Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Kolmen kappaleen probleema on viihdyttävä ja juonivetoinen scifiromaani, joka etenee kahdessa aikatasossa: 1960 – luvulla ja pääpainoisesti nykyajalla. Kummankin aikatason yhdistävä keskushenkilö on kiinalainen astrofyysikko Ye Wenjie. 60-luvulla Kiinassa eletään kommunismin totalitaarisessa ilmapiirissä ja joitakin tieteentekijöitä vainotaan, koska heitä pidetään ”länsimaisina imperialisteina”, jotka tulisi vähintäänkin uudelleenkouluttaa. Menetettyään fyysikkoisänsä Ye Wenjie päätyy töihin salaperäiseen tukikohtaan nimeltä Punainen rannikko, jossa tehdään SETI – tutkimusta toisin sanoen etsitään älyllistä elämää Maan ulkopuolelta tarkoituksena ottaa näihin yhteyttä. Mukana on maailmanpolitiikan valtapelejä aikoina, jolloin itä ja länsi kilpailevat maailmanherruudesta ja siinä tohinassa suuntaavat kilpaa kohti avaruutta.

Pääosa kirjasta tapahtuu kuitenkin nykyajassa, jossa nanomateriaalien tutkija Wang Miao saa yllättäen kutsun neuvonpitoon, johon liittyy jollakin tavalla kansainvälinen sotavalmius ja oudot luonnontieteilijöiden tekemät itsemurhat, joukossa Ye Wenjien aikoinaan synnyttämä tytär ja säieteoreetikko Yang Dong. Tästä neuvonpidosta käynnistyy Wang Miaon koko elämän päälaelleen muuttava tapahtumien ketju. Wang Miaon elämässä alkaa tapahtua arkijärjellä selittämättömiä tapahtumia ja hän sekaantuu kummiin porukoihin Three Body – nimisen erittäin korkeatasoisen virtuaalipelin myötä.

” Pääsihteeri osoitti suurta kuuta, joka oli nyt lakipisteessään. ”Tuo on kahdesta kappaleesta se pienempi. Sen pinnalta voi vielä erottaa sivilisaatio 191:n raunioita, mutta elämää siellä ei enää ole. Suuri repeämä oli karmaisevin onnettomuus koko Trisolariksen historiassa. Kun planeetta oli revennyt, alkuaan epäsäännöllisen muotoiset kappaleet muuttuivat molemmat vähitellen painovoiman vaikutuksesta pyöreiksi. Planeettamme ytimen tiheä ja tulikuuma aine nousi pintaan, mikä sai valtameret kiehumaan ja mantereet kellumaan ympäriinsä kuin jäälautat. Kun mantereet törmäsivät toisiinsa, ne muuttuivat pehmeiksi kuin vesi. Kymmenien tuhansien metrien korkuisia vuorijonoja saattoi kohota vaivaisen tunnin aikana ja edelleen hävitä yhtä nopeasti olemattomiin. Kahtia revenneen planeetan eronneet puoliskot ’takertuivat’ vielä pieneksi hetkeksi toisiinsa, kun niiden välillä halki avaruuden virtasi kuumasta laavasta muodostunut joki. Pian laava jäähtyi ja muodosti planeetan ympärille renkaan, jonka tasapainoa planeetan kaksi puoliskoa kuitenkin vetovoimillaan häiritsivät. Renkaan muodostamat kivet alkoivat putoilla yksi toisensa perästä, niin että Trisolaris joutui kärsimään useiden vuosisatojen pituisesta meteorisateesta…”” (s. 268)

Kolmen kappaleen probleema on parhaimmillaan erittäin mukaansatempaava, viihdyttävä ja visuaalisesti (?!) kiehtova kirja, jonka minulle lukuiloa eniten antavat osiot liittyivät Three Body – pelimaailman kuvauksiin. ”Sci” tai ”science” osuus kirjaan tulee muun muassa astrofysiikasta, fysiikasta, matematiikasta ja SETI – tutkimuksesta ja lukija pääsee kertaamaan omia fysiikan tietojaan kirjan sivuilla tai testaamaan omaa tietämystään ainakin. Jos kaipaa scifiltä leppoisan hauskaa ”avaruusoopperaa ” tai avaruusseikkailua, niin Kolmen kappaleen probleeman ”sci” saattaa olla liikaa. Liu Cixinin scifiin on sekoittunut myös apokalyptistä tunnelmaa, (poliittista) rikosjännäriä ja kommenttiraitaa ihmisen ja luonnon suhteesta.

Suomennoksen kannessa lainataan George R.R. Martinin kuvausta kirjasta, jossa hän kuvaa Kolmen kappaleen probleemaa ainutlaatuisena sekoituksena tieteellistä ja filosofista spekulaatiota, politiikkaa, historiaa, salaliittoteoriaa ja kosmologiaa. Tätä kirja tarjoaa ja sen lisäksi mahdollisuuden kohdata ihmisiä, jotka tekevät valintoja Maan tuhon ja säilymisen välillä. Mitä ihmiskunnassa on sellaista, jotta sen voisi nähdä menestyvän tulevaisuudessakin ja mikä on ihmisen ja ihmiskunnan suhde omaan asuinplaneettaansa? Eräs kirjan hahmoista kuvaa ihmiskuntaa hemmoteltuina lapsina, jotka saavat elää ainutlaatuisella planeetalla, jonka olosuhteet ovat paratiisinomaiset. Lukijana tämä herättää ajatuksia siitä, mitä ihminen tekee tälle paratiisilleen?

Kolmen kappaleen probleema on ensimmäinen osa Liu Cixinin luomaa scifikirjasarjaa (Muistoja planeetta maasta) ja minulla ei ole tietoa, milloin sarjan muiden osien suomennokset ilmestyvät. Englanniksi ne voi toki jo ahmia, mutta kirjan suomennoksesta vastannut Rauno Sainio on tehnyt kiitettävän hyvää työtä, joten luen jatko-osat mielelläni suomeksi.

13.3.2019 Lisäys/Edit! Suomentaja Rauno Sainio kertoi minulle eilen (12.3) Facebookissa, että trilogian toinen osa ilmestyy syksyllä ja kolmannenkin osan suomennoksesta on jo sovittu. Loistavaa!

Loppuun lainaus Ye Wenjie:n pohdinnoista

”Joskus, kun lähdin iltaluennolta ja kohotin katseeni ylös taivaalle, tähtitaivas näytti silmissäni kimmeltävältä aavikolta, ja minä puolestani tunsin olevani pieni lapsirukka, joka oli jätetty yksin aavikon armoille… Silloin minut valtasi tunne, että kenties Maan elämä todellakin on maailmankaikkeutemme suuri sattuma, että universumimme on pelkkä tyhjä palatsi ja ihmiskunta ainoa pieni muurahainen palatsin sisällä. Tämä ajatus synnytti mielessäni ristiriidan, joka vaivasi mieltäni koko elämäni jälkipuoliskon ajan: toisinaan minusta tuntui, että elämä on loputtoman kallisarvoinen asia jota tulee varjella, toisinaan taas ajattelin, että ihminen on tässä maailmankaikkeudessa niin mitättömän pieni, ettei meillä tosiasiassa ole mitään arvoa. Tämä kummallinen tunne piti minulle seuraa vuosikymmenien ajan, kunnes jossain vaiheessa huomasin tulleeni jo vanhaksi…” (s. 198)

*

D87B1DB0-758A-4B73-81A9-F3CE105377E4

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Ensimmäinen osa kirjasarjasta: Muistoja planeetta Maasta

Kiinankielinen alkuteos: Santi (2006)

Suomennos: Rauno Sainio

2018 Aula & co

Kannen kuvitus: Stephan Martiniere

Kansi: Tom Backström

444 sivua

arvostelukappale kustantajalta

*

Lisää scifiä, dystopiaa virtuaalisilla maailmoilla ja avaruudellista tuntumaa blogissa

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia

Saila Susiluoto: Metropolis

Piia Leino: Taivas

 

 

Thomas Bernhard: Pakkanen

”Kuvitelkaa, että joku jähmettyisi tässä tilanteessa paikalleen, hän paleltuisi hetkessä, nimittäin alhaalta ylöspäin, kyse on tämän ihmisvihamielisen äärikylmyyden armottomasta perinpohjaisuudesta, joka on sanoinkuvaamaton ja hirvittävä.” (s. 288)

Nuori lääketieteen opiskelija, joka minulle jäi nimettömäksi, on lähetetty vuoristokaupunki Wengiin tarkkailemaan maalarivanhus Strauchia. Tehtävän on antanut nuorukaista opinnoissa ohjaava sairaalan apulaisylilääkäri, joka on Strauchin veli ja joka toivoo nuorukaisen raportoivan kirjeitse veljestään. Tehtävänannon tulee pysyä salassa maalarilta ja nuorukainen tekeytyy lakitieteen opiskelijaksi. Hän majoittuu samaan majataloon, jossa Strauch asuu. Majatalo on kurjan puoleinen. Sitä ylläpitää emäntä, jonka mies on vankilassa ja jolla on kylällä rakastaja nylkyri-haudankaivajasta. Weng on alati kurjistuva ja ihmiseloa kurjistava paikka, jossa ei ole mitään kaunista. Kaiken lisäksi sinne rakennetaan jonkinlaista voimalalaitosta, joka rumentaa ympäristöä ja elämänmenoa entisestään.

Kirjan aikajana on noin reilu kuukausi, jonka aikana nuorukainen ja Strauch kohtaavat lähes päivittäin ja käyvät keskusteluja majatalossa ja Wengin ympäristössä kuten hautausmaalla, köyhäintalolla, juna-asemalla ja metsissä kävelyretkillä. Koko kirjan ajan Weng on pakkasen, hyytävän kylmyyden kärsimyksessä. Toiminnan tasolla kirjassa tapahtuu melko vähän ja se mikä tapahtuu tuntuu olevan uusi keskustelun aihe kirjan päähenkilöille. Pakkasen ydin on sen kahden keskushenkilön välinen vuorovaikutus ja keskustelujen sisältö. Usein vaikuttaa siltä, että Strauch pitää monologia ja nuori mies kuuntelee. Lukija on nuorukaisen roolissa ja ottaa vastaan maalarin ajatusmaailman synkän vyöryn.

Pakkanen tekee matkan Strauchin sieluun. Hän on yksinäinen ja nurja mies, joka tilittää ahdistunutta ihmisvihaansa, kipujaan ja vanhuuttaan nuorelle miehelle. Hänen monologinsa ovat paikoin filosofisia ja paikoin kuvauksia siitä, mitä hän tuntee ja miten hän on elänyt. Kirja on jatkuvaa synkkyyttä sivusta toiseen ja sen tähden ajoittain melko raskasta luettavaa. Pakkasen sivuilla toisen maailmansodan rikkirepivät ja mykistävät muistot heräävät henkiin, vaikka kirja ei pelkästään käsittele tätä aihetta. Kauneus ja ihmeet puuttuvat kirjan sivuilta ja jos sattuma on mahdollinen niin sen rooli on vain tehdä ihmisen elämästä kurjempaa. Strauch tekee havaintoja ihmiselon ikävyydestä, jakaa surutta näkemyksiään ihmisen mädänneisyydestä, yhteiskunnasta, ympäristössä ja ei välitä paskaakaan miten hänen puheensa vaikuttaa muihin ihmisiin, erityisesti nuoreen mieheen. Maalari avaa myös valikoituja paloja omasta menneisyydestään ja kuinka hän koki olevansa väärin ymmärretty, kiusattu lapsuudesta saakka – pohdin: kenties hän oli sammunut tähti jo syntyessään.

Pakkasen sivuilta nousee monia teemoja. Elämisen merkityksettömyys, pimeys, tyhjyys ja toivottomuus. Strauchin ihmisviha on kenties enemmän ihmisinhoa. Hänen äänensä on tasaisen harmaa ja tylsä, pettynyt ja pohjalta muriseva. Maalari on ehdoton kyynisyydessään ja inhossaan. Pakkasen maailma on säälimätön. Elämä, havainnot ja kokemukset elämästä ovat tehneet maalarista ärtyneen, levottoman ja elämään kyllästyneen rumuuden näkijän. Hän on ei koskaan, aina, ei mitään – tyyppi. Pakkanen kutsuu psykologisoimaan sen synkkää yksinpuhelijaa, mutta hänen äänensä kannattaa vaimentaa, jos on lukijana herkkä sen vaikutukselle.

Voisin valita tämän kirjan vaikutelmia esittelevän lyhyen blogitekstin päätteeksi useamman lainauksen kirjasta. Kirjan kieli ja tunnelma ovat erikoisella tavalla maagisia ja sisällöstään huolimatta puoleensa vetäviä. Kirjan kiehtovin anti minulle olikin yhden ihmisen mielenmaiseman kuvaus ja kieli, jolla tuota kuvaa rakennettiin. Bernhardin lauseet ovat pitkiä, monipolvisia. Kääntäjä Tarja Roinila on tehnyt upeaa työtä! Thomas Bernhardin tuotanto toisen maailmansodan jälkeen on ollut osa uutta modernia kirjallisuutta, jossa ihmisten tekojen ja ajattelun ihannointi on epäkiinnostavaa.

*

”Ennen kuin hän vetäytyi huoneeseensa, ”ei nukkumaan, vaan itkemään ykikseni hiljaisuuden koko kauheudessa, itkemään sisältäpäin”, kuten hän sanoin, hän esitti: ”Miten kaikki on lopulta niin palasina, miten kaikki onkin hajonnut, kaikki kiintopisteet sulaneet pois, kaikki kiinteys kaikonnut, miten mitään ei enää ole, miten todellakaan mitään ei ole, katsokaa nyt, miten uskonnoista ja uskonnottomuuksista ja kaikkien jumaluuskäsitysten pitkitetyistä naurettavuuksista ei ole tullut mitään, ei mitään, katsokaa, miten usko ja ei-usko ovat poissa, miten tiede, nykytiede, kuin kompastuskivi, kuin vuosituhantinen tuomioistuin, on heittänyt kaiken pihalle ja näyttänyt kaikelle ovea ja posauttanut kaiken ilmaan, miten kaikki se on nyt ilmaa… Kuunnelkaa: kaikki on pelkkää ilmaa, kaikki käsitteet pelkkää ilmaa, kaikki kiintopisteet ovat ilmaa, kaikki on pelkkää ilmaa…” Ja hän sanoi: Pakkasilmaa, kaikki on pelkkää pakkasilmaa…”” (s. 162-163)

*

pakkanen-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Thomas Bernhard: Pakkanen

Suomennos ja jälkisanat: Tarja Roinila (bravo käännökselle!)

2018 Teos

Alkuteos: Frost (1963)

Kansi: Jenni Saari

364 sivua

arvostelukappale

*

Lisää synkkiä sävyjä, yksinäisyyttä ja keskusteluja nuoren ja vanhan välillä blogissa

Leila Slimani: Kehtolaulu

Samuel Beckett: Malone kuolee

Amos Oz: Juudas

 

 

 

Jelena Tšižova: Naisten aika

Naisten aika sijoittuu 1960 -luvun Neuvostoliittoon. Antonina työskentelee tehtaassa ja  on äiti mykälle Suzannalle. Lapsen isä ei osallistu heidän elämäänsä. Antonina ei enää muista edes miehen nimeä. Jokin miehessä siinä hetkessä kiehtoi, kaupunkilaisuus kenties. Antonina ja alle kouluikäinen Suzanna asuvat kolmen iäkkään naisen kanssa yhteisasunnossa tehtaan yhteydessä. Elämä on Antoninalle jonottamista, tehtaassa työskentelyä, kodinhoitoa ja alituista rahojen laskemista. Lisäksi hän kärsii yksinhuoltajuuden tuomasta stigmasta ja hiljaisesta päätöksestään suojella erikoista lastaan. Hänet halutaan naittaa toiselle tehdastyöläiselle, koska perhe ja koti ovat keskeisiä neuvostonaisellekin. Perhe ja koti muodostavat naisen elämäntehtävän. Antonina ei ole kovin innostunut menemään naimisiin. Mies on ihan kiinnostava, mutta kaikenlaiset asiat painavat ja pohdituttavat. Suzannaa Antonina ei puolestaan halua laittaa valtion tai tehtaan kouluihin ja lastentarhoihin, sillä mykkänä lapsi joutuisi silmätikuksi. Äidin pahin pelko on, että hän menettää lapsensa sosiaalihuollolle. Tehtaan naisjohto on tivannut lapsesta useampaan otteeseen. Kotihoito ei ole hyvä, valtion tukemat lastentarha ja koulu olisivat paras paikka kasvavalle lapselle, koska siellä lapsi oppii pienestä pitäen yhteiskunnan arvot ja toimintatavat.

”Käy sisään Antonina”, se nyökkää. ”Meillä on tässä naisneuvoston kokous keskustelemassa asioistasi. Jutellaan ja mietitään tilannettasi. Kun et kerran usko minua.” Ääni on pehmeä ja hiljainen kuin syyskärpäsellä. Surisee. 

Kuuntelen enkä tajua – mitä minun kohdalle nyt on osunut? Kädet hikoilee. Pyyhin ne työtakkiin ja katselen ympärille. Niillä on teetä, lautasella pikkuleipiä, istuvat ja juovat. Ne ovat jo vaihtaneet leningit. Varmaan ethtineet jo huuhtaista itsensä suihkussa. Minä kun pistäydyin tällaisenaan, työtakissa. Pelkään haisevani hieltä. Löydän vapaan tuolin ja käyn nurkkaan istumaan. 

Zoja Ivanova saa nutturansa kuntoon ja aloittaa. ”No niin Antonina. Sinusta tulee tietoja, holtittomasta elämästäsi. Olen yrittänyt yhtä ja toista, voi sanoa että äidillisesti, mutta sinä et piittaa mitään, puuhaat vain omiasi. Se on paha, ettei nainen varjele mainettaan, kun lapsikin kasvaa siinä, semminkin tytär. Millaista esimerkkiä sinä pystyt antamaan? Nainen on äiti. Sitten vasta tulee kaikki muu: Naisina ymmärrämme kyllä sinua”, hän katsahtaa ympärilleen, ”mutta emme aio pysyä sivustaseuraajina, meillä ei ole oikeutta siihen. Joten vastaapa meille: mitä se juttunne on Rutšeinikov Nikolain kanssa, vakavaa vai ei?”

*

Antoninan ja Suzannan kanssa asuvat iäkkäät naiset Glikeria, Jevdokia ja Ariadna ovat eläneet vaiherikkaan elämän, vaikka sotasankareita ja historian suurmiehiä he eivät ole. On ollut rakkauksia, työtä, perhe-elämää ja mitä kaikkea ihmiselon yleinen levottomuus onkaan heidän elämäänsä tuonut ja siitä viennyt. Lapsia ja puolisoita on siirtynyt tuonilmaisiin sotien ja muiden yhteiskunnallisten muutosten myötä. He muistavat myös ajan ennen vallankumousta.

Kirja ei kerro kuinka ikänaiset ovat päätyneet yhteen asumaan, mutta niin he elevät kuin kollektiivinen mummous samassa kodissa. He jutustelevat, väittelevät ja keskustelevat kirjan alusta loppuun milloin muistellen menneitä ja milloin ihmetellen nykyajan meininkiä. He ovat kaikki ortodoksikristittyjä ja kastatuttavat Suzannan Sofiaksi Antoninalta salaa. Antonina uskoo kommunismiin siis siihen, että kommunismi on mahdollista kenties jo hänen elinaikanaan. Kun näin tapahtuu, rahaa ei enää tarvita ja kaikki saavat tarpeensa mukaan. Mummot eivät kommunismista välitä, vaikka toimeentulo on heidänkin huolensa. Rahan arvo ei ole enää sama kuin ennen ja kaikenlaista tavaraa ja ruokaa joutuu jonottamaan. Taloudellisia huolia enemmän heidän puheessaan esille nousevat kuitenkin sodat, kadonneet ihmiset, kaltoinkohdellut ihmiset, vanhat tavat, tarinat ja sadut, joita tulevat kertoneeksi Sofialle. Sofia vastaa niihin joskus piirtämällä ja on siinä ilmeisen lahjakas.

*

Kirjan lukeminen tuntui aluksi hieman sekavalta. Jokainen nainen puhelee omiaan, ajatuksia tulee milloin mistäkin aiheesta, katkonaisesti, yhtäkkisesti, ja en ollut aina ihan varma, kuka on milloinkin äänessä. Ainoastaan Suzanna/Sofian ajatukset olivat eroteltu kursiivilla selkeiksi omiksi kokonaisuuksiksi. Tämä kerronnallinen keino viedä tarinaa eteenpäin puheen kautta tuntui lukemisen edetessä kuitenkin vähitellen yhä kiehtovammalta. Lukijana en voinut ennakoida mihin suuntaan kertomus etenee, olin mummojen puheen porinan varassa.

Parasta mummojen keskusteluissa oli tunnelma. Koin todistavani vanhojen baabuškojen kollektiivista entiteettiä. Naiset olivat toki yksilöitä mielipiteineen ja henkilöhistorioineen, mutta samalla he tuntuivat joukkovoimalta, joka vie perinnettä eteenpäin, huolehtii ja järjestelee asioita niin arkisessa elämänmenossa kuin silloin kun elämässä seinä nousee pystyyn kesken matkan. He paikkaavat yhteiskunnan tukiverkoston aukkoja toisin sanoen järjestävät asiat kun yhteiskunta ei huolehdi omistaan. He tukevat kun naapuri epäilee toista ja kun ihmisten välillä valitsee kilpailua, kateutta ja sen sellaisia ihmisiä toisistaan erottavia asioita. Ajattelin iäkkäiden naisten pientä trialogista joukkoa jonkinlaisena baabuista koostuvana kolminaisuutena. Haja- ja säröääniä toki kuului silloin tällöin, mutta kollektiivina he muodostavat voimakkaan taustavaikuttajan, joka ryhtyy toimeen ylläpitääkseen ihmisyyttä.

*

Naisten aika kertoi naisista Neuvostoliitossa. Naisten kautta kerrottiin huolenpidosta, kun yhteiskunnan utopistiset kommervenkit hukuttavat yksilön alleen. Ideologian avulla luodut ja lopulta suhteellisen näennäiset puitteet ja säännöt jyräävät ihmisen kokemuksen alleen. Sääntöjä esimerkiksi tehtaan alueella noudatettiin lopulta hyvin hierarkkisesti ja vastaäänet vaimentaen. Neuvostoihmisellä oli mahdollisuus edetä urallaan kohti yhteiskunnan huippua, mutta hyvääkin tarkoittavasta ideologiasta karisee ydin pois tuolla noususuhdanteisella matkalla (mielleyhtymä George Orwelliin: ”Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”). Naisten välinen solidaarisuus tehtaan oloissa tarkoitti kirjan antaman esimerkin mukaan sitä, että perheelliset tai oikeastaan naimisissa olevat pääsevät nauttimaan paremmista eduista kuin yksinhuoltajat ja lesket.

Tätä neuvostonaisen olemusta vasten mietin baabujen kollektiivista olemassaoloa ja Suzanna/Sofian mykkyyttä. Mummojen kolminaisuus vaikutti vastavoimalta yksilöä muotittavalle systeemille ja tarjosi tuen silloin kun sitä eniten tarvitsee. Yhdessä naiset olivat rakkauden ja huolenpidon täyttämä voima, mutta en halua tässä lähteä edes ajattelemaan, minkälaista vanhusten elämä olisi ollut, jos he olisivat asuneet yksin. Luultavasti hyvin onnetonta. Mummoista seuraava sukupolvi Antoninan hahmossa eli neuvostoihmisen ytimessä, mutta hyvää tarkoittavasta ideologiasta oli onnistunut käytännön toteutus vielä kaukana. Antonina vaikutti onnettomalta ja epävarmalta omasta ja lapsensa tulevaisuudesta, kun yksilölliset toiveet ja tarpeet hukutetaan ideologisen paineen toimesta. Elämänlaatua heikensi myös jatkuva varuillaan olo siitä, mitä häneltä toivotaan ja kuinka rahat saa riittämään, vaikka tekee pitkiä työvuoroja päivästä toiseen. Kirjan ainoa lapsi oli puolestaan kuvattu mykäksi. Jäin kirjan lukemisen jälkeen miettimään tätä: Jos lapsen ajattelee symboloivan tulevaisuutta, niin mitä mykkä lapsi silloin symboloi?

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Jelena Tšižova: Naisten aika

2018 Into

Suomennos: Kirsti Era

Kansi: Ivanna Mikhailenko ja Elina Salonen

261 sivua

arvostelukappale

*

Lisää naisten kokemuksia blogissa:

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta – Lisäys seksuaaliteoriaan

Lealiisa Kivikari: Rakkaudelma

Michael Baran: Aamu – Preludi c-molli op. 10

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Raisa Jäntti: Grand plié

Laura Gustafsson: Pohja

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti