Minna Eväsoja: Shoshin – Aloittelijan mieli

Minna Eväsojan uusin kirja Shoshin – Aloittelijan mieli avaa lyhyiden lukujen kautta japanilaista estetiikkaa yli tuhannen vuoden ajalta. Lukija saa tutustua useampaan keskeiseen käsitteeseen, joista rakentuu kiehtova kokonaisuus. Teos ei ole mikään kuiva historiallinen esitys vaan tarjoaa ravitsevia kurkistuksia, näkymiä ja makupaloja länsimaiselle lukijalle vieraampaan estetiikkaan. Kokemusten älyllistäminen ja määrittely eivät saa sijaa ja ne tuntuvat oikeastaan aika vierailta kirjan aiheeseen nähden. Erilaisten esteettisten ilmiöiden taakse mennään varovaisesti, rauhallisesti ja tarinallisten esimerkkien kautta. Eväsoja tuntee aiheensa niin teoriassa kuin käytännössä. Hänellä on akateeminen tausta japanilaisen kulttuurin tutkimukseen ja hän on opiskellut esimerkiksi teetaidetta Japanissa useamman vuoden ajan. Tätä kirjoittajan taustaa vasten Shoshin keskittyy muutamaan perinteiseen japanilaiseen taiteenmuotoon kuten teetaiteeseen ja teatteriin. Silti eri taiteen alat eivät ole tiukasti eroteltavissa toisistaan vaan esteettinen asenne ja ymmärrys läpäisevät kaikki taiteen muodot.

Lukukokemukseni piti sisällään taukoja. Halusin nauttia kirjasta pieninä paloina ja antaa tekstien vaikuttaa. Taukoja lukemiseen tarjosivat kirjan lyhyiden lukujen välissä olevat Ateneumin taidemuseon (pääosin) Antellin kokoelmista valokuvina lainatut puupiirokset. Ne olivat samanaikaisesti herkkiä ja vahvoja ilmaisultaan. Moni niistä tuntui kommunikoivan tekstin kanssa erinomaisesti ikään kuin esimerkkeinä tai mahdollisuuksina nähdä mitä jokin esteettinen käsite voisi tarkoittaa käytännössä.

Ja niitä käsitteitä sitten. Mistä kaikesta perinteinen japanilainen esteettinen ajattelu ja toiminta rakentuu? Alla joitakin näistä esitettynä luettelonomaisesti. Näistä voi saada idean. Tyhjyys (mu), minuus vailla muotoa (mushin), ajan patinoima kauneus (sabi, monimerkityksinen käsite), harmonia (wa), kunnioitus (kei), puhtaus (sei), tyyneys (jaku) ja wabi, jolla on sabin tavoin lukuisia eri merkityksiä kontekstista riippuen. Wabin Eväsoja esittelee esimerkiksi asiana, jonka ajattelu tuottaa surua tai tuskaa. Sen voi nähdä esimerkiksi vaatimattomana asumuksena, hiljaiselona, kurjuutena elämän raunioilla kun kaikki menetetty, haikeutena tai vilpittömänä yrityksenä vaikeuksien edessä.

Lukukokemuksen aikana minulle rakentui japanilaisesta estetiikasta eteeni tila, jossa pyritään niin henkisesti kuin fyysisesti olemaan harmoniahakuisesti läsnä. Kokonaisuus on osien summa ja osien välisillä suhteilla on suuri merkitys. Jokin näennäisesti oikullinen osanen ja ”viimeistelemätön rujous” kuuluvat asiaan ja niillä saattaa oikeastaan olla hyvinkin merkittävä rooli kokonaisuudessa. Tavoite ei ole hakea symmetriaa vaan harmoniaa.

Sisäinen asenne ja tekemisen tavat voivat olla varsinaista päämäärää tärkeämmät. Miten asiat tehdään ja kenties myös miksi asioita tehdään luovat merkityksiä teolle. Taidot ja tiedot opitaan toiston ja opetuksen kautta. Näin ainakin aloittelijan kohdalla kunnes hän saavuttaa tilan, jossa voi kyseenalaistaa opetetut kaavat ja todella aloittaa luomisen. Kun ymmärrys omalta taiteenalalta on saavutettu niin se voi kantaa tekijäänsä jopa siinä määrin, että tulee kehittäneeksi taiteenalaa. Esimerkkinä teetaidetta 1500 -luvulla uudistanut teemestari Rikyun, joka karsi ymmärrykseni mukaan teetaiteesta kiinalaisemmat vaikutteet ja kohotti yksinkertaisen, arkisen ja ”rujon” keskeiseen rooliin.

*

Olen kiinnostunut keramiikkataiteesta ja haaveenani on osallistua jossakin vaiheessa ainakin raku-kurssille. Muunlainenkin japanilainen keramiikkatyöskentely kiinnostaa, mutta en tiedä voiko niistä saada oppia käytännössä ainakaan Suomesta. Keramiikan lisäksi olen kiinnostunut japanilaisista puutarhoista ja ”puutarhafilosofiasta”. Olen lukenut aiheesta jonkin verran pääosin japanilaisten kirjoittamaa kirjallisuutta ja tavoitteeni on toteuttaa tätä luonnon kauneuden arvostamista omassa metsäisessä puutarhassani tavalla, joka sopii Suomen ilmastollisiin olosuhteisiin. Tämä vaatii minulta rauhallista opettelua, paljon paikoillaan istumista (tilan haltuunottoa), kärsivällisyyttä, suunnittelua ja vähittäistä harjoittelua. Tällaisessa puutarhanhoidossa tulokset eivät synny nyt heti täysillä vaan ajan kanssa.

*

Shoshinin tarjoama lukukokemus oli ymmärrettävä ja lempeän armahtavainen lukijalle, joka ei tunne laajalti eikä syvälti japanilaista estetiikkaa. Kirja herätti minussa myös tiedonjanon. Eväsojan muut kirjat voisivat toimia ”syventävinä” suomenkielisinä opintoina ja jos klassiset japanilaiset tekstit kiinnostavat, niin osa niistä on käännetty länsimaisille kielille.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Minna Eväsoja: Shoshin – Aloittelijan mieli / Japanilaisia ajatuksia ja ajatuksia Japanista

2018

Gummerus

Graafinen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

Kirjan kuvitukset Ateneumin taidemusein japanilaisten puupiirrosten kokoelmasta

197 sivua

*

Japania blogissani:

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Junichirō Tanizaki: Avain

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

*

Shohinista ovat kirjoittaneet mm.

Kirja vieköön!

Eniten minua kiinnostaa tie / Suketus

Mummo matkalla

Vitruvius: On Architecture / Arkkitehtuurista / De Architecture (10 kirjaa arkkitehtuurista)

Marcus Vitruvius Pollio (n. 90-20 eaa) oli roomalainen arkkitehti ja insinööri. Hän ihaili kreikkalaista kulttuuria ja oli aikanaan erityisen oppinut monella alalla. Hän toimi Julius Caesarin armeijassa 50-luvulla ennen ajanlaskun alkua ja siirtyi eläkkeelle Rooman ensimmäisen keisarin Augustuksen aikana. Vitruviuksen 10 kirjaa arkkitehtuurista on omistettu ja osoitettu keisari Augustukselle.

Vitruviuksen mies. Leonardo da Vinci taisi tehdä hänestä tunnetun. Vitruviukselle ihminen (mies) oli täydellinen mitta ollessaan sopusuhtainen. Täydellisen ihmisen mittasuhteet sopivat myös rakennuksien mittasuhteiksi.

Vitruvius kirjoitti 10 kirjaansa välittääkseen tietonsa eteenpäin ja kirjakokoelma on ainoa kokonaisena säilynyt teos arkkitehtuurista.

Kymmenen kirjaa käsittelevät mm. seuraavia aiheita: arkkitehdin koulutus, arkkitehtuurin periaatteet, terveellisen paikan valitseminen kaupungeille, tuulten vaikutus kaupunkien suunnitteluun, julkiset temppelit, rakennusaineet, erilaiset temppeli- ja pylvästyypit (korintolainen, joonialainen, doorialainen jne.), julkiset rakennukset, teatterit, akustiikka, satamien rakentaminen, optiikka, yksityistalot, teiden päällysaineet, värit ja mistä niitä luonnosta saa, veden löytäminen ja erilaiset vesirakennelmat, astronomia, astrologia, aurinko- ja vesikellot ja erilaiset mekaaniset laitteet, joita tarvitaan rakentamisessa ja sodankäynnissä.

Vitruviuksen kirjat ovat kattava kokoelma Kreikan arkkitehtuurin helmiä, joita hän usein lainaa mainiten lähteet. Hän kommentoi eräässä kirjassaan kuinka plagioijille ja ideoiden varastajille tulisi antaa mittavat rangaistukset ja pitää itse tärkeänä, että hän kertoo aina lähteen, josta on tiedon saanut. Vitruvius myös kehittelee eteenpäin kreikkalaisilta saamaansa tietoa. Esimerkiksi pylvästyyppejä hän laajentaa kehittämällä toskanalaisen pylväsmallin.

Vitruviuksen kirjaa lukiessa voi joskus tulla tuntu kuin lukisi Vanhan testamentin Mooseksen kirjojen tekstiä temppelien ja uhritelttojen rakentamisesta. Mitat ovat tärkeät ja tulevat esille luettelomaisesti. Toisaalta tässä on jotakin viehättävää, koska jos tähän tyyliin pääsee sisälle, niin Vitruviuksen luettelemat rakennusten mittasuhteet heräävät henkiin ja rakennukset ikään kuin rakentuvat lukemisen edetessä. Lukemisen jälkeen edestään voi löytää kokonaisen roomalaisen kaupungin.

Pelkkää luettelointia lukukokemus ei kuitenkaan ole. Erityisesti jokaisen kirjan johdannossa on lukuisia kiinnostavia anekdootteja, pääosin kreikkalaisista, ja Vitruvius jakaa Kreikan ihailuaan lukijoilleen. Hän esimerkiksi kertoo kreikkalaisten urheilukisoista ja toivoo, että kreikan filosofeille suotaisiin samanlaista kunniaa seppeleineen, juhlineen ja patsaineen. Lisäksi kirjan kautta pääsee sisälle roomalaisen oppineen miehen maailmankuvaan.

Vitruvius on näennäisen vaatimaton, vaikka hän tietää paljon ja osaa myös jakaa tietoa selkeästi. Lukijaa ohjataan kirja kirjalta selkeästi (tai nykyään kai luku luvulta). Jokaisen kirjan alussa Vitruvius kertoo tiivistetysti mitä hän on aikaisemmissa luvuissa käsitellyt. Ja ajan maailmankuvat tulee kirjoissa esille. Neljä elementtiä (maa, vesi, tuli ja ilma) ovat keskeisessä asemassa pohdittaessa toki ihmisiä, mutta myös kuinka rakennuksia kannattaa rakentaa ja minkälaiseen ilmastoon ja maaperään. Tuulilla on oma roolinsa. Ne puhaltavat eri suunnista tuoden lämpöä tai viileyttä. Oman aikansa nyt vanhanaikaista oppia etnisistä ryhmistä kirjasta löytyy myös ja Vitruvius vetää paljon kotiinpäin. Roomalaiset asuvat parhaalla mahdollisella paikalla. Ei ole liian kylmä eikä liian kuuma, mikä tekee roomalaisista parhaita ihmisiä ikinä, koska he eivät hänen mukaansa ole luonteeltaan kiihkeän sotaisia ja sopivat ilmanalansa takia filosofointiin. Vitruvius kertoo myös, että esimerkiksi pohjoisessa asuvat ihmiset ovat hyviä sotilaita, mutta tyhmänpuoleisia, mikä Vitruviuksen mukaan johtuu siitä, että he asuvat lähempänä taivasta, jolloin heidän verensä on vahvaa ja runsasta. Sitä sopii ilmeisesti runsaasti vuodattaa ja siitä vahva sotakelpoisuus.

Minulle kirjan kiinnostavinta antia oli päästä sisälle antiikin aikaiseen maailmaan, tapaan nähdä asiat ja siinä ohessa rakennella mielessäni erilaisia asumuksia, teattereita ja temppeleitä. Vitruvius oli oman aikansa ”yleisnero”, joka toimi Rooman hyväksi. Esimerkiksi kuvaillessaan arkkitehdin koulutusta, hän pitää tärkeänä, että arkkitehti tietää monelta eri alalta mahdollisimman paljon. Näitä aloja ovat esimerkiksi geometria, filosofia, musiikki, lääketiede, laki, historia ja astronomia (ei astrologia) ja tämä kaikki pohjautuu kreikkalaiseen koulutukseen, jonka hän itsekin kävi. Luonnontieteet tuohon aikaan olivat osa filosofiaa (ei määritelty tuolloin siten kuten ymmärrämme tänä päivänä filosofian tai filosofian oppiaineen) ja luonnontieteellisiä havaintoja ja havaintokeinoja Vitruvius viljelee paljon. Kaupungin paikan suunnittelu on tärkeää ja kuinka kadut ja rakennukset tulee sijoittaa ja rakentaa on merkittävässä roolissa. Vitruvius ajatteli myös, että arkkitehtuuri on pitkälti luonnon imitointia, josta Vitruvius nosti esille oman arkkitehtuurioppinsa pohjaksi kolme kohtaa: kestävyys, käytettävyys ja kauneus. Arkkitehtuurin (sis. rakennukset, mekaaniset laitteet ja kaupunkien infrastruktuurin) tuli olla siis aikaa kestävää, funktionaalisia (jokin tarkoitus) ja esteettisesti miellyttäviä.

Hän kertoo kirjoittaneensa 10 kirjaa arkkitehtuurista, jotta kreikkalaisten ja samalla hänen oma tietonsa tulisi tallennetuksi. Ja tämä kirjakokoelma onkin ainoa kokonaisena säilynyt esitys antiikin arkkitehtuurista. Vitruviuksen teksteillä on mittavan syvä vaikutus länsimaiseen arkkitehtuuriin ja sen historiaan. Renessanssin aikaan hänestä kiinnostuttiin uudestaan aivan erityisellä tavalla. Hän on vaikuttanut esimerkiksi firenzeläinen kuvanveistäjä ja arkkitehti Filippo Brunelleschiin (1377-1446), yleisnero Leon Battista Albertiin (1404-72), arkkitehti ja arkkitehtikirjailija Daniele Barbaroon (1514-70) ja Venetsiassa aktiiviseen arkkitehti Andrea Palladioon (1508-80). Ja 1700-luvulla Vitruviuksesta kiinnostuttiin uudelleen (renessanssin kautta), mikä on vaikuttanut puolestaan hyvin karkeasti todeten kaikkeen siihen arkkitehtuuriin, joka tuolloin ja myöhempinä vuosisatoina imitoi antiikin rakennuksia. Kelatkaa kaikkia julkisia rakennuksia pylväineen ja niin edelleen.

Luin kirjan englanniksi (ei ole suomennettu) ja oma kotikirjastoversioni on mallia Penguin Classics. Sen on arkkitehtuuriin ja antiikkiin (klassisiin aineisiin) perehtyneinä kääntänyt Richard Schofield ja johdannon kirjoittanut Robert Tavernor. Kirja on lähdeviitoitettu huolella ja sisältää lukuisia minun pääni iloisesti räjäyttäviä kuvia mm. Barbarolta 1500-luvulta ja Torsten Schroederlta, meidän ajalta), joista jälkimmäinen on piirtänyt lisää kuva-aineistoa niistä teemoista, joita Barbaro ei ole käsitellyt.

Vitruviuksen kirjojen lukukokemus on intensiivinen, jos haluaa ymmärtää tai sisäistää joka ikisen nippelitiedon. Luin osan tekstistä kursorisesti omien kiinnostusteni mukaan. Sotimiseen liittyvät härvelit eivät kiinnostaneet ja minulle ei tuottanut ongelmia harppoa näiden yli. Muuten kirja on minulle todella kiinnostava upotus antiikin tutkimuksen näkökulmasta ja antiikkiin kreikkalaisittain ja roomalaisittain. Olen aikaisemmin lukenut antiikista pääosin näytelmiä, filosofiaa (sis. luonnontieteen) ja ajan historiateoksia, mutta en tätä. Tässä tuntuu yhdistyvän moni aihe ja jotenkin mieleeni rakentui kuva siitä, miten kaupunkeja ja rakennuksia on tehty. Rauniot, joita olen elämäni aikana ehtinyt näkemään suhteellisen paljon Kreikassa ja Italiassa, tulivat eläviksi.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Vitruvius: On Architecture (De Architecture)

Marcus Vitruvius Pollio eli noin vuosina 90-20 eaa, ja Arkkitehtuurista – kirjasarja on arvioitu kirjoitetun 20-luvulla eaa.

Penguin Classics 2009

Käännös: Richard Schofield

Johdanto: Robert Tavernor

Lähdeviitoitettu ja kuvitettu

440 sivua

Omasta kotikirjastosta

*

Antiikista olen kirjoittanut mm.

Toiseus Euripideen näytelmissä Medeia ja Bakkhantit

Titus Lucretius Carus: Maailmankaikkeudesta (De rerum natura)

Vergilius: Georgica – Maanviljelijän työt

Ari Saastamoinen: Tuhat tietä Roomaan – matkustaminen antiikin maailmassa

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide

”Minulla on aivan uusi tapa työskennellä. Kuulehan: Painaudun sydämeni syvyyttä myöten hiekkaan kuullakseni maapallon sydämenlyönnit, ja niiden lyöntien rytmin mukaan tartun väreihin varmana ja vapaana, myös tietysti viivoihin. Mitä siitä tulee, en tiedä, joka tapauksessa jotakin ihmeellistä.”

Ellen Thesleff (1869-1954) on taiteilija. Tämä ei jää epäselväksi Hanna-Reetta Schreckin laajasta Ellen Thesleffistä kertovasta elämäkerrasta. Ellen oli nainen, joka eli ja hengitti taidetta aikana, jolloin hän ei oman sukupuolensa mukaisesti tulisi elättää itseään taiteella. Aikalaiskriitikot usein tyrmäsivät Thesleffin tämän sukupuolen perusteella. Hän oli monien aikalaiskriitikoiden mielestä vaikeatulkintainen, harrastelijamainen ja ei tuntunut kunnioittavan taiteen tehtävää esimerkiksi kansallisen identiteetin rakentajana. Ellen oli kansainvälinen taiteilija, joka oli selvillä mitä eurooppalaisella taidekentällä tapahtui 1800-luvun lopulta lähtien. Hän viihtyi Suomen rajojen ulkopuolella ensin Pariisissa ja myöhemmin vapaamielisessä Firenzessä, jossa ei ihmetelty naista kulkemassa yksin piirrustus- ja maalausvälineiden kanssa. Firenzeen Ellen Thesleff palasi aina uudelleen ja kaipasi sinne pois ahtaalta tuntuvasta Suomesta. Suomessa hänen henkinen tukikohtansa oli maaseudulla Muroleessa perheen huvilalla ja sen luonnonkauniissa ympäristössä.

Schreck rakentaa Ellen Thesleffistä kuvan naisesta ja taiteilijasta aikana, jolloin naisen ei odotettu ja toivottu olevan maalari saati työllään itsensä elättävä taiteilija. Mutta Ellen oli, perheen tuella ja omalla lahjakkuudellaan hän eli taiteesta ja taiteen tähden. Elämäkerran taustatyö on syvällistä pohjautuen Thesleffin kirjeenvaihtoon, aikalaisteksteihin (kuten lehtikritiikkiin) ja valokuviin. Tämä laaja tutkimusaineisto esitellään lukijalle kokonaisuutena, joka jätti minuun lukijana jäljen. Tekstiin on jätetty kirjoittajan oma ääni, mutta tehden tilaa Ellen Thesleffin persoonalle ja taiteelle. Kirja on konstekstualisoitu toimivalla tavalla Thesleffin elinajan kulttuuriseen ilmapiiriin, historialliin tapahtumiin (kuten kaksi maailmansotaa), Suomen historiaan ja kulttuurielämään ja laajemmin eurooppalaiseen taidehistoriaan. Kirja on lähdeviitoitettu, mutta ei ole puiseva tutkimustyö vaan helppolukuinen aliarvioimatta lukijaansa. Ajoittain minua vaivasi sisällöllinen toisteisuus eli asioita sanotaan uudemman ja uudemman kerran, mutta kokonaisuudessa tämä ei haitannut lukukokemusta.

Minkälaisen kuvan kirja jätti minulle Ellen Thesleffistä?

Ellen Thesleff oli lahjakas, itsenäinen ja omaperäinen taiteilija, joka oli Suomen oloihin nähden voimakkaan utelias taiteen mahdollisuuksille ilmaista ihmistä ja elämää. Ellenillä ei ollut poliittista tai kansallista ohjelmaa luoda taidetta vaan hän teki taidetta taiteen vuoksi. Lisäksi hän oli häpeilemättömän kansainvälinen ja kaipasi ulkomaille aina kun kotimaan taiteilijoille annettu ilmapiiri ja karsina tuntui ahtaalta. Älyllistä haastetta ja taidekeskustelua hän kävi ulkomailla. Teatteritaiteen uudistaja Edward Gordon Craig oli hänen merkittävin keskustelukumppaninsa tällä tiellä ja heidän kirjeenvaihtonsa jatkui Ellenin kuolemaan saakka.

Ellen aloitti uransa symbolismista ja Kandinskyn taiteeseen tutustuttuaan vapautui muodon kuvaamisesta ja vanhanaikaisista maalaustekniikoista. Ellenin väripaletin vapautuminen ja palettiveitsen käyttö olivat joitakin niistä keinoista, joilla hän loi omanlaistaan taidetta. Avantgardistinen ajattelu ei ollut hänelle vierasta vaan taiteen tekemisen elinehto. Kaikista kansainvälisistä uusista taidevaikutteista huolimatta, Ellen oli omaperäinen taitelija, joka ei kopioinnut vaan teki jotain omaa.

Ellen sai heikon huteran vastaanoton erityisesti suomenkielisessä taidekritiikissä. Häntä ei ymmärretty. Sain sellaisen kuvan, että häntä arvioitiin ensisijaisesti hänen sukupuolensa kautta. Joissakin kritiikeissä arvioidaan enemmän hänen persoonaansa ja sukupuoltaan kuin varsinaista taidetta. Kirjaa lukiessa minulle jäi tuntuma, että Suomessa ei tuolloin oltu perillä siitä, mitä muualla Euroopassa tapahtui taidekentällä. Suomessa haluttiin perinteistä ja jos perinteitä rikottiin, niin sen piti tapahtua miestaiteilijan toimesta. Tämä vaivasi Thesleffiä, mutta hän jatkoi eteenpäin määrätietoisesti perheensä tukemana. Ellen ei halunnut tehdä opetushommia vaan elättää itsensä taiteellaan. Ellen ei koskaan avioitunut vaan eli vapaana taiteilijana kuolemaansa asti.

Kirjasta saa myös kattavan kuvan taiteesta, jota Ellen Thesleff teki. Varsinaisen tekstimateriaalin lisäksi kirjaan kuuluu kuvaliite, jossa voi seurata Ellenin taiteen kehitystä. Kehitys on vähän nurja sana minulle siinä mielessä, että se antaa sellaisen kuvan, että esimerkiksi Ellenin alkukauden symbolistiset työt olisivat jollakin tavalla vähemmän ”kehittyneitä” kuin hänen myöhemmät työnsä. En ajattele näin. Kenties voisin ajatella, että tuosta kuvaliitteestä saa kuvan Ellen Thesleffin monipuolisuudesta taiteilijana ja suhteellisen kattavan kokonaiskuvan siitä, minkälaista ilmaisua ja mitä aiheita Ellen käytti taiteessaan eri aikoina. Hän kuvasi paljon luontoa. Ulkoilmamaalaus oli jotakin uutta Ellenin aikana ja hänestä saa kuvan ihmisenä, joka viihtyi luonnon parissa omissa oloissaan. Lisäksi Ellen Thesleffin vaikutti kuvaavan paljon ihmisiä liikkeessä, joka oli sisäistä (symbolismi) ja ulkoista (mm. tanssin ja teatterin vaikutus). Thesleffin töissä on energiaa, liikettä ja voimaa. Symbolistiset työt ovat tummia sävyiltään ja hyvin intiimejä. Myöhemmät työt väririkkaita ja vapautuneita kuvaamaan kohteesta jotakin ilmimerkitystä laajempaa. Valot ovat väritettyjä, ihmiset osana jotakin laajempaa kokonaisuutta, jota ei ole helppo ilmaista sanoin, mutta kuvin.

Totuus = kauneus

Absoluuttista kauneutta on olemassa,

se on niin korkealla, ettei totuus sitä koskaan tavoita.”

Kirjan teksti rakentuu pitkälti lainauksille Ellen Thesleffin kirjeenvaihdosta. Kirjekatkelmista minulle välittyy Ellenistä kuva älykkäänä, hauskana, suorasanaisena ja vahvana ajattelijana. Häntä harmittivat ne odotukset, mitä suomalainen taideilmapiiri hänelle asetti sukupuolensa perusteella ja että Suomessa ei oltu perillä siitä, mitä kaikkea uutta ja mullistavaa Euroopassa tapahtui taiteen kentällä. Lisäksi kirjeissä välittyy pyytetön rakkaus niitä ihmisiä kohtaan (perheenjäsenet ja Craig), joita hän arvosti ja jotka häntä ymmärsivät.

Kirjeiden lisäksi  lukija pääsee luomaan kuvaa Ellen Thesleffistä valokuvien välityksellä. Perheessä valokuvattiin ilmeisen paljon. Nuoruuden kuvissa Ellen on ajoittain uhmakas ja ei peittele itseään ajan oletetun sukupuolinormiston alle. Ellen esimerkiksi leikkasi hiuksensa lyhyeksi ja käytti kravaattia. Valokuvista välittyi minulle kuva Ellenistä lisäksi sisarena Thyralle ja Gerdalle. Gerda eli myös naimattomana ja matkusti ja eli siskonsa Ellenin kanssa kuolemaansa asti. Suljettuani kirjan tulin ajatelleeksi, että Ellen luultavasti menestyi ei pelkästään oman lahjakkuutensa takia vaan myös perheeltään samaan tuen ja avun takia.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala – Ellen Thesleffin elämä ja taide

2017 Teos 400 sivua

Ulkoasu: Annukka Mäkijärvi

Lainattu kirjastosta

Kirja kustantajan sivuilla (Teos.fi)

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Riitta – Kirja vieköön!