Deborah Levy: Hot Milk

Kirja sijoittuu lähimenneisyyteen vuoteen 2015. Tapahtumapaikkana toimii Almería eteläisessä Espanjassa. Kirjan päähenkilö on:

 

”Name: Sofia Papastergiadis

Age: 25

Country of Origin: U K

Occupation:                                        ” (s. 3)

 

 

Miltä tuntuu, kun ei ole varma, miltä tuntuu? Tai miltä tuntuu, kun ei ole varma, mitä muut odottavat miltä pitäisi tuntua?

 

 

Kirja on lyhyt. 218 sivua. Lyhyitä kappaleita. Jokaisessa kappaleessa tapahtuu yksi merkittävä asia Sofian elämänpiirissä yhden vuoden tai yhden kesän aikana. Sofia elää äitinsä kanssa. Ja äiti elää Sofiassa. Sofian äiti ei kykene kunnolla kävelemään ja hänellä on pillereitä moniin vaivoihin. Äiti tarvitsee Sofiaa. Tarvitseeko Sofia äitiä?

 

Sofian isä asuu synnyinmaassaan Kreikassa. Hänellä menee hyvin. Jumala on suosinut häntä. Hänellä on omaisuutta. Uusi vaimo on vain muutaman vuoden Sofiaa vanhempi. Heillä on myös tytär. Sofia on täti.

 

Sofia on antropologi. Hän on kahvilatyöntekijä. Hän tekee artesaanikahveja. Asiakkaat uskovat hänen myös leipovan. Hän on kirjoittanut kahvilan yläpuolella olevan väliaikaisen asuntonsa seinälle tekstin Margaret Meadilta:

 

”I used to say to my classes that the ways to get insight are: to study infants; to study animals; to study primitive people; to be psychoanalysed; to have a religious conversion and get over it; to have psychotic episode and get over it.” (mm. s. 24)

 

Kirja keskittyy itseään tai elämäänsä hakevaan Sofiaan. Hän on Espanjassa. Äiti on kiinnittänyt talon, jotta on rahaa maksaa espanjalaisen klinikan hoitokulut. Jalat on saatava kuntoon. Kukaan muu lääkäri ei ole aiemmin onnistunut auttamaan rouva Papastergiadista. Sofia toimii äitinsä hoitajana, tukihenkilönä ja silloin kun ei tee tätä, hän viettää aikaa ja tapaa ihmisiä.

 

Mitä ihmisiä? Ihmisiä, joiden kanssa hänelle kehittyy ihmissuhde, kiintymyssuhde, seksisuhde, suhde, jota on vaikea määritellä. On villi saksalainen Ingrid ja on se ystävällinen mukava nuori mies rannalta. Tapahtuu väärinymmärryksiä, väärinkiertymiä suhdekehityksissä. Tapahtuu kohtaamisia, jotka pakenevat samalla hetkellä, kun ovat ilmenneet. Onko rakkautta vai onko mitä? Sitä voi lukija pohtia.

 

Ajattelen lukemisen jälkeen Sofiaa. Mikä estää häntä olemasta oma itsensä? Mikä tai kuka(kohan) estää häntä elämästä omaa elämäänsä? Miksi Sofian tarvitsee olla rohkea ja tehdä rohkeita asioita, jotta häntä arvostettaisiin enemmän? Mitä vikaa on antropologiassa? Miksi Sofian isä on niin etäinen (kusipää)? Mikä ihmisiä vaivaa, kun he eivät voi olla toisilleen rehellisiä? Mitä Sofia häpeää? Mitä hän pelkää? Miksi hänen pitäisi olla eheä fiktiivinen päähenkilö?

 

Kirjan tunnelma oli… Sofian tunneilmaisu oli… Sofia ajatteli asiasta x… Ingrid ja Sofia…? Ja kertoihan kirja myös äidin ja tyttären suhteesta sekä nuoresta naisesta elämänsä liminaalitilassa.

 

”I am Sophie, but Sofia is my Greek name.” (s. 36)

 

Mietin kirjan otsikkoa. Kysyn: milloin maito on kuumaa?

 

Kirja räjäytti myös intertekstuaalisen pankin, josta selkeimpänä lensi meduusoja ja kumma kyllä myös David Bowien Major Tom. Paljon oli ladattu myös kirjan henkilöhahmojen nimiin. Miksei kukaan kirjassa kuitenkaan kertonut, että Sofia tarkoittaa viisautta?

 

Haluan päättää tämän tekstin kertomalla suhteellisen epäyllätyksellisen asian. Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin Deborah Levyltä. Ei jää viimeiseksi. Nainen osaa kirjoittaa.

 

IMG_0156

 

 

Teksti ja kuva: Heidi / Kosminen K

 

Deborah Levy: Hot Milk

2016

2017 Penguin Books

Kansi: Tamara Lichtenstein

 

218 sivua omasta hyllystä

 

Blogissa mm.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Meri Kuusisto: Vuosi tavaratalossa

Jelena Tšižova: Naisten aika

 

 

Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa

Kirjoitan mitä koin.

Kuvia, ajatuksia raameissa, jotka suodattavat sisään valoa, tunteita, aistikokemuksia. Lapsen (erityisen) ääni sivuilla paikka paikoin. Mielikuvitus, fantasia, kun niin paljon on mahdollista – melkein mikä vain. Satumaisuus, hetkittäinen läsnäolo, avoimuus, herkkyys, älykkyys, uteliaisuus, tarkka havainnointi … ja jotain mitä haluaa suojella aikuiselta tylsyydeltä, urautuneisuudelta ja pakkomaisuudelta. Aikuiset ovat todella tylsiä.

Vapautta olla ja se sai hymyn huulilleni. Rajattomuus ei ole huono asia, jos se kanavoituu hyvään. Ensimmäisen osan lapsuuden ääni. Lapsuus on saari, josta joutuu lähtemään merelle. Vai tapahtuiko syntymä? Kohdun maailma, josta joutuu lähtemään?

Runoista monet hengittävät mielikuvia sisään ja ulos. Minä-äänen kokemuksellisen liike. Ajatus ja tunne ulos maailmaan, havainnot maailmasta sisään minä-äänen yksityiseen todellisuuteen. Lukijana näin tämän hengityksen.

Minkälaisia teemoja minulle nousi esille runoteosta lukiessa? Vanhemmuus, tuore vanhemmuus ensimmäisen lapsen kanssa, äitiys, äidin kehollisuus, naisen kehollisuus, parisuhde vanhemmuuden äärellä.

Mitä muotoja minulle nousi esille runoteosta lukiessa? Kuvamaisuutta, hetkiä jotka laajentuvat ja supistuvat (liike), dialogia, trialogia, monologia, pisteliäitä pintoja, sileitä ja liukkaita pintoja ja kappaleita (olio, elementti, osa kokonaisuudesta). Margotin, Boriksen (pariskunta) ja Lulun (lapsi) äänet muodostavat kokonaisuuksia, joiden merkitystä en aina löytänyt. Mutta häiritseekö se minua? Ei oikeastaan. Maailmassa on paljon kokonaisuuksia, joista ihminen näkee vain osia ymmärtämättä, että mihin ne kuuluvat. Ja on myös mahdollista katsoa kokonaisuutta ymmärtämättä, että se on kokonaisuus tai kokea kykenemättömyyttä nimeämään sitä (kokonaisuus, mutta mikä sen nimi on?) Ja eikö voi olla myös niin, että asiat eivät aina muodosta kokonaisuutta (tai ne voi sellaiseksi yhdistää, mutta se on väkivaltaa).

Ilahduin isosti runoteoksen kielikuvista ja kielen käytöstä. Vaikka teemojen käsittely oli paikoin vikkelää ja herkkää, niin kieli teki niistä lähestyttäviä ja yllättävillä tavoilla paikoin myös hauskoja ja joskus kuvallisuudessaan vain hienoja (kuten tapana on kai sanoa) rönsyillessään oletusarvonsa yli. Esimerkiksi: ”Meidän kotimme voisi olla unettomien sudenkorentojen pesä. Sellainen, jossa unettomuudella on tarkoitus, jossa unettomuudesta tehdään housuja. Sinä olet hyvä kehräämään.” (s. 26) Pidän tällaisesta mielleyhtymien  vapaan asssosioinnin tunnusta ja yllättävistä, absurdeiltakin vaikuttavista vertailuista ja kuvien yhdistelmistä. Rajojen ylitykset ovat kiinnostavia. Sudenkorennot, niiden pesä ja unettomuus, tarkoituksenmukaisuuden arviointi, funktionaaliset housut ja kehrääjä. Riemunkiljahdus ilman ääntä (miltä se näyttää?)!

Luin teoksen tulkintaani paljon puhetta parisuhteesta, jota vauvan tulo muokkaa uudelleen. Muutostila parisuhteessa ja kuinka runoissa se ajateltiin lukijalle ääneen kokemuksina ja tunteina. Luin teokseen myös vahvan kehollisuuden, fyysisyyden, ruumiillisuuden (kuolemme kaikki joskus, joten miksei vartalosta voi puhua myös ruumiina?), vartaloisuuden. Tämä fyysisen olemisen pohdinta tuli naisesta. Ja seksuaalisuus. Akti tai hapuilu aktiin, aktissa, aktista ulos. Fyysinen etsintä. Ääriviivat, ääriviivojen etsiminen, jotta ne voi kadottaa yhdessä hetkessä. Kehollisuus, kehon ruumiin vartalon torson (objekti?) lihan hermojen säikeiden ihon tunnistama halu, joka etsii syytä olemassaoloa suuntaa tahtoa kaipuuta tarvetta tilaa uudelleen löytämistä onnea tuskaa sitä jotakin.

Fyysisen rajattomuus tai tulkinnallinen kokemuksellinen rajattomuus ei tihenny runoteoksessa vain aikuisen (naisen) kehoon. Se löytyy myös lapsen kehon uudelleentulkinnasta. Esimerkiksi näin:

”Ullakolta löytyy piirrustus, jossa

ihmisen raja tekee ympyrää.

Se olen kai minä pienenä

dallaspulla kädessä.” (49)

Tämä runo riemastutti paljon lukuhetkellään ja iloitsen siitä edelleen runoteoksen jälkeen. Runoteokset voivat koostua minulle usein yksityiskohdista (kadotan kokonaisuuden) ja ilahtelen tällaisten yksittäisten säkeiden äärellä pitkään kunnes voin jatkaa eteenpäin. Tässä lapsi kokee dallaspullan. Lapsesta tulee dallaspulla. Tuo suuri merkittävä kaiken ihmisrajat täyttävä ylittävä ja muovaama dallaspulla. Kehät kehät ympyrät ympyrät. Oi dallaspulla! Tärkein asia ikinä yhden lapsen maailmassa yhdellä hetkellä. Oi! Dallaspulla!

Koin Luhtavaaran runoteoksen monitasoisena ja monitilallisena. Sen pinnat (kieli, sanat, kirjaimet) ovat kiinnostavia, koska pinnalla tapahtuu paljon. Löysin useita yksityisiä ja yhteisesti jaettuja tiloja. Ajallisia ja ajattomia pintatasoja. Koin, että minut vietiin hyvin lähelle jotakin yksityistä, mutta en ollut varma haluanko olla tarkkailija. Intiimeissä kuvissa on se vaara, että jos katsoja ohjataan niitä katsomaan, niin hänen reaktionsa voi olla: ei kiitos. En halua nähdä mitään näin yksityistä. Mutta kieli onneksi mahdollistaa etäisyyksien oton. Runokielen metaforallisuus ei anna heti kaikkea.

Olin runoteoksen äärellä jälleen yhden ”ikuisuuskysymykseni” äärellä. Onko minun ymmärrettävä sanat runot teksti teos kirjailijan tavoin (samoin kuin hän, mitä hän on tarkoittanut) vai niinkuin minä ne ymmärrän? Sanojen merkitykset ovat henkilökohtaisia. Sana on yksikkö ja yksilö. Ne muodostavat joukon, joukkoja. Ne kommunikoivat keskenään, kohtaavat, torjuvat, etsivät toisiaan, kieltävät toisensa ja itsensä, hukkuvat, löytyvät, eksyvät, sijoittuvat, odottavat… hetkinen – voiko olla niin, että minä en hallitse sanojen välittämiä tulkintoja lainkaan? Mutta enkö minä lopulta muodosta sanojen ryhmistä (lauseet, säkeet, kappaleet, tekstikokonaisuudet) oman tulkintani ja se voi vaihdella ajasta ja paikasta toiseen? Miten sinä koet dallaspullan (suora kysymys)? Miten minä koen dallaspullan? (oletko valmis?) Miten hän kokee dallaspullan? (arpapeliä) Miten me koemme dallaspullan? (keskusteltu, sovittu merkitys), miten te koette (ihmisjoukkona) dallaspullan? (mihin yhteisesti sovittuun merkitykseen olette päätyneet?) Miten he kokevat dallaspullan? (!) Miten se kokee dallaspullan? (mikä se?) Miten dallaspulla koetaan? Mikä on dallaspulla? Mikä tekee dallaspullasta dallaspullan (ja kenen mukaan?)? Huh – mikä härdelli!

Koin runoteoksen käymistilana minäkertojassa. Tässä tilassa runojen minuus kehittyy, sekoittuu, hämmentyy, muovautuu joksikin toiseksi mikä oli ollut. Paikantumista uuteen rooliin (äitiys, parisuhteen osapuoli lapsen syntymän jälkeen, oman kehon uudet rajat, tuntemukset ja kokemukset). Näin runoteoksen sivuilla avautuvia ja sulkeutuvia ovia. Mietin läpivedon merkitystä. Mietin mitä jää varjoon? Mikä jää liikkumatta paikoilleen? Onko se (liikkumaton) ongelma vai suojeleeko se jotakin? Mietin valoa ja puhaltavaa ilmavirtaa. Ajattelin lukemisen aikana, että ihminen ei voi ajatella kieliopillisesti eheitä lauseita tiedostamattomassa.

Havaitsin intertekstuaalisuutta. Esimerkiksi Marguerite Duras. Tämä nosti esiin mielleyhtymiä Duras’n kirjallisuuteen. Halu, iho, tahto, mahdottomuus, mahdollisuus, kaipaus, suunta, pysähtyminen. Pinnan avaus ja kompleksisuuden esitys. Ruumiinavaus halulle, tahdolle, tunteillekin. Ei selkeitä vastauksia, koska niitä ei ole – vai onko? Mistä vastaus etsitään? Itsen ulkopuolelta vai itsen sisäpuolelta? Miksi tällainen kahtiajakoisuus? Eikö se ole rajoittavaa? Joko on tai ei ole? En ole löytänyt tätä ehdottomuutta Duras’lta ja en tahdo sitä tässäkään ajatella. Liike, jatkuva ja pysähtyvä, impulsiivisuus, katkonaisuus, katoaminen ja paluu yllättävästä suunnasta ja kenties jopa uudessa olomuodossa. Aika ja sen kuluminen ja mitä se tekee ihmiselle. On hetkiä ja niissä tapahtumia (tapahtuvia) reaktioita ja valintoja. Mikä on hetki? Voisiko aika olla verkosto? Ei lineaarinen viiva, ei edes syklinen. Hetki ja tila. Tila hetkessä, hetki tilassa. Kumpi on vahvempi? Onko sillä merkitystä? Jos on niin miksi ja mihin (on merkitystä)? Halun säikeitä runoissa oli lukuisia. Ihmisen fyysisyys ja metafyysisyys. Ihmisen fyysisyys, iho liha hermosto merkitsevät tahtoa ja tunteita. Onko ihmisellä sielua?

Kokonaisuus? Näin kaksi aikuista akateemisesti koulutettua aikuista, joille on syntynyt lapsi. Runoteoksessa käytiin läpi parisuhdetta ja ihmisen (naisen) fyysisyyttä. Halu ja seksuaalisuus äidiksi tulemisen jälkeen. Ajattelin lukemisen jälkeen: raikas, tilava, valoisa, rouskuva, leikkisä ja jotain mitä usein kutsutaan rehelliseksi, avoimeksi, avoimen rehelliseksi, rehellisen avoimeksi (mikä näiden ero on?). Ajattelin kuinka runouden kieli parhaimmillaan pudottaa kulttuuriset ilmimerkitykset laidan yli ja nostaa esille jotakin omintakeista.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi / KosminenK

*

Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa

Teos

2019

Ulkoasu: Marika Maijala

96 sivua

*

Arvostelukappale kustantajalta

*

*

Lisää runoteostulkintoja blogissa:

Stina Saari: Änimling

Veera Antsalo: Imago

Runoreaktiot!

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Vuoden odotetuimpia kirjoja! Olin nähnyt tästä useita ylistäviä arvosteluja muun muassa Instagram-feedissäni. Lehtiarvosteluja luen vähän, koska en usein saa niistä paljoa irti. Koen ne aika usein kliinisiksi ja joskus vain tylsiksi kirjojen tai kirjailijoiden esittelyiksi.  Välittömät lukijoiden reaktiot sosiaalisessa mediassa ovat usein kiinnostavampia, mutta niillä on myös mahdollisuus nostaa kirja sfääreihin, joihin en itse pääse lukukokemuksessani. Kyllä: tarkoitan pettymyksen tunnetta tai vaimean laihaa jälkimakua, jonka suuresti hypetetty kirja jättää minuun. En uskaltanut lukea niin ikään blogikirjoituksia kirjasta. Yritin sulkea vastaanottokanavani, jotta ne eivät liikaa vaikuttaisi lukukokemukseeni.

Miten koin kirjan Ystäväni Natalia?

Minulle kirja rakentui kokonaisuudekseen Natalian ja hänen terapeuttinsa kohtaamisista terapiaistunnoissa. Natalia kuvataan kärsivän hyperseksuaalisuudesta. Hän hakeutuu eri tavoin voimakkaisiin seksuaalisiin kokemuksiin ja eroottisesti stimuloiviin kohtaamisiin. Terapiakohtaamiset muistuttavat taideterapiaa, jossa terapeutti pyrkii purkamaan Natalian ongelman käsiteltäviin osiin, jotta Natalia voisi olla vapaa. Kirjassa esitelty terapiamuoto on ymmärtääkseni fiktiivinen luomus. En ole erityisesti perehtynyt eri terapiamuotoihin, koska olen kammonnut Freudia ja hänen vaikutustaan. Pidin siis virkistävänä, että fallosentrinen (?) psykoterapia Freudeineen oli feidattu taka-alalle menetelmänä ja Natalialle käytettiin monipolvisempaa, ilmaisurikasta terapiatapaa. Toisaalta kirjassa ratsastetaan mm. oidipuskompleksin aallonharjalla ja Natalia tunnustaa rakkautensa fallossymbolien esifotoon, joten kenties Freud ei ollut oikeasti lähtenyt yhtään minnekään? En ole varma. Onko pakko valita ja määritellä?

Kirja kutsui minut alkuvaiheillaan analysoimaan Nataliaa. Ajattelin, että tässä kirjassa löydetään omaehtoinen nainen ulos kärsimystensä kuoresta. Siis eräänlainen eheyttävä kasvutarina. En ole kuitenkaan varma, onko tämä kasvutarina vai jotain muuta. En toisaalta halua edes kategorisoida tätä kirjaa vain jonkin tietyn ”lajityypin” edustajaksi. Pidän vapaammasta lähestymistavasta kirjallisuuteen. Mutta aloin siis tahtomattani analysoida Nataliaa lukemisen edetessä. Natalia vaikutti seksuaalisuutensa energisoimalta luonnonvoimalta ja en aina ollut ihan varma, miksi hänen tulisi kärsiä seksuaalisesta aktiivisuudestaan ja kokeilunhalustaan. Hänessä on myös feminististä asennetta. Natalia ei suostu olemaan sartrelainen ”ontto aukko”, joka tarvitsee ”täytettä” ollakseen kokonainen. Miksi Nataliassa on sitten jotakin ”vikaa”, että hän tarvitsee apua? Miksei hän voisi (kliseisesti todeten) olla seksin ja naiseuden papitar ja painella menemään juuri sellaisena kuin on? Kenties siksi, että Natalian kaltaisia naisia ei toivota olevan olemassa?

Mutta siis Natalian analysoimisesta. Kirjan rakenne kutsui tutustumaan Natalian mielen ja libidon tahtotilaan sivu sivulta. Terapia antaa äänen fantasian ja todellisuuden sekoittumisille. En voi aina luottaa Nataliaan, mutta en voi luottaa aina myöskään terapeuttiin, koska hän vaikuttaa avuttomalta ja ajoittain huvittavan kliiniseltä pohtiessaan tapausta ”Natalia”.

Minkälaiseen analyysiin tai analyysin lopputulemaan sitten pääsin? Kirjan lopetus omassa analyysiketjussani antoi minulle mahdollisuuden tulkintaan, jossa Natalia olisi jäänyt seksuaalisessa kehityksessään infantiilin uteliaaseen, hetkiin sidottuun loputtoman tarpeen tilaan. Näin ollen Natalian seksuaalisuus ei olisi siis koskaan ”kasvanut aikuiseksi”, mikä on tehnyt hänestä lopulta musta aukon (!). Ja tästä johtuen Natalia ei ole balanssissa oman libidonsa kanssa. Libido? Jep. Sigmund Freud. Freudiloin Natalian. Onko reilua? Ei, koska halusin nähdä Natalian voimakkaana naisena, joka osoittaa, että nainen voi myös olla aktiivinen ja toteuttaa itseään ilman, että ….

Kirjan kaksi keskeistä henkilöä ovat terapeutti ja Natalia. Terapian edetessä minusta alkoi yhä enemmän tuntua siltä, että Natalia haluaa leikkiä rajattomasti, jotta ydin hänen kokemaansa ongelmaan ratkeaisi. Kirjan maailmassa oli tuntu siitä, että jonkin trauman ulostulo on tekeillä. Tuntu kuin kirjassa oltaisiin jatkuvan kiehumispisteen äärellä odottamassa milloin pinta särkyy ja (terapeutin) seesteinen asia- ja normilinjainen pinta rikkoutuu. Terapeutin ja Natalian kontrasti oli kirjan herkullisimpia osia ja loi kerrontaa jännitettä, joka vei kirjan kerrontaa eteenpäin.

Mietin lukemisen jälkeen, mistä kirja minulle kertoi. Kertoiko se naisen seksuaalisuudesta ja kuinka se on ollut vuosisatoja tai -tuhansia ongelma? En ole tästä ihan varma, koska Natalia ilmeisesti kärsi omasta seksuaalisesta vietistään (ja siksi hakeutui terapiaan). Vai oliko Natalia uhri, jonka hänestä oli tehnyt naisen seksuaalisuuden väärinymmärretty historia? Natalialla ei olisi ongelmaa, jos seksiin ja naisiin suhtauduttaisiin realistisesti.

Ajattelin kirjan enemmänkin herättelevän minut pohtimaan seksuaalisuuden kompleksisuutta. Kuinka se kehittyy iän myötä, minkälaiset arvot, normit, asenteet, vaikutteet, kokemukset, mielikuvat, muistot… jne siihen vaikuttavat. Mietin tunteiden roolia aikuisessa seksuaalisuudessa. Mietin seksuaalista vetovoimaa. Mietin seksuaalista viettiä. Mietin seksuaalista vallankäyttöä. Mietin seksuaalisuuden biologiaa ja emotionaalista/henkistä syvyyttä. Mietin, että onko näiden oltava vastakohtaisia toisilleen vaan voisivatko ne olla ”kolikon kaksi eri puolta”.

En kyennyt provosoitumaan Nataliasta, en kirjaan sisältyvästä rehevän voimakkaasta peniskuvasta, monikerroksisen vulvan kuvauksesta ja en eri aktitilanteiden kuvauksista. Ajattelin, että Natalia on vapaa fantasioimaan ja toteuttamaan seksuaalisuuttaan niin pitkälle kuin se on hänelle ja hänen kumppaneilleen turvallista ja yksilöllisiä tarpeita tyydyttävää. Ei tehdä seksuaalisuudesta ongelmaa (ja vanhemmat puhukaa lapsillenne omista tunnereaktioistanne, jotta niistä ei jää lapsille pitkälle aikuisuuteen jääviä traumoja).

Ystäväni Natalia oli lopulta minulle lukijana hyperintertekstuaalinen tutkielma ja fiktiivinen tapauskertomus seksuaalisuuden historiasta, jota on vähemmän esitetty kirjallisuudessa. Miksiköhän?

*

C61D8580-AF63-4347-82E8-712D144EE09E

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

2019

Teos

Ulkoasu: Jussi Karjalainen

224 sivua

*

Kirja kustantajalta – kiitos!

*

Lisää lukemista blogista

Stina Saari: Änimling

Meri Kuusisto: Vuosi tavaratalossa

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta – Lisäys seksuaaliteoriaan