Peter Metcalf: Antropologia – Johdatus perusteisiin

Peter Metcalf on yhdysvaltalainen Virginian yliopiston emeritusprofessori, joka on tehnyt uraa Borneon tutkijana. Antropologian alalla kenties tunnetuimmaksi hän on tullut kuolemaa ja hautajaisia käsittelevästä tutkimuksesta ja antropologisen kenttätyön ongelmien käsittelystä.

Antropologia on antropologian historiaa, menetelmiä ja teorioita käsittelevä kirja, joka on alunperin julkaistu vuonna 2005. Kirja jakaantuu kymmeneen lukuun, jotka esittelevät pääosin kronologisesti antropologian tieteenalan kehitystä Euroopassa ja Yhdysvalloissa 1800 -luvulta lähtien. Jokaisen luvun lopussa on yhteenvetokappale sekä ilahduttavasti myös lisälukemisto. Pidän siitä, että alansa ammattilainen kertoo minulle, mistä voin hakea lisätietoa, jos innostun jostakin teemasta. Lukujen lähdekirjallisuus on koottu kirjan loppuun, mistä löytyy myös asiasanahakemisto. Lukujen varsinaista tekstiä ei ole lähdeviitoitettu, mikä usein harmittaa minua tietokirjallisuudessa. Kirjan ”kertojan” ääni on jutustelevan puhelias, mutta ei mikään moottoriturpa. Teksti ei tunnu pintakuivalta akateemiselta tutkimuskirjallisuudelta vaan lukemisen aikana tuntui siltä kuin istuisin kuuntelemassa jonkun elämänsä oppialalleen antaneen vanhemman professorin luentoa.

Kirjan ensimmäisessä luvussa tuodaan esille kenttätyön keskeisyys antropologille ja mitä kentällä voi odottaa tapahtuvan. Paikallisen kielen opiskelu, sitoutuminen pitkäaikaiseen oleskeluun ja valmiudet osallistuvaan havainnointiin ovat keskeisiä voimavaroja ja ”välineitä” onnistuneelle kenttätyöjaksolle. Tutkija kohtaa erilaisia informantteja, hänen on kyettävä asettamaan saamansa tieto kontekstiin, olla avoin ja suodatettava valheellinen informaatio. Metcalf muistuttaa lukijaansa myös kulttuurishokista, jolle kokenutkaan antropologi ei ole immuuni. Vaikka kentälle lähtee erinomaisesti valmistautuneena, niin oma tausta, oma kulttuuri ei katoa minnekään tutkijan persoonasta.

Kirjan toisesta luvusta lähtien Metcalf kuljettaa lukijaansa pääpuolisen kronologisesti antropologian historiassa. Tällä lukumatkalla lukija pääsee sisälle tai vähintäänkin kurkistamaan antropologian määritelmän, menetelmien, tutkimusaiheiden tai -kohteiden ja teorioiden kehitykseen rakentaen kuvaa siitä, mitä antropologia on ollut ja kenties hahmottaen myös mitä menneisyydestä on opittu ja mitä siitä on edelleen käytössä nykyantropologeille.

Antropologia on kulkenut käsi kädessä ja luultavasti vielä tänäkin päivänä heilastelee ajoittain biologian kanssa. Tästä yhteenliittymästä ei ole aina tullut ulos priimaa, joka olisi kelvollista nykyaikana. Varhaisissa vaiheissa kuten vielä 1700 -luvun puolella kasvitieteilijä Carl von Linné toisti keskiaikaisia käsityksiä ihmisestä jakaen ihmissuvun rotuihin ja 1800 -luvulla englantilainen Herbert Spencer kehitti yhteiskuntia koskevan teorian, jonka mukaan ihmiskunta kehittyy luonnonvalinnan ja olemassaolon taistelun pohjalta. Tätä kutsutaan sosiaalisdarwinismiksi. Spencerin teoria tuki oman aikansa kolonialistista politiikkaa, valikoitujen eurooppalaisten ylivoimaisuutta muihin ihmisiin nähden, ja yhdistettynä liberalistiseen talousteoriaan politikoi sen puolesta, että yhteiskunnalla ei ole velvoitetta huolehtia vähempiosaisista tai yleensä kenestäkään. Hän vastusti mm. julkisia kirjastoja, kouluja, rokottamista, kunnallista viemäri- ja vesiverkostoa ja niin edelleen.

Ihmisen biologiset ominaisuudet eivät ole antropologian valtavirran kiinnostuksen kohteita tänä päivänä eikä niiden pohjalta rakennettuja teorioita yhteiskuntien historiallisesta kehityksestä ole mielekästä ottaa vakavasti, sillä yhteiskunnat ovat hyvin kompleksisia omalakisia yksiköitä. Toisin sanoen ihmisten ja ihmisyhteisöjen arvottaminen ei ole kiinnostava kysymys antropologiassa. Kirjassa kuitenkin tunnustetaan varhaisemman antropologian osuus esimerkiksi kolonisaatioon, sekä tuodaan esille kuinka enemmistö antropologeista siirtomaavaltojen omanlaisinaan työrukkasina vastusti vieraan vallan väkivaltaista ja riistävää toimintaa paikallisiin kulttuureihin.

Antropologian tutkimusnäkökulmat tai trendit ovat vaihdelleet vuosikymmeneltä toiseen. Näitä ovat olleet ja ovat edelleen esimerkiksi kulttuuri, ihminen sosiaalisena toimijana (osana yhteisöjä, yhteiskuntia), kieli, ihminen yksilöllisenä toimijana ja lukuisat kriittiset näkökulmat, jotka ovat tuoneet sisältöä 1900 -luvulla yhteiskunnallis-humanistisen tiedealojen teoriapankkiin kuten feministinen tutkimus, postkolonialismi, marxilainen tutkimus, nationalismin kritiikki ja alkuperäiskansojen tutkimus.

Minkälainen mielikuva minulle tuli antropologiasta luettuani kirjan? Antropologia on ihmisen puolella. Se vaalii paikallisia kulttuureja ja näkee kulttuurierot rikkautena, joita ei tarvitse häivyttää taka-alalle. Esimerkkejä tämän päivän tutkimuskohteista kirjassa oli harmittavan vähän, poikkeuksena tutkimus Intiasta Afrikkaan tekstiilitehtaisiin töihin lähteneiden nuorten naisten elämästä työläisinä vieraassa kulttuuriympäristössä. Muuten vaikutti siltä, että antropologin tutkimuskohteet ovat edelleen Afrikassa, Kaakkois-Aasiassa ja Oseanian alueella, mikä joskus herättää minut ajattelemaan että kai antropologiassa voidaan tutkia kulttuureja ja ihmisryhmiä (”heimoja”) myös vaikkapa Euroopan tai Yhdysvaltojen alueella? Ymmärykseni mukaan antropologi valitsee tutkimuskohteekseen mahdollisimman selkeärajaisen fyysiseen paikkaan sidotun tutkimuskohteen. Voisiko näin ollen antropologi tutkia vaikkapa korsolaisia, Valamon luostarin asukkaita, työntekijöitä ja talkoolaisia tai vaikkapa jonkin paikkakunnan liikennelaitoksen työntekijöitä?

Johdantona Antropologia onnistui herättämään kiinnostusta ja tarjoamaan teorioita ja näkökulmia antropologiaan. Syventävät tiedot kannattaa kuitenkin hakea muista kirjoista, mihin kirja onnistuneesti ohjasikin lisälukemistovinkkeineen. Kirja oli lukukokemuksena jouhevasti etenevä, kiinnostava ja varsin onnistunut kertauskurssi antropologiaan.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Peter Metcalf: Antropologia – Johdatus perusteisiin

2018 Gaudeamus

Suomentaneet: Matti Eräsaari, Timo Kallinen ja Katja Uusihakala

Alkuteos: Anthropology: The Basics (2005)

Kansi: Miika Immonen

286 sivua

arvostelukappale

*

Lisää kulttuuria, kulttuurien kohtaamisia blogissa

Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus – Japanin kansallisuskonto

Pekka Valtonen: Karibian historia

Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot

Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus – Japanin kansallisuskonto

Kirja esittelee japanilaisuuteen kiinteästi kuuluvan shintolaisuuden, jota ei voi kuitenkaan käsitellä erillisenä muista moraalijärjestelmistä ja moninaisista uskomusjärjestelmistä, jotka ovat muokanneet japanilaisten itseymmärrystä, identiteettiä, arkea, arvoja ja yhteiskuntajärjestystä. Shintolaisuuden kanssa yhdessä kulkevat muun muassa buddhalaisuus, taolaisuus, kungfutselaisuus, shamanismi ja animismi.

Shintolaisuus on kiinteä osa Japania ja japanilaisuutta. Se on kehittynyt Japanin saariryhmillä ja elää hyvin ainoastaan Japanin saariryhmillä. Shintolaisuuden voi jakaa useimpiin suuntauksiin riippuen uskonnon harjoittamisen paikasta, syistä, johtajista ja niin edelleen. Shintolaisuus kokonaisuudessaan on historiallisesti muovautunut uskonto, joka on luultavasti edelleenkin liikkeessä. Sillä ei ole pyhiä kirjoituksia samassa mielessä kuin esimerkiksi kristinuskossa on ja sillä ei ole uskontunnustusta (”vähimmäiskriteerejä” olla uskovainen) eikä oppijärjestelmää.

*

Shintolaisuuden piiriin kuuluvat moraaliset säännöt, uskomukset, tavat ja riitit ovat olleet elinvoimaisia ja aktiivista perinnettä Japanin saariryhmillä ennen kuin ne niputettiin kenties enemmän poliittisista syistä meiji-uudistuksen (v. 1868) myötä nk. lahkoshintolaisuudeksi erotuksena valtioshintolaisuudesta. Valtioshintolaisuus tuki vahvempaa keisarivaltaa ja halusi uudistaa Japanin ulos feodaaliyhteiskunnasta. Toisen maailmansodan jälkeen valtioshintolaisuutta vaimennettiin yhdysvaltalaisen miehityksen aikana. Näiden kahden lisäksi shintolaisuuden ”lajeja” ovat mitä keskeisemmissä määrin esimerkiksi pyhäkkö- ja kansanshintolaisuus. Pyhäkköshintolaisuus on keskittynyt uskonnollisten rituaalien toimittamiseen pyhäköissä, ja tarvitsee olemassaololleen pyhäkkörakennusten lisäksi toimituksiin erikoistuneen papiston. Kansanshintolaisuus on puolestaan pyhäköistä irrallista ja hyvin rikas kokonaisuus erilaisia uskomusjärjestelmiä tapoineen eri ajoilta ja alueilta. Lahkoshintolaisuus on kansanshintolaisuuteen nähden suhteellisen uusi haarautuma ja henkilöityy usein jonkin karismaattisen tai muuten vaikuttavan yksilön ympärille, kultille tai vastaavalle.

Mytologian näkökulmasta tarkasteltuna Japani, Japanin keisari ja japanilaiset ovat taivaallista alkuperää. Japanilaiset nähdään auringonjumalatar Amaterasun jälkeläisinä ja Japani jumalten maana. Valtioshintolaisuus ponnisti vahvasti tästä näkökulmasta perustellessaan keisarin erityisaseman ihmisten joukossa ja Japanin erityisasemaa suhteessa muihin valtioihin. Jos tämän poliittisen kirkkaimman kärjen tylpistää, niin alkumyytti tarjoaa hyvin kiinnostavan mytologisen selityksen olemassaolon alkuperälle. Monilla myyteillä tuntuu olevan ”tapana” selittää alkuperiä ja syitä joskus hyvinkin abstrakteihin käsitteisiin (vrt. Raamatun luomiskertomus).

Kaksi keskeistä shintolaista tekstikokoelmaa Kojiki ja Nihonshoki kertovat sisaruksista Izanagi ja Izanami, jotka loivat Japanin saarineen, vuorineen, jokineen ja kasveineen ja joukon jumalia kuten auringonjumalattaren Amaterasun, johon liittyy shintolaisuuden keskeinen kertomus hänen piiloutumisestaan luolaan sisarensa Susano-o-mikoton suututtaessa hänet. Tämän jumalallisen riidan johdosta maailmaan tuli pimeys, joten Amaterasu oli houkuteltava ulos. Tämä tapahtui puuhun ripustetun peilin (ihaili kauneuttaan) ja juhlahumun äänien avulla. Tarina jatkuu kertoen kuinka Amaterasun lapsenlapsesta Nigini-no-mikotosta tuli Japanin hallitsija, jonka vallan symboleiksi annettiin kolme pyhää esinettä: peili, miekka ja jalokivi. Nämä pyhät esineet ovat edelleen hyvin merkityksellisiä kulttiesineitä pyhäkkö- ja keisariperheshintolaisuudessa. Nigini-no-mikotosta kerrotaan edelleen, että hänen jälkeläisistään mytologian mukaan polveutuu Japanin ensimmäinen keisari Jimmu, ja nykyinen keisari on perinteen linjassa Japanin 125. hallitsija.

Mytologia luo omanlaisensa pohjan ja selityksen alkuperille. Se ei vaali eikä vaadi tieteenfilosofisia periaatteita ja -keinoja. Yksi tieteellisestä kentästä nouseva lähestymisvinkkeli uskontojen tutkimukseen on niiden historiallinen tarkastelu. Vesterisen kirjassa esitetään, että Kiinasta ja Korean niemimaalta on tullut vaikutteita Japaniin menneinä vuosisatoina ja -tuhansina. Näistä yksi keskeisin on buddhalaisuus, joka on saanut Japanissa omat muotonsa ja Meiji-restauraatioon (1868) saakka eli rinnakkain shintolaisuuden kanssa ja välillä jopa valtauskontona.

Alunperin Intiassa kehittynyt buddhalaisuus tuli Japaniin 300-luvulla. Buddhalaisuus tuli  Japaniin kuitenkin kiinalaisittain suodatettuna. Lisäksi taolaisuus ja kungfutselaisuus ovat kiinalaisvaikutteisia uskomusjärjestelmiä ja sekoittuneet Japanin shamanismiin ja (muihin) kansanshintolaisiin tapoihin vuosien saatossa. Tänä päivänä shintolaisuus ja buddhalaisuus pyritään pitämään erillään virallisella tasolla, mutta käytännön tasolla ja kansan riveissä tyypillistä on, että buddhalaisuutta tarvitaan silloin kun muistellaan vainajia (esivanhempien kunnioitus) ja kun haudataan edesmenneet. Muissa tapauksissa käännytään shintolaisuuden puoleen. Kokonaisuudessaan rajat eri uskomusjärjestelmien välillä eivät ole näin selkeitä. Japanin henkinen ilmapiiri on hyvin synkretistinen.

Synkretismin lisäksi tyypillistä shintolaisuudelle tai japanilaiselle henkisyydelle Vesterisen kirjan mukaan on animistisuus ja panteismi. Jumalia (kami) on useita (panteismia), jumaluuksia ja henkiä myös. Niitä palvotaan, lepytellään ja niiltä anotaan erilaisia asioita, jotka vaikuttavat arkeen, menestymiseen elämässä, onnen tavoitteluun ja esimerkiksi hyvän sadon saamiseksi. Pahoja henkiä manataan pois eri keinoin. Animistisia piirteitä ovat henkien ja jumaluuksien sijoittuminen vaikkapa erilaisiin luonnonkappaleisiin (kuten kiviin ja puihin) tai esineisiin. Henkimaailma on läsnä kaikkialla, vaikuttaa arkeen ja sen vuoksi on tärkeä rukoilla ja tarjota uhrilahjoja, jotta asiat sujuvat suotuisasti. Rukouksen ja rukoilijan puhtaus (henkisesti, mutta myös fyysisesti) on tärkeää. Esimerkiksi ennen rukousta kädet ja suu tulisi huuhdella. Uhreista tyypillisimmät ovat ruokauhreja.

Shintolaisuutta voi harjoittaa kotioloissa vaikkapa kotialttarin (jumalhyllyn) kamidanan äärellä. Pyhäköillä on kuitenkin oma merkityksensä ja niiden palvelusten puoleen käännytään myös erilaisin pyynnöin tai kun esimerkiksi mennään naimisiin. Pyhäköissä voi käydä rukoilemassa ja uhraamassa ilman pappia, mutta pappejakin tarvitaan. Heidän lisäksi mikot eli naispuoliset pyhäkköpalvelijat avustavat vieraita ja esittävät pyhiä tansseja, joista pyhin kuvaa kohtausta Amaterasun paluusta maailmaan luolasta. Tansseja ei tule välttämättä ymmärtää esityksinä pyhäkkövieraille vaan eräänlaisina uhreina jumalille.

Japanissa on lukuisia pyhäkköjä, joista kenties merkittävin on Mien maakunnassa Isen kaupungissa sijaitseva Ise Daijingu, joka on pyhitetty Amaterasulle. Temppelit ovat puisia ja niiden puuverhoilu uusitaan säännöllisin väliajoin, jotta ne pysyisivät arvokkaina ja puhtaina pyhäkön tarkoituksen mukaisesti.

*

Ilmari Vesterisen shintolaisuutta esittelevä kirja on kiinnostava ja tuhti informaatioltaan. Sen näkökulma japanilaiseen uskonnollisuuteen tai henkisyyteen on kirjoittajan akateemisen taustan mukaan antropologinen. Tästä huolimatta kirja oli yllättävän historiallispainotteinen kertoen muun muassa shintolaisuuden ajallisesta kehityksestä nykypäiviin saakka ja esitellessään buddhalaisuutta, sen saapumista Japaniin ja sen roolia Japanissa eri aikakausina. Kirjassa selitettiin vähemmän tai oikeastaan tulkittiin vähemmän ja enemmän kerrottiin, kuvailtiin ja esiteltiin. Hyvin antropologista. Antropologin ote tutkimuskohteeseensa näkyi myös siinä, että Vesterinen kuvaa omia kokemuksiaan vierailuiltaan Japanissa. Mutta silloin kun asioita selitettiin niin se tapahtui usein historian ja antropologialle läheistä sukua olevan uskontotieteen näkökulmista. Itse olisin kaivannut lisää uskontotiedettä kirjaan esimerkiksi rituaalitutkimuksen näkökulmasta ja pyhän-käsitteen kautta, mutta yleisesityksenä shintolaisuuteen ja japanilaiseen henkisyyteen kirja on todella toimiva.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus – Japanin kansallisuskonto

2012 Gaudeamus

Kansi: Jukka Aalto

303 sivua

lainattu kirjastosta

*

Lisää Japania blogissa

Junichirō Tanizaki: Avain

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Hisashi Honda: Pyhä uni

Japani (kaikki blogin japaniaiheiset tekstit)

Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot

Nyt ollaan klassikon äärellä. Tai miten nyt jokainen klassikon haluaa ymmärtää. Olen uskontotieteilijä koulutukseltani (pääaineeni yliopistossa) ja näin ollen Joseph Campbellin viime vuosisadan puolella välillä julkaisema Sankarin tuhannet kasvot on minulle oman alani klassikko. Se esittelee pääosin vertailevalla tutkimusotteella eri kulttuurien ja uskontojen mytologisia sankareita ja nk. sankarin matkaa.

Sankarin tuhannet kasvot on minulle myyttitutkimuksen klassikko, joka on edelleen vaikutusvaltainen myös tiettyjen humanististen oppiaineiden ulkopuolella. Esimerkiksi elokuvateollisuus on hyödyntänyt sankarihahmoihinsa ja seikkailuelokuviin Campbell ”sankarikaavaa”. Tai jos tarkkoja ollaan niin Campbell ei keksinyt sankareita vaan ne ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta ja dna:ta.

Mytologia ja myytit. Campbell vertaili eri kulttuurien myyttejä keskenään, keskittyi niiden sankarihahmoihin ja tuli siihen tulokseen, että sankareiden ”matka” tuntemattomuudesta yhteisönsä pelastajaksi on hyvin samanlainen yli kulttuurirajojen. Joitakin paikallisia ja ajallisia eroja on, mutta ytimeltään sankarin matka on hyvin samanlainen. Campbell uskoi, että kaikki on tiivistettävissä yhteen sankarimalliin ja tästä nimi teorialle: monomyytti (mono, kr. yksi).

Minkälainen tuo sankarihahmon matka sitten on? Mikä on sankarin kaava? Sankaria tarvitaan, kun yhteisö on kriisissä tavalla tai toisella. Jokin ulkopuolinen uhkaa yhteisön olemassaoloa, rauhaa tai muuten arkista oloa. Yhteisö on avuton ja kärsii. Jotain tarttis tehdä, mutta ei ole keinoja tai jos keinoja on, niin ne ovat tehottomia. Kriisi jatkuu. Tällaisessa tilanteessa usein tuntemattomuudesta nousee yksinäinen hahmo, joka erinäisten kommervenkkienkin kautta sysäytyy matkalle kohti tuntematonta. Aluksi hän vastustelee, mutta lähtee matkalle kuin kohtalon sanelemana.

Sankarikokelas astuu tavallisesta arkisesta kriisiytyneestä todellisuudesta uuteen maailmaan, outoon paikkaan. Se voi olla fantastinen konkreettisesti ja/tai henkisesti. Normaalin maailman lait eivät siellä päde. Hän kokee tässä uudessa erilaisessa tilassa esteitä, kohtaa vihollisia, saa ystäviä kulkien vähitellen kohti sankarimatkansa ”syvintä luolaa” (tulikoetta, päävihollisen kohtaamista jne.). Hän selviää kaikista koettelemuksista ja testeistä. Hän saa käsiinsä ”eliksiirin”, joka on avain yhteisönsä pelastamiseen kriisistä. Sankari aloittaa paluunmatkan, mutta kohtaa vielä viimeisen tulikokeen, josta hän selviää jonkin keinon, tiedon tai apuvälineen avulla, jonka hän on saanut haltuunsa sankarimatkallaan. Lopulta hän palaa takaisin sankarina, mutta usein henkilökohtaisesti muuttuneena ja saattaa kokea jopa voimakasta ulkopuolisuutta. Hän on kuitenkin sankari ja se on jotain se. Tätä kaavaa on käytetty monissa menestyselokuvissa ja esimerkiksi George Lucas oli Joseph Campbellin kaveri. Luke Skywalker on aika klassinen monomyyttinen sankarihahmo.

Campbellin Sankarin tuhannet kasvot – kirjaa lukiessa uuvun, vaikka lukukokemus voi olla aika hienolla tavalla todellisuudesta irtaannuttava. Campbell on kuvaillut sankarimatkaa upein ja runsain esimerkein eri kulttuureista. Lukija pääsee sankarien vanavedessä jos niin minkälaisiin maalliset rajat ylittäviin seikkailuihin, kulkee taivaissa, palatseissa, pelottavissa paikoissa, selittämättömissä tiloissa ja koskettaa ikuisuutta kunnes palautetaan maankamaralle sankarin matkakuvausten päätyttyä. Kirja on aarreaitta erilaisiin mytologioihin.

Uuvuttavaa minulle kirjassa on sankarin matkan psykologisointi ja tarkennettuna psykoanalysointi. Jos psykoanalyysi kiinnostaa, niin tästä kirjasta saa varmasti lisää iloa tälle tielle. Psykoanalyysi on monomyyttiteorian ytimessä. Hollywoodin sankaripullisteiluissa ja vauhdikkaissa ja usein fantastisissa seikkailuissa tämän puolen voi unohtaa markkinahumun ja viihteen taakse hyvin mielin, mutta jos teoriaa haluaa käyttää tieteelliseen tutkimukseen niin psykoanalyyttinen tutkimusasenne on otettava vakavasti. En ole itse kiinnostunut psykoanalyysistä enkä psykoanalyyttisestä tutkimusperinteestä, joten en ole koskaan ”puhtaimmillaan” käyttänyt monomyyttiä yhtään missään.

Miten psykoanalyysi sitten liittyy monomyyttiin? Esimerkiksi siten, että myytit ja unet liitetään yhteen. Alitajunta – yksityinen ja kollektiivinen psykoanalyysin koulukunnasta riippuen on läsnä. Myytit ovat kenties enemmän sitä kollektiivista ihmiskunnan yhteistä ”alitajunnallista” omaisuutta, mutta Campbell fokusoi myös yksilön ytimeen sellaisena miten pyskoanalyyttinen ihmiskuva sen voi ymmärtää. Sankari toki pelastaa yhteisönsä, selvittää kriisin, mutta todellisuudessa hän tekee todella syväluotaavaa matkaa itseensä selvittäen erilaisia psykoanalyysin kautta tuttuja psykologisia kriisejä. On oidipuskompleksia ja sen sellaista.

Tästä kaikesta mytologisen aineiston psykologisoinnista huolimatta Sankarin tuhannet kasvot on kiinnostava ja kiehtova lukukokemus. Miksi? Koska kirja sisältää runsaasti esimerkkejä esimerkkien perään eri kansojen ja kulttuurien uskonnoista ja myyteistä. Lukukokemus on paikoin suorastaan todellisuudesta irtaannuttava. Campbellin omat henkilökohtaiset suosikkiesimerkit tuntuvat nousevat alkuperäiskansojen myyteistä ja rituaaleista sekä hindulaisuudesta että buddhalaisuudesta. Oikeastaan melkein mistä tahansa, mihin kristinusko ei ole koskenut.

Joseph Campbell julkaisi teoksen vuonna 1949 ja se on edelleen omalla tavallaan varsin vaikutusvaltainen. Kukaan ei tietääkseni ole vakavasti lähtenyt haastamaan Cambellin vertailevalla tutkimuksella eri kulttuureista kokoamaansa ”sankarikaavaa”. Itse teoriasta ja sen muodostamisen menetelmistä voi toki olla montaa mieltä. Jos tekisin itse vertailevaa tutkimusta niin tulee tuntuma kuin tekisin väkivaltaa jonkin kulttuurin alkuperälle ja itseisymmärrykselle. Poimisin jonkin tietyn piirteen, asettaisin mikroskooppiin ja sorkkisin sitä ja saman preparoinnin tekisin saman muille ”kulttuurinäytteille” ja lopulta laittaisin ne rinnakkain ja arvottaisin ne suhteessa toisiinsa. Toki vertailevassa tutkimusasenteessa on sävyeroja, mutta ihmisten kulttuurien kohdalla olisin varovainen. Jos vertailen kulttuureja laittamatta niitä minkäänlaiseen arvojärjestykseen, niin en kai olisi niin nurjilla linjoilla, mutta jos tutkimukseni tarkoitus olisi arvottaa jokin toinen kulttuuri, olemisen- , elämisen ja ideologinen/uskomusjärjestelmällinen tapa toista paremmaksi menen mielestäni tutkimuseettisesti pieleen. Joseph Campbell niputti kaikki häntä kiinnostaneet kulttuurit yhteen, oikoi paljon ja yksityiskohdat sekä kulttuuriset erityisyydet varjostuivat. Hän ei tunnu kuitenkaan arvottavan ainakaan radikaalisti kulttuureja järjestykseen, joten lukemisesta ei näin ollen tule epämiellyttävää tai kiusaannuttavaa lukemista. Campbellin asenne ei siis ole avoimen rasistinen eri kulttuureihin. Tekstistä huokuu into ja aito kiinnostunut arvostelematta syvemmin kulttuureja ja uskontoja.

Olen lukenut Campbellin ajattelua tutkineen A. Segalin lyhyen teoksen Campbellin myyttiteorioista (Joseph Campbell – An Introduction). Siinä Segal esittää kuinka Campbellille oli toisen maailmansodan jälkeen tärkeää löytää kulttureissa syvätasolle olevia yhteneväisyyksiä – kenties jopa rakentaa rauhaa eri kansakuntien välillä. Sodanjälkeiseen hajaannukseen ja emotionaaliseen kaaokseen Campbell haki vastavoimaa siitä, mikä meitä kaikkia voisi yhdistää toisiinsa. Campbell löysi vastauksen mytologiasta ja sankareista. Mytologia tuntuu olevan koko ihmiskunnan henkistä ja hengellistä dna:ta ja sankareita tarvitaan aina kun yhteisö on kokee kriisin. Tarvitaan pelastajia ja ihmisten yhdistäjiä, jotta hajaannus vaihtuisi rakentavaksi toiminnaksi.

Sankarimyytin jälkeen Campbell siirtyi tutkimaan myyttejä vahvasti maantieteellisestä näkökulmasta. Hän eritteli muun muassa miten eri puolilla maailmaa myytit (laajemmin, ei vain sankarimyytit) poikkeavat ja toisaalta liittyvät toisiinsa. Itäiset kulttuurit tuntuivat olevat Campbellin ymmärryksessä läntisiä harmonisempia. Itäiset olivat muun muassa panteistisia (versus monoteismi), painottivat enemmän kokemusta (kuin tietoa, kirjallista koodistoa) ja niin edelleen. Campbell kutsui itseään ”melkein hinduksi” kunnes vieraili Intiassa, järkyttyi kastijärjestelmästä ja mieli teki täyskäännöksen idän uskontojen paremmuudesta suhteessa läntisiin. Tämä tuntuu jotenkin traagiselta minulle. Campbell haki yhtenäisyyttä ja visio sortui.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Sankarin matka eriteltynä mm. Wikipediassa

*

Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot

1949 The Hero with a Thousand Faces

1990 suom. Hannes Virrankoski, Otava

386 sivua

Lainattu kirjastosta

*

Elokuvatutkimusta, kirjallisuuden tutkimusta antisankareiden kautta ja fiktiivisiä sankareita – myyttisiä ja vähemmän myyttisiä blogissa

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Ari Hiltunen: Aristoteles Hollywoodissa

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle

Aino Pervik: Arabella, merirosvon tytär

Päivän ja koko elämän mittaisia sankareita

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Minna – There’s no such thing as too many books