Richard Jefferies: Sydämeni tarina

Englantilainen Richard Jefferies (1848-1887) kirjoitti monipuolisesti eri lajityypin kirjallisuutta, jonka pääosassa on usein luonto tai oikeastaan ihmisen luontosuhde. Vuonna 1883 julkaistu Sydämeni tarina (The Story of My Heart) on eräänlainen muistelmateos. Eräänlainen siinä mielessä, että Jefferies ei kuvaile elämäänsä tapahtumien ja ihmisten kautta vaan oman luontosuhteensa kautta ja minkälaisia ajatusrakennelmia luontokokemukset ovat hänessä saaneet aikaan.

Sydämeni tarinassa Jefferies kuvaa kulkemisiaan englantilaisella maaseudulla, viettää aikaa merenrannalla, pelloilla, niityillä, korkean mäen laella ja ihailee kasvien lisäksi pilviä ja joitakin satunnaisia eläimiä. Tämän vapauden ja onnellisuuden tunteen alkulähteen vastapainona on Lontoo, likainen, ihmistäyteinen ja häiritsevän metelikäs urbaani ympäristö. Jefferies on puolensa valinnut ja luonnon keskeltä hän tähyää myös taivaisiin, pilvien yli tähtiin siis avaruuteen saakka.

Luonto ja avaruus herättävät hänessä ajattelijan. Konkreettisin aistihavainnoin tajuttavan maailman takaa hän lähtee etsimään jotakin ”enemmän”. Se voisi olla sielu, vaikka sielun käsite on Jefferiesielle liian kapea ja liian värittynyt esimerkiksi uskontojen käytössä. Uskonnot eivät ole tyydyttäneet hänen tiedon- ja erityisesti ymmärryksen janoa. Jefferies kokee itsensä pieneksi osaseksi jotain laajempaa ja uskonnot ovat vain osa totuutta.

Ajatusmatkalla kohti jotakin laajempaa Jefferies pohtii ihmisen historiallisuutta ja kehitystä, jotka ovat yksi todiste siitä, että maailma ei ole valmis tai ihmisten tiedot maailmasta ja oikeastaan maailmankaikkeudesta eivät ole valmiita. Esimerkiksi valo on yksi arvoitus, joka vaivaa Jefferiesiä paljon. Ajatusmatkalla kohti laajempaa ymmärrystä hän sanoittaa ääneen, että kaikkea tietoa ja ymmärrystä ei ole vielä saavutettu. Ihminen kehittyy jatkuvasti ja mitä hän nyt tietää ja millä keinoilla hän tietää, ei ole koko totuus. Tämän vuoksi Jefferies on valmis hylkäämään oman aikansa nykytiedon, tieteen saavutukset ja jopa omat havaintonsa (empirismin).

Miten luonto liittyy tähän ihmisen ajattelun, tiedon ja ymmärryksen laajentamiseen? Jefferies ajattelee, että jos ihminen (ihmiskunta) haluaa täydellistyä, niin hänen tulee palata yksinkertaiseen elämään, mikä tarkoittaa harmonista elämää luonnon kanssa. Esimerkiksi kapitalistinen talous ja teollisuus ovat tuhon teitä. Kun ihminen elää yksinkertaisesti maasta eli saa ainoastaan tarvitsemansa, hänellä on aikaa kehittää henkisiä kykyjään ja saavuttaa laajempi ymmärrys Kaikesta, maailmankaikkeudesta, systeemistä kaiken takana.

Richard Jefferiesin teksti on omaperäisen ajattelijan hengentuote ja samalla se tuntuu olevan tiukasti kiinni omassa ajassaan. Sydämeni tarina vaikuttaa reaktiolta nopealle kaupungistumiselle ja teollistumisen aikaansaannoksille Iso-Britanniassa. Jefferies ei nähnyt näissä tapahtumissa mitään hyvää. Ihminen on sulloutunut tehdassavujen tunkkauttamiin kaupunkeihin ja työväellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä töitä tehtaiden omistajille,  jotta nämä rikastuisivat entisestään. Olin lukevinani sosialismin ajatusrakennelmia Jefferiesin tekstistä. Tämä kaikki ennen esimerkiksi William Morrisin ekologis-sosialistista utopiaa Huomispäivän uutisia, joka ilmestyi 1890.

Jefferiesien teksti on kiinnostunut tiedosta tai oikeastaan tietämisestä. Tämä tekee Sydämeni tarinasta hyvin transsendentaalifilosofisen tekstin. Ja vaikka en saanut täysin kiinni siitä, mitä Jefferies hakee ilmiömaailman takaa ja ihmisen tietämisen mahdollisuuksien laajentamisen avulla, niin hänen intonsa ja ajattelulinjansa olivat kiehtovia. Vaikuttaa siltä, että hän halusi vapauttaa ihmisen uskomusjärjestelmistä, yhteiskuntajärjestyksistä ja tieteellisestä maailmankuvasta.

Oman aikansa ja maantieteellisen paikkansa (Iso-Britannia) ajattelija hän kyllä oli. Hän romantisoi menneitä aikoja ja etenkin antiikkia. Julius Caesar oli hänen yksi esikuvansa erityisesti keisarin persoonan takia (mistä hän sai tämän mielikuvan ylevästä Caesarista on minulle epäselvä) ja kansa ylitse muiden ovat spartalaiset. He edustivat Jefferiesille fyysistä vahvuutta ja yksinkertaista elämää. Ja osittain JJ Winckelmannin (1717-1768) tavoin antiikin ihmiset olivat Jefferiesille pelkkää henkevyyttä ajatuksella ”jalo yksinkertaisuus ja hiljainen suuruus”. Jefferies ihaili monia antiikin filosofeja, mutta ei ainoastaan ollut innoutunut antiikin henkisestä perinteestä vaan myös ruumiillisesta. Antiikin ideat hengittävät viisauttaan ulos valkoisista (marmorisista) veistoksista (jotka eivät nykytutkimuksen mukaan olleet alunalkaen tarkoitettu vain valkoisiksi, mutta kun ne 1700 -luvulla löydettiin uudelleen, niin aika oli tehnyt tehtävänsä ja ne olivat valkoisia). Jefferies ihaili antiikin veistostaidetta, joka hänen mukaansa oli onnistunut kuvaamaan ihmisen fyysisesti täydellisenä.

*

Jefferiesin visiot ovat utopistisia ja sellaisenaan kiinnostavia. Hän ihaili antiikkia, rakasti luontoa ja kaipasi aikansa nykytiedon ulkopuolelle. Hän ajatteli, että jos ihminen lopettaa kaiken turhan työn (kuten teollisuus, omaisuuden kasvattamisen jne.) ja ajattelukapasiteetin haaskaamisen (turhat tieteenalat, uskonnot siinä mukana), niin tiedon ja ymmärryksen kanavat aukeavat massiivisin määrein. Kun kaikki ”turha” jätetään, niin ihmisellä on aikaa ajatella siis kehittää henkisiä kykyjään. Fyysisen ravinnon saanti on kuitenkin tarpeen ja sen tähden ihmisen tulisi elää yksinkertaisesti maan antimista. Hän voisi viljellä maata ja esimerkiksi vuorovesienergia voisi taata riittävän määrän energiaa, joten lihasvoimaakaan ei tarvitse paljon käyttää. Ja näin lopulta ihmiset vapautuisivat tasa-arvoisiksi ja vapaiksi ajattelijoiksi pohtimaan esimerkiksi atomeja, tähtiä ja valoa.

Luonto on Jefferiesielle keskeinen. Hän kuvaa sen kokemisen voimakkaana erityisesti aistien kautta. Luonnon kokeminen ja havaitseminen on mahdollistanut hänelle kanavan alkaa pohtia tietoisuutensa, tiedon ja ymmärryksen laajentamista. Jefferiesin visiossa ihminen on ylin kaikesta luonnon järjestelmässä ja vaikka ihmisen tulisi palata takaisin luontoon, niin se tapahtuu pääosin kuitenkin vain sen tähden, että ihmisellä olisi enemmän aikaa filosofoida, oivaltaa, ymmärtää. Jefferies ei lopulta ole niin naturalistinen kuin voisi ymmärtää tai hän ei ole siinä mielessä ”luonnon puolella” vaan enemmänkin ihmisen puolella. Luonto on tila, väline, mahdollistaja ihmisen ajattelun kehittämiselle.

Jefferiesin teksti on polveilevaa, romanttisella pensselillä maalailevaa, ajoittain julistavaa ja ajoittain ylevää tykitystä hänen ajattelustaan. Riveiltä pursuaa aito into ja intohimo asialleen, jonka hän uskoi olevan jotakin suurta ja merkittävää ihmiskunnalle. Jefferies on omaperäinen monilta osin idealistinen ajattelija, jolla oli missio vapauttaa ihmiskunta.

Jefferiesin ajatukset ovat kiehtovia. Olisipa se upeaa, jos ihminen voisi vapautua erilaisista sisäisistä ja ulkoisista esteistä ja taakoista kokopäiväiseksi ajattelijaksi. Olen kuitenkin realisti. Ihminen on ihminen. Pidän kuitenkin siitä, että ihmisellä on rohkeutta ja kykyä ajatella reippaasti boksin ulkopuolelle ja pidän siitä ajatuksesta, että ihminen ottaisi iisimmin suhteessa toisiinsa (tasa-arvo ihmisten välillä, kunnioitus, ei taloudellista riistoa ihmisten kustannuksella) ja luontoon (koska maapallo ei tällä menolla kestä meitä ihmisiä)

*

”Aurinko paistaa etelässä meren yllä ja heittää aallon juurelle varjoa, joka läikkyy aallon edessä ja nousee hiljalleen edessään kaartuvalle harjalle, kunnes aalto luhistuu rantaan peittäen oman tumman kuvansa. Taivaanrannan äärissä aallot vellovat yhtä korkeina ja leveinä kuin ne jotka murtuvat rantaan. Nämä luokseni ulottuvat ja vavahtelevaan rantaan lyövät aallot ovat kuin ajatuksia, jotka on tiedetty aikapäiviä. Ne ovat kuin muinaisia, toistuneita ja yhä uudelleen toistuneita ajatuksia, jotka ovt murtuneet mielen rantaviivaan tuhansien vuosien ajan. Minusta tuntuu, että taivaanrannan tuolla puolen on vielä muita, minulle tuntemattomia ideoiden aaltoja, jotka kohoilevat yhtä tasaisena vuona kuin valtamerenkin aallot. Tosiasioita koskevaa tietoa on rajattomasti, sillä niitä on jalkojeni juuressa määrättömästi kuin lukemattomia pikkukiviä. Ajattelun tieto on kovin rajallista! Samat ajatukset, joita on merkitty muistiin vuosisatojen ja taas vuosisatojen ajan, toistuvat ikuisesti.

Voisinpa lähteä liikkeelle ja purjehtia tuonnemmas meren äärilaidan ylitse, ja kun sen takaa nousisi toinen äärilaita, kulkisin yhä edemmäs, alati laajenevalle ajatuksen ja elämän valtamerelle. Vastaava kaipaus nousee kaikella aallon ja sitä seuraavan aallon voimalla, kaikella syvyyksien sykkeellä, taivaan selkeällä kirkkaudella – mahtavan meren koko hienovireisellä voimalla.”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Richard Jefferies: Sydämeni tarina

1883, The Story of My Heart

2017 Basam Books

Suomennos ja esipuhe: Antti Immonen

Kansi: H.J. Johnstone (Wikimedia)

145 sivua

arvostelukappale

*

Lisää luontoa blogissa

Hannimari Heino ja Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä

Sinikka Piippo: Suomen luonnon lääkekasvit

Metsänhoitajien kirjoja puista – Max Adams: The Wisdom of Trees ja Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä

*

Blogitekstit valmistumassa:

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään, Peter Sandström: Äiti marraskuu, Vanhan Japanin taruja (kertomuskokoelma) ja Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun

Mainokset

Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot

Nyt ollaan klassikon äärellä. Tai miten nyt jokainen klassikon haluaa ymmärtää. Olen uskontotieteilijä koulutukseltani (pääaineeni yliopistossa) ja näin ollen Joseph Campbellin viime vuosisadan puolella välillä julkaisema Sankarin tuhannet kasvot on minulle oman alani klassikko. Se esittelee pääosin vertailevalla tutkimusotteella eri kulttuurien ja uskontojen mytologisia sankareita ja nk. sankarin matkaa.

Sankarin tuhannet kasvot on minulle myyttitutkimuksen klassikko, joka on edelleen vaikutusvaltainen myös tiettyjen humanististen oppiaineiden ulkopuolella. Esimerkiksi elokuvateollisuus on hyödyntänyt sankarihahmoihinsa ja seikkailuelokuviin Campbell ”sankarikaavaa”. Tai jos tarkkoja ollaan niin Campbell ei keksinyt sankareita vaan ne ovat ihmiskunnan yhteistä omaisuutta ja dna:ta.

Mytologia ja myytit. Campbell vertaili eri kulttuurien myyttejä keskenään, keskittyi niiden sankarihahmoihin ja tuli siihen tulokseen, että sankareiden ”matka” tuntemattomuudesta yhteisönsä pelastajaksi on hyvin samanlainen yli kulttuurirajojen. Joitakin paikallisia ja ajallisia eroja on, mutta ytimeltään sankarin matka on hyvin samanlainen. Campbell uskoi, että kaikki on tiivistettävissä yhteen sankarimalliin ja tästä nimi teorialle: monomyytti (mono, kr. yksi).

Minkälainen tuo sankarihahmon matka sitten on? Mikä on sankarin kaava? Sankaria tarvitaan, kun yhteisö on kriisissä tavalla tai toisella. Jokin ulkopuolinen uhkaa yhteisön olemassaoloa, rauhaa tai muuten arkista oloa. Yhteisö on avuton ja kärsii. Jotain tarttis tehdä, mutta ei ole keinoja tai jos keinoja on, niin ne ovat tehottomia. Kriisi jatkuu. Tällaisessa tilanteessa usein tuntemattomuudesta nousee yksinäinen hahmo, joka erinäisten kommervenkkienkin kautta sysäytyy matkalle kohti tuntematonta. Aluksi hän vastustelee, mutta lähtee matkalle kuin kohtalon sanelemana.

Sankarikokelas astuu tavallisesta arkisesta kriisiytyneestä todellisuudesta uuteen maailmaan, outoon paikkaan. Se voi olla fantastinen konkreettisesti ja/tai henkisesti. Normaalin maailman lait eivät siellä päde. Hän kokee tässä uudessa erilaisessa tilassa esteitä, kohtaa vihollisia, saa ystäviä kulkien vähitellen kohti sankarimatkansa ”syvintä luolaa” (tulikoetta, päävihollisen kohtaamista jne.). Hän selviää kaikista koettelemuksista ja testeistä. Hän saa käsiinsä ”eliksiirin”, joka on avain yhteisönsä pelastamiseen kriisistä. Sankari aloittaa paluunmatkan, mutta kohtaa vielä viimeisen tulikokeen, josta hän selviää jonkin keinon, tiedon tai apuvälineen avulla, jonka hän on saanut haltuunsa sankarimatkallaan. Lopulta hän palaa takaisin sankarina, mutta usein henkilökohtaisesti muuttuneena ja saattaa kokea jopa voimakasta ulkopuolisuutta. Hän on kuitenkin sankari ja se on jotain se. Tätä kaavaa on käytetty monissa menestyselokuvissa ja esimerkiksi George Lucas oli Joseph Campbellin kaveri. Luke Skywalker on aika klassinen monomyyttinen sankarihahmo.

Campbellin Sankarin tuhannet kasvot – kirjaa lukiessa uuvun, vaikka lukukokemus voi olla aika hienolla tavalla todellisuudesta irtaannuttava. Campbell on kuvaillut sankarimatkaa upein ja runsain esimerkein eri kulttuureista. Lukija pääsee sankarien vanavedessä jos niin minkälaisiin maalliset rajat ylittäviin seikkailuihin, kulkee taivaissa, palatseissa, pelottavissa paikoissa, selittämättömissä tiloissa ja koskettaa ikuisuutta kunnes palautetaan maankamaralle sankarin matkakuvausten päätyttyä. Kirja on aarreaitta erilaisiin mytologioihin.

Uuvuttavaa minulle kirjassa on sankarin matkan psykologisointi ja tarkennettuna psykoanalysointi. Jos psykoanalyysi kiinnostaa, niin tästä kirjasta saa varmasti lisää iloa tälle tielle. Psykoanalyysi on monomyyttiteorian ytimessä. Hollywoodin sankaripullisteiluissa ja vauhdikkaissa ja usein fantastisissa seikkailuissa tämän puolen voi unohtaa markkinahumun ja viihteen taakse hyvin mielin, mutta jos teoriaa haluaa käyttää tieteelliseen tutkimukseen niin psykoanalyyttinen tutkimusasenne on otettava vakavasti. En ole itse kiinnostunut psykoanalyysistä enkä psykoanalyyttisestä tutkimusperinteestä, joten en ole koskaan ”puhtaimmillaan” käyttänyt monomyyttiä yhtään missään.

Miten psykoanalyysi sitten liittyy monomyyttiin? Esimerkiksi siten, että myytit ja unet liitetään yhteen. Alitajunta – yksityinen ja kollektiivinen psykoanalyysin koulukunnasta riippuen on läsnä. Myytit ovat kenties enemmän sitä kollektiivista ihmiskunnan yhteistä ”alitajunnallista” omaisuutta, mutta Campbell fokusoi myös yksilön ytimeen sellaisena miten pyskoanalyyttinen ihmiskuva sen voi ymmärtää. Sankari toki pelastaa yhteisönsä, selvittää kriisin, mutta todellisuudessa hän tekee todella syväluotaavaa matkaa itseensä selvittäen erilaisia psykoanalyysin kautta tuttuja psykologisia kriisejä. On oidipuskompleksia ja sen sellaista.

Tästä kaikesta mytologisen aineiston psykologisoinnista huolimatta Sankarin tuhannet kasvot on kiinnostava ja kiehtova lukukokemus. Miksi? Koska kirja sisältää runsaasti esimerkkejä esimerkkien perään eri kansojen ja kulttuurien uskonnoista ja myyteistä. Lukukokemus on paikoin suorastaan todellisuudesta irtaannuttava. Campbellin omat henkilökohtaiset suosikkiesimerkit tuntuvat nousevat alkuperäiskansojen myyteistä ja rituaaleista sekä hindulaisuudesta että buddhalaisuudesta. Oikeastaan melkein mistä tahansa, mihin kristinusko ei ole koskenut.

Joseph Campbell julkaisi teoksen vuonna 1949 ja se on edelleen omalla tavallaan varsin vaikutusvaltainen. Kukaan ei tietääkseni ole vakavasti lähtenyt haastamaan Cambellin vertailevalla tutkimuksella eri kulttuureista kokoamaansa ”sankarikaavaa”. Itse teoriasta ja sen muodostamisen menetelmistä voi toki olla montaa mieltä. Jos tekisin itse vertailevaa tutkimusta niin tulee tuntuma kuin tekisin väkivaltaa jonkin kulttuurin alkuperälle ja itseisymmärrykselle. Poimisin jonkin tietyn piirteen, asettaisin mikroskooppiin ja sorkkisin sitä ja saman preparoinnin tekisin saman muille ”kulttuurinäytteille” ja lopulta laittaisin ne rinnakkain ja arvottaisin ne suhteessa toisiinsa. Toki vertailevassa tutkimusasenteessa on sävyeroja, mutta ihmisten kulttuurien kohdalla olisin varovainen. Jos vertailen kulttuureja laittamatta niitä minkäänlaiseen arvojärjestykseen, niin en kai olisi niin nurjilla linjoilla, mutta jos tutkimukseni tarkoitus olisi arvottaa jokin toinen kulttuuri, olemisen- , elämisen ja ideologinen/uskomusjärjestelmällinen tapa toista paremmaksi menen mielestäni tutkimuseettisesti pieleen. Joseph Campbell niputti kaikki häntä kiinnostaneet kulttuurit yhteen, oikoi paljon ja yksityiskohdat sekä kulttuuriset erityisyydet varjostuivat. Hän ei tunnu kuitenkaan arvottavan ainakaan radikaalisti kulttuureja järjestykseen, joten lukemisesta ei näin ollen tule epämiellyttävää tai kiusaannuttavaa lukemista. Campbellin asenne ei siis ole avoimen rasistinen eri kulttuureihin. Tekstistä huokuu into ja aito kiinnostunut arvostelematta syvemmin kulttuureja ja uskontoja.

Olen lukenut Campbellin ajattelua tutkineen A. Segalin lyhyen teoksen Campbellin myyttiteorioista (Joseph Campbell – An Introduction). Siinä Segal esittää kuinka Campbellille oli toisen maailmansodan jälkeen tärkeää löytää kulttureissa syvätasolle olevia yhteneväisyyksiä – kenties jopa rakentaa rauhaa eri kansakuntien välillä. Sodanjälkeiseen hajaannukseen ja emotionaaliseen kaaokseen Campbell haki vastavoimaa siitä, mikä meitä kaikkia voisi yhdistää toisiinsa. Campbell löysi vastauksen mytologiasta ja sankareista. Mytologia tuntuu olevan koko ihmiskunnan henkistä ja hengellistä dna:ta ja sankareita tarvitaan aina kun yhteisö on kokee kriisin. Tarvitaan pelastajia ja ihmisten yhdistäjiä, jotta hajaannus vaihtuisi rakentavaksi toiminnaksi.

Sankarimyytin jälkeen Campbell siirtyi tutkimaan myyttejä vahvasti maantieteellisestä näkökulmasta. Hän eritteli muun muassa miten eri puolilla maailmaa myytit (laajemmin, ei vain sankarimyytit) poikkeavat ja toisaalta liittyvät toisiinsa. Itäiset kulttuurit tuntuivat olevat Campbellin ymmärryksessä läntisiä harmonisempia. Itäiset olivat muun muassa panteistisia (versus monoteismi), painottivat enemmän kokemusta (kuin tietoa, kirjallista koodistoa) ja niin edelleen. Campbell kutsui itseään ”melkein hinduksi” kunnes vieraili Intiassa, järkyttyi kastijärjestelmästä ja mieli teki täyskäännöksen idän uskontojen paremmuudesta suhteessa läntisiin. Tämä tuntuu jotenkin traagiselta minulle. Campbell haki yhtenäisyyttä ja visio sortui.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Sankarin matka eriteltynä mm. Wikipediassa

*

Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot

1949 The Hero with a Thousand Faces

1990 suom. Hannes Virrankoski, Otava

386 sivua

Lainattu kirjastosta

*

Elokuvatutkimusta, kirjallisuuden tutkimusta antisankareiden kautta ja fiktiivisiä sankareita – myyttisiä ja vähemmän myyttisiä blogissa

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Ari Hiltunen: Aristoteles Hollywoodissa

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle

Aino Pervik: Arabella, merirosvon tytär

Päivän ja koko elämän mittaisia sankareita

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Minna – There’s no such thing as too many books

Helena Sinervo: Merveli

Otsalohkon kirkastava valoisa elevoiva keventävä ei räjäytä onneksi mutta puhdistaa katharsis ilmiöt pinnat kulttuuri ja historia liike valuva etsivä hyväilevä liukas kokoelman kansi jumalauta runokieli sanoa toisin kuvallinen aistillinen ilmaisu

Nämä olivat tunnelmat luettuani Mervelin ensimmäisen kerran.

Ja näin toisen lukukerran jälkeen:

Merveli kiinnittyy ilmiöihin ja rakenteisiin, joita aistimme ja koemme päivittäin, mutta emme usein jää niitä miettimään pidemmäksi aikaa. Mervelissä lukija astuu ilmiömaailman virtaan ja ihmettelee tätä. Kyse ei ole vain arkipäiväivän havaintokerroksista kuten polkupyörälle laskeutuneesta siitepölystä tai kohinasta patterissa vaan esimerkiksi väreistä ja kenties myös asioista ja olioista, joille ei ole nimeä. Ne löytyvät ihmisen kulttuurin ja kielen kerrosten takaa. Se on ihmeellinen maailma, mutta välillä myös pelottava. Yritän selittää, mitä kaikkea ajattelin Mervelin äärellä seuraavaksi.

Mervelissä on viisi osaa tai osiota, joiden otsikot voisivat muodostaa oman runonsa. Se vaikuttaa muistuttavan jonkinlaista tervehdystä uudelle päivälle, auringolle ja varjoille. Varjoja ei voi syntyä ilman valoa.

Rakastan

sinua, elämä

Tervehdin aurinkoa

ja varjoja

Se ympäröi teidät tuoksulla

*

Ensimmäisessä osassa kysytään kuka sinä olet, kenties puhutellen lukijaa ja koetaan jotakin, joka saa ihmisen tuntemaan itsensä petetyksi: ”Rakkaus pitkäkyntinen vai lottovoittoko minut rosvosi / putipuhtaaksi, alastomaksi, yksin / rannalla männyn kultainen runko”. Tästä jatketaan luontokokemukseen, joka johtaa oivallukseen tai vaikeasti sanoitettavaan aavistukseen rakkaudesta ja siitä, että kaikki oliot ja ilmiöt ovat yhteydessä toisiinsa.

”Olen siis koeteltavana taas, yhä uudelleen

tapahtuu kummia: se jota kutsun minäksi unohtuu,

sulautuu haukahtelevaan haikaranaariaan.”

Kertoja on kokemuksen äärellä, joka sulauttaa hänet ympäröivään todellisuuteen ja sen läpi. ”Olemassaolo itse, rajaton ja onnellinen ei-mikään.”

Mervelissä ollaan eksistentiaalisella matkalla, mutta ei omaan itseen, minuuteen tai sieluun vaan siihen, mitä ihminen kutsuu omaksi elinympäristökseen aineellisena ja ilmiöiden abstraktimmalla tasolla. Lukija saa runoissa eteen kuvia ja kysymyksiä ympäristönsä olemassaolosta ja -olemattomuudesta. Mervelissä tutkitaan ja harrastetaan puhdasta ihmettelyä, jolla on enimmäkseen positiivisen valloittava sävy.

Ihminen sulautuu maailmaan. ”En ole tullut tästä maailmasta. Minä olen tämä maailma.” Yhteyden tai ykseyden kokemus maailman kanssa on Mervelissä käsin kosketeltavaa. Tämä kokemus ylittää aistein havaittavan todellisuuden. Mervelissä kehoitetaan: ”Mene havainnon sisään, hän sanoo, ole havainto, hengitä siihen, sulaudu ja muutu, ole yhtä.” Tällä tavoin voi Mervelin kertojan mukaan esimerkiksi aistia kuvataidetta astuessa ikään kuin sen pinnan taakse tai sisälle. Ja edelleen: ”ole yhtä ja anna yhden olla sinä.— ja lopulta sinä itse olet maalaus, yhtä valon ihmettä ja ihmeen valoa, yhtä soiva, nyt, tässä hetkessä kaikkein todellisin ja pelottomin”

Mervelissä aika, ajan kulku, ajan lineaarisuus ja ajan mittaaminen tuntuvat yllättävän materiaalisilta. Aikaa voi haukata ja sitä voi ajastaa, vaikka ajastamalla kokemuksia ja ilmiöitä katkaistaan tuo kokemus, kun ajastin pärähtää soimaan. Virta virtaa, sielu kaipaa jatkoa – kenties kliimaksia, mutta ajastin nostaa ihmisen ulkopuolelle kokemuksen virrasta ja nostaa kuivuvaan kuin märän tiskirätin.

*

Olen joskus tullut pohtineeksi, voidaanko nykyään enää keksiä tai luoda taiteen (kuvallinen, äänellinen, kirjallinen jne.) keinoin jotain täysin uutta? Onko nykytaide lainaa ja uudelleen muokkausta, variaatioita mitä menneet sukupolvet ovat tehneet? Ja olisin taipuvainen ajattelemaan, että alkuperää kiinnostavampi tutkimuksen kohde on prosessin tutkimus. Miten jokin rakentuu ja mitä käsillä olevasta materiaalista voidaan luoda kierrätyksen ja uudelleen näkemisen kautta?

Mervelissä on parissa osiossa kollaasirunoutta. Niissä Sinervo on koonnut tunnetuilta kotimaisilta ja ulkomaalaisilta runoilijoita runoteosten nimet (otsikot) ja koonnut niistä lyhyen runon. Niihin latautuu kaikessa minimalistisuudessaan paljon. Lukijan runojen kokemusprosessi virittyy äärimmilleen, sillä paradoksaalisesti hänelle on annettu hyvin vähän informaatiota (muutama sana) ja samalla noihin sanoihin latautuu paljon lukijan sisältä käsin. Esimerkiksi jos runon lukija on lukenut nuo teokset, niin niiden muisto tarttuu runoon.

Sinervo ei kuitenkaan jätä pelkkiä kollaasirunoja lukijan aivokardiotreeniksi paperille vaan on lähtenyt varioimaan luomaansa runoa eteenpäin antaen sille uusia tulkintamahdollisuuksia. Nämä jaksot olivat monella tapaa erityisen kiinnostavia. Esimerkiksi:

”Autio maa

Taivas päivystää

Ihmisiä sillalla”

on viidennessä variaatiossaan tässä muodossa:

”Vuoroin maa

vuoroin taivas

armahtaa ihmiset”

Ennen viidettä variaatiota on tapahtunut muunlaisia teeman (alkuperäisen kollaasirunon) muunnelmia, jotka vaikuttavat luovat jonkinlaisen löyhästi kerronnallisen kokonaisuuden.

Mervelin kokemus on olemassaolon virtaan astumista, jolla ei ole alkulähdettä eikä päätöspistettä. Ihminen yksilönä katoaa tässä virrassa ja tulee osaksi tuota jatkuvaa liikettä. Ihmisen kulttuuri ja kieli valuvat ykseyteen. Näin myös sanat ja niiden rakennetut asemoinnit (lauseet, runot, runoteosten otsikot jne.) ovat osa tuota jatkuvaa muutoksen tilassa olevaa merkityskenttää. ”Kaikki on suhteellista, miten asiat liittyvät toisiinsa on suhteellista — Ja kaikki on kiinni näkökulmasta.” Haluan tällä luultavasti sanoa, että nykytaiteessa lainaaminen ja aineksen uudelleenmuokkaus voivat kommentoida esimerkiksi sitä, että materiaali, josta ammennetaan on yhteistä omaisuutta eikä yhden ihmisen hengen luomus tyhjästä. Liike pysähtyy hetkeksi merkityksen luonnin tai näkökulman ottamisen ajaksi ja sitten taas mennään.

(Mutta eikö tällaiseen virtaan voi hukkua? Jopa niin, että millään ei ole mitään merkitystä?)

*

Milloin ja miten ihminen voi omistaa jotakin? Ovatko jotkin asiat ihmisen hallittavissa? Mervelissä on ainakin yksi rakkausruno. Siinä rakkaus tai sen kohde koetaan tulkintani mukaan ilmiönä, jota ei voi hallita. Jonkin havaitseminen ei ole sen hallintaa vaan huomatuksi tulemista. Jonkin nimeäminen ei myöskään ole sen hallintaa vaan pyrkimystä hallintaan määrittelemällä.

Mervelin Rakkausrunossa sanotaan esimerkiksi näin:

”kosminen uima-allas tai luoja jonka synnytyskanavat

repeävät kun otsatäyhtö  tunkee esiin

kun yritämme kaikin keinoin selvittää

kuinka suuri se on ja mitä kaikkea se kestää”

Tässä ihmistä kiinnostaa koko, jonkin asian mittasuhteet, rajat, jotka ovat määriteltävissä. Ulkoisen määrittelyn jälkeen halutaan päästä käsiksi sen sisäiseen maailmaan, henkeen tai sieluun: ”mitä kaikkea se kestää”, mikä on sen luonto, onko sen ulkoinen muoto rikottavissa sisältä päin? Löytöretkeilijä on röyhkeä, jos hän ei kunnioita kohdettaan.

*

Mervelissä kaikki ei ole ihmeellistä, positiivista, ihmistä läpivalaisevaa alkuräjähdyksestä perittyä kaikkeuden energiaa. Valo synnyttää myös varjoja. Niitä Mervelissä on monen intertekstuaaliselta haiskahtavan viittauksen muodossa. Näistä tartuin erityisesti Pahan kukka -runoon. Pahan kukka vaurioittaa varomattoman, sen hedelmät ja myrkylliset siemenet hyökkäävät arvaamattomasti ja aggressiivisesti. Sitä on vaikea saada hengiltä. Sen pyrkimyksenä tuntuu välillä olevan myös vahingoittaa ihmisten yhtenäisyyttä osoittaen ihmisten eroja ja luoden haitallisia stereotypioita. Mene ja tiedä, mutta parempi on antaa pahan kukan vain kuihtua pois, sillä se on vaarallinen ja sitkeän pirullinen. Todellinen painajainen!

”Pieneksi puuksi kasvettuaan sen voi seisoa nurkassa umpimielisenä

kuin pahojaan tehnyt kersa mutta vaarallisempana.

Jonakin yönä se ehkä kumartuu, noukkii ruukusta kiven

ja iskee nukkujaa päähän murskaten kallon ohuet luut

Näin se luo uudelleen aukileet ja tunkeutuu

raiskaajana limbiseen järjestelmään, sulautuu siihen

mitä tarkoitamme kun lausumme sanan sielu.”

Mervelin varjoisessa osassa on myös kollaasirunoja ja kokonaisuudessa osa toi mieleeni sellaisia synkkiä asioita kuin kuolema, menetys, haitallinen vallankäyttö, tasa-arvottomuus ihmisten välillä ja manipulointi.

Ja edelleen pohdintaan:

”Jos mieli on fantasiaan lukittu ja sokea,

jos nostalgia lukitsee sen yhä uudelleen,

pääsemmekö koskaan vapauteen,

missä kaikki mitä todella tapahtuu ja on,

on?”

*

Mervelin päättää yksi laaja runo: Se ympäröi teidät tuoksullaan. Sinervo on alunperin kirjoittanut sen Musiikkiteatteri Kapsäkille ja se on on julkaistu ensimmäisen kerran Helsingin Sanomissa 1.3.2017, joka on tasa-arvoinen avioliittolain voimaantulopäivä.

Runossa tavoitellaan mervelin olemusta verratessa sitä rakkauteen.

”Ehkä rakkaus hyvinkin on merveli

ja virtailee kaikkiaikaisena aineen vangitsematta.

Historia ei yllä tyrkkimään sitä

uhkiensa jyrkänteiltä,

vaikka saisi meidät revittäväkseen.”

Ja edelleen runon jättämän mielikuvan pohjalta merveli voi olla jotakin lempeästi outoa, jonkinlainen kumma olio, joka vaihtaa alati muotoa ja sijaintiaan ajassa ja tähän verrattuna ”rakkaus ei katoa, se virtaa alati”. Rakkauden perässä ei voi juosta (tai voi, mutta saamatta sitä kiinni) tai yrittää vangita sitä purkkiin tutkittavaksi minkäänlaisilla laitteilla tai kidutuvälineillä. Se löytää luoksesi niin kuin tuoksu.

*

Merveli on kiehtova runoteos. Se kutsuu jättämään taakseen ihmiskeskeisyyden ja havainnoimaan ilmiöitä pintaa syvemmälle ihmettelyllä ja aistien äärimmäisellä ja herkällä virittämisellä. Itsensä etsimisen sijasta voi etsiä rakkautta ja kaikkia yhdistäviä tekijöitä. Mutta ei kai aina tarvitse mennä syvemmälle vaan joskus sitä voi pysähtyä vain ihmettelemään alati liikkeessä olevaa pintaa.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Helena Sinervo: Merveli

2018 WSOY

74 sivua

Kannen valokuva:  Fabian Oefner, sarjasta Iridient (2013-2015)

Kannen ulkoasu: Tom Backström

Arvostelukappale

Merveli kustantajan sivuilla (wsoy.fi)

*

Joitakin muita blogin runokirjoituksia:

Runohaaste! – Koonti vuoden mittaisesta lukuhaasteesta

Runoreaktiot

Runoreaktio: Helena Sinervo: Merveli

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Eino Santanen: Yleisö

Miia Toivio: Pysty hiljaisuus

Sirkka Turkka: mies joka rakasti vaimoaan liikaa

Harry Salmenniemi: Virrata että