3x uskonto: raamatuntutkimusta, uskontodialogia ja pyhiä juutalaisia kirjoituksia (Talmud)

Kolme hyvin erilaista kirjaa uskonnoista. Erilaista sen tähden, että niiden tapa lähestyä uskontoja ja uskonnollisuutta on toisistaan poikkeava. Riikka Tuorin ja Tapani Harviaisen toimittama valikoima tekstejä Talmudista on uskonnollinen kirja, joka on tieteellisesti toimitettu. Talmud on keskeinen osa juutalaista uskonnollista itseymmärrystä ja oppia. Mikko Heikan Uskonnot kohtaavat on teologin ja uskonnollisen johtajan (luterilainen emerituspiispa) puheenvuoro globaaleista kriiseistä kuten pakolaisuudesta, ilmastomuutoksesta ja sotaisista konflikteista yhdistettynä uskontodialogin ja uskontoteologian mahdollisuuksiin vähentää ennakkoluuloja ja konflikteja ihmisryhmien välillä. Martti Nissisen ja Leena Vähäkylän toimittama Kiveen hakattu? on tieteellinen artikkelikokoelma, joka esittelee nykyaikaista raamatuntutkimusta eli eksegetiikkaa näkökulmanaan kumota mielikuva siitä, että pyhät kirjoitukset kuten kristittyjen Raamattu oli muuttumaton uskonnollisten tekstien kokoelma. Raamattu on kokenut lukuisia muutoksia esimerkiksi inhimillisen toiminnan ja synty-ympäristönsä tähden.

Seuraavaksi joitakin huomioita näistä kolmesta kirjasta.

*

Uskonnot kohtaavat avautui minulle puheenvuorona globaaleista kriiseistä kuten pakolaisuudesta, etnisten ryhmien konflikteista ja ilmastonmuutoksesta ja mikä on uskonnon sekä uskonnollisten ihmisten rooli näiden kriisien lieventäjinä. Pakolaisuus on tuonut eri kulttuurien ja uskontojen edustajat yhteen, jolloin konfliktien mahdollisuus on todennäköisempää. Pakolaisuutta ei voi kuitenkaan torjua vaan se on kohdattava. Heikka peräänkuuluttaa pakolaisstatuksen muutosta ottaen huomioon myös ilmastonmuutoksen kurjistamien maa-alojen pakolaiset ja kuinka monikulturalismi toimii assimilaatiopolitiikkaa paremmin. Heikalle monikulttuurisuuspolitiikan mukaan maahanmuuttaja saa ylläpitää omaa kulttuuriaan, jolloin hän myös kotiutuu Heikan arvioin mukaan paremmin uuteen kotimaahansa. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että maahanmuuttajan tulee noudattaa uuden kotimaansa lakeja ja kunnioittaa ihmisoikeuksia.

Heikka tuo kirjassaan esille uskontoteologian erilaiset mallit. Uskontoteologiassa on kyse siitä, että uskontoa lähestytään sen omista lähtökohdista käsin. Tämä mahdollistaa aidon kohtaamisen eri tavoin ajattelevien ja toimivien välillä, kun jokainen lähestyy toista (uskovaa) ihmistä omista lähtökohdista käsin ja tunnustaa, että toisen uskonto on (lähtökohtaisesti) erilainen omaan nähden. Uskontodialogi ei toisin sanoen tähtää uskontojen sulautumiseen vaan dialogiin. Uskontodialogisia menetelmiä Heikan mukaan voivat olla esimerkiksi opin, hengellisen elämän ja käytännön soveltaminen kohtaamisissa. Opilliset keskustelut etsivät yhteyspintoja dogmien ja etiikan aloilta. Hengellinen uskontodialogi voi olla esimerkiksi yhdessä rukoilemista yhteisistä huolenaiheista kenties kuitenkin tunnustaen, että jokaisella on oma jumala, jonka puoleen uskovat kääntyvät uskontodialogisen hartaudenharjoituksen aikana. Käytännön tasolla puolestaan haetaan yhteyttä toiseen ihmiseen, jotta konfliktit eri tavoin uskovien välillä vähentyisivät. Käytännön tasoa voi olla esimerkiksi tutustumisen toisen uskontoon, uskonnollisiin teksteihin tai tapoihin tai uskonnon ilmenemismuotoihin tuomitsematta niitä. Erilaisuuden sietäminen vähentää riitoja ja toivottavasti myös väkivaltaa toiseutta kohtaan.

Heikan kirjan vahvuus minulle oli juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin kohtaamismahdollisuuksien esittelyssä. Mitä näissä kolmessa ”Abrahamin uskonnossa” on yhteistä ja mitkä ovat niiden erot? Esimerkiksi: onko näillä kolmella uskonnolla sama jumala? Minkälaisia historiallisia esimerkkejä muslimien, kristittyjen ja juutalaisten välisistä kohtaamisista, kanssaelämisestä ja toisaalta myös konflikteista voidaan käyttää pohtiessa rauhan mahdollisuutta ja toiseuden hyväksymistä? Minkälaisia opillisia kohtaamispintoja kristityt, juutalaiset ja muslimit voivat löytää tukeutuen pyhiin teksteihin, joilla on hyvin samantahoinen alkulähde? Ja niin edelleen.

Kirjassa esitellään useita konkreettisia esimerkkejä uskontodialogista ”Abrahamin uskontojen” kohtaamismahdollisuuksista, mutta suoranaiseksi työkirjaksi uskontodialogiin kirjasta ei ole. Lisäksi olin hieman yllättynyt, että lähetystyö oli otettu kirjaan mukaan. Käsitykseni mukaan lähetystyön lähtökohtana on näkemys siitä, että lähetystyöntekijöillä on pyhäksi koettu tehtävä tehdä kaikista toisin uskovista oman uskontonsa edustajia ajatuksella, että toisen uskonto ei ole totta tai oikea suhteessa omaan jumalaan tai uskontoon. Heikka tuo esille pohtiessaan lähetystä ja dialogia esimerkiksi sen kuinka joissakin maissa on kiellettyä vaihtaa uskontoa. Tämä mielestäni on enemmän ihmisoikeuksien piiriin kuuluva asia kuin lähetystyön. Ihmisoikeuksiin kuuluu ihmisen mahdollisuus valita oma uskontonsa tai uskonnottomuus ja tästä on ulkopuolella arvoarvostelmat siitä mikä uskonto on oikeassa.

*

Martti Nissisen (Vanhan testamentin eksegetiikan professori) ja Leena Vähäkylän (Suomen Akatemian tiedottaja ja YM) toimittama tieteellinen artikkelikokoelma Kiveen hakattu? – Pyhät tekstit ja perinteet muutoksessa esittelee tänä päivänä Suomessa ja Suomen Akatemian rahoituksella tehtyä raamatuntutkimusta. Kirjan tarjoama keskeinen väite on, että Raamattuna tunnettu tekstien kokoelma on ollut alusta alkaen jatkuvan muutoksen alla. Ennen kuin Raamatun tekstit kanonisoitiin esimerkiksi kristinuskossa nykyiseen muotoonsa, yksittäisten tekstien variaatio on ollut monipuolista. Samasta tekstistä on esimerkiksi ollut useita eri käsikirjoituksia, joista vain osa on kaiken lisäksi säilynyt kopioiden kopiona. Pitkään Raamatun käännöstyötä on ohjannut keskiaikaiset käsikirjoituskopiot, mutta nykyeksegetiikka tunnustaa myös Qumranin tekstilöydosten ja Septuagintan (Vanhan testamentin kreikankielinen varhainen käännös hepreasta) roolin raamatuntutkimuksessa.

Ennen kirjapainotaitoa (1400-luvulta lähtien) tekstejä kirjoitettiin käsin erilaisille materiaaleille. Papyruskääröt edelsivät kirjamuotoisia esimerkiksi vasikannahalle kirjoitettuja kirjoituksia. Varhaiset papyrukset ovat säilyneet huonosti (poikkeuksena Qumran) verrattuna myöhempiin kirjoitusmateriaaleihin ennen kirjapainotaitoa. Tämän tekstien säilyvyysongelman lisäksi tekstit poikkeavat sisällöllisesti toisistaan. Tekstejä on kirjoitettu muistista ja niitä on kopioitu vuosisatojen ajan. Lisäksi raamatuntutkijan tulee olla tietoinen, että kirjoittaja tai kopioija on voinut tehdä kirjoitusvirheitä ja tarkoituksella muokannut tekstiä vastaamaan omaa tai oman yhteisönsä edustamaa teologiaa. Raamatun tekstien taustalla on siis lukuisia inhimillisiä tekijöitä, jolloin alkuperäisen, aidon, todellisen, autenttisen Raamatun tekstin rekonstruktioiminen eksegeettisin siis tieteellisin menetelmin ei ole mielekästä tai mahdollista.

Eksegetiikan yksi tehtävä on operoida erilaisten käsikirjoitusten kanssa ja löytää niistä yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia mm. sanamuodoissa ja teologiassa, jota käsikirjoitukset edustavat. Kirjan ensimmäinen luku on pääosin tiukkaa eksegeettistä tekstianalyysiä, joissa osoitetaan kuinka muutaman sananvaihdos eri käsikirjoituksissa voi tuoda merkittävästi erilaisen sävyn vaikkapa Paavalin kirjeisiin.

Kirjan toinen luku käsittelee Qumran-löytöjä hälventäen danbrownimaisia visioita eriskummallisesta salaseurasta Qumranissa. Tätä tiede tekee parhaimmillaan. Kirjan kolmas osa oli minulle kiinnostavin. Siinä oli päästy irti jaekohtaisista tekstianalyysistä ja laajennettu artikkelien sisältöjä Raamatun ja sen synty- ja lähikulttuurien tutkimukseen arkeologian näkökulmiin. Kirjan minulle kiinnostavin luku löytyi heti kolmannen osan alusta, jossa joukko tutkijoita esitteli muinaisen Lähi-idän kulttuureja. Artikkelin fokuksessa on esitellä useita arkeologisia lähteitä kuten piirtokiirjoituksia ja kivireliefejä ja kuinka niiden avulla voi rekonstruoida historiaa ja tieteellisesti kommunikoida sen kanssa.

Kiveen hakattu? on monipuolinen esitys nykyeksegetiikan tutkimuskysymyksistä ja tutkimuskohteista. Kirja on melko yleistajuinen erityisesti loppua kohden, jossa tieteenalan erikoissanasto aukeaa sellaisellekin lukijalle, joka ei ole eksegeetti. Silti ajattelisin, että lukijalla kannattaa olla jonkinlainen perustuntemus Raamatusta ja juutalaisuuden sekä kristinuskon varhaishistoriasta, jotta kirjasta saa riittävästi irti informaatiota. Toisin sanoen ihan pelkäksi johdantoteokseksi maallikolle kirjasta ei ole, mutta sille voi antaa mahdollisuuden syventää perustietämystä Raamatusta ja toivottavasti lisätä ymmärrystä siitä, että Raamattu on ollut ja on edelleen jatkuvassa muutoksen tilassa. Se ei ole monokulttuurinen monoliitti vaan vuosisatojen ajan muovautunut tekstikokoelma, jota on tehty inhimillisin käsin ja ajatusmaailmoin.

*

Talmudilla on merkittävä asema juutalaisessa perinteessä. Sen tekstit ovat syntyneet tarpeeseen etsiä Jumalan tahtoa ja vastata siihen. Talmud on hyvin laaja kokoelma erilajisia tekstejä, joissa juutalaiset oppineet eli rabbit etsivät keskustellen ja väitellen vastauksia Jumalan tahdon yksityiskohtaiseen ymmärtämiseen ja kuinka soveltaa heprealaisessa Raamatussa (kristittyjen Vanha testamentti) olevia tekstejä käytäntöön.

Riikka Tuorin ja Tapani Harviasen toimittama ja suomentama Pyhiä juutalaisia kirjoituksia on valikoima tekstikatkelmia Talmudista. Tämä kirja on ensimmäinen kunnollinen ja tieteellisesti toimitettu talmudtekstikokoelma suomeksi ja sen tähden merkittävä kulttuuriteko mielestäni. Kirja jakaantuu useampaan osaan. Alussa on rabbi Simon Livsoninin (Suomen ylirabbiini) tervehdys, josta siirrytään kattavaan Mišnan ja Talmudin historiallisen taustan esittelyyn. Tämän jälkeen valikoidut Talmudin tekstit on jaettu temaattisiin lukuihin, joissa käsitellään esimerkiksi lakia, etiikkaa, avioliittoa ja perhettä, kuoleman jälkeistä elämää ja juutalaisen historian avainhetkiä. Lukujen sarjan aloittaa Mišnan neljä traktaattia ja päättää Talmudin nk. Unikirja.

Talmudin historiaa tai syntyhistoriaa ja asemaa juutalaisuudessa esittelevä johdantoluku on kiitettävän selkeä esitys. En halua sitä referoida tässä laajalti, mutta haluan kertoa, että se antaa syventyneen kuvan siitä kuinka suullinen ja kirjallinen perinne juutalaisuudessa kommunikoivat keskenään ja kuinka juutalaisten diasporallinen asema ensimmäisinä vuosisatoina ennen ja etenkin jälkeen ajanlaskun alun ovat vaikuttaneet siihen, että Talmudin kaltainen tekstikokoelma on syntynyt pääosin Palestiinassa ja Babyloniassa (tai kenties tarkemmin Persiassa).

Talmudin syntyyn johdannosta saamani mielikuvan mukaan on vaikuttanut juutalaisten historia, jossa keskeiset vaikuttimet ovat olleet Jerusalemin temppelin tuhoutuminen kahteen otteeseen. Ensimmäisen kerran noin 500 eaa babylonian kuningas Nebukadnessar II:n joukkojen toimesta (josta alkoi myös pakkosiirtolaisuuden aika) ja toisen kerran roomalaisen vallan alla vuonna 70, jota seurasi vielä epäonnistunut kapina, jonka seurauksena juutalaiset karkotettiin Jerusalemista. Temppeliin keskittyvä juutalaisuus joutui etsimään vaihtoehtoisia keinoja elää juutalaisina ja näin alkoi kehittyä voimakkaammin synagogiin keskittyvä rabbiininen juutalaisuus. Uskonnollinen auktoriteetti siirtyi temppelin uhraamiseen vihityiltä papeilta synagogayhteisöissä opetusta antaville rabbeille.

Talmudin syntyhistorian ja johdantoon sopivan väljän sisällönesittelyn lisäksi kirjan alkuluvussa tuodaan esille myös minkälainen vastaanotto Talmudilla on ollut esimerkiksi kristittyjen keskuudessa keskiajalta lähtien ja mikä on Talmudin asema nykypäivän juutalaisuudessa maailmalla ja Suomessa. Talmud on hyvin rikas kokoelma eri lajityypin tekstejä eri ajoilta. Johdantotekstissä tuodaan esille, kuinka Talmudista on historian saatossa nostettu joitakin hyvin kielteisiä kantoja tai näkökulmia ei-juutalaisista ja näitä yksittäisiä kontekstistaan irrotettuja tekstikatkelmia on käytetty juutalaisia vastaan eri aikoina: ”Tyypillistä on irrottaa jokin Talmudin lause asiayhteydestään ja väittää sen olevan koko totuus juutalaisuudesta ja juutalaisista tai esittää koko Talmud tyhjänpäiväisenä hiustenhalkomisena.” (s. 32). Johdantoluvussa Talmudin arvellaan olevan vaikea ja monitulkintainen teksti lukea, joten se on voinut herättää ja herättää edelleen epäluuloja ja mutkat suoriksi -periaattella tehtyjä vääriä tulkintoja.

Nykypäivän Talmudin käytöstä juutalaisten keskuudessa johdannossa muun muassa kerrotaan, että 2010 -luvulla sen lukeminen on kokenut eräänlaisen renessanssin. Rabbi Meir Shapiro kehitti 1920-luvulla ”sivu päivässä” -harrastuksen, joka yhdistää tänäpäivänä laajakirjoisesti juutalaisia internetin välityksellä. Luku-urakka on pitkäkestoinen. Jos Talmudin haluaa lukea tällä menetelmällä alusta loppuun, menee siihen seitsemän ja puoli vuotta, mutta loppuun päässeet voivat osallistua maailmanlaajuisiin juhliin lukuonnistumisensa johdosta. Nykypäivää on myös naisten mahdollisuus lukea ja opiskella Talmudia, joka on perinteisesti mielletty vain miehille. Talmudin teksteissä tämä tulee esille kieltoina, mutta tänä päivänä melkein jokaisessa juutalaisuuden suuntauksessa on myös naisia rabbeina.

Loppuun lainaus Talmudista. Kyseisessä katkelmassa kolme pakanaa menevät hakemaan neuvoja Šammailta ja Hillelilta. He edustavat kahta varhaista koulukuntaa. Lainauksessa esiintyy kaksi ensimmäistä käännynnäistä.

” Rabbimme ovat opettaneet:

Kerran eräs pakana meni Šammain luokse ja kysyi: ”Kuinka monta Tooraa teillä on?”. Šammai vastasi: ”Tooria on kaksi. Toinen on kirjallinen ja toinen suullinen.”

Pakana sanoi: ”Kirjallisen Tooran suhteen uskon sinua, mutta suulliseen Tooraan en usko. Saat luvan käännyttää minut juutalaisuuteen, mutta vain jos opetat minulle pelkästään kirjallista Tooraa!”

Šammai suuttui ja ajoi hänet nuhdellen luotaan pois. 

Pakana meni Hillelin luokse, ja tämä lupasi käännyttää hänet. 

Ensimmäisenä päivänä Hillel opetti aakkosia: ”Alef, bet, gimel, dalet.” Seuraavana päivänä Hillel opetti kirjaimet toisin päin. 

Mies huomautti: ”Eilen sinä opetit ne toisin päin!”

Hillel vastasi: ”Jos luotat minuun opetellessasi aakkosia, luota minuun myös silloin, kun opetan suullista Tooraa!”

Toisen kerran eräs pakana meni Šammain luo ja sanoi: ”Saat luvan käännyttää minut juutalaisuuteen sillä ehdolla, että opetat minulle koko Tooran samaan aikaan kun seison yhdellä jalalla.”

Šammai hääti hänet luotaan heristämällä kädessään olevaa mittakeppiä. 

Pakana meni Hillelin luokse, ja tämä käännytti hänet juutalaisuuteen. 

Hillel sanoi hänelle: ”Älä tee lähimmäisellesi sitä, mikä on sinulle vastenmielistä. Siinä on koko Toora. Kaikki muu on kommentaaria. Mene ja opiskele!””

*

3D66CD2C-8305-41DC-87B5-085E7BFA2858858EAB98-080E-4325-8475-1F7B1432EB8B36332F86-7E2E-409A-9D28-233F677F495C

*

Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Kirjojen tiedot:

Riikka Tuori ja Tapani Harviainen (toimittajia ja suomentajia): Pyhiä juutalaisia kirjoituksia – Valikoituja tekstejä Talmudista

2018 Gaudeamus

Kannen kuvat: Julistaja Dura Europoksen synagogan seinämaalauksessa (v. 244),Tooranlukutikku (jad) (puu ja hopea, Saksa, n. 1800) ja Talmudin katkelma. Tooranlukutikun valokuva: Cooper Hewitt (Smithsonian Design Museum, muut kuvat: Wikimedia Commons.

Kannen suunnittelu: Jukka Aalto

505 sivua

kirja kustantajalta

*

Mikko Heikka: Uskonnot kohtaavat – Mahdollisuus parempaan maailmaan?

2018 Gaudeamus

Kansi: Miika Immonen

302 sivua

kirja kustantajalta

*

Martti Nissinen ja Leena Vähäkylä (toimittaneet): Kiveen hakattu? – Pyhät tekstit ja perinteet muutoksessa

2018 Gaudeamus, teos julkaistu yhteistyössä Suomen Akatemian kanssa

Kansi: Maria Manner

199 sivua

kirja kustantajalta

*

Lisää tietokirjallisuutta blogissa

Tacitus: Germania

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

Kun aika loppuu – Kuolema historiassa

 

 

Mainokset

Robin Robertson: The Long Take

The Long Take or A Way to Lose More Slowly on parin sadan sivun mittainen runoteos. Se on kaupunkirunoelma ja se on aikalaisrunoelma, jonka keskushenkilönä on Walker (!) – niminen toisen maailmansodan veteraani.

Aikalaisrunoelmana The Long Take kiinnittää huomion pisteittäin 1940- ja 1950-lukujen Yhdysvaltoihin. Toinen maailmansota on voitettu, mutta sodan veteraanit palattuaan kotimaahansa ajautuvat elämään kaduilla, kärsivät köyhyydestä ja osattomuudesta. He ovat sodan traumatisoimia miehiä, joista huolehtivat vain harvat. Runoelman sivuilla he joutuvat edelleen katsomaan toinen toistensa perään kuin olisivat vielä rintamalla. Ympäröivä yhteiskunta on heidät unohtanut tai ei tiedä mitä tehdä ihmiselle, joka on tappanut ja (siitä) emotionaalisesti vaurioitunut.

Toisen maailmansodan sotaveteraanien huonon kohtelun lisäksi The Long Take kiinnittää huomion rasismiin, jonka varjolla mustan amerikkalaisen voi edelleen lynkata ilman erityisiä lainmukaisia seuraamuksia tai surutta ”unohtaa” marginaaliin, kun tehdään isoja päätöksiä, jotka vaikuttavat kaikkiin kansalaisiin.

Kolmanneksi kirjan sisäiseen tunnelmaan kuuluu tuoda esille ajanjakson mccarthyismi (republikaanisenaattori Joseph McCarthyn mukaan) eli vainoharhainen kommunismivaino. Tästä pelon ja paranoian kylvämisestä kärsivät aikoinaan muun muassa monet ajattelijat ja taiteilijat Yhdysvalloissa.

Kaupunkilaisrunoelmana The Long Take kuljettaa lukijansa paikoin hyvin konkreettisin havainnoin keskeisesti kahdessa yhdysvaltalaisessa kaupungissa. Teoksen alkupuolella Walker asuu ja työskentelee sodan jälkeen New Yorkissa, josta hän muuttaa Los Angelesiin, josta saa töitä lehdistömiehenä kaupunkitoimituksessa. Keskeisen tilan kirjassa vie Los Angeles, joka kuvataan pääosin hyvin yksityiskohtaisesti katu kadulta ja ihminen ihmiseltä.

Los Angeles näyttäytyy runoteoksessa mielikuvien villin lännen ja valikoidun (talous)liberalismin, rikollisuuden, (useimmille menetettyjen) unelmien ja elokuvateollisuuden kaupunkina. Hollywood unelmatehtaana runoelman sivuilla esiintyy miehisenä maailmana, jossa suunnitellaan tehokkaita elokuvallisia tappoja ja jossa henkilöidään kompleksisia asioita. Samanaikaisesti kaduilla elää tuhansia ihmisiä kodittomina, rasismi syrjäyttää ja murhaa ihmisiä ja poliittisen ilmapiirin myötä asenne toiseen ihmiseen on piinkova. Kun yhteiskunnallinen ja sosiaalinen tukiverkosto ajetaan alas tai tylymmin: kun yhteiskunta ei välitä, kansakunta jakautuu hyvinvoiviin voittajiin, joilla on valta ja häviäjiin, jotka marginalisoidaan rikollisiksi ja ongelmiksi. Runoelman sivuilla Walker vierailee myös San Franciscossa nk. skid row:lla, jossa elää yhteiskunnan unohtamat köyhät ja muut osattomat.

Los Angeles koki sotien jälkeen valtaisia infrastruktuurisia muutoksia. Vanhaa rakennuskantaa tuhottiin uuden, kalliiden asuntojen, kaupallisten kiinteistöjen, autoteiden ja maan alle ulottuvien parkkihallien, tieltä. Robinsonin tekstistä aistii, että hän on tehnyt tutkimustyönsä ilmeisen huolella Los Angelesin kaupunkihistoriaan. Epilogissa hän kertoo runoelman sivuilla esiintyvän Bunker Hillin laajoista uudistustöistä, jonka vuoksi lähes kymmenentuhatta ihmistä häädettiin kun 134 eekkeriä (n. 4000 m2) laitettiin uusiksi.

”Sometimes Los Angeles seems like a series of forts, fenced by freeways, heavily policed and lit by flood-light, search-light, torch – and all watched over by City Hall, the lidless stare of that white panopticon” (s. 97)

Robinsonin Los Angeles näyttäytyy historiansa väkivaltaisesti tuhoavana ja ihmisensä unohtavana kaupunkina. Ihmisiä häädetään kotikulmiltaan varjoihin aggressiivisesti poliisivoimin ja kortteleita murskataan alas voimakkain työkaluin. Kaupunkikuvaa halutaan uudistaa, mutta siinä prosessissa moniaistinen ja monikulttuurinen katukuva tuhoutuu. Keskeisimmäksi motiiviksi uudistaa kaupunki rajuin ottein on tehdä lisää tilaa rikkaille, kapeakatseiselle ja lyhytnäköiselle vallankäytölle ja autoille tai autoileville ihmisille.

Auto on The Long Taken sivuilla suhteellisen tiheästi esiinnouseva ilmentymä modernisaatiolle. Se tuntuu avautuvan runoelmassa kielikuvaksi jatkuvalle autonomisesti suoraviivaiselle liikkeelle. Mutkat oiotaan, koska luullaan, että selkeys on yhtä kuin suora voimakas viiva. Tai kenties se onkin, mutta onko todellisuus yksi selkeä suora viiva?

Kun ihminen astuu autoon ja liikkuu autolla, hän voi tuntea vapautta liikkua, mutta samalla liike nopeutuu ja auto sulkee ihmisen sisälleen rajattuun kokemustodellisuuteen. Kun ei käytetä julkisia kulkuvälineitä ja liikutaan vähemmän jalkaisin kaduilla, kohdataan vähemmän ihmisiä, elämän ja ihmisten monimuotoisuutta, ei huomata yksityiskohtia nopean liikkeen vauhdissa vaan edetään päämäärätietoisen tehokkaasti pisteestä A pisteeseen B. Tällöin monipuolinen tilojen ja ihmisten yhteisten kokemusten jakaminen vähenevät. Ollaan vähemmän me ja enemmän vain minä. Ja näin elämän mutkattomuutta varten rakennetut ruutukaavat ja kaupunkeja halkovat autotiet etäännyttävät ihmiset toisistaan, jolloin tila ennakkoluuloille ja peloille kasvaa. Tulee tarve rakentaa suojamuureja, joiden sisältä halutaan ja vaaditaan häätää pois kaikki ”vääränlaiset ihmiset”. Heistä tulee ongelma, jotka voidaan vain tiettyyn pisteeseen asti lakaista reunoille, ulkopuolelle, karsinoihin ja varjopaikkoihin.

Näillä tuhon kaduilla Walker kulkee symboloituen ihmiseksi, joka ajelehtii väkivallan ja tuhon vainoamana. Sodan muistot eivät ole jääneet rintamalle ja Los Angeles on hänelle uusi (tiedostamaton) sotatanner, jossa koneet ja kasvoton ylhäältä päin ohjattu ”systeemi” tuhoavat ihmisen ja hänen elinympäristönsä peruuttamattomasti. Mitä tämä tekee ihmiselle? Walkerin todellisuus on yksinäinen, lohduton ja hajoava maailma, jossa on vähän turvaa tai kiintopisteitä.

Nopea ja äkkipikainen tuho tekee ihmisistä ja kaupungeista myös historiattomia.

”Building and demolition seem to happen here within the span of a human life – so citizens can either watch their own mortal decline, or see themselves outliving their cities

This is why I miss the island. Nature. We love nature because it dies, and then comes back to life. A resurrection we can believe in” (s. 184)

*

The Long Take on muodoltaan proosallinen runoteos. Se rakentuu runoelmien osista, joissa keskushenkilö Walkerin nykyhetken lisäksi on aikalaiskerronnan tyyppisiä tekstipätkiä ja Walkerin muistoja sodasta ja ajasta ennen sotaa pienestä kaupungista Nova Scotiassa. Toisen maailmansodan kuvaukset ovat usein hyvin graafisia kuvaten aseiden ja aseita käyttävien ihmisten silpomia kuolleita ruumiita ja kuolemassa olevia ihmisiä. Nämä tuntuvat peilautuvan kommunikoivaksi kokonaisuudeksi Los Angelesin kaupunkikuvaa rikkirepivän tuhon kanssa.

Tämä kaikki muodostaa runojen mosaiikin, joka on aseteltu lineaarisen kerronnan muotoon tekemättä runoille ja kirjan kokonaisvaikutelmalle väkivaltaa. Vaikuttaa siltä, että Robinson on halunnut kertoa tarinan äärimmäisen tuhon kokeneesta ihmisestä, joka ei ole toipunut vielä edes sodasta, mutta on palannut kotimaahan, joka on oma taistelukenttänsä.

Onko kirjassa valoa? Toivoa? The Long Take on murheellinen ja herättää vertailemaan sotien jälkeistä Yhdysvaltoja ja nykyistä Yhdysvaltoja toisiinsa. Silti kirjassa on joitakin valonlähteitä, vaikkakin hiljaista ja himmennettyä. On ihmisiä, jotka haluavat huolehtia toisistaan, surevat menetettyjä ja väärin kohdeltuja ja haluavat muutosta, inhimillisempää asennetta ja tasa-arvoa ihmisten välille. Mutta esimerkiksi Walkeria ei voi nostaa kirjan sankariksi, joka ilmestyy paikalle surmaamaan lohikäärmeen tai labyrintin hirviön. Hänen tahtonsa on hyvä nykyhetkessä, mutta sota on tehnyt ihmisestä murhaajan. Kuolevaa ihmistä ja kuolevaa kaupunkia (Walkerin mukaan) tulisi kuitenkin katsoa silmästä silmään ja nähdä elämän katoavan.

*

1751CDA8-9170-4243-8EFE-D9CE734071CE

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Robin Robertson: The Long Take or A Way to Lose More Slowly

2018 Picador

Kannen kuva: Howard Maxwell (Los Angeles Times): Hill Street tunnels in the fog

Kirja sisältää joitakin runojen kanssa kommunikoivia mustavalkoisia aikalaiskuvia (Los Angelesin) kaupunkikuvasta ennen tuhoa ja tuhon keskellä. Kuvien yksityiskohdat palauttivat minulle mieleen runojen tunnelmia, ihmisiä ja katuja paikoin hyvin metaforallisella tavalla.

237 sivua lainattu kirjastosta

*

Lisää yksinäisiä tai yksin toimivia ihmisiä blogissa

Thomas Bernhard: Pakkanen

Samuel Beckett: Malone kuolee

Elin Willows: Sisämaa

 

 

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika

Silene Lehdon uusin, kolmas runokokoelma Kultapoika, kuplapoika oli minulle monella tapaa mieluisa lukukokemus. Runokertojan ääni oli rauhallinen, pohdiskeleva ja kerronnallinen. Kirjassa on viisi osaa tai osastoa, jotka kommunikoivat keskenään. Runoteoksen osat löytävät toisensa yllättävistäkin näkökulmista kuitenkaan osoittelematta toisiaan. Tämä tekee kirjan lukutunnusta orgaanisen ja antaa tilaa lukijalle ajatella itse, tehdä johtopäätöksiä ja tulkintoja itse. Yhdistää osien lankoja toisiinsa ja luoda niistä kirjavan, mutta kauniin ja toimivan kokonaisuuden.

Runoteoksen sivuilla lukija tapaa muun muassa vuorikiipeilijä Alisonin, joka menehtyy vuorella, ”kuplapoika” Davidiin, joka ei voi elää sairaalahuoneeseen hänelle tehdyn muovisen kuplan ulkopuolella koska sairastuisi vakavasti ja naisen, joka on jättänyt synnyttämänsä vauvan sairaalan luukkuun (die babyklappe berliiniläisessä sairaalassa). Runoteoksessa ovat läsnä myös (helposti) särkyvät ja särjetyt asiat, fiktiiviset olennot ja ilmiöt tai instituutiot kuten koristeelliset seinälautaset, Tyyris Tyllerö (Humpty Dumpty) ja avioliitto.

Kultapoika, kuplapoika herätteli minut ajattelemaan monia hyvin laajoja asioita ja kysymyksiä. Tulin miettineeksi elämän rajallisuutta ja etenkin sen haurautta. Tulin lukemisen aikana ja jälkeen pohtineeksi kehon haurautta suhteessa vahvaan mieleen ja vahvaan tahtoon elää. David haluaa elää ja kokea asioita kuten lapset normaalisti ja Alison haluaa valloittaa vuoria tai kenties lopulta itsensä vuorikiipeilijänä. Tulin ajatelleeksi myös ihmisen kykyä kokea elämä kaikessa täyteydessään jopa omia rajoja ylittäen ja kuinka toisaalta tämä ei ole kaikille mahdollista. Esimerkiksi David joutuu elämään ”kuplassa” sairaalassa,  koska hänen immuniteettijärjestelmänsä ei kestä elämää kuplan ulkopuolella. Jotkin rajojen ylitykset toisin sanoen johtavat kuolemaan tai lopulliseen särkymiseen, joka muuttaa alkuperäisen idean ja muodon toisenlaiseksi. Pakotettu metamorfoosi.

Runot saivat minut pohtimaan myös valintoja, joita me ihmiset teemme päivittäin. Nekin voi ajatella jonkinlaisina rajojen ylityksinä, jos valinta muuttaa ihmisen elämän lopullisesti, peruuttamattomasti. Osan näistä valinnoista teemme tietämättämme, osan tietoisesti. Jotkin tietoiset valinnat tuntuivat runoteoksen sivuilla vaillinaisilta ikään kuin valinnan tekijä ei olisi nähnyt loppuun asti. Esimerkiksi vauvan luukkuun jättänyt nainen pohtii missä lapsi on nyt, mitä hän tekee ja tunnistaisiko lapsen nyt (luultavasti) vuosien jälkeen. Valintoja voi tehdä tietoisesti, mutta niiden seurauksia ei aina kykene arvioimaan loppuun saakka.

Jotkin valinnat voivat olla erityisen kohtalokkaita ja jotkin lopulta myös mahdottomia.  Joskus on pysyttävä reitillä, jotta säilyisi hengissä ja ehjänä. Ja joskus olosuhteet voivat olla niin väkivaltaiset, että ihminen ei kestä niitä. David ei kestä elämää kuplan ulkopuolella ja vuori koitui Alisonin elämän tuhoksi. Runoteoksessa vuori on yksi tuhon ilmentymä, jonka voi valloittaa, mutta jota ei voi hallita.

Valintojen, elämän ja fyysisen (kehon) haurauden ja tahtotilojen vahvuuden lisäksi äitiys nousi minulle yhdeksi keskeiseksi teemaksi Silene Lehdon runoissa. Äitiys ei kuitenkaan ole pullantuoksuista vaan on asetettu keskustelemaan äitiyteen liittyvien ennakkokäsitysten tai stereotypioiden kanssa. Alisonia jotkut ovat syyttäneet huonoksi äidiksi, koska hän halusi olla vuorikiipeilijä ja riskeerata oman elämänsä, vaikka hänen olisi pitänyt olla kotona lapsiaan varten. Davidin äitiä on syytetty myös itsekkääksi, sillä hän halusi synnyttää (viittaus naisen ”lisääntymisviettimyyttiin) ja salli lapsensa elää poikkeuksellisen rajoitettua elämää vakavan sairauden pakottamana. Lukija joutuu myös käymään läpi omia asenteitaan naiseudesta ja äitiydestä kohdatessaan naisen, joka jätti synnyttämänsä vauvan sairaalan luukkuun.

Kultapoika, kuplapoika on rauhatempoisesti oivallettavaa ja avautuvaa runoutta. Runoteos on proosallinen ja ei vaadi kielen monitulkinnaisuudelle altistumista. Silti Kultapoika, kuplapoika ei päästänyt minua lukijana helpolla. Parhaimmillaan teos avaa todella laajoja tai syviä kysymyksenasetteluja, joiden ytimessä on elämän ainutlaatuisuus ja valintojen täyden itsenäisyyden kyseenalaistaminen.

Silena Lehdon runoteos Kultapoika, kuplapoika kestää useamman lukukerran. Sen tenho ei ole niinkään runojen kielessä tai tunnelmassa vaan ajatuksissa, joita se kantaa sisällään ja kysymyksissä, joita se esittää lukijalleen.

Alison Hargreaves Wikipediassa

David Vetter Wikipediassa

*

”ja äkkiä sinun on kuviteltava aika, 

joka jatkuu kun sinua ei enää ole, alison sanoo, 

niin kuin tähti voisi kuvitella valonsa

määränpään miljoonien vuosien päässä, 

niin kuin lahoava tammi

terhojensa humisevat lehvistöt, 

niin kuin alppikirjosiipi voisi kuvitella

seuraavan kesän, kun sen talvehtinut toukka

ryömii kotelostaan: vielä ryppyisin siivin, 

vielä hapuillen, se lentää etäisesti tutun maiseman läpi” (s. 16)

*

kultapoikakuplapoika-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika

2019 WSOY

Graafinen muotoilu ja valokuvat: M-L Muukka

80 sivua

arvostelukappale (kiitos)

*

Lisää runoja blogissa:

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville