Teatterissa! Tainaron

Olen jonkin kumman äärellä. Teatteriesitys, jossa on yksi näyttelijä ja yksi muusikko. Näyttelijällä on kohtauksesta toiseen monologeja ja muusikolla on kohtauksesta toiseen lauluesitys. Lavalla vaeltelee robotisoituja ötököitä, isoja ja pieniä, valoja vilkkuvia ja surisevia. Kohtaukset ovat kuin kuvaelmia jostakin vähitellen yhä oudommasta muutoksesta, metamorfoosista ihmisyyden rajalla ja sen yli. Juoni on kadonnut audiovisuaaliseen uneen.

Olen lukenut Leena Krohnin Tainaronin. Ihastuin kirjaan, sen maailmaan. Jännitin hieman, miten suhtaudun sen pohjalta tehtyyn teatteriesitykseen.

Nainen on turisti vieraalla maalla, joka tekee matkaa, tutkimusmatkaa, tutustuu, pyhiinvaeltaa, kokee, kuvaa kokemuksiaan ja havaintojaan, kertoo, kirjoittaa kirjeitä Tainaronista. Kirjeiden määränpää on epäselvä, mutta selväksi tulee, että naiselle ei kirjoiteta takaisin. Nainen kertoo kirjeissään laajasta kartattoman orgaanisesta kaupungista Tainaronista, joka on jatkuvassa liikkeessä, muutoksessa. Tainaron on maanalainen maailma jossakin tulivuoren purkautumisuhan läheisyydessä. Katastrofaalisen tuhon äänet ja tärinät ovat läsnä. Naisen oppaana toimii jäärä (guuglettakaa, suosittelen ötökkätieto.fi:tä), mikä on ihan ymmärrettävää, sillä Tainaronin asukkaat ovat hyönteisiä. Esityksen edetessä alan ymmärtää, että hyönteisillä on jotain yhteistä, jotain tuttua ihmislajin kanssa. Yhteyden linkeistä monet ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä, mutta suhteessa ihmisiin hyönteisten todellisuudessa niille annetaan eri merkityksiä ja toimintatapoja. Esimerkiksi: Tainaronissa kuolleita ei tuhkata vaan ne annetaan ravinnoksi toukille, lapsosille, jälkikasvulle. Ja havahdun pohtimaan: miksi vertaan hyönteisiä ihmiseen enkä ihmisiä hyönteisiin? Olisiko Tainaronin osalta parempi sanoa, että ihmisillä on jotakin yhteistä hyönteisten kanssa? Tainaronissa irtaannutaan ihmiskeskeisyydestä. Tämä voi hermostuttaa, mutta minusta se on oikeastaan aika kiehtovaa.

Olen lukenut Franz Kafkan Muodonmuutoksen. Se kertoi minulle sydäntäsärkevän tarinan ihmisen muutoksesta pelätyksi ja inhotuksi syöpäläiseksi tai oikeastaan siitä mitä muodomuutoksen jälkeen tapahtuu. Surin muodonmuutoksen kokeneen Gregor Samsan hapuilua kohti läheisiään ja kuolemaa. Luin Muodonmuutoksen vertauskuvallisena tarinana siitä, mitä erilaisuuden pelko on, mitä julmaa se saa aikaiseksi ja mitä kokevat he, jotka menettävät ihmisen arvonsa esimerkiksi vakavan sairauden, elämänmuutoksen, vanhuuden, vammautumisen tai muun syyn vuoksi. Gregor Samsa ei kadottanut omaa minuuttaan, mutta muodonmuutos sai läheiset perheenjäsenet suhtautumaan häneen eri tavoin – julmaa – niin julmaa!

Tainaron käynnistyy jännittävänä tutkimusmatkana hyönteisten todellisuuteen, jossa ihminen on ihminen ja hyönteiset maailmassaan hyönteisiä. Vähitellen asiat muuttuvat. Ihmisestä alkaa kehittyä tutkimuskohteittensa kaltainen, hän kokee vähitellen erilaisia ainakin ulkoisia muodonmuutoksia ja lopulta samaistuminen tutkimuskohteisiinsa hyönteisiin huipentuu ihmisyyden rajojen täydelliseen häivytykseen. Ennen tätä ihminen on pohtinut kuinka kummaa on, että jotkin tainaronilaiset käyvät läpi muodonmuutoksia. Heidän minuutensa ei sinänsä ole kadonnut minnekään, he vain ovat toisen näköisiä. Tämä ihmisen ihmettely haipuu taustalle naisen muuntuessa tainaronilaiset omalla tavallaan. Minua kiehtoo kysymys: oliko muodonmuutos vapaa valinta, jotakin olosuhteiden pakosta tapahtuvaa vai sattumaa?

Olen lukenut Ovidiuksen Muodonmuutoksia. Niissä muodonmuutokset tuntuivat olevan usein pakon sanelemia tapahtumia. Jumalat ja silleen. Muodonmuutokset tuntuivat usein enemmän ja joskus vähemmän väkivaltaisilta pakoreiteiltä ulos surusta, kivusta, peloista, sydänsuruilta, kenties kuolemaltakin (kuolemattomuuden saavuttaminen muuttamalla muotoa?), väkivallan uhalta, pakkoavioliitoilta ja niin edelleen.

42364961130_1d90c62565_z.jpg
Kuvassa Aino Venna ja Kati Outinen. Kuvaaja Kastehelmi Korpijaakko

Krohnin Tainaronista rakentunut teatteriesitys oli fantastisen outo tai fantastinen ja outo. Vierauden tuntua toivat hyönteisten erilainen tapa olla olemassa, vaikka hyönteisten todellisuutta reflektointiinkin pitkälti ihmisille tyypillisin kysymyksin ja näkökulmin. Kenties Tainaronin esityksessä ei lopulta ollutkaan kyse hyönteisistä vaan ihmisestä muutoksessa. Ihmiskeskeisyys näkyi muun muassa siinä, että kerrotaan mitä ihminen kokee ja kuinka ihminen kohtaa jotakin itselleen vierasta.

Minulle on kiehtovaa, että kertoja ei tuntunut pelkäävän hyönteisiä vaan oli heistä aidosti kiinnostunut, kai vähän rakastunutkin tai vähintään ihastunut, ja etäisesti minulle jäi tuntu, että kertoja halusi olla hyönteisten kaltainen itsekin. Yhdessä kohtauksessa hän palaa menneisyyteensä ihmisten maailmassa. Hän etsii vanhan radion navigaationappulan kautta maailmaa tunnettujen maailmankaupunkien välissä. Kuuluu ihmisääniä, lukuisia kieliä ja kohinaa ihmisten puheen välitiloissa. Tämä sai minut ajattelemaan, että kenties hän (nainen, kertoja) oli aina matkalla Tainaroniin tai ainakin paikkaan, jossa ei ole ihmisiä. Ja jos näin on niin pääsikö hän vihdoinkin kotiin tai paikkaan, joka tuntui kodilta? Oliko matka Tainaroniin pako jostakin? Ja jos oli, niin minkä merkityksen muodonmuutos saa? 

*

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad

Esityskuva: Kastehelmi Korpijaakko

Kuva lipusta ja käsiohjelmasta: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tainaron

Pohjautuu Leena Krohnin samannimiseen kirjaan (Tainaron, 1985)

Pieni näyttämö, Kansallisteatterissa

Kantaesitys: 29.8.2018

Esiintyjät: Kati Outinen ja Aino Venna

Esityksen musiikin säveltänyt Aino Venna, muu musiikki Palpalasi (Mirshekari ja Sistani)

Ohjaus: Essi Rossi

Dramatisointi: Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi

Esitysdramaturgia: Essi Rossi ja Iisä Hämeen-Anttila

Lavastus ja valosuunnittelu: Milla Martikainen

Videoiden suunnittelu ja toteutus: Milla Martikainen ja Aino Venna

Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen

Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen

Naamioinin suunnittelu: Krista Karppinen

Robotit: Iiro Tujula ja Mikko Murtomaa

*

Esitys koettu Kansallisteatterin bloggariklubilaisena pe 31.8.2018

*

Lisää teatteria blogissa

Teatterissa! Michael Baran: Tyttö, joka käveli (Aaveille ja eläville)

Teatterissa! Eugene O’Neill: Long Day’s Journey Into Night (Wyndham Theatre)

Teatteri: Juha Hurme: Lemminkäinen

Teatterissa!

Saila Susiluoto: Metropolis

Avaruus, tähdet ja meri rantoineen. Niiden äärellä ihmisten kulttuuri esiteltynä pistemäisinä havaintoina ja laajempina ajatusvyyhteinä, kiinnitettynä aikaan ja siitä irrotettuna, kiinnitettynä paikkaan ja paikoista irroitettuina. Ihmisen kulttuuri, joka on kasvanut metropoliksi ja sitten kadonnut. Kadonnut kaupunki ja meri. Olenko jykevän yli satasivuisen runoteoksen äärellä, joka muistuttaa Atlantis-myyttiä?

”Samaa taivasta ihmiskunta oli katsonut vuosituhannet, samaa arpisena kohoavaa linnunrataa, kantanut tarinaa alkuperästä, siitä miten seitsemän sisarta lähti seitsemään suuntaan, mutta kahdeksas toisaalle. Silloin, kauan sitten he halasivat tienristeyksessä, kukittivat toisensa, asettivat päähän seppeleen, vannoivat että kantavat tarinat, kertomukset läpi vuosituhansien kuin kalliin kruunun. Ehkä se oli juuri kahdeksas joka unohti jotain. Kenties me kasvoimme juuri tästä suvusta, unohdimme mekin: jos alkuperä on yhteinen, täytyy lopunkin olla. ” Lainaus Epilogista, joka sijoitettu runoteoksen alkuun.

*

Metropolis jakaantuu kolmeen osaan, jota kehystää alun epilogi ja lopun prologi. Luitte oikein. Prologi ja epilogi ovat vaihtaneet paikkaa ikään kuin lukijalle kerrotaan ensin mitä on tapahtunut ja sen jälkeen kuvataan miksi tai miten. Runoteoksen aloittavassa epilogissa olemme kaupungin vierellä, jonka viimeiset valot sammuvat ja jossa etsitään universaalia tähtikarttoja silittelevää yhteyttä olemassaolon alkuun. Ihminen on tähtien pölyä – ajatus nousee pintaan. Nämä kosmiset mitat saavat yhteys, menneisyys, tausta tai kohina ovat ihmisiltä kadonneet, sillä tuntematon nimeltä mainitsematon tähti lähti toisaalle. En tiedä. Sellaisen vaikutelman sain.

Runoteoksen laajat osat ovat: Kaupunki, Kadonneet paperit ja Vedenalaiset olennot.

I osa: Kaupunki:

Osa käynnistyy minä-äänisesti, joka tuo tekstin lähelle lukijaa, perspektiivi on lähtöisin yksilön katseesta, näkökulmasta ulospäin. Mitä minä havainnoin, tunnen, ajattelen kunnes käynnistyy sinän puhuttelu: ”Muistele tähän kaupunki…”

Minä tuntuu maanviljelijältä, puutarhurilta työnsä äärellä. Kädet mullassa, kämmenillä siemeniä, mutta samanaikaisesti jonkinlaiset tuhon jäljet, äänet, muistot tai kaiut kuuluvat puutarhassa. On yötaivas ja tähdet ja niihin on katse suunnattu. Näkyjä tuhoisasta kaupungista, kaupungin tuhosta tai kaupungin kulttuurin tuhoavista jäljistä kuten jätteistä, muovista ja valinnoista, joita me ihmiset teemme suhteessa toisiimme, itseemme ja niin edelleen. Puita on kaadettu ja kaupunki on kuin ”ruutukaavaksi runnottu kylä”, jossa on myös sellaisia lasipeitteisiä insituutioita kuin kirkko ja museo. Metropoliksen kaupunki on kerroksellinen: ”hautausmaa, jonka alla hautausmaa” ja sama torien suhteen: toreja torien päällä. Pohdin, että tämä kaupunkikuva ei ole kovin orgaaninen vaan kerrokset luodaan edellisten päälle, kun ne on käytetty. Ja vaikka kaupunkiosio on pistemäisiä havaintoja ihmisen arjesta ja vaikutuksesta, niin taustalla tuntuu kuitenkin säteilevän jokin alkuperän ajatus, joka on kaukana pois kaupungin alati uudistuvilta pinnoilta.

Kaupunki tuntuu melankoliselta, raunioilta ennen raunioita. Kyseessä ei ole mikään optimistinen oodi hektiselle citylle, ei mikään rakkauden täyttämä ylistys mahdollisuuksien metropolille, ei mikään nuoren mielen taistohuuto urbaanille sykkeelle vaan enemmänkin kaupunkirunot tuntuvat esittelyteksteiltä mausoleumin kyljessä.

Minuun jäi myös aavistuksellinen vaikutelma, että olen runoja lukiessa leirinuotion äärellä, luolassa tai taivasalla. Kuitenkin jossakin, missä varjot ja pimeys ympäröivät kertojat ja kuulijat. Ja tässä tilanteessa minulle tarinoidaan saaga maapallosta (joka voisi olla yksi laaja kaupunki, yhteisö, metropolis) ja ihmisistä sen pinnalla. Kyse ei ole (vain) varoittavan opettavaisesta tarinasta vaan muistelmasta, laulelmasta, runoelmasta jostakin menneestä ajasta, joka toistetaan uusille sukupolville mytologiana: näin silloin elettiin sillä kolmannella kivellä siitä ja siitä tähdestä. Tarina luo eteeni näyn vai olenko vaipunut uneen (vai painajaiseen)? Ja fantastisessa unisurinasta havahdun pohtimaan, miksi tämä kerrotaan minulle? Miksi tarinoita yleensä kerrotaan? ’Miksi’ on viheliäinen kysymys ja samalla kysymyksistä parhain. Ja pohdin edelleen, että ovatko runoissa kuulijalleen (lukijalleen) sanallistetut kuvat kaupungista eepos? Kansalliseepos? Ihmiskuntaeepos? Jos näin, niin missä ovat sankarit, heerokset omina aikoinaan tekemässä itsestään ajattomia? Heitä ei ole – vai onko?

*

II osa: Kadonneet paperit:

Toinen osa kertoo paperisia tarinoita, ylös-alaskirjattuja tavalla tai toisella. Tekstejä, tarinoita, lyhyitä ja monimuotoisia oikeastaan ihan kirjaimellisesti, sillä joukkoon mahtuu pari visuaalisesti koettavaa runoa. Esimerkiksi Pieni Paperinukke on kirjoitettu naisen tai nuken muotoon. Osan alkupuolen runot kertovat tytöstä, jolla on paljon pelkoja, jotka tuntuvat liittyvän pääosin johonkin ulkopuolelta tulevaan uhkaan: sota, ydinsota, musta-aukko, ulkoinen onnettomuus, laaja katastrofi, jolla on giganttiset tuhovoimat. Mitä pieni hauras paperinen tyttörukka näille uhille voi? Lohdutusta voi kuitenkin tuoda lapsen mielen välittömyys, jossa elämä on hetkittäistä leikistä toiseen ajautumista tai ajatukseen avaruudesta loputtomana ”missä kaikki laajenee jatkuvasti eikä mikään lopu”.

Kadonneisiin papereihin kuuluvat paperinukken lisäksi esimerkiksi yhden päiväkirjan sivut, postikortti, kirjallisia suunnitelmia, toiveita, utopioita, muistiinpanoja ja ylös-alaskirjattuja tarinoita kuten kummaakin kummempi tarina Paperipalasta:

”Ensin luovuttiin kirjoista, ne eivät olleet värijärjestyksessä, toiset olivat toisia suurempia, ne pölysivät ikävystyttävästi, pimensivät huoneet ja pienensivät ne. Hyllyt alkoivat näyttää rumilta, niissä pidettiin koristeita kunnes yhdentekevistä esineistä luovuttiin, valokuvia, kunnes niistäkin. Kirjat makasivat kierrätyksessä, kuolinpesissä, kaatopaikoilla, ne levittivät homeitiöitä ja ötököitä (2), vanhaa, saastunutta ilmaa, niistä tehtiin askarteluohjelmissa erilaisia juttuja joiden perimmäistä tarkoitusta en tässä jaksa selostaa, kunnes ei enää niitäkään, kirjoja poltettiin takassa, vietiin paperinkeräykseen, lopulta pienellä lossilla saarelle. Sanokaamme sitä vaikkapa Mursusärkäksi tai Tähtitarhaksi, mutta Paperipala siitä tuli. ( – – – )

(2) kolmisukahäntäiset, kirjaskorpionit, kirjatäit, varaslesiäiset, silloin tällöin myös luteet

(- – -)

Kun Paperipala alkoi puolustaa itseään, saarelle jäi muutama ihminen. Rakastavaisia, missä heitä ei olisi. Joitakin kodittomia lapsia jotka tarttuivat sanaan kuin sanaan. Murehtijoita joilla oli pitkät kasvot ja sydämessä nuolenpää. Niitä jotka eivät tahtoneet palata takaisin, niitä jotka mieluummin viettivät aikansa satujen ja joutavien aleksandriinien parissa, niitä jotka halusivat pohtia lukemattomiin kysymyksiä kuten ”kirjoitan, olen siis olemassa” tai ”kuka tämän todella kirjoitti”.”

*

III osa: Vedenalaiset olennot:

Metropoliksen kolmas ja viimeinen osa on nimetty otsikolla Vedenalaiset olennot. Siinä oli tuntua etäisestä toisinnosta ensimmäisen osan kaupunkiin kunnes luonnonvoimana meri tai vesi ottaa vallan runojen riveistä. Vesi kulkee kaikkialle, putoaa, ottaa tilan haltuun. Kaupunki on rakennettu paaluille meren päälle, meri kulkee kaduilla, kastelee jalat ja kaviot. Lauluja ja tarinoita elämästä meren äärellä, sen kanssa ja siitä huolimatta.

Kolmas osa on sarja monia toinen toisiaan huikaisevampia kuvia joiden lukukokemus oli kuin hetki aallon harjalla kunnes laskeudutaan jälleen syvyyksiin tai muistutetaan meren syvyyksistä, meren pohjasta.

Lukukokemus on veden ja meren läpäisemä. Kaupungin ja olemassaolon kuvia. Vesi virtaa sen riveissä. Koen suolan, joka kirvelee, tuoksuu ja maistuu.

”Laiva lipuu kirkkoon, merenhengitys / ja tähtikuviot mastojen yllä / aallot lyövät huoneessa kuin mannerlaattojen sydän / jossain naukuu lemmenkipeä lokki / muinainen kultti nukkuu kellarissa / alttarilla väkivaltaiseen asenton kivetty nainen / taivaantähteet, enkelien leivänmurut / elävät ja kuolleet, niin kuin ohjelma joka sekoittaa ruudulla kaikki sanat / eikä järjestys ole mielivaltainen koskaan kuiskaan / teidän nimenne, teidän naurunne vastaa valoisat ja rakkaat kasvot / katujen tööttäykset ja kohina, levoton kopina / on aika joka ei palaa niin kuin on aika joka ei mennyt minnekään / valo on kuin vedenvärinen siipi kaupungin yllä / sinä pieni saalis tähtien kimaltavassa verkossa ”

Metropolis sulkeutuu säkenöiväksi. Tähtiä putoilee vedenpinnalle, sillä ne satavat kaikkialle.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Saila Susiluoto: Metropolis – merkintöjä kadonneesta kaupungista

2018 Otava

Kannen suunnittelu: Tiina Palokoski

101 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoja, runoteoksia blogissa:

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Raisa Jäntti: Grand plié

Runoreaktiot!

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Reader, why did I marry him?

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Kirja vieköön!

Ps. Huomaan, että kun teen näitä blogilinkkejä, niin usein runoteoksista kirjoittaessani tulevat nämä kolme samaa blogia vastaan. 😉

Turo Kuningas: Välityö

”Silloin kun haluan olla ajatuksella tässä ja nyt, keskityn hengitykseen, arkisimpaan asiaan kaikista. Sen osaan ilman joogaopastakin. Sen osaa jokainen ihminen. Hengittämisen. Siihen se pitäisi jättää, nykyhetki. Hengittämiseen. Mutta kun ihminen ymmärtää hengittävänsä, se oppii hallitsemaan hengitystään, säätelemään ilmanpainetta, muodostamaan äänteitä, tavuja, sanoja, lauseita, syntyy puhe. Syntyy pakottaminen. Syntyy suostuttelu ja vänkääminen. Sokrates, Platon ja Aristoteles: pontevia naivisteja. Sofistit: raadollinen totuus. Kreikkalaiset: paskanjauhajia. Ihminen lörpöttelee aina eetos ja paatos edellä, media kehittyy itseensä ihastuneiden ja itseensä ihastuneisiin ihastuvien ympärille, olemme tässä. Olemme nyt. Olemme jumissa.

Tämän takia minä en jaksa enää puhua. Puhe pilaa kielen. Kirjoitus on kehittyneempää, sivistyneempää, se antaa puheen tulla ensin ja hölöttää itserakkauttaan, kirjoitus odottaa vuoroaan, keksimistään, riittävää älyllistä tasoa. Siksi minä kirjoitan. Kirjoitan joka päivä. Nyt. Ensin kirjoitan silloin tällöin, sitä ja tätä, sinne ja tänne, missä vain on paperin nurkkaa tyhjänä. Sieltä täältä irti revittyjä lippuja ja lappuja kertyy isoon lasipurkkiin, jota säilytän pöydällä, kunnes on pakko ostaa vihko.”

Näin kertoo erakoituva kuukausihenkilö. Olen nimennyt hänet kirjan kertojista kuukausihenkilöksi, sillä hänen tarinalinjaansa seurataan luvuissa, jotka on otsikoitu kuukausien mukaan. Hänen lisäkseen Välityössä on viikonpäivähenkilö, joka on pikkupomona jonkinlaisessa varastofirmassa ja valitsee omanlaisen poliittisen aktiivisuuden kirjan loppua kohden ja eniten äänessä on kellonaikahenkilö, joka on jonkinmoinen media/yrityskonsultti, joka sykkii tennikselle, hyville fiiliksille ja josta ei ole ihan varma, mitä hän elämältä haluaa paitsi naisen, jonka menetti joskus vuosia sitten ja luultavasti uudelleen, ennen kuin kirjan takakansi sulkeutuu.

Viihdyin kirjan parissa useasta syystä. Se oli hauska. Repeilin kellonaikahenkilön sinkoilulle ja muille kuvauksille suomalaisesta työelämästä. Tai en tiedä oliko kyseessä realistinen kuvaus vai enemmänkin ironisoiva tai satiirinen mielikuvaryöppy kaikenmoisesta kiky-innovointi-tehy-kehitys-projekti-uudistumis-mitä-kaikkea-näitä-on – meiningille. Oli niin tai näin, mutta repeilin. Koin lukevani satiiria suomalaisesta (työ)poliittisesta ilmapiiristä. Mutta oli kirjassa muutakin.

Vähemmän nauratti kuvaukset julkkiskulttuurista ja televisioviihteen sisällöstä. Kellonaikahenkilön todellisuuteen kuului Pete Meisselin oman underground-televisio-ohjelmapalat, jossa tärkeintä tuntui olla koukuttaa ihmiset kuraroiskeisen sisällön äärelle. Paskan siitä teki muun muassa ihmisten kiusaaminen, seksistinen asenne naisiin, naisten pornoistaminen, nopea ruumiin eritteillä viihdyttävä nauru ja äkkiväärän kohun hakeminen jos minkälaisella pikatempauksella ainoana energiana ärsyttää. Yhden miehen show, joka aluksi huvitti ja lopulta vain kyllästytti. Julkkiskulttuuria edusti Meisselin lisäksi myös yksi räppäri, joka mielellään toimi poliittisen puolueen omanlaisenaan äänenkantajana sekä entinen iskelmäartisti, jolla oli mielipiteitä siitä kuinka yhteiskunta tulisi järjestää muun muassa sulkeutumalla omien rajojen sisälle ja kuinka näiden rajojen sisäpuolella tulisi järjestäytyä tehokkaaksi valtioksi.

”Meidän tulee elää jatkuvan sodanvaaran alla. Täysin omavarainen valtio joutuu varautumaan muiden maiden kateuteen, maanitteluun, uhitteluun. Meidän tulee osoittaa, että täältä pesee, jos rupeatte likaisiksi.

Energiakysymys on keskeinen. Pelkkä säästö ei riitä, energiantuotantoa on lisättävä. On otettava kaikki keinot, kaikki lähteet, kaikki saatavilla olevat raaka-aineet käyttöön. Puu, turve, vesi, tuuli, aurinko, atomit, all in. Öljy on pahin ongelma. Sitä meillä ei ole, ellei halua siitä taistella. Norjan valloittaminen voisi olla logistisesti mahdollisista, mutta kyseessä on Nato-maa. Etenkin likkenteen toimivuuden vuoksi meidän on löydettävä vaihtoehtoja öljylle ja polttomoottoreille. Jos teknologiaa ei ole, sitä pitää keksiä. Tämän on oltava valtionprojekti, suuri kansallinen ponnistus. Tarvitaan valtakunnan terävimmät aivot, kaikki kykenevät kädet. On ajateltava rohkeasti, uurastettava väsymättä, myös pitkäaikaisten. Ihmisen ensimmäinen ja viimeinen käyttövoima on lihasvoima. Jokainen voidaan valjastaa energiaksi. E = mc2. Toisin sanoen 80-kiloisesta pitkäaikaisesta saa teoriassa energiaa 2 petawattituntia. Ajatelkaa: se on kaksi miljoonaa gigawattituntia. Sillä hoidettaisiin Helsingin kotitalouksien nykyinen sähkönkulutus 4000 – luvun alkuun asti. Sillä kuunneltaisiin Bob Marleyn Catch a Fire – vinyylilevyä 7,6 miljardia vuotta ja encoret päälle. Marleyn soidessa planeettamme ehtii muuttua elinkelvottomaksi, galaksimme törmää Andromedan kanssa ja armaan Aurinkomme energiavarat ehtyvät. Kaikki tämä yhdellä pitkäaikaisella. Tämän faktan valossa kuolemanpartioidenkin tehtävää on tarkennettava, niittokonetta säädettävä hienommalle. Ei voi enää puhua yhteiskuntaa nakertavista tuottamattomista torakoista, rusakoista, laiskiaisista. Duracell-pupujahan nämä ovat. Minä, Cringo, puhuisin energia-aitasta. Tämän sadon korjaamiseksi tarvitsemme lainsuojan pakkolunastukselle ja mahdollisimman tehokkaan talteenottomenetelmän. Esimerkiksi polttouunissa tulee aivan liikaa hävikkiä. Päättäjät ja keksijät töihin. Nyt.”

Myöhemmin hän tilittää:

”Kukaan ei halua kirjoittaa. Kukaan ei halua lukea. Tämä on äänen ja kuvan kulttuuri. Yksinkertaisen äänen ja yksinkertaisen kuvan. Niitä me palvomme. Ne tekevät meihin vaikutuksen. Kuvalla isketään, äänellä penetroidaan. Tunkeudeutaan korvakäytäviin. Lyödään päin näköä. Me elämme äänestä ja kuvasta. Puheesta ja katseesta. Me elämme puheessa, ja me elämme katseelle. Puheessa, puheesta, puheeseen. Katseella, katseelta jne. Inessiivi, elatiivi, illatiivi. Adessiivi, ablatiivi, allatiivi. Me elämme puheina ja katseina sekä puheen ja katseen alaisina. Essiivi. Se on elämistä. Elämistä jonakin. Jonakin julkisena ja jaettuna. Tosielämänä. Realityna. Me elämme isoina, itseämme isompina joinakin, isoina essiiveinä, isoina ääninä ja kuvina. Emme me elä tekstinä tai tekstissä tai tekstille. Teksti on kärpäsen paskaa. Genetiivin partitiivia, ja haistakaa akkusatiivi. Meitä ei näe tekstistä. Jos tekstissä kaatuu, siitä ei kuulu mitään, korkeintaan pientä ininää ja tuskin havaittava lätsähdys. Teksti kuolee. Se on jo kuollut. Kirjastot ovat vaaleaksi kuivuneen paskan varastoja. Kirjoittaminen on paskan tuottamista, lukeminen vaalentuneen paskan sivelyä ja sormien tuoksutteua elämyksen toivossa.

Neiti Y. Sinun puhumattomuutesi on tulkittu esimerkiksi muille. Olen samaa mieltä, vaikka saavun tähän mielipiteeseen eri reittiä kuin tulkitsijasi. Sinun puhumattomuutesi ei ole valinta vaan pakon edessä tehty luovutus. Olet esimerkki asioiden luonnollisesta järjestyksestä. Ottakaa muut naiset mallia: olkaa hiljaa. Tätä maailmaa johdetaan puheella. Miesten puheella. Ei akkojen jorinoilla. Ei teoilla eikä esimerkillä. Puheella. Miesten puheella, joka näyttää suunnan: tuolle rintamalle, tähän sänkyyn. Ei naisten puheella, joka näyttää vain suunnan kauppaan. Neiti Y, sinä olet havainnut, että tätä vastaan on turha taistella. Siksi, että olet sitä ennen havainnut, ettet puhumalla pärjää.

Miksikö minä sitten kirjoitan? Hyvä kysymys.

Koska minä en ole enää mies. Minä olen menettänyt ääneni ja miehuuteni. Minusta on tullut ämmä. Kirjoittava ämmä, joka hinkkaa tekstiä kuin vittuaan muiden nussiessa. Sitä kirjoittaminen pohjimmiltaan on, tuloksena ei edes tyydytys vaan, kuten sanottu, paskaa. Paskat housussa. Sitä kirjoittaminen on aina ollut. Ei muuta.

Nyt minä kuulen ja näen, televisiossa, Meisselin sitä kysyessä ja Neiti Y:n nyökätessä, että Neiti Y todella lopettaa kirjoittamisenkin. Se on varmasti neidin miehekkäin teko. Siitä voi ottaa mallia.

Tämän kirjoitettuani vihdoin ymmärrän.

Tämä matka on ohi.

Tämä blogi on tässä.

Facebookissa en ole, Twitteriin en mene.

Minä lähden Instagramiin.”

*

Turo Kuninkaan Välityö ei ole helppoa luettavaa.  Tekstin tahti on maanista, rönsyilevää, piikistä, vittuilevaa, satiirista, tilassa-jumittavaa. Se on kommenttiryöppyä, reaktiota ja kuvailua työmarkkinoista, työelämästä, poliittisesta ilmapiiristä ja median vilpittömästi paskimmista ulostuloista oli se sitten henkilöitynyttä tai netin mahdollistamia ulostuloja. Välityö repäisee rikki kronologisen kerronnan, pilkkoo sen post-post-postmodernisti paloihin ja tarjoaa sen pilkkakirveellä pilkottuna lukijalleen. Koin lukevani satiiria, jossa huomio on politiikassa tai enemmänkin politiikan takahuoneissa kulissien ja vaalimainosten/kampanjoiden takana. Tämän lisäksi pikaviihteellinen massoja ohjaileva televisio-media-julkisuus-kulttuuri sekä työelämäilmapiirin pirstaloituminen ja kiristyminen saivat osansa.

Välityö ei ole helppoa luettavaa, sillä useimmat sen henkilöhahmoista ovat ärsyttäviä oman-navan-tuijottelijoita, joiden ulostulot olivat leipää ja sirkushuveja kansalle, sillä aikaa kun tapahtuu joitain, mistä kansan voisi olla hyvä olla tietoinen. Analyyttisyys, itsenäinen (yhteisöjä rakentava) ajattelu voi olla työlästä kuin yli 400-sivuisen satiirin kirjoittaminen tai lukeminen, mutta se kannattaa, jos ei halua nauttia valmiiksi pureksittua ja suuhun oksennettua tai nielaista placeboa tai mitä tahansa muuta narkotiaa, joka rentouttaa tuijottamaan pistettä unohtaen, mitä sanoja se edelsi, miksi ne sanat ovat olemassa, kuka ne on kirjoittanut, mitä kirjoittaja hyötyy sanoista ja niin edelleen.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Turo Kuningas: Välityö

2018 WSOY

Päällys: Elina Warsta

416 sivua

Arvostelukappale

*

Satiireja ja muita vinhoja kirjallisia tuuletuksia blogissa

Juha Hurme: Niemi

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Savien de Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti