Samuel Beckett: Sanoinkuvaamaton

Miten kuvata kirjan jättämää jälkeä? Minkälaisia ajatuksia kirja minussa herätti? Miten koin Sanoinkuvaamattoman?

Ensimmäinen virtuaalinen jälki päivittyi Instagram-tililleni: 

 

Lukemisen jälkeinen tila

Täytyy jatkaa ei voi jatkan hiljaisuudessa                           

ovi ovi ovi

Tarinani ovi hiljaisuudessa täytyy jatkaa

 

Kirja alkaa:

”Missä nyt? Milloin nyt? Kuka nyt? Itseltäni sitä kysymättä. Sanoa minä. Siihen uskomatta. Kysymyksiä, oletuksia, sanoa niitä siksi. Mennä eteenpäin, sanoa sitä menemiseksi, sanoa eteenpäin. Voiko olla, että yhtenä päivänä, näin sitä mennään, en lähtenytkään mihinkään, vaan pysyin aloillani, missä, sen sijaan että olisin vanhan tavan mukaan lähtenyt ulos ja viettänyt päivän, myös yön, mahdollisimman kaukana kotoa, ei se ollut kaukana. Ehkä se alkoi näin.” 

Kirja ei ole koolla pilattu. Noin 185 sivua inessiivistä pölinää epätilasta. Puhujasta tai äänestä tai minästä ei voi olla varma. Joku se on, mutta missä, milloin, mikä, miksi, miten jne-jne. En tiedä miksi olisin edes kiinnostunut ihmisestä puheen takana. Olen kiinnostunut vain puheesta. Onko kuitenkaan näin? Hanakasti nimittäin etsin ihmistä, vaikka kieli rikkoi polkuani toistamiseen tuoden aina uusia esteitä ja sokkeloittaen kulkuani. 

Etsin kirjan ihmistä. Ainoa ääni, joka on – vai onko? Onko hän moniääninen? 

Oli myös hetkiä, jolloin mietin, voisiko kirjan minä olla kirjailija itse. Onko tässä Samuel Beckett ihan Samuel Beckettinä kommentoimassa aiempia kirjoituksiaan? Sanoinkuvaamattoman tekstimassan seassa lukija kohtaa Beckettin aiempia kirjallisia hahmoja. Heistä Molloy ja Malone (kuolee) kuuluvat ”väljään trilogiaan” Sanoinkuvaamattoman kanssa. Sanoinkuvaamaton on trilogian viimeinen osa. Silti itsenäinen. Malone (kuolee) on toinen osa. Sanoinkuvaamattoman maailmassa Malone vaikuttaa tyhjältä kuorelta, hengettömältä kappaleelta, joka kirjan alkupuolella kiertää jonkinlaista kehämäistä liikerataa paikoillaan olevan minän ympärillä. Tuossa epätilassa ei tunnu tapahtuvan mitään muuta kuin kappalemaisuuksia leijumassa tai kulkemassa omia liikeratojaan. Tämä tekee kirjan alkupuolesta epämukavalla tavalla kauhunomaisen. Rakoilevaa subliimin tuntua. Surrealistista kauhua, joka tekee mielen levottomaksi. 

Mutta onko Sanoinkuvaamaton Beckettin henkilökohtainen ääniraita itsestään kirjailijana reflektoimassa aiempaa tuotantoaan ja kirjoittamista (prosessina)? Olenko edes kiinnostunut jatkamaan tätä ajatusta eteenpäin? En halua kaventaa kirjaa tähän yhteen viitekehykseen. Heitän kysymykseni ilmaan. (Mitä niille tapahtuu painovoimattomassa tilassa?)

Mutta jos en halua määritellä kirjaa, niin miten voin siitä ylipäätään kirjoittaa? Miten kirjoittaa siitä, josta ei voi kirjoittaa? Voinko määritellä lukukokemukseni? 

Tästä lähtee oma inessiivinen pölinäni. 

Koin Sanoinkuvaamattoman jonkinlaisena monologina, mutta en kuitenkaan. Puhuja ei vaikuta eheältä kirjalliselta hahmolta. Hänen ajattelunsa ja minuutensa rajat vaikuttavat olevan irrallaan ajasta ja paikasta. Minä on, joka puhuu, mutta minä on yhtä aikaa rajallinen (määrittelee itseään väite- ja kieltolausein) ja rajaton (tai oikukas, irrallinen, lipevä, välinpitämätön…). Onko hän olemassa muuten kuin sanoissa? 

Lukemisen edetessä ja tyhjiön hiipuessa taustalle, lukija kohtaa Mahoodin ja Wormin. Näiden kahden läsnäolossa minä tuntuu käyvän dialogia (itsensä kanssa) olemassaolonsa rajoista ja olemassaolonsa sisällöstä. Mitä hän on, mitä hän ei ole, mitä jokin toinen on. 

Kirjasta jäi minulle vaikutelma jatkuvien muodonmuutosten kuvauksena. Lukijan yhtenä tehtävänä voi olla pyrkiä luomaan järkeä jatkuvien muodonmuutosten syihin ja kulkusuuntiin, mutta itse koin ne pääosin vapaana assosiaationa. Ajatus on todellinen siinä hetkessä, kun se tulee ulos. Ajatus on todellinen siinä hetkessä, kun se saa kirjallisen muotonsa kirjaimina ja kirjainjoukkoina, joita kutsumme sanoiksi. Jupisen: haluan paeta merkityksenluontia ja merkityksenantoa kirjan lukukokemuksen äärellä. Miksi tässä kirjassa pitäisi olla järkeä? Tämä ei ole millään muotoa perinteinen lukuromaani. 

Nuo muodonmuutokset tapahtuvat erilaisina tilamuutoksina ja minä on jatkuvan itseprosessoinnin liikkeessä. Lukijalle tämä näyttäytyy kielen, äänenpainojen, miljöön, rytmin, tunnelman, puhujan mielialan jne jne muutoksina. Minän ajatukset pujahtelevat, vellovat, jumittavat, katkeavat, pinnistelevät, kiitävät, katoavat lukemisen edetessä. Minän mieli käy läpi metamorfooseja, muovautuu sanojen ja kaikenlaisten asiantilojen lisääntyessä. 

Tulin lukemisen aikana miettineeksi, kuinka kieli luo tai tuottaa todellisuutta ja minuutta. Ja pohdin, että onko jotakin olemassa, jos sillä ei ole sanaa tai jos sitä ei ole kielen avulla todettu, annettu ilmiasua, muotoa, syytä olla olemassa? Onko olemassa vasta kun on nimetty, sanallistettu, kielellä tehty eläväksi. 

Ja edelleen… Etsin kodin kirjahyllyistä Stephen C. Levisonin kirjan Pragmatics. Ajatukseni jäivät jumittamaan puheaktiin, puheaktiteoriaan, -teorioihin. Mieleen pinnistää myös looginen positivismi ja Wittgenstein. Mikä hänen kuuluisa lausahduksensa olikaan? 

Mutta hetkisen pituinen paluu kirjan tilakokemukseen. Se oli minulle vahva. Se ei ollut paikan kokemus vaan tilan. Paikka kirjan sivuilla tuntui muistojen herättämältä, mutta tila ja sen sisällä oikukkaan metamorfoosinen minä oli äänessä. 

Välillä lukija kulkee surrealistisessa kauhuntilassa, josta vaikutelmaksi jää, että kappaleet (minä ja muut attribuutteineen) liikkuvat tyhjiössä. Kelataan avaruutta ja kelataan, että kulkeeko siellä mikään vai miten se avaruus sitten toimikaan. Välillä ollaan henkisesti ja fyysisesti varjoisalla kadulla ja nähdään groteskeja kuvia. Ja kirjan puolen välin hujakoilla tai sen jälkeen kohdataan Madeleine, josta käynnistyy tekstimassajakso, jossa minulle oli kaikuja Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä – kirjahirviöstä. Kenties ei ole sattumaa, että Madeleine on kirjassa. Toki ei leivoksena vaan liitettynä rakkauteen jollakin tavalla. Jotain epämääräistä. Jotain. Epämääräistä kirjassa on paljon. Lukija joutuu töihin. 

Kirjassa ihminenkin on kappaleina. Osista ei tunnu kuitenkaan muodostuvan kokonaisuutta. Levoton ajattelun liike kenties syynä tähän. Ihminen on kuitenkin osia. Usein mainitaan silmät, suu, kädet, jalat, peniskin pari kertaa, korvat.  Ja tämä kaikki tapahtuu kiperän synteesejä muodostumattoman jupinan kautta. Minä esittää jonkin teesin ja samalla kieltää sen tai esittää jotakin vastakkaista ja synteesi jää uupumaan. On ja ei ole. Ei ole on ei ole on on ei ei ole on. Tämä ajatuksellinen kliimaksittomuus toi kirjaan energiaa, joka ajoi minut lukemaan kirjaa eteenpäin. Minua kiinnosti tietää, kuka on tämä minä, joka kirjassa on. (eih!) Mitkä ovat hänen fyysiset ja henkiset rajansa? Mikä on hänen historiansa? Minne hän on menossa? Hänen ajallinen sijaintinsa. Onko häntä olemassa? Miksi, missä, miten hän olemassa? Olin lukemisen aikana sittenkin kiinnostunut ihmisestä. 

Sanoinkuvaamattomassa toistetaan paljon. Ikään kuin rakennettaisiin jotain kehää (hermeneuttista?). Välillä vaiettiin vain siitä, mistä ei voida tietää tai puhua. Välillä tuntui kuin minä on olemassa vain siksi, että hän ajattelee. Jotain silti etsittiin. Jotain hahmotettiin lukuisien negaatioiden kautta. Ikään kuin sanottaisiin sanomatta mitään varmaa yhtään mistään. Minkälainen ihmiskuva tämä on? Minkälainen kuva tämä on yhtään mistään? Miksi mitään ei sanota varmuudella? Ei ole mitään stabiilia, pysyvää – kulttuuri ja ihminen ovat liikkeessä. Hegemonia ei ole totuus. Tyhjän päällä oleminen? Mikä on perusta? Ja niin edelleen. Kuinka modernia vai postmodernia vai postpost ja niin edelleen. 

Ikkunat ja ovet olivat läsnä. Pako ja ulospääsy. Siirtyminen toiseen tilaan tai kenties jopa paikkaan. Ja musta ja harmaa olivat läsnä. Ja hiljaisuus. Loppua kohti tunnelma valoistui tai keveni. Alun kappaleiden liikkeet, groteskit kuvat ja sen sellaiset katosivat ja minä vaikutti löytävän muotonsa tai ainakin jonkin mahdollisuuden jonnekin jostakin ulos tai jotain ovi ovi ovi. 

Mietin kirjaa lukiessa ajattelun ja ajattelun kulun imitointia. Olen joskus aikaisemmin tuonut blogissa tai jossakin esille sen, että kuinka moni ihminen ajattelee kokonaisia lauseita? Sanoinkuvaamattomassa kenties imitoitiin ajattelun tilamaisuutta ja prosesseja, niiden lainehtivuutta, kietoutuvuutta, sinkoiluvuutta, palaisuutta, katkonaisuutta, nimettömyyttä, sanoinkuvaamattomuutta. Jotain jotain. Ovi. 

Sanoinkuvaamattomaksi yllättävän paljon sanoja kuvaamaan sanoin mikä sanoinkuvaamaton tila on. Hakee eksaktia tai sitten pakenee sitä, fluidinen minä alati muutoksessa, itsetarkkailu. Toistan. Itsetarkkailu. Ihminen on kiinnostunut itsestään.

Levoton tyhjä tila ja millä sen täyttää. Ajaton tila, tietoisuuden monologi. Onko olemassa seurauksia, jos ei ole aikaa? Jos sanoissa on vain nyt sillä hetkellä, kun sen lukee? Onko olemassa seurauksia? 

Lukeminen tekona. Miksi luen tätä? Tai miksi luin tämän? Miksi luit tämän? Miksi luet tätä?

Lopun keveyteen liittyi myös kohinan ja hälyn vaimeneminen ajattelussa. Kun Mahood ja Worm ovat poissa, alkoi tyynempi ja selkeämpi loppujakso. Vain minä, vain ovi. 

 

1222DBD2-36EE-4AA2-99F0-BCAA5CC8A1CF

Teksti ja kuvat: Heidi / Kosminen K

 

Samuel Beckett: Sanoinkuvaamaton

1953

Teos 2018

Kannen suunnittelu: Jenni Saari

185 sivua

 

Kirja kustantajalta 

 

Tekstissä mainittu kirja

Stephen C. Levison: Pragmatics (Cambridge University Press, 1983/2011)

 

Lisää jotain tällaista blogissa: 

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

Asta Põldmäe: Kirjeitä pääskysille

Koin alkuunsa hankaluutta päästä kirjeiden maailmaan sisälle. Tuntui, että niistä puuttui rajaus, fokus ja joiltakin osin minulle toimivat kielikuvat. Läsnä oli myös jotain ohuisuutta, josta en saanut otetta, mutta joka hämäsi minut ajattelemaan, että kirjeet eivät jätä minuun erityistä vaikutusta.

Lähtö oli siis jotain epäonnistunutta. Tällaisissa tilanteissa jätän kirjan usein kesken. Ajattelen, että tämä ei ole minua varten. En pysty luomaan kuvia enkä muutenkaan jakamaan kirjan todellisuutta itseni kanssa. Ehkä voin oppia jotain itselleni hyvin vieraasta ajattelun tavasta, mutta haluanko silti lukea loppuun?

Odotin jotain muuta runolliselta proosalta kuin tätä… Toivoin, että se koskettaisi (?) ja vaikuttaisi minussa. Lukiessa oloni oli vain valju ja en ollut varma, että ymmärsinkö lukemaani. Tulin ajatelleeksi, että kun tunnistan ja tunnustan tämän julkisesti, niin minua pidetään ohuena ja typeränä. Tai että minusta uupuu jokin oleellinen viisaus. Kirjeet on kirjoittanut vanha nainen, joka tarkkailee, tekee havaintoja ja kommentoi havaintojaan kauniilta vaikuttavalla kielellä. Hän luo kuvia ja vaikutelmia, jotka eivät kuitenkaan välity minulle. Olenko epäonnistunut lukija?

Etsin kirjeistä sitkeästi kuvia, joihin reagoida. Halusin, että ne yllättävät minut ja että jostakin tavanomaisen arkisesta olosta tulisi jotakin kiinnostavaa. Halusin oivaltaa jotain ja että kohoaisin arkitilan ohi jonnekin ajattelun tilaan. Tätä ei tapahtunut ensimmäisillä sivuilla, ei toisilla.

Ja aloin pohtimaan, että tätä kirjaa voisi lukea käsin kirjoitettuina pohtivina ja hetkissä välittöminä kirjeinä. Ei mitään sellaista, jota naputellaan tietokoneen äärellä vaan että istut pöydän äärellä. Edessäsi on valkoista paperia ja kädessäsi jokin miellyttävä kynä. Katsot ikkunasta ulos, mietit elämääsi, arkeasi ja lintuja – niitä pääskysiä. Ja ajatuksesi ja tunteesi nostattavat sanoja paperille ja kynä liikkuu. Koet jotakin välittömästi.

Ja aloin ajattelemaan kirjeitä intiimeinä. Ne olivat ajatuksia, havaintoja, ajatelmia, pisteiden yhdistelyä, muistoja, välittömiä vaikutelmia ja filosofiaa ilman teorioita.  Vapaata ilmatilaa ajatusten kulkea hetkissä, pujahdella, syöksyä, kiertää, liitää, kieppua, sujahdella. Havaitsin melankolisen ja tumman pohjasävyn. Löysin itsenäisyyden ja yksinäisyyden. Mietin elämän merkityksellisyyttä, jos se kuitenkin päättyy kuolemaan ja menetyksiä ja luopumisia, joita ihmiselämä pitää sisällään. Koin kirjeiden äärellä haikeutta. Kuulin kirjoittajan huokaukset. Näin kuinka kuvat laajentuvat raamiensa yli ja niiden taakse. Repaleinen, aukkoinen tai kenties kuitenkin tilava ja samalla painava. Pudohduksia ja unohduksia. Kirjeet eivät hengittäneet mitään kliinistä. Ja ne muistuttivat vanhaa, usein käytettyä siis rakastettua ja hellittyä teekuppia, jonka sisäpintaa ei saa tai edes halua saada puhtaan valkoiseksi. Ehkä jokin särö – – –

*

6900B7EF-4FF9-44AE-8879-AE99A5DFF4F4

*

Teksti ja kuva: Heidi / Kosminen K

*

Asta Põldmäe: Kirjeitä pääskysille

2009

2011 suom. Raija Hämäläinen

NyNorden

120 sivua

kirjastosta

en löytänyt kannen tietoja kirjasta

*

Jotain muuta proosallis-runollista, kirjeenomaista ja intiimiä blogista:

Adelaida García Morales: Seireenien hiljaisuus

Hannimari Heino ja Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä

Marguerite Duras: Kirjoitan

 

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

Tätä kirjaa, sen sisältöä on helvetin vaikea kuvailla. Tämän kirjan jättämää vaikutelmaa ja lukukokemusta on helvetin vaikea kuvailla. Yritän ja silti koen, että olen epäonnistunut jo ennen kuin olen aloittanut.

Suurenmoinen huviretki on monologi kuopan pohjalta. Mies ja koira. Yksi pilkutettu lause tai pilkutettu ajatusvirta. Kirjassa on maailmanlopun tuntu. Sotatilan tai ydinpommin (?!) jälkeinen mykistynyt hämmennys, ihmisen (ruumiin) ja ympäristön joukkotuho.

Kenties maailman aika on lopuillaan ja kenties kuopan mies on ainoa ihminen, joka ihmiskunnasta on enää jäljellä. Ei välttämättä kiiltokuvaisan kunniakas loppu ihmiskunnalle, mutta ehkä erittäin kuvaava. Kuoppansa pohjalla mies puhelee koiralleen, ainoalle uskolliselle ystävälleen. Hän jakaa ajatuksiaan, muistojaan ja kertoilee elämästään.

Mutta mikä elämä! Ihmeellistä ihmeellisempi! Hämmentävää hämmentävämpi!

Suurenmoinen huviretki on hauska, surullinen ja joiltakin osin inhottava kirja. Sen paikoin hyvin groteski kuvasto tuntuu nousevan keskiaikaisesta naurusta. Jos kirja olisi kuva, niin se esittäisi keskiaikaisia tai sen hujakoilla olevia varhaisrenessanssisia helvetin ja kiirastulen kuvauksia. Kirjan päähenkilö on reheväaatoksinen tarinankertoja, jonka silmissä-säkenöivää-huimausta aiheuttava sanojen ja sanallistettujen ajatusolioiden pyörittely on kuin sekoilu ennen valistusta, joka ryntäsi kumoon pilkkuja halaavan skolastiikan.

Suurenmoinen huviretki jätti minuun jäljen veijaritarinasta, jolla on groteski ja tummasävyinen sisältö. Tyyliltään kirja on kielen, assosiaatioiden ja intertekstuaalisuuden kaikkinainen kylläisyys. Lukiessa tulee hiki ja likainen, ylensyötetty olo. Mutta lukijaa ei jätetä uppoamaan haisevaan suohon mätävien ja lahoavien ruumiiden sekaan vaan herätetään henkiin aina uudestaan ja uudestaan kokemaan toistaan ihmeellisempiä tarinapätkiä. Paasosen kyky kuljettaa lukijaansa sivulta toiselle on kuin lukija matkustaisi vellovassa magneettikenttien hyytelössä kosmoksen huvipuistossa.

Kuopassa asuva paikoin paronivonmünchausenmainenkin hahmo on historiat ja aikakaudet ylittävä tarinankertoja ja säälimättömien ja mielikuvituksellisten kuvaelmien yksinpuhelija. Lukijaa ei kutsuta uskomaan miehen elämäntarinaa ehyeksi ja todeksi vaan merkitystä on ajatusten, kuvien, tunnelmien ja sinkoilevien ideoiden välittymisellä. Mies vaikuttaa olevan teologi Suomen Turusta ja kenties epämääräisesti määriteltynä haisee keskiajalle, mutta on kuitenkin ajaton. Uskonnollinen kuvasto puurtaa maratonmatkaa kirjan sivuilla, mutta ei jää pelkästään pimeälle keskiajalle vaan pakenee ja kuplien pursuaa käsistä intertekstuaaliseksi ja -ajalliseksi räiskeeksi. Joissakin kohdin sihisee aikalaiskommentaari vilkas pilke silmäkulmassa ja toisissa osissa otetaan reippaan kosminen etäisyys kirjan maailmaan. Esimerkki: kuoppamiehen suun puroilevien helmien joukosta puristetaan ulos kommentaari kustannusalasta oranssin limanuljaskan ja avaruusolio Belchrumin muodossa, joka on tehnyt kansantieteellisen selonteon planeettamme viimeisestä alkuasukkaasta ja hänen koirastaan. (Ja hemmetti soikoon niitä Fartrumin kaltaisia kustantajia, jotka rahakirstuun vedoten pyytävät lyhentämään käsiksiä!)

Suurenmoinen huviretki on yksi helvetin pitkä lause, joka päättyy kuoleman riemuvoittoon korvakäytäviä puhdistavassa pauhussa tai jonkinlaiseen laajennettuun dissonanssiseen loppusointuun. Tai jos ei ihan kakofoninen räiske, niin mielessäni kävi myös Sibeliuksen viidennen sinfonian lopetus. PIM! ja PAM!

*röyhtäisee rehevästi*

Tässä blogitekstissä ei ole mitään järkeä, koska olen kykenemätön kuvailemaan sitä riemua ja hämmentyneitä hymyjä aiheuttavaa lukukokemusta, mitä Markku Paasosen Suurenmoinen huviretki sai minussa aikaan. Nauroin (”repeilin”) usein kirjaa lukiessa. En muista milloin olisin viimeksi lukenut näin hervotonta tekstiä. Mutta kirja ei ole (vain) hauska tarinoidensa puolesta. Se oli minulle lukukokemuksena ensisijaisesti pakenevia pilviä halailevan kielen rikkaus ja tarinallisen syväsykkeen taidonnäyte. Ensiluokkainen esimerkki siitä, miten kirjoitetaan kirja, joka on mielikuvitukseltaan tähtitieteellisen OOOOOH! ja pulsarimaisen säkenöivä kokonaisuus. Toivon Suurenmoisen huviretken loistavan ikuisesti tai sammuvan vasta minuutti ennen paruusiaa.

*

*

Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

Jk. Mutta mistä tämä kirja kertoi? Mitkä olivat teemat? Kokekaa ja päätelkää itse. Veikkaan ihmisen ilmiömäistä kykyä selittää itsensä voittajaksi kaiken mädänneisyydenkin keskellä tai kenties kyseessä oli ihmiskunnan kuvaus? Kenties identiteetin nestemäisyys, selviytymisen unohdus tai kenties sillä ei ole tässä väliä, koska olen kykenemätön tiivistämään kirjan teemat yhdeksi virkkeeksi.

Jk. Ja soundtrackiä tekstin jälkeen: John Cage: Music for Prepared Piano ja Music for Piano (pianisti Tim Ovens). Linkit aukeavat Spotify:hin.

*

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

2019 Teos

Kannen kuva: Pieter Brueghel vanhempi: Kuoleman riemuvoitto (1562) – Jos mahdollista, niin poistakaa kannen paperikuoret ja kokekaa mitä löytyy niiden alta.

Ulkoasu: Jenni Saari

256 sivua

*

Kirja kustantajalta – kiitos arvostelukappaleesta!

*

Lisää jotain tämäntyyppistä veijaritarinaa ja sinkoilevaa kielen suoraliitävää lentoa blogissa ja pari tietokirjaa aiheesta:

Stina Saari: Änimling

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (jonka lisäksi fenomenologisia pohdintoja kirjojen lukemisesta)

Turo Kuningas: Välityö

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin