kahvikuppien kilinän luo, sanattomien äänien eteen, ja piilopaikkoihin porttikäytävissä ja pihoissa, tuolla ylhäällä, hoiden kokoon kyhättyjen muurien välissä, tuolla missä kuja päättyy aukiolle ja missä linnun vihreät sulat lehahtavat näkyviin, linnun joka ei ehkä olekaan kotka, vaan papukaija, tuolla missä ryömin portaita kynnystä nuollakseni.”

Absurdi kirjallisuus kertoo ihmisen elosta jotakin oleellista samalla kertomatta yhtään mitään.

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Peter Weiss: Kolmen kulkijan keskustelu (1963, suom. Aarno Peromies, Otava 1965, 160s.)

Lainattu kirjastosta

Absurdia tunnelmaa lisää:

Kun sarvikuonot valtaavat maailman ja muita näytelmiä

Tässä. ja. . . nyt. Samuel kirjoitti. Beckett. Älä koskaan… unohda.

Insta-lukukokemuskuvaus Esslinin teoksesta koskien absurdia teatteria

Insta-lukukokemuskuvaus Weissin näytelmästä Sade/Marat