Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Kolmen kappaleen probleema on viihdyttävä ja juonivetoinen scifiromaani, joka etenee kahdessa aikatasossa: 1960 – luvulla ja pääpainoisesti nykyajalla. Kummankin aikatason yhdistävä keskushenkilö on kiinalainen astrofyysikko Ye Wenjie. 60-luvulla Kiinassa eletään kommunismin totalitaarisessa ilmapiirissä ja joitakin tieteentekijöitä vainotaan, koska heitä pidetään ”länsimaisina imperialisteina”, jotka tulisi vähintäänkin uudelleenkouluttaa. Menetettyään fyysikkoisänsä Ye Wenjie päätyy töihin salaperäiseen tukikohtaan nimeltä Punainen rannikko, jossa tehdään SETI – tutkimusta toisin sanoen etsitään älyllistä elämää Maan ulkopuolelta tarkoituksena ottaa näihin yhteyttä. Mukana on maailmanpolitiikan valtapelejä aikoina, jolloin itä ja länsi kilpailevat maailmanherruudesta ja siinä tohinassa suuntaavat kilpaa kohti avaruutta.

Pääosa kirjasta tapahtuu kuitenkin nykyajassa, jossa nanomateriaalien tutkija Wang Miao saa yllättäen kutsun neuvonpitoon, johon liittyy jollakin tavalla kansainvälinen sotavalmius ja oudot luonnontieteilijöiden tekemät itsemurhat, joukossa Ye Wenjien aikoinaan synnyttämä tytär ja säieteoreetikko Yang Dong. Tästä neuvonpidosta käynnistyy Wang Miaon koko elämän päälaelleen muuttava tapahtumien ketju. Wang Miaon elämässä alkaa tapahtua arkijärjellä selittämättömiä tapahtumia ja hän sekaantuu kummiin porukoihin Three Body – nimisen erittäin korkeatasoisen virtuaalipelin myötä.

” Pääsihteeri osoitti suurta kuuta, joka oli nyt lakipisteessään. ”Tuo on kahdesta kappaleesta se pienempi. Sen pinnalta voi vielä erottaa sivilisaatio 191:n raunioita, mutta elämää siellä ei enää ole. Suuri repeämä oli karmaisevin onnettomuus koko Trisolariksen historiassa. Kun planeetta oli revennyt, alkuaan epäsäännöllisen muotoiset kappaleet muuttuivat molemmat vähitellen painovoiman vaikutuksesta pyöreiksi. Planeettamme ytimen tiheä ja tulikuuma aine nousi pintaan, mikä sai valtameret kiehumaan ja mantereet kellumaan ympäriinsä kuin jäälautat. Kun mantereet törmäsivät toisiinsa, ne muuttuivat pehmeiksi kuin vesi. Kymmenien tuhansien metrien korkuisia vuorijonoja saattoi kohota vaivaisen tunnin aikana ja edelleen hävitä yhtä nopeasti olemattomiin. Kahtia revenneen planeetan eronneet puoliskot ’takertuivat’ vielä pieneksi hetkeksi toisiinsa, kun niiden välillä halki avaruuden virtasi kuumasta laavasta muodostunut joki. Pian laava jäähtyi ja muodosti planeetan ympärille renkaan, jonka tasapainoa planeetan kaksi puoliskoa kuitenkin vetovoimillaan häiritsivät. Renkaan muodostamat kivet alkoivat putoilla yksi toisensa perästä, niin että Trisolaris joutui kärsimään useiden vuosisatojen pituisesta meteorisateesta…”” (s. 268)

Kolmen kappaleen probleema on parhaimmillaan erittäin mukaansatempaava, viihdyttävä ja visuaalisesti (?!) kiehtova kirja, jonka minulle lukuiloa eniten antavat osiot liittyivät Three Body – pelimaailman kuvauksiin. ”Sci” tai ”science” osuus kirjaan tulee muun muassa astrofysiikasta, fysiikasta, matematiikasta ja SETI – tutkimuksesta ja lukija pääsee kertaamaan omia fysiikan tietojaan kirjan sivuilla tai testaamaan omaa tietämystään ainakin. Jos kaipaa scifiltä leppoisan hauskaa ”avaruusoopperaa ” tai avaruusseikkailua, niin Kolmen kappaleen probleeman ”sci” saattaa olla liikaa. Liu Cixinin scifiin on sekoittunut myös apokalyptistä tunnelmaa, (poliittista) rikosjännäriä ja kommenttiraitaa ihmisen ja luonnon suhteesta.

Suomennoksen kannessa lainataan George R.R. Martinin kuvausta kirjasta, jossa hän kuvaa Kolmen kappaleen probleemaa ainutlaatuisena sekoituksena tieteellistä ja filosofista spekulaatiota, politiikkaa, historiaa, salaliittoteoriaa ja kosmologiaa. Tätä kirja tarjoaa ja sen lisäksi mahdollisuuden kohdata ihmisiä, jotka tekevät valintoja Maan tuhon ja säilymisen välillä. Mitä ihmiskunnassa on sellaista, jotta sen voisi nähdä menestyvän tulevaisuudessakin ja mikä on ihmisen ja ihmiskunnan suhde omaan asuinplaneettaansa? Eräs kirjan hahmoista kuvaa ihmiskuntaa hemmoteltuina lapsina, jotka saavat elää ainutlaatuisella planeetalla, jonka olosuhteet ovat paratiisinomaiset. Lukijana tämä herättää ajatuksia siitä, mitä ihminen tekee tälle paratiisilleen?

Kolmen kappaleen probleema on ensimmäinen osa Liu Cixinin luomaa scifikirjasarjaa (Muistoja planeetta maasta) ja minulla ei ole tietoa, milloin sarjan muiden osien suomennokset ilmestyvät. Englanniksi ne voi toki jo ahmia, mutta kirjan suomennoksesta vastannut Rauno Sainio on tehnyt kiitettävän hyvää työtä, joten luen jatko-osat mielelläni suomeksi.

13.3.2019 Lisäys/Edit! Suomentaja Rauno Sainio kertoi minulle eilen (12.3) Facebookissa, että trilogian toinen osa ilmestyy syksyllä ja kolmannenkin osan suomennoksesta on jo sovittu. Loistavaa!

Loppuun lainaus Ye Wenjie:n pohdinnoista

”Joskus, kun lähdin iltaluennolta ja kohotin katseeni ylös taivaalle, tähtitaivas näytti silmissäni kimmeltävältä aavikolta, ja minä puolestani tunsin olevani pieni lapsirukka, joka oli jätetty yksin aavikon armoille… Silloin minut valtasi tunne, että kenties Maan elämä todellakin on maailmankaikkeutemme suuri sattuma, että universumimme on pelkkä tyhjä palatsi ja ihmiskunta ainoa pieni muurahainen palatsin sisällä. Tämä ajatus synnytti mielessäni ristiriidan, joka vaivasi mieltäni koko elämäni jälkipuoliskon ajan: toisinaan minusta tuntui, että elämä on loputtoman kallisarvoinen asia jota tulee varjella, toisinaan taas ajattelin, että ihminen on tässä maailmankaikkeudessa niin mitättömän pieni, ettei meillä tosiasiassa ole mitään arvoa. Tämä kummallinen tunne piti minulle seuraa vuosikymmenien ajan, kunnes jossain vaiheessa huomasin tulleeni jo vanhaksi…” (s. 198)

*

D87B1DB0-758A-4B73-81A9-F3CE105377E4

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Ensimmäinen osa kirjasarjasta: Muistoja planeetta Maasta

Kiinankielinen alkuteos: Santi (2006)

Suomennos: Rauno Sainio

2018 Aula & co

Kannen kuvitus: Stephan Martiniere

Kansi: Tom Backström

444 sivua

arvostelukappale kustantajalta

*

Lisää scifiä, dystopiaa virtuaalisilla maailmoilla ja avaruudellista tuntumaa blogissa

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia

Saila Susiluoto: Metropolis

Piia Leino: Taivas

 

 

S. A. Hakkarainen: Nescitus

Kirjan miljöönä toimii synkkä kaupunki, jossa ihmiset ovat tehdaslinjaston tuotantomassaa, labrarottia ja hamstereita juoksupyörässä. Jokainen päivä on edellisen kopio. Kaupungin ulkopuolella ei ole elämää ja kaupungin rajoja vartioidaan. Kaupungin keskellä on korkea torni, laajan metropolin hermokeskus. Kaupunki on likainen, tumma ja sen poimuissa virtaa metrolinjasto, jonka avulla ihmiset kulkevat massoina paikasta toiseen. Tällaisessa todellisuudessa elää ihmiskunta S. A. Hakkaraisen esikoisromaanissa Nescitus. Kirjan ihmiskuva vaikuttaa karulta ja lohduttomalta.

Tarvitaan vastarintaa, vaihtoehtoja ja sankareita, jotta muutosta tapahtuu. Tarinassa on anarkisteja, jotka taistelevat kaupunkia valvovaa turvallisuusvirastoa vastaan. Ihmiset kantavat sirua otsassa ja se ei ole oikein. Lisäksi on jokin kumma maanalainen yhteisö, joka elää kaupungin viemäriverkostossa irrallaan kaupunkilaisten perusarjesta. Aina välillä joku heistä eksyy liian syvälle maanalaisiin verkostoihin ja palaa takaisin tietoisuutensa menettäneenä ”ihmiskuorena”. Anarkistisen joukkovoiman lisäksi tarinassa on sankari tai protagonisti, joka ei tarinan alussa tiedä olevansa sankariaineista. Hän on Nescitus, joka on havahtunut elämän toisteisuuteen kaupungissa ja haluaa tietää totuuden kaupungista. Hän saa tarinan alussa viestin tulla tapaamiseen kaupungin ulkolaidalla. Nescituksen elämä tapaamisen jälkeen ei ole enää ennallaan. Tarinan edetessä hän kokee kehon ja mielen rajoja rikkovan muodonmuutosten ketjun kohti messiaanista rooliaan kaupungin ihmisten pelastajana. Kaupunkia uhkaa eräänlainen reset-nappulamainen tapahtuma ja Nescituksella on myyttisiin mittoihin kasvanut mahdollisuus tehdä jotakin ainutlaatuista.

Kirjassa on vahva elokuvallinen tuntu. En ole tästä yllättynyt, sillä kirjan kansiteksteistä selviää, että Hakkarainen työskentelee muun muassa elokuvien parissa ja on koulutukseltaan käsikirjoittamiseen erikoistunut medianomi (AMK). Vaikka visuaalisesti teksti ei ole elokuvakäsikirjoitus, niin esimerkiksi lyhyet kuvailut ympäristöstä, toiminnan tiivis kuvailu ja dialogit tehokkaina informaation lähteinä ja tarinaa eteenpäin kuljettavina elementteinä muistuttavat elokuvallista kerrontaa. Luvut ovat toisin sanoen tehotiiviitä kokonaisuuksia, joissa on yksi keskeinen tapahtuma, ongelma, tila ja henkilöhahmogalleria kerrallaan. Kirja toi mieleeni myös useamman fantastisen scifi-dystopia – elokuvan. Kirjan maailmasta, tunnelmasta, juonenkulusta, tarinasta ja joistakin henkilöhahmoista tulivat mieleeni ainakin elokuvat Dark City (1998), Cubic (2002), 12 Apinaa (1996) ja Matrix – trilogia (1999 ja 2003).

Kirjassa oli jännärin juoni ja sankarimatkan tuntu synkällä ja nyrjähtäneellä tunnelmalla. Tarinassa rikottiin ihmisen kehoa ja mieltä. Tietoisuutta problematisoitiin, minuutta problematisoitiin. Jos kirjan johonkin genreen änkisin, niin voisin kuvata Nescitusta scifi-kauhu-apokalyptis-dystooppiseksi kertomukseksi. Pahoittelut tästä sanahirviostä. Ja samalla olen tietoinen, että lukija, joka on tottunut ja asiansatunteva spekulatiivisesta fiktiosta, osaa määritellä Nescituksen huomattavasti minua onnistuneemmin. Hän luultavasti osaa poimia kirjan maailmasta, tunnelmasta, tyylistä ja henkilöhahmoista tuttuja juttuja minua onnistuneemmin.

*

”Ylipappi käy maahan risti-istuntaan ja alkaa meditoida. Yksi kerrallaan kaikki muutkin papit istuvat ja pian koko aukio on täynnä maassa istuvia pappeja, jotka keskittyvät hengitykseensä kuolinhuutojen ja sireenien ulvoessa taustalla. Eivätkö he valinneet nimenomaan minut messiaakseen? 

Ikuisuudelta tuntuva hiljaisuus asettuu keskuuteemme ja sumu laskeutuu hitaasti kadulle. On oltava reitti ulos tästä ajan ja paikan kierteestä, on oltava tapa päästä takaisin nykyhetkeen. Minun kuuluisi astua tuonne torniin hänen kanssaan, kamppailla avaimen herruudesta. 

Suljen silmäni ja hengitän syvään. Tunnen kehoni samanaikaisesti papeissa, jotka istuvat paikoillaan. En ole yhdessäkään heistä ja silti olen heissä kaikissa. Hengitän tuhannella keuhkolla tuhat henkäystä tuhanteen eri ruumiiseen ja tuhannesti annan henkäyksen kulkea lävitseni. Nyt toista perässäni. 

Minä olen olemassa. Minä olen olemassa. Minä olen olemassa… Minä olen…

Aukaisen silmäni ja näen kuinka valkoinen korppi lentää luoksemme. Se laskeutuu sillalle, joka johtaa torniin. Hetken katson korppia haltioituneena: kuinka siro ja ainutlaatuinen se on! Ja sitten, äkkiä, korppi alkaa kasvaa. Se muuttaa muotoaan silmieni edessä. Korpin tilalle on ilmestynyt Thomas Lange. 

Hän katsoo minuun, ja tuona hetkenä tunnen todellisuuden pettävän ympäriltäni. Hetkeä ennen aikamatka-muodonmuutosta näen materian säikeiden leviävän ympärilläni todennäköisyyksien laajenevana verkkona. ” (s. 122)

*

Nescituksen kieli on paikoin hyvin aistirikasta, vahvasti introspektiivistä ja runollistakin. Nautin lukemisen aikana erityisesti niistä kohdista, joissa oli huikean subliimista, kosmisissa sfääreissä kulkevaa kerrontaa. Näissä kohtauksissa Nescituksen hahmo on irti ihmisarjesta kirjaan luodun mytologian todellisuudessa. Paikoin lukukokemukseni kompuroi. Olisin kaivannut enemmän asioiden näyttämistä ja muutamin paikoin henkilöhahmojen toiminnankuvaus sekä jotkin metaforat tuntuivat latteilta. Näistä kompuroinneistani huolimatta tarina kulki eteenpäin vauhdilla.

Kirjan lukukokemus muistutti kauhulla viritettyä jännäriä, joka piti kiinni otteessaan hyvin. Tarina eteni nopeasti ja luultavasti tulin valvoneeksi liian myöhään halutessani lukea kirjan yhdeltä istumalta. Tutustuminen Nescitukseen ja hänen maailmaansa kirjaan luodun omalakisen mytologian värittämänä oli vähintäänkin kiinnostava. Koin Nescituksen tuovan esille ja kommentoivan muun muassa tietoisuutta, olemassaolon määritelmää, olemassalon rajoja ja vapaata tahtoa. Loppua kohden kertomus ja sen myötä Nescitus henkilöhahmona hajoaa kirjan sisäiseen mytologiaan ja karu ihmiskuva raukeaa inhimillisyyden tai ainakin olemassaolon puolustukseen.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

S.A. Hakkarainen: Nescitus

2018 Osuuskumma

Kansikuva: Antton Hyvärinen

191 sivua

arvostelukappale

*

Muita peruselämänmenosta irrallaan olevia blogissa

Tomi Kontio: Uumen

Piia Leino: Taivas

Laura Ruohosen Luolasto subliimina draamana

Maaginen teatteri: Sisäänpääsy ei kenelle hyvänsä – Ainoastaan hulluille (Hesse: Arosusi)

Ja bonuksena monomyytti: Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot

Richard Jefferies: Sydämeni tarina

Englantilainen Richard Jefferies (1848-1887) kirjoitti monipuolisesti eri lajityypin kirjallisuutta, jonka pääosassa on usein luonto tai oikeastaan ihmisen luontosuhde. Vuonna 1883 julkaistu Sydämeni tarina (The Story of My Heart) on eräänlainen muistelmateos. Eräänlainen siinä mielessä, että Jefferies ei kuvaile elämäänsä tapahtumien ja ihmisten kautta vaan oman luontosuhteensa kautta ja minkälaisia ajatusrakennelmia luontokokemukset ovat hänessä saaneet aikaan.

Sydämeni tarinassa Jefferies kuvaa kulkemisiaan englantilaisella maaseudulla, viettää aikaa merenrannalla, pelloilla, niityillä, korkean mäen laella ja ihailee kasvien lisäksi pilviä ja joitakin satunnaisia eläimiä. Tämän vapauden ja onnellisuuden tunteen alkulähteen vastapainona on Lontoo, likainen, ihmistäyteinen ja häiritsevän metelikäs urbaani ympäristö. Jefferies on puolensa valinnut ja luonnon keskeltä hän tähyää myös taivaisiin, pilvien yli tähtiin siis avaruuteen saakka.

Luonto ja avaruus herättävät hänessä ajattelijan. Konkreettisin aistihavainnoin tajuttavan maailman takaa hän lähtee etsimään jotakin ”enemmän”. Se voisi olla sielu, vaikka sielun käsite on Jefferiesielle liian kapea ja liian värittynyt esimerkiksi uskontojen käytössä. Uskonnot eivät ole tyydyttäneet hänen tiedon- ja erityisesti ymmärryksen janoa. Jefferies kokee itsensä pieneksi osaseksi jotain laajempaa ja uskonnot ovat vain osa totuutta.

Ajatusmatkalla kohti jotakin laajempaa Jefferies pohtii ihmisen historiallisuutta ja kehitystä, jotka ovat yksi todiste siitä, että maailma ei ole valmis tai ihmisten tiedot maailmasta ja oikeastaan maailmankaikkeudesta eivät ole valmiita. Esimerkiksi valo on yksi arvoitus, joka vaivaa Jefferiesiä paljon. Ajatusmatkalla kohti laajempaa ymmärrystä hän sanoittaa ääneen, että kaikkea tietoa ja ymmärrystä ei ole vielä saavutettu. Ihminen kehittyy jatkuvasti ja mitä hän nyt tietää ja millä keinoilla hän tietää, ei ole koko totuus. Tämän vuoksi Jefferies on valmis hylkäämään oman aikansa nykytiedon, tieteen saavutukset ja jopa omat havaintonsa (empirismin).

Miten luonto liittyy tähän ihmisen ajattelun, tiedon ja ymmärryksen laajentamiseen? Jefferies ajattelee, että jos ihminen (ihmiskunta) haluaa täydellistyä, niin hänen tulee palata yksinkertaiseen elämään, mikä tarkoittaa harmonista elämää luonnon kanssa. Esimerkiksi kapitalistinen talous ja teollisuus ovat tuhon teitä. Kun ihminen elää yksinkertaisesti maasta eli saa ainoastaan tarvitsemansa, hänellä on aikaa kehittää henkisiä kykyjään ja saavuttaa laajempi ymmärrys Kaikesta, maailmankaikkeudesta, systeemistä kaiken takana.

Richard Jefferiesin teksti on omaperäisen ajattelijan hengentuote ja samalla se tuntuu olevan tiukasti kiinni omassa ajassaan. Sydämeni tarina vaikuttaa reaktiolta nopealle kaupungistumiselle ja teollistumisen aikaansaannoksille Iso-Britanniassa. Jefferies ei nähnyt näissä tapahtumissa mitään hyvää. Ihminen on sulloutunut tehdassavujen tunkkauttamiin kaupunkeihin ja työväellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä töitä tehtaiden omistajille,  jotta nämä rikastuisivat entisestään. Olin lukevinani sosialismin ajatusrakennelmia Jefferiesin tekstistä. Tämä kaikki ennen esimerkiksi William Morrisin ekologis-sosialistista utopiaa Huomispäivän uutisia, joka ilmestyi 1890.

Jefferiesien teksti on kiinnostunut tiedosta tai oikeastaan tietämisestä. Tämä tekee Sydämeni tarinasta hyvin transsendentaalifilosofisen tekstin. Ja vaikka en saanut täysin kiinni siitä, mitä Jefferies hakee ilmiömaailman takaa ja ihmisen tietämisen mahdollisuuksien laajentamisen avulla, niin hänen intonsa ja ajattelulinjansa olivat kiehtovia. Vaikuttaa siltä, että hän halusi vapauttaa ihmisen uskomusjärjestelmistä, yhteiskuntajärjestyksistä ja tieteellisestä maailmankuvasta.

Oman aikansa ja maantieteellisen paikkansa (Iso-Britannia) ajattelija hän kyllä oli. Hän romantisoi menneitä aikoja ja etenkin antiikkia. Julius Caesar oli hänen yksi esikuvansa erityisesti keisarin persoonan takia (mistä hän sai tämän mielikuvan ylevästä Caesarista on minulle epäselvä) ja kansa ylitse muiden ovat spartalaiset. He edustivat Jefferiesille fyysistä vahvuutta ja yksinkertaista elämää. Ja osittain JJ Winckelmannin (1717-1768) tavoin antiikin ihmiset olivat Jefferiesille pelkkää henkevyyttä ajatuksella ”jalo yksinkertaisuus ja hiljainen suuruus”. Jefferies ihaili monia antiikin filosofeja, mutta ei ainoastaan ollut innoutunut antiikin henkisestä perinteestä vaan myös ruumiillisesta. Antiikin ideat hengittävät viisauttaan ulos valkoisista (marmorisista) veistoksista (jotka eivät nykytutkimuksen mukaan olleet alunalkaen tarkoitettu vain valkoisiksi, mutta kun ne 1700 -luvulla löydettiin uudelleen, niin aika oli tehnyt tehtävänsä ja ne olivat valkoisia). Jefferies ihaili antiikin veistostaidetta, joka hänen mukaansa oli onnistunut kuvaamaan ihmisen fyysisesti täydellisenä.

*

Jefferiesin visiot ovat utopistisia ja sellaisenaan kiinnostavia. Hän ihaili antiikkia, rakasti luontoa ja kaipasi aikansa nykytiedon ulkopuolelle. Hän ajatteli, että jos ihminen lopettaa kaiken turhan työn (kuten teollisuus, omaisuuden kasvattamisen jne.) ja ajattelukapasiteetin haaskaamisen (turhat tieteenalat, uskonnot siinä mukana), niin tiedon ja ymmärryksen kanavat aukeavat massiivisin määrein. Kun kaikki ”turha” jätetään, niin ihmisellä on aikaa ajatella siis kehittää henkisiä kykyjään. Fyysisen ravinnon saanti on kuitenkin tarpeen ja sen tähden ihmisen tulisi elää yksinkertaisesti maan antimista. Hän voisi viljellä maata ja esimerkiksi vuorovesienergia voisi taata riittävän määrän energiaa, joten lihasvoimaakaan ei tarvitse paljon käyttää. Ja näin lopulta ihmiset vapautuisivat tasa-arvoisiksi ja vapaiksi ajattelijoiksi pohtimaan esimerkiksi atomeja, tähtiä ja valoa.

Luonto on Jefferiesielle keskeinen. Hän kuvaa sen kokemisen voimakkaana erityisesti aistien kautta. Luonnon kokeminen ja havaitseminen on mahdollistanut hänelle kanavan alkaa pohtia tietoisuutensa, tiedon ja ymmärryksen laajentamista. Jefferiesin visiossa ihminen on ylin kaikesta luonnon järjestelmässä ja vaikka ihmisen tulisi palata takaisin luontoon, niin se tapahtuu pääosin kuitenkin vain sen tähden, että ihmisellä olisi enemmän aikaa filosofoida, oivaltaa, ymmärtää. Jefferies ei lopulta ole niin naturalistinen kuin voisi ymmärtää tai hän ei ole siinä mielessä ”luonnon puolella” vaan enemmänkin ihmisen puolella. Luonto on tila, väline, mahdollistaja ihmisen ajattelun kehittämiselle.

Jefferiesin teksti on polveilevaa, romanttisella pensselillä maalailevaa, ajoittain julistavaa ja ajoittain ylevää tykitystä hänen ajattelustaan. Riveiltä pursuaa aito into ja intohimo asialleen, jonka hän uskoi olevan jotakin suurta ja merkittävää ihmiskunnalle. Jefferies on omaperäinen monilta osin idealistinen ajattelija, jolla oli missio vapauttaa ihmiskunta.

Jefferiesin ajatukset ovat kiehtovia. Olisipa se upeaa, jos ihminen voisi vapautua erilaisista sisäisistä ja ulkoisista esteistä ja taakoista kokopäiväiseksi ajattelijaksi. Olen kuitenkin realisti. Ihminen on ihminen. Pidän kuitenkin siitä, että ihmisellä on rohkeutta ja kykyä ajatella reippaasti boksin ulkopuolelle ja pidän siitä ajatuksesta, että ihminen ottaisi iisimmin suhteessa toisiinsa (tasa-arvo ihmisten välillä, kunnioitus, ei taloudellista riistoa ihmisten kustannuksella) ja luontoon (koska maapallo ei tällä menolla kestä meitä ihmisiä)

*

”Aurinko paistaa etelässä meren yllä ja heittää aallon juurelle varjoa, joka läikkyy aallon edessä ja nousee hiljalleen edessään kaartuvalle harjalle, kunnes aalto luhistuu rantaan peittäen oman tumman kuvansa. Taivaanrannan äärissä aallot vellovat yhtä korkeina ja leveinä kuin ne jotka murtuvat rantaan. Nämä luokseni ulottuvat ja vavahtelevaan rantaan lyövät aallot ovat kuin ajatuksia, jotka on tiedetty aikapäiviä. Ne ovat kuin muinaisia, toistuneita ja yhä uudelleen toistuneita ajatuksia, jotka ovt murtuneet mielen rantaviivaan tuhansien vuosien ajan. Minusta tuntuu, että taivaanrannan tuolla puolen on vielä muita, minulle tuntemattomia ideoiden aaltoja, jotka kohoilevat yhtä tasaisena vuona kuin valtamerenkin aallot. Tosiasioita koskevaa tietoa on rajattomasti, sillä niitä on jalkojeni juuressa määrättömästi kuin lukemattomia pikkukiviä. Ajattelun tieto on kovin rajallista! Samat ajatukset, joita on merkitty muistiin vuosisatojen ja taas vuosisatojen ajan, toistuvat ikuisesti.

Voisinpa lähteä liikkeelle ja purjehtia tuonnemmas meren äärilaidan ylitse, ja kun sen takaa nousisi toinen äärilaita, kulkisin yhä edemmäs, alati laajenevalle ajatuksen ja elämän valtamerelle. Vastaava kaipaus nousee kaikella aallon ja sitä seuraavan aallon voimalla, kaikella syvyyksien sykkeellä, taivaan selkeällä kirkkaudella – mahtavan meren koko hienovireisellä voimalla.”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Richard Jefferies: Sydämeni tarina

1883, The Story of My Heart

2017 Basam Books

Suomennos ja esipuhe: Antti Immonen

Kansi: H.J. Johnstone (Wikimedia)

145 sivua

arvostelukappale

*

Lisää luontoa blogissa

Hannimari Heino ja Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä

Sinikka Piippo: Suomen luonnon lääkekasvit

Metsänhoitajien kirjoja puista – Max Adams: The Wisdom of Trees ja Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä

*

Blogitekstit valmistumassa:

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään, Peter Sandström: Äiti marraskuu, Vanhan Japanin taruja (kertomuskokoelma) ja Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun