Kesken jääneet 

Keskenjääneet, mutta ei välttämättä huonot kirjat. Huonoja kirjoja ei taida olla, on vain kohtaamattomia tarinoita, kirjojen rakenteita, sanavalintoja, syntaksin kulkua, henkilöhahmoja, asenteita ja sen sellaisia kirjan maailman sisäisiä asioita. Tällä kertaa todella tarkoitan: Syy ei ole sinussa vaan se on minussa. Ehkä kohtaamme jälleen.

30.5.2018 Mika Rättö: SE JOKIN ”kuule härkäpapusi rapisevan” (Teos 2018, lukeminen päättyi 51/288s.)

”Tässä sinulle haihattelijaa väkevämpää, arkistovastaava sähisi myrkyllisesti. – Kuule sinä arrogantti sokeapiste kun lausun , ei, huudan kautta Bela Spontaanius Kyyhkyläisen kaikkivoipaisten sandaaleiden; itse Taivaallisten härkäpapujen korkeimman neuvoston pyhimykset ovat julistaneet päälakeni syntymämerkin ihmeeksi, ja sinäkö uskallat uhmata päälakeni pyhää paratiisikarttaa ja sen suomaa viimeisen sanan asemaa, sinäkö?”

Edellinen on lainaus sivulta, jonne lukeminen päättyi tällä kertaa. En saanut otetta tarinasta, en ainakaan juonesta, en kielestä, sanojen merkityksestä, en päähenkilöistä enkä muistakaan henkilöistä, en kirjan maailmasta. Fantasia-dystopia – tyyppistä tarinointia, jossa varmasti paljon huumoria mukana, mutta itseäni ei vielä naurattanut. Jotain tuttua kirjan maailmassa oli tämän päivän Suomeen, minkä takia olisin halunnut kyetä lukemaan tämän loppuun asti. Nyt jäi kesken. Kenties tapaamme vielä.

15.3.2018 Maria Peura: Valon reunalla (Teos 2005, lukeminen päättyi 34/165s.)

Voi ei. Tämä kieli ja tämä kerronta ihan huipputasoa. Soljuu, virtaa. Olisin todennäköisesti lukenut tämän ”yhdeltä istumalta” pelkästään kielen ja kerronnan taitavuuden takia. Maria Peuralla on kirjallinen lahja. Ja miksi sitten jäi kesken? En nyt jaksanut lähteä lappilaisen elämisen menoon, joka joka jatkuvaa tylytystä, kurjaa, köyhää, rankkaa, kuolemaa, itsemurhaa ja kaikenlaista mikä tappaa sielun ja ei saa uskomaan, että elämässä olisi jotain kaunistakin. Tai ei saa uskomaan, että elämä olisi elämisen arvoinen vaan pelkkää rumaa kivikkoista ylämäkeä. – – Tapaamme vielä. Nyt ei ollut meidän yhteinen aikamme. – – Miksi lappilaiset paikkaan/kyläyhteisöihin sidotut tarinat ovat usein näin nurjia ja karuja?

8.3.2018 Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen (Keltainen kirjasto, Tammi 1992/ suom. 2017, lukeminen päättyi 224/230s lauseisiin: ”Yukikon käsi oli vielä rinnallani. ”Voi sinua”, hän sanoi aivan kuin lukien seinään suurilla kirjaimilla kirjoitetun tekstin. Ajattelin, että ehkä seinässä tosiaan lukikin niin.”

No juu. Pidän enemmän Murakamin maagisesta realismista, mutta voi mennä vähän aikaa ennen kuin sitäkään luen tämän lukukokemuksen jälkeen.

Selkeitä lauseita tässä ja plussaa tunnelman luonnista, mutta jotenkin harmitti esimerkiksi kirjan naiskuva. Naisen unelma ennen mahdollista kuolemaansa (katosi miehen elämästä) on ottaa mieheltä suihin ja tyydyttää itsensä sitä tehdessään. Kun mieskertoja haluaa unelmiensa naista niin hän ihailee tämän kauneutta ja työntyy sisälle. Mentiin aika peniskeskeisesti tässä. Nostalginen ja kliseinen tarina, joka joskus toimii, mutta tässä tarinassa ei nyt ihan mulle toiminut. Kertojana on mies, joka saa naiset kaipaamaan sitä, että antavat hänelle suuseksiä, antamaan hänelle suuseksiä (koska tyttöystävä torjuu penetratiivisen seksin) ja ottamaan takaisin kun naiset ovat antaneet hänelle suuseksiä. Suhteellisen oraalista. Naistensa välissä hän ihailee mm. naisen tupakointia, huulipunaa tupakassa, kuuntelee jazzia, lukee kirjoja, pyörittää antaumuksella ja huippuunsa hionnalla kahta ravintolaa ja painii itsensä kanssa: mitä tein oikein, mitä väärin, mitä tunnen, olenpa itsekeskeinen, kelvoton, muita satuttava ja mitä ongelmia on siitä, että olen ainoa lapsi. Utuista ja mystistä tunnelmaa ja irtaantumista, mikä Murakamin kerronnan vahvuus, mutta vähän köhnäisen kliseisesti tässä kirjassa. Oliko nainen olemassa vai ei, kuka hän oli, oliko eksästä puolestaan tullut tyhjä kuori (aika kummitusmainen), joka johtui vain siitä, että he erosivat. Vahvistettiiko tässä sitä, että nk. ainoat lapset ovat yksinäisiä ja hemmotellut itsekeskeisiä? Luen haastavaa sisältöä jo paljon, mutta tässä sitä ei minulle ollut. Avoimet loput kirjallisuudessa plussaa ja mulkkujakin kertojina on kiva lukea, mutta särmällä, kiinnostavasti. Tästä tuli vähän aliarvioitu olo esimerkiksi lukijana. Samanlaista teemaa on mielenkiintoisemmin käsitelty esimerkiksi Kawabatan Lumen maassa. Murakamin tässä kirjassa naishenkilöt jäivät ontoiksi ja yksipuolisiksi, jolloin päähenkilökin jäi sellaiseksi, koska sivuhenkilöiden onttous ei tukenut riittävästi päähenkilön elämänkriisiä, pohdintoja ja niin edelleen.

Kertoja kaipasi naisesta imua (sana, jota suomennoksessa käytetään). No, joskus näin.

4.2.2018 Wilhelm Schmid: Tyyneys – Mitä saavutamme ikääntymisen myötä? (Aula & co 2014/2016), lukeminen päättyi 18/114s.)

En tainnut antaa tälle hirveästi mahdollisuuksia. Olen aika huono lukemaan elämäntaito-oppaita. Epätyyni olo suorittaa ja kelailla elämää niin, että vanhana olisi tyyni. Mitä on tyyneys? Ja miksi vanhana tulisi olla tyyni? Että voi kelata taakse päin, että ihan hyvin eletty ja nyt tyyni olo eletystä elämästä? En tiedä. No näin tällä kertaa.

Héctor García (Kirai) & Francesc Miralles: Ikigai – pitkän ja onnellisen elämän salaisuus japanilaisittain (Gummerus 2017), lukeminen päättyi 66/178s.

Oli mun makuun turhan höttöinen ja toisteltiin sisältöä. Kepeää ja sisältöä noukittu vähän sieltä ja täältä. Summa summarum otsikon sisältö: syö ja nuku kunnolla ja fiksusti, liiku päivittäin ja älä stressaa. Etsi elämällesi mielekäs tarkoitus. Olen sosiaalinen ja yhteisöllinen.

26.9.2017 China Miéville: The City & The City (Macmillan 2009), lukeminen päättyi 61/312s.

Nyt ei lähtenyt lukutuntumat lentoon Miévillen tarinan matkassa. Olen lukenut kirjailijalta kaksi teosta ja ne ihan kiinnostavia ja viihdyttäviä. Tässä oli mulle liikaa semitutuilta tuntuvia erisnimiä ihmisille ja paikoille, jotka veivät sivupoluille. Ja murhamysteeri ei tuntunut omalta, vaikka ilmeisesti valuu kohti salaliittoteoriameininkejä ja sen sellaisia. Jonkinlainen fantastinen utooppinen tai enemmän lienee dystooppinen rikos/jännitystarina.

21.8.2017 Ian Watson: Yhteyksiä (Book Studio 1973/1993), lukeminen päättyi 80/256 s.

Äh. En jaksanut useampien henkilöhahmojen maskuliinisuuden aggressiivista tihuttelua, psykologisia valkoisen miehen ihmiskokeita lapsille vankeudessa Afrikassa ja niin edelleen.

10.8.2017 Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja (Tammi 2016), lukeminen päättyi 88/286 s.

Harmiton ja lempeä kirja, joka ei ollut minua varten. Tuntui aika tylsältä.

2.8.2017 Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max (Teos 2009), lukeminen päättyi s. 40/312

Pidin Parkkisen Säädyllisestä ainesosasta, mutta tämä tuntuu tiuhalta ja täyteen pakatulta minulle tällä hetkellä. Kaipaan väljyyttä ajatella.

Elena Ferrante: Uuden nimen tarina 

Saatan vielä palata tähän. Lilan ja Elenan tarina kiinnostaa sukupuolen ja luokan näkökulmasta. Ihmettelen heidän nk.ystävyyttään, joka vaikuttaa julmalta, ilkeältä ja sen sellaiselta. Hyvin kirjoitettu. Etenee jouhevasti ja lukujen lopussa cliffhangereitä, joihin reagoidaan nopeasti uuden luvun alussa.

Patrick Süskind: Parfyymi (1985 Otava), lukeminen päättyi s.126/302

Kirja kiinnosti, sillä päähenkilö omaa erityisen voimakkaan/vavahteikkaan hajuaistin ja niin päähenkilön valintoja kuin kirjan maailmaa kuvattiin lukijalle pääosin hajuaistin kautta. Ja silti. Kerronta tökki tai tuntui jotenkin kököltä. Poikkeusyksilö empatiakyvyttömänä tappajana ja sitä rataa. Ei edes kovin diippiä. Aika jouhevasti tuntui silti etenevän, mutta ei lähtenyt lentoon.

26.5.2017 Max Frisch: Montauk (1975 WSOY)

Olen lukenut Frischiltä aikaisemmin kaksi teosta, näytelmän Tuhopolttajat ja pienoisromaanin Ihminen ilmestyyholoseeniin. Pidin näistä kummastakin. Tämä tuntui turhan episodimaiselta ajatusten kuvaukselta paikoin aika banaaleista ja triviaaleista seikoista. Lisäksi aika lailla paikkaan sitoutunut (mahdollisesti New York ja Staten Island)

16.5.2017 Satu Taskinen: Lapset (2017 Teos)

Paljon ajatuksia ilmeisesti yhteen päivään tai puolikaaseen päivään tiivistettunä. Ihmisen elämä, mielipiteet, kokemukset, muistot ja eurooppalainen eetos. Rapistuminen ja ravistelu. Emme löytäneet nyt toisiamme, mutta tapaamme jälleen.

15.5.2017 Arto Melleri: Siriuksen vieraat (1984, Otava)

Nyt oli liikaa kesäteatterimaista puskafarssia ja suomalaista mielenmaisemaa 1970-luvun krapulassa tällä erää. Ajankuva, jota ei enää välttämättä esitettäisi?

7.5.2017 Jarno Pennanen: Kulunut kultaviitta (1971/2007, WSOY)

Joskus sadut toimivat ja niitä on mukava lukea. Niiden näennäinen helppous voi hämätä. Ja toisaalta aikuinen on luultavasti kadottanut sen ihmeellisyyden kokemuksen, mikä liitty satuihin. Onhan saduissa muutakin kuin ihmeellisyyttä. Ne voivat olla opettavaisia ja ne voivat kertoa jotain klassisia aineksia ihmisyydestä, joihin aikuinen tarttuu lukiessaan satukirjoja, folklorea ja mytologiaa. Pennasen sadut tuntuivat kovin klassisilta teemoineen ja henkilöhahmoineen. Eksyneitä, petettyjä, kadotettuja, huijattuja, olomuotoa vaihtavia, seikkailijoita.. Paha ja ahne saa usein palkkansa. Jokin jäi tällä lukuyrityksellä kuitenkin uupumaan. Minua saduissa ei viehätä niin ketterä kerronta, jota Pennasen saduissa edusti esimerkiksi toisteinen juonenkuljetus (esim. kuinka hämähäkkineidot punoivat samanlaista juonta ja kudosta prinssin pään menoksi). Etsin saduilta jotakin kauaksi vievää alitajuista ymmärrystä.

3.5.2017 Maria Matinmikko: Värit (2017, Siltala)

Pidän nykyrunoudesta. Pidän siitä paljon. Luen sitä aika paljon. Nykyrunous voi olla esim. leikki, sormijuoksutus koskettimilla, tuijotuskilpailu, aivopuoliskojen cardiorytkytys, sanojen halailua (vrt. Puiden halailu), tila maailmankaikkeuden laidalla ja niin edelleen. Runo ja runoteos voi olla myös tyhjä tila ja sellaisenaankin se koskettaa minua. Runo tai runoteos voi olla kakofoninen kaaos ja sellaisenaankin se koskettaa minua. Kosketuksella en tarkoita liikuttumista tai tunteilla reagointia. Nyt jäin ilman tai ilmaan. Jäimme etäisiksi. Emme kohdanneet. Pahoittelut. Halusin ymmärtää edes jotakin. Tuijotin avaimenreikää ja avaimet olivat hukassa. Kumpa ne olisivat olleet edes toisessa tilassa kurkistettuani avaimenreiästä suljetun oven takana. Katsoin loittonevaa selkää ja en tiennyt kenen selkä se oli. Suljin kirjan kannen vastahakoisesti.

28.4.2017 Katja Kallio: Yön kantaja (2017, Otava)

Tämä on vähän nolo ja en ole ihan varma kehtaako tätä tänne laittaa. Moni (kirjabloggari siis 🙂 ) on löytänyt tästä paljon, mutta luovutin reilut 60 sivua luettuani. Amanda oli päässyt Pariisiin. En saanut Amandasta otetta. Ymmärrän, että Amanda oli liukas nainen, jolle sopi flowssa eläminen (tai lentäminen) ja en halunnutkaan kahlita Amandaa, mutta olisin halunnut alusta alkaen ymmärtää edes vähän häntä tai nähdä maailmaa hänen silmin ja kokemuksin sellaisella kielellä ja tarinallisella rakenteella, joka olisi vienyt mennessään. En siis päässyt Amandan matkassa Seiliin. Kenties kohtaamme vielä, Amanda.

Mainokset