Samuel Beckett: Malone kuolee

Samuel Beckett (1906-1989) nousi tietoisuuteeni näytelmäkirjailijana joitakin vuosia sitten. Ihastuin hänen minimalistiseen ja absurdiin tyyliinsä esimerkiksi näytelmissä Huomenna hän tulee (En attendant Godot, 1953), Leikin loppu (Fin de Partie, 1956), Viimeinen ääninauha (Krapp’s Last Tape, 1959) ja Voi miten ihana päivä (Happy Days, 1961). Samoihin aikoihin löysin laajemmin nk. absurdin teatterin, joka flirttailee eksistentiaalisen filosofian kanssa. Termi on teatterin monitoimimiehen Martin Esslinin (1918-2002) luoma ja sen ”piiriin” kuuluivat joukko toisen maailmansodan jälkeen kirjoittaneita näytelmäkirjailijoita kuten Eugene Ionesco, Jean Genet, Tom Stoppard, Arthur Adamov, Edward Albee ja Luigi Pirandello. Piiri on lainausmerkeissä, sillä kirjailijat eivät todellisuudessa muodostaneet minkäänlaista yhtenäistä ryhmää jonkin taidefilosofisen manifestin tai idean pohjalta. Termi ”absurdi teatteri” oli Esslinin luomus koota yhteen tekstejä, joissa tuodaan esille mm. elämän merkityksettömyyttä, mielettömyyttä, absurdiutta pohjanaan Albert Camus’n essee Sisyfoksen myytti (1942). Yhtenä absurdin teatterin ajatuksellisena kiintopisteenä toimi myös kommunikaation mahdottomuus. Toinen maailmansota oli viimeistään osoittanut, että ihmiset ovat kykenemättömiä kommunikoimaan keskenään tuloksellisesti, järkevästi ja psykologisesti merkittävää yhteyttä toisiinsa hakien.

Malone kuolee on Beckettiltä ensimmäinen proosateos, jonka olen lukenut. Se on trilogian toinen osa. Trilogian muut osat ovat: Molloy (1. osa, 1951, suom. 1968) ja L’Innommable (1953). Ja mitä netistä tietoja pengoin, niin trilogian osat liittyvät suhteellisen väljästi toisiinsa, joten trilogian lukemisen aloittaminen keskeltä ei haittaa. Varasin kyllä jo Molloyn kirjastosta, koska miksei.

Malone kuolee ei ollut mikään helppolukuinen proosateos. Aluksi se tuntui sekavalta proustilaiselta tai James Joycen Ulysseksen kaltaiselta hölötykseltä (pidän kummastakin). Kirjalla ei ole selkeää tarinaa, ei selkeää juonta. Se ei ole psykologista proosaa, jossa rakennettaisiin eheän oloinen kuva päähenkilöstä. Epäselviä ovat myös miljöö ja aikakäsitys. Kirjassa on Malone-niminen mies, joka on kai vanha ja makaa sängyssä ilmeisesti jonkinlaisessa laitoksessa. Hän on raihnainen, käyttää keppiä ja odottaa kuolemaa. Ennen elämänsä päätöstä hän haluaa kirjata ylös omaisuutensa ja kertoa tarinan tai tarinoita kirjoittaen niitä muistikirjaansa. Tarinoidensa keskushenkilöinä ovat Sapocat ja myöhemmin (kenties sama henkilöhahmo) Macmann, joka asuu laitoksessa (kuten Malone?).

Kirja on inessiivistä pölinää. Malone kirjoittaa tarinoita, mutta niissä ei tunnu olevan aina selkeää yhteistä linjaa, teemaa tai aihetta. Ne vaikuttavat pääosin hajanaiselta joukolta lapsuudenmuistoja ja satunnaisen oloisia kohtaamisia ihmisten välillä. Malonen tarinaflown muotoseikat eivät kuitenkaan ollut häiritsevimpiä lukukokemuksessa vaan niiden sisältö, joka oli paikoin hyvin tylyä, inhottavaa tai vain hämmentävää. Havahduin lukemisen aikana pohtimaan, miksi kuoleva ihminen intoutuu kertomaan insestisistä tunteista yhden perheen sisällä tai vaikkapa sikateurastajan toimista eläinten tappajana? Jälkimmäisessä pysäyttävää oli kuoleman aiheen käsittely. Kuoleva ihminen kirjoittaa siitä, kuinka kuolema ei ole rauhallinen poismeno vaan väkivaltainen (murha).

Kuolema vaikuttaa liittyvän moneen Malonen muistiinpanoon ja erityisesti hänen mietteisiinsä omasta itsestään. Tämä antaa mahdollisuuksia pohtia kuolemaa monesta eri näkökulmasta, jotka eivät välttämättä nouse suoraan edes itse tekstistä. Mitä kuolema on? Mitä kuoleminen on? Miksi ja miten elää, kun kuolema kuitenkin korjaa eikä välttämättä nätisti niittäen? Mitä on kuoleman pelko? Sitä ettei ole enää olemassa? Ja jos uskoo sielun olemassaoloon ja erityisesti sen kuolemattomuuteen, niin ihminen voi pohtia mitä ruumiin kuolemisen jälkeen tapahtuu. Ja jos henkinen ikuisuus ei ole uskottava konsepti, niin kuolema on fysiologinen tapahtuma, joka päättää elämän ja sen myötä ihmisen tietoisuuden, ajattelun. Kuolemassa ihminen lakkaa olemasta omana itsenään. Minä katoaa. Kuolema on hyvin lopullinen tapahtuma.

Kuoleman vastapooliksi voi ajatella elämän. Selvää on, että ihminen kuolee, mutta miksi hän elää? Sen takia, että hän syntyy. Entä elämä näiden kahden tapahtuman välissä? Malone ei tunnu antavan itsestään mitään erityistä lukijalleen vai olivatko Sapocat ja Macmann Malonen alter egoja? Kertoiko Malone sittenkin omasta elämästään? Ja jos kertoi, niin oliko se elämisen arvoista? Miksi tällaista tulisi edes pohtia? Kuka määrittelee ”elämisen arvoisen elämän” ja millä kriteereillä?

Kirjan lukukokemukseen kuului syvempiä pohdintoja herättelevien jaksojen lisäksi tuskaisen tylsiä jonkin esineen tai toiminnon kuvailua. Esimerkiksi yhdestä takista Malone teki selontekoa muutaman aukeaman verran. Takille en tahtonut löytää erityistä symboliikkaa, se oli vain takki. Jokin syy takkiepisodiin kuitenkin on kirjassa, koska muuten se ei olisi siinä. Minun kohdallani se oli kuitenkin vain hämmennys, jolla minua lukijana ajatushutkittiin. Kiinnostavampana objektina pidin Malonen käyttämää keppiä ja erityisen kiinnostavana ikkunaa hänen huoneessaan. Ja kenties kaikkein kiinnostavimpana sitä, että Malone ei lopulta tuntunut antavan itsestään mitään, mutta hän kantoi huolta kirjata vähäisen omaisuutensa. Elämän materiaalisuus.

Ajoittain huomasin epäileväni Malonea psykoottiseksi, joka ei näe todellisuutta eli on yksin maailmassaan. Välillä näin Malonen yksinäisenä hylättynä vanhuksena jossakin laitoksessa. Hänen luonaan ei käy läheisiä vieraita ja ruokaa tuova ja yöastiat tyhjentävä hoitajakin on jonnekin kadonnut. Malone tuntui käyvän kamppailua minuudestaan ja olemassaolostaan. Kenelle Malone on olemassa? Kirjassa ollaan alusta loppuun saakka Malonen pään sisällä. (1)

Malone kuolee oli minulle lukukokemuksena absurdi, haastava ja puliseva yhden ihmiskokemuksen ajatuksenjuoksua imitoiva monologi. Kirjan lukukokemus herätti lukuisan joukon kysymyksiä, ristiriitaisia, polveilevia kysymyksiä, joihin en luultavasti saa koskaan vastausta.

*

”Muutama rivi muistuttaakseni itselleni, että minäkin yhä olen. Täällä ei ole enää käyty. Miten kauan siitä on, kun hän täällä kävi? En tiedä. Kauan. Ja minä. Kiistattomasti kuoleva, muu ei merkitse mitään. Mistä tämä varmuus? Yritä ajatella. En osaa. Suurisuuntainen kärsimys. Minä paisun. Jospa puhkean? Katto lähestyy, loittonee, rytmikkäästi niin kuin silloin, kun olin sikiö. Yhtä lailla merkille pantava on mahtava jäteveden ääni, eräänlainen mutatis mutandis – ilmiö, ehkä autiomaiden kangastusten kaltainen. Ikkuna. En enää näe sitä, minulle on vastahakoisesti selvinnyt, että minun on mahdotonta kääntää päätäni. Valo on taas lyijynharmaata, piripintaista, virranpyörteen ylittänyttä, syvistä räjähdyskuopista täysin kirkkaaksi kovertunut, vai pitäisikö sanoa, että se pyrkii ilmaksi, valoksi. Kaikki on valmista. Paitsi minä. Synnyn kuolemaan, jos niin uskallan sanoa. Siltä minusta tuntuu. Omituinen tiineysaika. Jalat ovat jo tulleet ulos olemassaolon suuresta vitusta. Toivon, että synnytystila on otollinen. Pääni kuolee viimeisenä. Vedä kätesi sisään. En osaa. Vihlova vihlottu. Kun tarinani on loppu, elän edelleen. Lupaava ero. Se on minun loppuni. En enää sano minä.” (s. 175-176)

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Samuel Backett: Malone kuolee

Alkuperäisteos: Malone meurt (1951)

Suomennos: Caj Westerberg

2007 Basam Books

Kansi: Jari Silvennoinen

183 sivua

lainattu kirjastosta

*

Muita absurdimman tunnelman kirjoja blogissa

Tässä. ja. . . nyt. Samuel kirjoitti. Beckett. Älä koskaan… unohda.

Kun sarvikuonot valtaavat maailman ja muita näytelmiä

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

*

Kirjasta on akateemisemmalla otteella kirjoittanut Päivi Mehtonen: Minän pyhiinvaellus ei-mihinkään (niin & näin)

(1) Jokin descartesilainen cogito ergo sum – tyyppi Malonesta tuli myös mieleeni. Ajattelen, olen siis olemassa. On aika iso pala haukattavaksi lähteä varhaisen rationalismin, kartesiolaisen dualismin ja sen sellaisten linjoille pohtiakseen Malonen eksistenssiä, vaikka mahdollisesti myös hedelmällinen tulkintareitti. Aine ja henki, ruumis ja sielu. Tietoisuus, minuus… Juu. Iso pala on.

Mainokset

Sofokles: Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra

Sofokles (496- 406 eaa) oli yksi kolmesta merkittävästä antiikin Kreikan tragediakirjailijasta. Kaksi muuta olivat Aiskhylos ja oma lempparini kolmesta Euripides. Sofokleen tunnetuin näytelmä lienee Kuningas Oidipus ja kaksi muuta aiemmin suomennettua ovat Oidipus Kolonoksessa ja Antigone.

Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra ovat Sofokleen aiemmin suomentamattomat kokonaisina säilyneet tragediat. Teos on kustantanut ne ja kolme alansa asiantuntijaa Tua Korhonen, Tommi Nopponen ja Vesa Vahtikari ovat suomentaneet ne. Kenties olen vanhanaikainen, mutta mieleni tekee todeta, että nämä suomennokset ovat kulttuuriteko. Vanhanaikaisuuden tuntu tulee siitä, jos ajattelen, että antiikin kirjallisuus ja erityisesti antiikin Kreikan tragediat eivät enää kiinnostaisi kuin pientä ryhmää. Miksi näin? Ne saattavat tuntua vierailta. Kuka ihmeen Deianeira, Aias, Filoktetes tai Elektra?

Olen ollut kiinnostunut antiikin Kreikasta lapsesta asti, joten tällaiset suomennokset tekevät onnelliseksi. Oma antiikin kreikan kielentaitoni ei riitä näytelmien sujuvaan lukemiseen alkukielellä, joten hyvät käännökset ovat tervetulleita ja erityisesti ilahdun, kun ne ovat hyviä suomennoksia. Haluan kuitenkin kehua tätä kokoelmaa monesta asiasta, en pelkästään suomennoksesta.

Nämä neljä ”uutta” tragediaa syvensivät minulle mielikuvaani Sofokleesta kirjailijana. En ole koskaan ollut esimerkiksi Sofokleen Oidipus-näytelmien lumoissa ja olen taipunut Euripideen faniksi, sillä hän on mielestäni tragediakirjailijoista se, joka on onnistunut kirjoittamaan vielä nykyaikaisellekin vaikuttavia hahmoja kuten Medeian. Aiskhylos kolmesta traagikosta on aina tuntunut arkaaisen jähmeältä, mutta omalla tavallaan kenties juuri tästä syystä kiehtovalta. Näiden käännösten myötä kuitenkin myös Sofokles avautui minulle kirjailijana, joka kirjoittaa psykologisesti herkkiä ja kiinnostavia hahmoja. Näin kuvani Sofokleesta kirjailijana monipuolistui ja syventyi. Tästä olen iloinen.

Nyt suomennettu tragediakokoelma sisältää useamman näytelmän ja niiden tulkintaa täydentävän artikkelin. Artikkelit ovat erinomaisia: informatiivisia ja pohdiskelevia. Ne avaavat kääntäjän työsarkaa, antiikin Kreikan kulttuuria ja näytelmien syntyajankohdan kontekstia. Artikkelit ovat täyttä asiaa olematta kuitenkaan puuduttavia. Mutta pieni huomio: jos näytelmien tarinat eivät ole sinulle tuttuja eli et entuudestaan tiedä esimerkiksi Herakleesta, Agamemnonista tai Oresteesta ja hänen sisarestaan Elektrasta, niin suosittelen, että luet näytelmät ennen artikkeleita. Artikkelit sisältävät nimittäin vahvan määrän spoilereita analysoidessaan näytelmien sisältöä.

*

”Mikä on lopullinen luku, / mihin päättyvät harhailuntäyteiset vuodet, / vuodet täynnään tauotonta / turmiokasta keihäänkalistelun raadantaa / avarien näkymien Troijassa? Oi, / se luku on vihonviimeinen häpeä helleeneille! / Olisi sietänyt alkujaan hävitä / suureen taivaaseen tai ylen yhteiseen / Haadekseen sen miehen, joka meille opetti / kammottavien aseiden käytön. / pelkkiä vaivoja ja vaivojen luojia! / Hän tuhosi ihmiskunnan” Kuoro näytelmässä Aias.

Niteessä on neljä tragediaa, jotka on kirjoitettu 400 -luvulla ennen ajanlaskun alkua aikana, jolloin Kreikka ensin voitti persialaissodissa, mutta vuosisadan toisella puoliskolla hävisi peloponnesolaissodassa. Ei ole sattumaa, että näytelmien tarinat liittyvät löyhästi toisiinsa tapahtuen myyttisen Troijan sodan ympärillä kuin kommentoiden tai reagoiden sotien vaikutuksia. Traakhiin neidot kertoo Herakleen kohtalon juuri ennen Troijan sodan alkua, Aiaassa Troijan sota on jo käynnissä, samoin Filokteessa. Nämä kaksi jälkimmäistä liittyvät kenties kiinteämmin toisiinsa, koska niissä keskushahmon lisäksi on mukana Odysseus (perinyt Herakleen pyhän jousen). Neljännessä näytelmässä eli Elektrassa Troijan sota on jo päättynyt.

Näytelmissä lähestytään kuolemaa sekä käydään läpi synkkiä tunteita: pettymys, katkeruus, viha, epätoivo, ahdistus, pelko ja häpeä antavat virtaa näytelmien dialogeille ja tapahtumille. Lisäksi päästään psykoottisesti vainoharhaisen mielen sisälle jumalan aiheuttaessa hulluuskohtauksen yhdelle henkilöhahmolle suosimansa Odysseuksen suojelemiseksi.  Näytelmien tarinoissa iloitaan vähän, mutta kun näitä hetkiä on, niin ne nostavat lukijan pois henkilöhahmon läpikäymästä ahdingosta. Ilojen aiheita ovat esimerkiksi pelastetuksi tulemisen tunne, turvallisuuden tunteen palautuminen ja oikeudenmukaisuuden toteutuminen.  Vihdoinkin sorrettua ja petettyä kuunnellaan ja hänet otetaan vakavasti. Ja kostokin onnistuu niiltä, joita jumalat eivät estä. Näytelmien keskiössä ovat ihmiset kokemuksineen ja inhimillisine tunteineen. Jumalat ja kohtalo kuitenkin vaikuttavat koko ajan taustalla ja putoavat keskelle tapahtumia vaikka deus ex machina – tyyppisesti muuttamaan tapahtumien suuntaa.

Tua Korhonen yhdessä näytelmiä selittävässä artikkelissaan (Sofokles – tragedian Homeros) kertoo kuinka ”jumalien maailma häälyy Sofokleen tragedioissa aina taustalla, puheissa ja teoissa. Siksi Sofokeen tragediat eivät ole ahtaasti ihmiskeskeisiä, vaikka niissä kerrotaankin ihmiskohtaloista”. Korhoselle Sofokleen tragediat ovat muun muassa ”tutkielma ihmisen avuttomuudesta”. Ihminen on kuolevainen, jumalat eivät ole ja ”kuolevaisen elämänlanka on helposti ohennettavissa ja katkaistavissa, kuolevainen on altis ja heikko toisin kuin muuttumattomat tai hitaasti muuttuvat jumalat.”

Näytelmien todellisuus on vahvasti kiinni syntyajankohdassaan ja jumalat tulevat ennen ihmisistä. Henkilöhahmojen psykologisointi liian syvälle ei ole välttämättä hedelmällisin tie lukea näitä näytelmiä. Näytelmien tehtävänä omana aikanaan on ollut kertoa katsojilleen tuttuja myyttisiä kertomuksia ja näin auttaa ihmisiä pohtimaan moraalisia/eettisiä ja (poliittisesti) ajankohtaisia kysymyksiä. Voisiko näistä olla myös nykypäivän menon arviointiin esimerkiksi kritisoidakseen valtaapitäviä heidän lyhytnäköisyydestään? Tai kenties oppia lisää myötätunnosta kärsivää kohtaan, vaikka hän mielestämme olisi ”ansainnut” kohtalonsa? Kaveria ja omankaltaistaan on kiva auttaa, mutta entä sellaista, jonka seuraa välttelemme? Tai olemmeko valmiita auttamaan sellaista, jonka fyysinen vamma kauhistuttaa tai jopa inhottaa meitä? Tai voisiko näitä näytelmiä lukiessa saada välineitä pohtia, kuinka elämä on oikukas ja yllätyksellinen tai kuinka suurinkin sankari voi hetkessä tuhoutua?

Näytelmissä olemme läsnä yksilön kokemuksessa ja moni näistä kokemuksista on tunteisiin ja älyyn vetoavia. Joudun kelailemaan lukemisen aikana miten suhtaudun heihin, heidän toimiinsa tai siihen miten heitä kohdellaan. Mutta näytelmät eivät ole vain yksilötason eetosta tai sen kuvailua vaan yksilöt kommunikoivat, toimivat ja ovat läsnä aina suhteessa toisiin ihmisiin. Tua Korhonen muistuttaa näytelmien nykyaikaista vapaasen tahtoon ja yksilöllisyyteen tottunutta lukijaa antiikin Kreikan ihmiskuvasta: ”Tragedian henkilöt ovat tyyliteltyjä ja heijastavat modernista poikkeavaa ihmiskuvaa. Yksilö on enemmän sidottu yhteisöönsä kuin mitä me ehkä osaamme kuvitellakaan. –  — Tragedian päähenkilöt eivät voi toimia vain yksilöinä, vaan aina sukunsa ja asemansa edustajina. Tämä tarkoittaa osaa, jota ei itse ole valinnut, elämää, joka pitää toteuttaa jumalten laatimassa suuremmassa kuvioissa. Ihminen ei todellakaan ole oman onnensa seppä tai toteuta vain itseään.” Sofokleen tragedioita lukiessa pääsen sisälle tutustumaan toisenlaiseen kulttuuriin, joka poikkeaa omastani. Tämä on mielestäni kiehtovaa.

*

Sofokleen näytelmiä lukiessa nautin siitä, kuinka tragedia etenee henkilöhahmojensa kautta kohti vääjämätöntä loppua. Tuntuu kuin niissä tekstin tasolla ei olisi mitään ylimääräistä, mikä tekee niistä entistä kiehtovampia minulle. Tämä voi toki johtua pelkästään ajan näytelmien ja teatterin tekemisen konventioista. Näyttelijöitä oli vain kolme, jotka näyttelivät useampaa roolia ja kuorolla oli oma roolinsa reagoida, kommentoida, osallistua, esittää kysymyksiä ja antaa vastauksia näytelmän sisällä kuin osoittaa asiansa lukijalle (omana aikanaan katsojille). Näyttämöllä harvoin näytettiin kuoleman tapahtumaa, tapahtumapaikat vaihtuivat harvoin ja tekstin esittämisellä oli omat konventionsa näyttelijöiden käyttäessä naamioita. Näytelmien dialogivetoisuus on tolkuttoman tehokasta, taloudellista ja intensiivisesti tarinaa eteenpäin vievää.

Aristoteles hehkutti Runousopissaan (330-320 eaa) muistaakseni Sofokleen Kuningas Oidipusta onnistuneen tragedian malliesimerkkinä rakenteensa puolesta, vaikka ei ollut täysin vakuuttunut sen lopetuksesta. Kuningas Oidipus ei kuitenkaan ollut Sofokleen menestynein näytelmä hänen omana aikanaan. Tragediakokoelman artikkeleista luin, kuinka Sofokles voitti nk. kaupunki-Dionysian tragediakilpailun (oman alansa ja oman aikansa tärkein palkinto) 18 kertaa. Meille säilyneistä seitsemästä näytelmästä Filoktetes – näytelmä kuului kilpailun voittajien joukkoon, Kuningas Oidipus jäi kakkoseksi.

Itse en kykene laittamaan kokoelman neljää tragediaa suositus- tai suosikkijärjestykseen. Ne ovat jokainen hieman poikkeavia toisistaan muodoltaan ja sisällöltään. Traakhiin neidoissa tuntuu olevan kuin kaksi pientä näytelmää päähenkilöinä Herakleen vaimo Deianera ja toisessa Herakles. Aias ja Filoktetes herättivät eniten tunteita pohtiessani oikeudenmukaisuutta ja kärsimystä. Aiaassa on poikkeuksellisesti mukana myös hyvin dramaattinen kuolemakohtaus. Antiikin Kreikan tragedioissa harvoin näytetään kuolemaa katsojille vaan kuolemasta tulee usein kertomaan sanansaattajahahmo. Niin Aiaassa kuin Filokteteessa on menossa mukana myös eeppinen supersankari Odysseus, josta sain ristiriitaisen kuvan. Toisessa hän on ylevä sankari ja toisessa (ainakin minun nykylukijan silmin) täyspäinen kusipää, joka on kohtalon, ennustusten viemä siinä määrin, että unohtaa ihmisen kärsimyksen. Elektra kenties jäi itselleni lopulta hieman etäiseksi lukukokemukseksi. On todettava, että Aiskhylokseksen Oresteia – trilogia on ollut minulle toimivampi lukukokemus samasta tarinasta.

*

Kokonaisuudessaan nämä neljä tragediaa olivat minulle huikeita lukukokemuksia. Kenties olen jäävi hehkuttamaan näitä, koska fanitan antiikin kirjallisuutta niin paljon, niin syvästi ja lähes varauksetta (tai kritiikittä). Tragedioiden tarinat ovat kiehtovia paloja myyttisestä menneisyydestä. Juttunsa kullakin.

Totean lopuksi, että näitä tragedioita oli miellyttävä lukea, mikä johtui käännöskielen sujuvuudesta. Ei tarvinut kompuroida kummallisten sanojen kohdalla tai pyöritellä silmiä kun suomen kieli on pakotettu runomittaan, johon sitä ei ole tarkoitettu.

Megakiitos kääntäjille ja kustantajalle tehdystä työstä!

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Sofokles: Traakhiin neidot (suom. Tua Korhonen), n. 430 eaa

Sofokles: Aias (suom. Tommi Nuopponen), n. 440 eaa

Sofokles: Filoktetes (suom. Tua Korhonen), n. 409 eaa. Tällä näytelmällä Sofokles voitti tragediakilpailun ensimmäisen palkinnon.

Sofokles: Elektra (suom. Vesa Vahtikari), n. 418-410 eaa

Johdannot: Esa Kirkkopelto ja Tua Korhonen

2018 Teos

Toimittanut: Tua Korhonen

Ulkoasu: Jenni Saari

457 sivua

Arvostelukappale

Tämä Sofokleen ennen suomentamattomien näytelmien kokoelma aloittaa Teoksen sarjan, jossa julkaistaan ajan myötä muitakin ennen suomentamattomia näytelmiä mm. Euripideeltä, Aristofaneelta ja Plautukselta. Ihan mahtavaa!

*

Lisää antiikkia blogissa:

Horatius: Runoudesta

Toiseus Euripideen näytelmissä Medeia ja Bakkhantit

Vitruvius: On Architecture / Arkkitehtuurista / De Architecture (10 kirjaa arkkitehtuurista)

Euripides: Bakkhai, Almeida Theatre – jumalista ja ihmisistä

Vitruvius: On Architecture / Arkkitehtuurista / De Architecture (10 kirjaa arkkitehtuurista)

Marcus Vitruvius Pollio (n. 90-20 eaa) oli roomalainen arkkitehti ja insinööri. Hän ihaili kreikkalaista kulttuuria ja oli aikanaan erityisen oppinut monella alalla. Hän toimi Julius Caesarin armeijassa 50-luvulla ennen ajanlaskun alkua ja siirtyi eläkkeelle Rooman ensimmäisen keisarin Augustuksen aikana. Vitruviuksen 10 kirjaa arkkitehtuurista on omistettu ja osoitettu keisari Augustukselle.

Vitruviuksen mies. Leonardo da Vinci taisi tehdä hänestä tunnetun. Vitruviukselle ihminen (mies) oli täydellinen mitta ollessaan sopusuhtainen. Täydellisen ihmisen mittasuhteet sopivat myös rakennuksien mittasuhteiksi.

Vitruvius kirjoitti 10 kirjaansa välittääkseen tietonsa eteenpäin ja kirjakokoelma on ainoa kokonaisena säilynyt teos arkkitehtuurista.

Kymmenen kirjaa käsittelevät mm. seuraavia aiheita: arkkitehdin koulutus, arkkitehtuurin periaatteet, terveellisen paikan valitseminen kaupungeille, tuulten vaikutus kaupunkien suunnitteluun, julkiset temppelit, rakennusaineet, erilaiset temppeli- ja pylvästyypit (korintolainen, joonialainen, doorialainen jne.), julkiset rakennukset, teatterit, akustiikka, satamien rakentaminen, optiikka, yksityistalot, teiden päällysaineet, värit ja mistä niitä luonnosta saa, veden löytäminen ja erilaiset vesirakennelmat, astronomia, astrologia, aurinko- ja vesikellot ja erilaiset mekaaniset laitteet, joita tarvitaan rakentamisessa ja sodankäynnissä.

Vitruviuksen kirjat ovat kattava kokoelma Kreikan arkkitehtuurin helmiä, joita hän usein lainaa mainiten lähteet. Hän kommentoi eräässä kirjassaan kuinka plagioijille ja ideoiden varastajille tulisi antaa mittavat rangaistukset ja pitää itse tärkeänä, että hän kertoo aina lähteen, josta on tiedon saanut. Vitruvius myös kehittelee eteenpäin kreikkalaisilta saamaansa tietoa. Esimerkiksi pylvästyyppejä hän laajentaa kehittämällä toskanalaisen pylväsmallin.

Vitruviuksen kirjaa lukiessa voi joskus tulla tuntu kuin lukisi Vanhan testamentin Mooseksen kirjojen tekstiä temppelien ja uhritelttojen rakentamisesta. Mitat ovat tärkeät ja tulevat esille luettelomaisesti. Toisaalta tässä on jotakin viehättävää, koska jos tähän tyyliin pääsee sisälle, niin Vitruviuksen luettelemat rakennusten mittasuhteet heräävät henkiin ja rakennukset ikään kuin rakentuvat lukemisen edetessä. Lukemisen jälkeen edestään voi löytää kokonaisen roomalaisen kaupungin.

Pelkkää luettelointia lukukokemus ei kuitenkaan ole. Erityisesti jokaisen kirjan johdannossa on lukuisia kiinnostavia anekdootteja, pääosin kreikkalaisista, ja Vitruvius jakaa Kreikan ihailuaan lukijoilleen. Hän esimerkiksi kertoo kreikkalaisten urheilukisoista ja toivoo, että kreikan filosofeille suotaisiin samanlaista kunniaa seppeleineen, juhlineen ja patsaineen. Lisäksi kirjan kautta pääsee sisälle roomalaisen oppineen miehen maailmankuvaan.

Vitruvius on näennäisen vaatimaton, vaikka hän tietää paljon ja osaa myös jakaa tietoa selkeästi. Lukijaa ohjataan kirja kirjalta selkeästi (tai nykyään kai luku luvulta). Jokaisen kirjan alussa Vitruvius kertoo tiivistetysti mitä hän on aikaisemmissa luvuissa käsitellyt. Ja ajan maailmankuvat tulee kirjoissa esille. Neljä elementtiä (maa, vesi, tuli ja ilma) ovat keskeisessä asemassa pohdittaessa toki ihmisiä, mutta myös kuinka rakennuksia kannattaa rakentaa ja minkälaiseen ilmastoon ja maaperään. Tuulilla on oma roolinsa. Ne puhaltavat eri suunnista tuoden lämpöä tai viileyttä. Oman aikansa nyt vanhanaikaista oppia etnisistä ryhmistä kirjasta löytyy myös ja Vitruvius vetää paljon kotiinpäin. Roomalaiset asuvat parhaalla mahdollisella paikalla. Ei ole liian kylmä eikä liian kuuma, mikä tekee roomalaisista parhaita ihmisiä ikinä, koska he eivät hänen mukaansa ole luonteeltaan kiihkeän sotaisia ja sopivat ilmanalansa takia filosofointiin. Vitruvius kertoo myös, että esimerkiksi pohjoisessa asuvat ihmiset ovat hyviä sotilaita, mutta tyhmänpuoleisia, mikä Vitruviuksen mukaan johtuu siitä, että he asuvat lähempänä taivasta, jolloin heidän verensä on vahvaa ja runsasta. Sitä sopii ilmeisesti runsaasti vuodattaa ja siitä vahva sotakelpoisuus.

Minulle kirjan kiinnostavinta antia oli päästä sisälle antiikin aikaiseen maailmaan, tapaan nähdä asiat ja siinä ohessa rakennella mielessäni erilaisia asumuksia, teattereita ja temppeleitä. Vitruvius oli oman aikansa ”yleisnero”, joka toimi Rooman hyväksi. Esimerkiksi kuvaillessaan arkkitehdin koulutusta, hän pitää tärkeänä, että arkkitehti tietää monelta eri alalta mahdollisimman paljon. Näitä aloja ovat esimerkiksi geometria, filosofia, musiikki, lääketiede, laki, historia ja astronomia (ei astrologia) ja tämä kaikki pohjautuu kreikkalaiseen koulutukseen, jonka hän itsekin kävi. Luonnontieteet tuohon aikaan olivat osa filosofiaa (ei määritelty tuolloin siten kuten ymmärrämme tänä päivänä filosofian tai filosofian oppiaineen) ja luonnontieteellisiä havaintoja ja havaintokeinoja Vitruvius viljelee paljon. Kaupungin paikan suunnittelu on tärkeää ja kuinka kadut ja rakennukset tulee sijoittaa ja rakentaa on merkittävässä roolissa. Vitruvius ajatteli myös, että arkkitehtuuri on pitkälti luonnon imitointia, josta Vitruvius nosti esille oman arkkitehtuurioppinsa pohjaksi kolme kohtaa: kestävyys, käytettävyys ja kauneus. Arkkitehtuurin (sis. rakennukset, mekaaniset laitteet ja kaupunkien infrastruktuurin) tuli olla siis aikaa kestävää, funktionaalisia (jokin tarkoitus) ja esteettisesti miellyttäviä.

Hän kertoo kirjoittaneensa 10 kirjaa arkkitehtuurista, jotta kreikkalaisten ja samalla hänen oma tietonsa tulisi tallennetuksi. Ja tämä kirjakokoelma onkin ainoa kokonaisena säilynyt esitys antiikin arkkitehtuurista. Vitruviuksen teksteillä on mittavan syvä vaikutus länsimaiseen arkkitehtuuriin ja sen historiaan. Renessanssin aikaan hänestä kiinnostuttiin uudestaan aivan erityisellä tavalla. Hän on vaikuttanut esimerkiksi firenzeläinen kuvanveistäjä ja arkkitehti Filippo Brunelleschiin (1377-1446), yleisnero Leon Battista Albertiin (1404-72), arkkitehti ja arkkitehtikirjailija Daniele Barbaroon (1514-70) ja Venetsiassa aktiiviseen arkkitehti Andrea Palladioon (1508-80). Ja 1700-luvulla Vitruviuksesta kiinnostuttiin uudelleen (renessanssin kautta), mikä on vaikuttanut puolestaan hyvin karkeasti todeten kaikkeen siihen arkkitehtuuriin, joka tuolloin ja myöhempinä vuosisatoina imitoi antiikin rakennuksia. Kelatkaa kaikkia julkisia rakennuksia pylväineen ja niin edelleen.

Luin kirjan englanniksi (ei ole suomennettu) ja oma kotikirjastoversioni on mallia Penguin Classics. Sen on arkkitehtuuriin ja antiikkiin (klassisiin aineisiin) perehtyneinä kääntänyt Richard Schofield ja johdannon kirjoittanut Robert Tavernor. Kirja on lähdeviitoitettu huolella ja sisältää lukuisia minun pääni iloisesti räjäyttäviä kuvia mm. Barbarolta 1500-luvulta ja Torsten Schroederlta, meidän ajalta), joista jälkimmäinen on piirtänyt lisää kuva-aineistoa niistä teemoista, joita Barbaro ei ole käsitellyt.

Vitruviuksen kirjojen lukukokemus on intensiivinen, jos haluaa ymmärtää tai sisäistää joka ikisen nippelitiedon. Luin osan tekstistä kursorisesti omien kiinnostusteni mukaan. Sotimiseen liittyvät härvelit eivät kiinnostaneet ja minulle ei tuottanut ongelmia harppoa näiden yli. Muuten kirja on minulle todella kiinnostava upotus antiikin tutkimuksen näkökulmasta ja antiikkiin kreikkalaisittain ja roomalaisittain. Olen aikaisemmin lukenut antiikista pääosin näytelmiä, filosofiaa (sis. luonnontieteen) ja ajan historiateoksia, mutta en tätä. Tässä tuntuu yhdistyvän moni aihe ja jotenkin mieleeni rakentui kuva siitä, miten kaupunkeja ja rakennuksia on tehty. Rauniot, joita olen elämäni aikana ehtinyt näkemään suhteellisen paljon Kreikassa ja Italiassa, tulivat eläviksi.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Vitruvius: On Architecture (De Architecture)

Marcus Vitruvius Pollio eli noin vuosina 90-20 eaa, ja Arkkitehtuurista – kirjasarja on arvioitu kirjoitetun 20-luvulla eaa.

Penguin Classics 2009

Käännös: Richard Schofield

Johdanto: Robert Tavernor

Lähdeviitoitettu ja kuvitettu

440 sivua

Omasta kotikirjastosta

*

Antiikista olen kirjoittanut mm.

Toiseus Euripideen näytelmissä Medeia ja Bakkhantit

Titus Lucretius Carus: Maailmankaikkeudesta (De rerum natura)

Vergilius: Georgica – Maanviljelijän työt

Ari Saastamoinen: Tuhat tietä Roomaan – matkustaminen antiikin maailmassa