Teatteri: Juha Hurme: Lemminkäinen

Jossakin päin Niemeä reilut tuhat vuotta sitten elettiin Rautakautta. Tässä tarinassa on Ema, voimakas äitihahmo, jolla on kaksi lasta. Hän suosii toista ja toisen syntymää hän ei toivonut. Pitkän huiskea Fleming-Lemminkäinen on Eman suosikki ja hukkapätkä jäännöserä Lemminkäinen sai isoveljensä nimenkin lainaan, jotta varmasti muistaisi, että on vain varjo veljestään. Näytelmän kokijana tulin kyllä ajatelleeksi, että F-Lemminkäinen on kyllä aikamoinen tohvelisankari, virran mukana kuljeksija ja tollo siinä missä Lemminkäinen on skarppi tyyppi, joka saa oikeasti jotakin aikaiseksi. Kummallakin sydän paikallaan, joten hyviä ihmisiä kummatkin.

*

Seuraa ainakin juonipaljatuksia

*

Ema vahvana matriarkkana johtaa organisaatiota, joka tuottaa halpaa asetavaraa etelästä lahden toiselta puolelta ja lähettää lapsensa bisnesmatkoille hoitamaan organisaation etuja. Näihin matkoihin kuuluu usein sotiminen. Tästä tuli mieleeni kuinka antiikin tutkija Ari Saastamoinen kirjassaan Tuhat tietä Roomaan kertoo, että expeditio (lat.) ei ole alun alkujaan tarkoittanut tutkimusmatkaa (engl. expedition) vaan sotaretkeä.

Lemminkäisten reissuilla mukana kulkee aseenkantajana maailmanmies Tiera, joka on selvillä persialaisen Avicennan (980-1037) filosofiasta ja uskonnosta, jonka Tiera on itselleen maailmankatsomuksekseen omaksunut. Tieran vaimo Tuira on vahva nainen hänkin ja on saanut osakseen aavistella luonnonmerkeistä kaikenlaisia kohtaloita ihmisille. Eman organisaatioon kuuluu myös sinne myyty Kyllikki, joka on naitettu Fleming-Lemminkäiselle. Jälleen yksi skarppi nainen, joka laittaa hösseliksi, kun kyllästyy urpoilevaan mieheensä ja Eman sortoon, joka kohdistuu häneen klaanin nuorimpana vaimonpuolena.

38543662750_77a260f26c_z

Lopussa kuolevat melkein koko sakki shakeapearemaisesti kertaheitolla miekkaan, jota edelsi kovin silosäikeisesti tai hamletiaanisesti luottomiehensä Tieran kuolemasta runoileva Fleming-Lemminkäinen. F-Lemminkäinen valitsi pupupöksyisyydessään miekan sijasta kylmän tyhjiön lopukseen.

Ema ja Tuira puolestaan surmattiin propagandakoneiston tarpeisiin. Eman organisaation vastavoima Louhivuori on velmu pohjoisen emäntä, johon minulle ainakin sekoittui mukaan faustimaista salamyhkäisyyttä, oveluutta ja bakkanaalista tekemisen meininkiä.

39642499194_51af94e52b_z

*

Aikani ajattelin mitä mitenkin tapahtui.

Jos jostakin jotakin hain niin hakevia haituvia

sanoista sepän säilästä turmion tuivertamasta tuhosta ihmisen inahduksista historian hivuksista 

Jos jotakin kirjoitan, kanavoin sen merkkeihin merkitysten kokijan kohotetun kuolevaisen horinoihin. 

Hengestä ja ihmisestä kirjoitan mitä lavalla tapahtuvi. Se täs roti ja pyrkimys on mitä vakain 

*

Mistä näytelmä kertoi? Mietin tätä aikani. Luultavasti ei mistään. Näin ainakin Aamulehti paljasti Juha Hurmeen sanoneen toimittajille ennen näytelmän ensi-iltaa.

Mitäs tästä hötkyilemään. Tämähän on hyvä juttu, että tekijä ei ennakolta kerro miten näytelmää tulisi tulkita.

Joten minkäslaisia ajatuksia näytelmä sitten herätteli minussa sen nähtyäni?

Vuosi on noin tuhat-jotakin pohjoisessa ja nykyisen Suomen alueella elää joukko ihmisiä, jotka haluavat elää, siis olla olemassa, ja eivät paljon muista välitä kunhan eivät tule omaa juttua sotkemaan. On siis pyrintöjä säilyä hengissä ja nauttia matkasta. Lemminkäiset ovat Emansa sotanappuloita ja työmiehiä Tieroineen kunnes Kyllikki saa tarpeekseen, haluaa valtaa tai ainakin muutosta. Petetty ja sorrettu nainen on vaarallinen voima, jonka aliarvioiminen voi johtaa täystuhoon. Kyllikki liittoutuu Eman vihollisen kanssa ja lopussa kuolevat kaikki paitsi vihollinen. Surkea on ihmisen osa, kun ryhtyy kilpasille itseään vahvempia vastaan ja ei ole strategin lahjoilla varustettu. Sisulla pääsee suhteellisen pitkälle tai ainakin saa yli-inhimilliset voimat (joista kansalliset urheilusankarit on tehty kun oikein silmiiin katsotaan) kunnes kupsastaa kuusesta katajaan. Sisun juuri on raivo alistetusta asemasta ja häviöllä olon tunteesta. Sisu muistuttaa myös paljon hybristä. Hybriksen palkka tulee Nemesikseltä.

Lemminkäinen (as näytelmänä) oli kiinnostava sekoitus erilaisia teatteriperinteitä. Välillä oltiin koulunäytelmien todellisuudessa (kuolihan edes yksi ihminen selälleen toinen jalka koukussa?) ja itselleni tarttui tuntumaksi myös jotakin absurdia, jotakin shakespearea ja vaikka brechtiläistä vieraannuttamista laulukappalein. Näytelmän musiikkikohtaukset olivat usein kuorona toteutettu ja sellaisinaan vaikuttavia. Katsojan osaa näytelmän katsojana koeteltiin myös monologien kautta, joissa henkilöhahmot toivat näkökulmaansa esille toimintaa keskeyttävinä kertojina ja tuntojensa purkajina.

Petetty nainen on kirjallisena hahmona klassikko. Tein ajatusvierailun Kyllikin hahmon kautta Euripideen Medeiaan ja esimerkiksi Louhivuoren hahmon kautta samaisen antiikin klassikkotragedistin Bakkhantteihin. Louhivuori muistutti myös faustimaista hahmoa, joka sekin on kova tyyppiklassikko kirjallisuudessa ja teatterissa. Välillä käytiin Shakespearen todellisuudessa ja F-Lemmingistä tuli herkkä ja syvällinen mies vasta siinä hetkessä, kun kuolema osui kohdalle. Vähän liian myöhäistä, F-Lemminkäinen. Jos olisit skarpannut aikaisemmin eli arvostanut vaimoasi ja puolustanut veljeäsi (vai siskoasi?) Lemminkäistä, niin asiat olisivat voineet olla toisin. Fleming-Lemminkäinen oli kumma narri, joka putosi polvilleen ja viisastui vasta silloin kun elämän reaaliteetit osuivat kohdalle. Tragikoominen hahmo.

Näytelmässä piikiteltiin. Ei huumeita Puujalka – hoo! vaan kaikenlaiselle sellaiselle nyky-yhteiskunnalliselle keskustelulle ja asenneilmapiirille, jolla rakennetaan muureja ihmisten ja ihmisten ja heidän omien tunteidensa välille. Juha Hurme palautti ruotsinkielen ja Suomen ruotsinkielisten kulttuuriperinnön keskusteluun Finlandia-palkintopuheessaan. Lemminkäisessä puhuttiin ruotsia yhdessä kohtauksessa ja jos vittu, puuro ja lungiutuminen eivät tulleet ruotsinkielisestä puheesta selväksi, niin niitä katsoja saa tihrustaa piirtoheitinkalvoteksteinä takaseinältä. Eman puheissa ja asenteissa puolestaan tuli minulle katsojana selväksi, että organisaation johtaminen hoidetaan nepotismilla ja jargonilla. Suosikiksi valitaan tyhmä keulakuva ja muut puhutaan pyörryksiin helvetin hienoilla lauseilla, joissa voi kyllä olla ihan oikeasti sisältöäkin ja pointteja kolmesta useampaan, mutta saattaa sulkea ulos sellaiset, jotka kaipaavat lihaa luiden ympärille. Tykyily nousi myös yhdeksi taukojumppapalaksi Louhivuoren muovatessa joukkojaan tehokkaiksi. Siinäkö hänen salaisuutensa johtajana? Ei se, että työkykyä esimerkiksi ylläpidetään kivaksi naamioidulla yhteisliikuntasessiolla vaan sillä, että työntekijät saadaan tekemään jotakin suhteellisen hölmönoloista aktiviteettia, jota jokainen voi hävetä jälkeenpäin omissa oloissaan. Ryhmähenki voimistuu tai tihentyy, kun taustalla on kollektiivisesti jaettu häpeän hetki. Laitoin tähän vähän omaani nimimerkillä kokemusta on epäonnistuneesta tykyilystä. 

Tulin pohtineeksi esityksen jälkeen myös kaveria ei jätetä ellei ole oma henki lähdössä -mentaliteettia ja Niemen monituista kulttuurielämää. Kauppaa käydään yli rajojen (voi tarkoittaa myös sotimista), kieliryhmiä on monia (jopa suomeksi) ja ajattelun juuria on tuotu Niemelle maailmanmatkaajien mukana. Näytelmän käsiohjelmassa on pitkät pätkät Juha Hurmeen Niemestä, josta voi saada esimerkiksi tulkinnallisia tai sitten vain opettavaisia ajatelmia näytelmän miljööseen ja sen henkilöhahmojen todellisuuteen.

*

En löytänyt näytelmästä yhtä alusta loppuun samaistuttavaa henkilöhahmoa. Otetaan uudestaan. En löytänyt näytelmästä minulle sellaista henkilöhahmoa, johon samaistuin näytelmän alusta loppuun. Paloja sieltä, tuota tuolta, mutta en ollut yksikään näytelmän hahmoista näytelmää seuratessani. Tämä juttu toimii minulle. Olen ulkopuolinen katsoja. Toki voisin pohtia, että johtuiko tämä siitä, että henkilöhahmojen motiivit jäivät minulle ajoittain epäselviksi ja/vai olivatko he minulle enemmänkin henkilötyyppejä, karikatyyreja jostakin? Esittivätkö he jotakin tunnetta, mielipidettä, olemisen tapaa? Katsoja-tulkitsija-esitysfiilistelijä pääsee helpolla minun tapauksessani kun ei tarvitse ryhtyä pohtimaan syvemmin henkilöhahmojen psykoloogillisia rakennelmia.

Psykologinen realismi ja vaikka Henrik Ibsen is so last (last) century. Psykologisen realismin bongasin lukiessani kaunokirjallisuuden historiaa. Todettakoon, että perinteisessä mielessä kaunokirjallisuudelta toivotaan psykologista realismia. Ei tämä kyllä mikään tietokirjakaan ollut kun puuttui lähdeviitteet ja -luettelo, asiasanahakemisto, henkilöhakemisto ja tutkinto. Ja heitetään tähän vielä vaikka tällainen ajatelma: Esitys on audio-visuaalis-plastinen tutkielma kirjallisessa muodossa olevasta näytelmästä. Jodotan virtuaalisesti paikallisesta kirjastosta ntamon kustantamaa tekstiä Juha Hurme: Lemminkäinen. Kohtasin esityksen aikana joitakin kielenhahmottamisen komplikaatioita. Ja tykkään myös lukea näytelmiä.  

No niin.

Tähän loppuun lainaus Gaudeamuksen sivuilta heidän vuonna 2017 julkaisemansa Quentin Meillassouxin Ääreellisyyden jälkeen -teoksesta. Gaudeamuksessa esittävät kirjan olevan spekulatiivisen realismin ajattelusuuntauksen avainteos. Mukaan tarttui myös teoksen suomentajan ja jälkisanoittajan ajatuksia.

”Kaikki todella voi romahtaa – niin puut kuin tähdetkin, niin tähdet kuin laitkin, niin fysikaaliset kuin loogisetkin lait. Eikä tämä johdu siitä, että jokin ylempi laki määräisi kaiken tuhoutuvaksi. Sen sijaan syynä on ylemmän lain puuttuminen, lain, joka kykenisi säästämään tuhoutumiselta tietyn olion, oli se mikä tahansa.”

”Meillassoux vaatii äärellisyyden jälkeiseltä ajattelulta kylmäpäisyyttä, luopumista ’sielun väristyksistä’, niistä subjektiivisista tunnekuohuista, jotka ulkopuoli herättää, mutta hän jättää tulevien töidensä selvitettäväksi, mitä totuus tarkoittaa subjektin kannalta. Tätä Äärellisyyden jälkeen ei juurikaan selvitä, ainakaan systemaattisesti. Toisaalta Meillassoux itsekin korostaa teoksensa luonnetta pelkkänä avauksena: sen on tarkoitus vain ’vakuuttaa, että ajattelun absolutisoivan merkityksen löytäminen on paitsi mahdollista myös polttava tehtävä’.”
Ari Korhonen / Suomentajan jälkisanat

Lähde: Gaudeamus (Quentin Meillassoux: Ääreellisyyden jälkeen)

*

Oikeasti loppuun haluaisin kehua esityksen toteutusta. Pidin ihan helvetisti karusta tai yksinkertaisesta lavastuksesta ja rekvisiitasta. Keskityttiin oleelliseen ja tekemisen meininkiin. Musiikkia ja etenkin kuorokohtauksia jo kehuin yllä. Ne toimivat itsenäisesti ja samalla osana kokonaisuutta irtaannuttaen minut esityksen kokijana ajoittain rempseäksi puskafarssiksi heittäytyvästä meiningistä lavalla. Pidin myös siitä, että yleisöä puhuteltiin paikka paikoin suoraan tai niin ainakin tulkitsin sen, jos näyttelijä esittää monologinsa kohti yleisöä. Tämä puhe on sinulle, miten reagoit? Ei tullut sellaista oloa, että näyttämön ja katsojien välissä olisi lasiseinä (miten ikinä tämän haluaakaan ymmärtää) tai television ruutu, josta katsoja tarkkailee esitystä. Katsojat hengittivät samaa ilmaa lavalla työskentelevien kanssa yhdessä tilassa. Ja helvetisti pidin myös näytelmän soundimaailmasta. Muusikkojen työskentely ja rikkaan ääniefektirepertuaarin tuottaminen oli tehty näkyväksi myös yleisölle. Muusikot olivat osa esityskokonaisuutta eivätkä jemmassa jossakin montussa ja ääniraidoilla. Pidin paljon myös henkilöhahmoihin ja heidän kauttaan esitykseen upotetuista ele- ja liikekieli kommunikaatiosta esimerkiksi siinä kuinka Ema ja Kyllikki kohtasivat toisensa. Näissä kohtauksissa oli jotain alkukantaista ja eläimellistä läsnä, reviirin ja arvovallan puolustuksen tuntua. Vietit vievät ja sanat eivät aina vie viestiä tehokkaimmin perille vaan liike ja ruumiillinen kommunikointi. Mahtava tunnelma luotu kahden asemastaan kilpailevan naisen välillä matriakkavetoisessa yhteisössä.

Komedia on vaikea laji, mutta tässä näytelmässä se toimi. Nauru toimii parhaimmillaan varaventtiilinä ja katsomon pimeydessä anonymiteetti on taattu omille repeämisille. Ei tarvitse välittömästi huolehtia miten kanssaihmiset reagoivat huumorintajuusi. Kerran kuitenkin jouduin sensuroimaan omaa reaktiotani. Tiera oli kaatunut ja Fleming-Lemminkäinen käynnisti Shakespearelta haiskahtavan monologinsa. En halunnut nauraa toverin kaatumiselle, en toisen surulle vaan sille, että oivalsin siinä hetkessä jotakin. Harmikseni en muista enää mitä.

40308251812_f0974267f0_z

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad

Kuvat: Kansallisteatteri, Valokuvaaja: Tuomas Mattila

Esitys koettu Kansallisteatterin bloggariklubilaisena

Kansallisteatteri, Pieni näyttämö: Lemminkäinen

Rooleissa: Marja Salo (Lemminkäinen), Tomi Alatalo (Fleming-Lemminkäinen), Kristiina Halttu (Ema, edellisten äiti), Saara Kotkaniemi (Kyllikki, Flemingin puoliso), Antti Pääkkönen (Tiera, Lemminkäisten aseenkantaja), Terhi Panula (Tuira, Tieran puoliso), Cécile Orblin (Louhivuori, vastavoima), Oskari Lehtonen (muusikko), Jesse Ojajärvi (muusikko).

Ohjaus ja teksti: Juha Hurme

Lavastus ja pukusuunnittelu: Heini Maaranen

Musiikki: Petra Poutanen-Hurme

Taiteellinen äänisuunnittelu: Petra Poutanen-Hurme, Oskari Lehtonen ja Jesse Ojajärvi

Valosuunnittelu ja heijastukset: Kalle Ropponen

Koreografia: Saara Hurme

Taistelukoreografia: Seppo Kumpulainen

Naamioinnin suunnittelu: Laura Sgureva

Käsiohjelmasta lainaus:

”Aleksis Kivi, Marketta Vaismaa, William Shakespeare, Kai Nieminen, Henna Raatikainen, Eino Leino, Petra Poutanen, Quentin Meillasoux, Väinö Linna, Aristoteles, Friedrich Nietzsche, Lauri Viita, Väinö Nuorteva ja Suomen kansa ovat auttaneet käsikirjoituksen teossa.”

*

Euripideen Bakkhanteista olen kirjoittanut:

Euripides: Bakkhai, Almeida Theatre – jumalista ja ihmisistä

Toiseus Euripideen näytelmissä Medeia ja Bakkhantit

Mainokset

J.K.Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Jo vain. Aion kirjoittaa Harry Potterista ja tässä erityisesti J.K.Rowlingin supersuositun kirjasarjan ensimmäisestä osasta, joka julkaistiin englanniksi 1997 siis reilu 20 vuotta sitten. Tai en ehkä kirjoita ihan perinteisellä tavalla, koska uskon, että tarina ja henkilöhahmot ovat monille hyvin tuttuja. Jos ei kirjallisina hahmoina, niin ainakin elokuvien kautta.

Ja heti alkuun tunnustus. En ole koskaan lukenut Harry Pottereita. En tiedä syytä tähän. Elokuvat olen nähnyt moneen kertaan ja tämä hieman vaivasi lukukokemustani, sillä en päässyt itse luomaan kirjan maailmaa mielessäni vaan henkilöhahmot ja miljööt kopioituivat melkein sellaisenaan suoraan kirjan sivuille. Onneksi Rowlingin tarinaa ei oltu ihan suoraan kopioitu elokuviin, joten jotain jäi vain minun ja kirjan maailman väliseksi.

Minulla on useita eri tapoja valita luettavat kirjani. Harry Potter – sarja on ollut pitkään lukulistallani ja kenties luen tämän vuoden aikana loputkin sarjan kirjat. Minulla on tällä hetkellä useampi kirjasarja kesken, mutta ehkä yksi vauhdikas ja viihdyttävä fantastinen velhotarina mahtuu vielä joukkoon mukaan. Se, että Harry Potter on ollut pitkään lukulistallani ei kuitenkaan ollut ensisijainen syy valita tätä kirjaa luettavakseni. Valitsin kirjan, koska halusin jotain lukea jonkin viihdyttävän fantastisen tarinan sairastaessani jotain mitä-lie-super-flunssa-influenssa-tautia, jonka onnistui saamaan juuri sopivasti ennen joulua itselleni. Olen melko intohimoinen lukija, mutta flunssapäisenä ja keuhkot (ja aivot) ylös röhivänä lukeminen ei oikein onnistu. Ei ainakaan mikään perushaastava uusi tuttavuus tai paljon rakastamani runot. Ilmeisesti yritän tässä sanoa, että kaipasin jotain helppoa luettavaa, jonka äärellä viihdyn ilman erityisiä ponnisteluja. Harry Potter toimi oikein hyvin. Viihdyin kirjan parissa.

No, mitä kertoisin Harry Potterista? Ajattelin tarttua kirjaan koulunkäynnin näkökulmasta. Kumma näkökulma, mutta tuntuu, että tästä kirjasta on jo sanottu ja kirjoitettu vaikka mitä. Minkälainen koulu Tylypahka on?

Tylypahka ei ole ihan perinteinen koulu. Siellä opiskellaan tietoja ja taitoja, joita jokainen velhoksi ja noidaksi syntynyt tarvitsee. On käytännön treenejä (luudalla lentäminen, taikajuomat, muodonmuutokset ja niin edelleen) ja teoriaa käytännön tueksi. Minua ainakin kiinnostaa myös teoriapuoli, jotta ymmärrän  m i k s i  asioita tehdään niinkuin niitä tehdään. Ja historiaa tottakai, koska kyllä jokaisen velhon ja noidan tulee tietää omasta kulttuuristaan ja sen sen juurista.

Tylypahka on koulu, jossa vietetään opiskelukavereiden kanssa kokonainen lukuvuosi. Lomilla pääsee kotiin. Koulu ja asuminen on yhdistetty yhteen pakettiin. Kyseessä on siis melko perinteinen sisäoppilaitos. Ja Tylypahkan tapauksessa myös sekakoulu, koska siellä opiskelee niin tyttöjä kuin poikia.

Tylypahka vaikuttaa lisäksi yksityiskoululta, sillä sen toimintaa rahoitetaan koulumaksuilla. Harry Potter – asiantuntijat voivat korjata minua, jos heillä on tietoa muista rahoituskanavista. Esimerkiksi tukeeko Tylypahkaa taloudellisesti jotkin velhousmaailman yritykset tai valtiolliset (?) laitokset, kenties Taikaministeriö?

Sisäoppilaitoksen tuntua Tylypahkaan tuo myös oppilaiden jakautuminen omiin tupiin. Tylypahkassa niitä on neljä ja näihin oppilaat jaetaan ennen ensimmäisen lukukauden alkua julkisella valintaprosessilla, joka on hyvin omaperäinen, mutta velhomaailmaan taatusti sopiva. Näissä tuvissa koululaiset opiskelevat pääosin omilla tunneillaan, mutta on myös tunteja, joilla eri tupien koululaiset opiskelevat samanaikaisesti. Näin esimerkiksi luudalla lentämisen opetus oli järjestetty yhteisopetuksena.

Tupien välillä on kilpailua ja uskollisuus omalle porukalle on tärkeää. Tylypahkassa palkitaan ja rangaistaan yksittäisen oppilaan tekoja kollektiivisesti. Oma tupa saa tai menettää pisteitä sen mukaan miten tuvan jäsenet toimivat Tylypahkan todellisuudessa. Pisteiden menetys ei kuitenkaan ole ainoa rangaistuskeino. Jos oppilas rikkoo sääntöjä,  hän saattaa saada myös jälki-istuntoa. Jälki-istunnossa saattaa joutua tekemään jotain yhteiseksi hyväksi kuten esimerkiksi auttamaan koulun henkilökuntaa toimissaan.

Tulin myös pohtineeksi, että Tylypahkaan ei taida olla pääsykokeita. Koulun ovet aukenevat vain niille, jotka ovat velhoja tai noitia. Tämä tuntuu jättävän täyspäiset jästit ulkopuolelle, mikä minua vähän harmitti. Jos jästi on kiinnostunut velhoudesta tai noituudesta, niin hänellä ei ole mahdollisuutta opiskella sellaiseksi, koska se ei ole hänen syntymäominaisuutensa. Onneksi jästiperheistä lapsia kuitenkin otetaan kouluun kuten esimerkiksi superlahjakas oppilas Hermione. Valitettavasti joidenkin mahtavien velhosukujen vesat ovat kuitenkin sitä mieltä, että edes noita- ja velhokykyiset jästiperheinen lapset eivät kuulu Tylypahkaan. Ja onneksi kaikki Tylypahkassa eivät ajattele näin.

Tylypahkan opiskeluympäristö tuntui minulle välillä aika vaaralliselta. Se on vaarallisen oloisen metsän vieressä, jossa kulkee hyvin arvelluttavaa porukkaa vaikkakin myös jotain niin kaunista ja puhdasta kuin yksisarviset. Lisäksi koulun tiloihin on otettu kaikenlaisia hengenvaarallisia otuksia kuten peikkoja ja kolmipäisiä koiria. Ja kirjastojen ystävänä olin suorastaan kauhuissani, että kirjastossa olisi jokin alue kirjoja, joihin ei ole pääsyä. Siis että olisi olemassa niin vaarallisia kirjoja, että niitä saa lukea vain valvotusti kirjojen sisältöön valmistautuneet ja perehtyneet. Velhojen ja noitien maailma taitaa olla monella tapaa hyvin erilainen kuin jästien tai ei-taikaihmisten (non-magic folk)

Tylypahkan lukuvuosi päättyy kokeisiin. Niihin päntätään kirjoista asioita ja harjoitellaan lukuvuoden aikana opittuja taitoja. Oli mukava lukea, että koululaiset tukevat toisiaan tenttien edellä ja siis opiskelevat loppukokeisiin yhdessä.

En oikein tiedä, mitä kirjoittaa koulun opettajakunnasta. He vaikuttivat minusta hyvin päteviltä paitsi Orave. Kalkaroskin vaikutti hieman ikävältä tyypiltä, jonka tunneilla saattaisi olla epämukavaa. Koululaisten kiusaaminen ei ole kivaa. Se on todella ikävää ikätoverien kesken (sitä valitettavasti tapahtuu myös Tylypahkassa), mutta ikävältä se tuntuu myös silloin, kun kiusaaja on aikuinen ihminen ja kaiken lisäksi opettaja. Mitenköhän tuollainen opettaja voi olla kenellekään inspiroiva opettaja? Inspiroi korkeintaan kiusaajaksi siis sellaiseksi tyypiksi mikä Draco on.

Olisinko halunnut opiskella Tylypahkassa, kun olin lapsi ja nuori? Tottakai! Sisäoppilaitos tällaiselle suomalaiseen koulujärjestelmään tottuneelle tuntuu vähän vieraalta, mutta jos olisin syntynyt noidaksi, niin olisihan se etuoikeus opiskella Tylypahkan kaltaisessa koulussa. Vaikuttaa nimittäin siltä, että yksikään koulupäivä ei ole samanlainen ja kaikenlaista ihmeellistä voi tapahtua minä hetkenä hyvänsä. Jästimuksulle sellainen voisi kyllä olla vähän uuvuttavaakin, sillä velhojen todellisuus olisi jotain sellaista, mihin ei ole tottunut omassa kasvuympäristössään. Toisin olisi kai niiden kohdalla, jotka tulevat velhoperheestä, mutta velho- ja noitaperheiden lapsilla on varmasti omat paineensa ylläpitää perinteikkään sukunsa mainetta yllä. Niin Harry, Ron kuin Dracokin tuntuivat olevan hieman perhetaustojensa vankeja omilla tavoillaan. Oli niin tai näin, niin kuitenkin ajattelen, että jos jästimaailmassa kokisin itseni ulkopuoliseksi noitana tai velhona, niin Tylypahkassa ainakin saisin olla rauhassa sitä mitä olen ja kasvaa samanhenkisten kanssa.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

J.K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi

Suom. Jaana Kapari-Jatta, 1998, Tammi

335 sivua lainattu kirjastosta

 

 

Maria Matinmikko: Valkoinen (2012) ja Musta (2013)

Valkoinen on Maria Matinmikon esikoinen, jolla hän voitti Ylen Tanssiva karhu -palkinnon. Luin runokokoelman jatkuvien kuvien ja tilojen sarjana, joka tapahtuu unessa, unissa. Keskeisiä näissä kuvissa vaikuttavat olevan vesi-elementit, ruumiillisuus (ruumiinosat), sääilmiöt ja ajankohdat.

”Sellaisia iltapäiviä ja alkuiltoja, että kaulat avautuvat solisluiden kohdalta ja tuuli puhaltaa läpi. Veret ryöppyävät ja kovettuvat. Alkuvettä, viimeistä vettä.

Ihmiset polvistuvat oman ruumiinsa sisään. Rukoilevat laivojen syntyvän.”

Matinmikon toisessa runokokoelmassa Musta  ollaan edelleen ruumiiden äärellä, mutta Valkoisen unenomaisuus on vaihtunut maalaismaisemiin, kenties eri aikakausina sekä joihinkin muistojen tapaisiin tiloihin.

Matinmikon runokieli on proosallista. Mustan voi ajatella jopa olevan enemmän proosateos, sillä siinä lauseilla tuntuu olevan enemmän asiasisältöistä ja kieliopillista (syntaktista vai syntaksista?!) yhteyttä toisiinsa verrattuna Valkoisen fragmentteihin.

Kokoelmissa esitetään melko paljon kysymyksiä ja kuvaillaan asioita sanoilla, joita erottavat toisistaan pilkut. Siis kuin jonkinlaisia proosallisina sanaketjuina. Kysymykset ovat kuitenkin läsnä ja en ole varma etsitäänkö niihin edes tyhjentävää vastausta vai antaako kertoja vain rajat joiden sisällä vastausta on muotoiltavissa.

”… Miten hän kantaa talvea? Miten minä kannan hänen ajatuksiaan ja ihoaan? Miten talvi irtoaa hänen ruumiistaan? Miten kesä puhkeaa siihen?

Yritän ottaa etäisyyttä, mutta kietoudunkin kankaisiin. Suupielistäni alkaa valua unta, laineet. Hohtavanvalkoiset joutsenet aalloissa. Puskat. Kohta seinät taittuvat kasaan ja tausta laajenee.

Seison hänen edessään kuin siirtolohkare, autiomaa tai tuulessa hämmentynyt puisto – maiseman vartija hänen unensa reunalla.”

Valkoisen kuvissa on jotakin surrealistista ja samalla shamistista. Mystinen valkoinen muuli ja muut eläimet nousevat runokielen pintaan. Unikuvat ovat myös kuin maisemia. Maisemia ihmisiin, historiaan ja – no, maisemaan, joka kertojalle näyttäytyy edessä. Maisema siis konkreettisena, maisemamaalaus, ikkunasta avautuva maisema. Ja maisemaan voi jopa haluta sulautua ja kohdata hiljaisuus.

”Sumulla ja merenrannalla on kyky palauttaa ihminen hiljaisuuteen – palauttaa ihminen siihen, mistä hän on koko ajan eksyksissä.” Ja hiljaisuudesta on tämänkin aforistinen tekstikatkelma: ”Hiljaisuus ei katoa koskaan, mutta ihminen katoaa.”

Ajattelin Valkoista lukiessa, että vain runoteos voi tehdä mahdolliseksi sen, että valkoinen varis istuu lumisessa pensaassa ja ennen kuin tuo varis pyrähtää hymyillen lentoon, runokertoja tekee nostoja kollektiivisista sotakokemuksista.

”Tämä maa ei ole sodassa, mutta sota kantautuu tänne. Yhteinen tietoisuus. Hirveä passiivinen osallistuminen.”

Valkoinen hajoaa loppua kohden painajamaiseksi ruumiskollektiivin kelluntatilaksi aaltoina meren rannalla, josta kertoja yrittää nousta. On tapauksia ja on muistumia ja lopulta painajaisesta noustaan autereiseen kevään valoon, lempeään rahoittavaan kevään alkuun ennen kuhinaa.

”juuri syntynyt: vailla mieltä ja tietoa, vain hengittävä ja elossa, voimistuva liekki.”

Mustassa on edelleen Valkoisesta tutulta tuntuvia ruumiita ja maisemakuvia. Vesielementit ja säätilat ovat vaihtuneet maisemaan metsänlaidalla ja maaseutuun, jossa on kollektiivinen mummola, jossa juodaan kahvia pienistä sievistä kupeista. Musta on Valkoiseen verrattuna yllättävän konkreettinen ja samalla Valkoisen varjo. Aika (on) paradoksaalista.

”Valkoisen sävyjä liehuu maisemassa hämmentävän paljon. Niiden tutkiminen huumaa. On häkellyttävää kuvitella, miltä maisema näyttää kesällä. Entä syksyllä ja keväällä? Juuri maiseman valkoisuus antaa tähän mahdollisuuden. Valkoisuus pitää sisällään kaikki mahdollisuudet ja ei mitään. Mustuus on täytettä: jokin on jo niin tiheää, että se on tummunut mustaksi. Arvoitukseksi.”

Valkoisen maiseman kuvauksesta mieleeni tuli seuraava Eila Kivikk’ahon upea haiku kokoelmasta Ruusukvartsi (1995):

”Luovuin kaikesta

niin kuin maisema teistään

lumien tullen”

Tyhjyys ja sen vastapainona muistot aikaan kiinnittyvinä artefakteina ja unet ajasta irtaantuneina olentoina. Ruumis on kiinteä todellisuus, mutta minkälainen ja mitä sillä tehdään? Mitä se kokee, mitä muistaa? Mistä se alkaa ja mihin se päättyy? Paradoksaalisuus herättää kysymyksiä. Tätä tekee runous.

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Maria Matinmikko: Valkoinen. 2012 ntamo 100s. ja Musta. 2013 Mahdollisen kirjallisuuden seura 87s. Runokokoelmien kansien kuvat Maria Matinmikko.

Lainattu kirjastosta.