Stina Saari: Änimling

Miten kommunikoida väkivallan tapahtuman jälkeen? Miten kommunikoida väkivallasta? Mitä väkivallan kokemus tekee kommunikaatiolle?

Stina Saaren esikoisrunoteos Änimling ei ole helppoa luettavaa, jos kaipaa selkeää ilmaisua ja kaunista runokieltä. Änimling on kummallinen, koska sen kertojaminä on asetettu välitilaan. Keho on särjetty, mieli on särjetty, joten ei voi olla yllätys, että kieli on myös särjetty. Yksi vaihtoehto on tarjota tyhjää sivua, olla kommunikoimatta, Änimlingissä on kuljettu toista reittiä. Änimling kommunikoi – onko lukija valmis?

Änimling on minulle visuaalinen runoteos. Sen runot on aseteltu huolella sen sivuille. Tekstissä on ajoittainen spontaaniuden tunne, äääääääääänteitä, älähdyksiä, vingahduksia, maanisia rutistuksia jostakin jostakin jostakin siis siitä jostakin. Runoteoksen visuaalisuus on sen väline ja viesti. ToistaN. Välinen ja vie est i. Runot antavat sanat tunteille ja kielelle, kommunikaatiolle ja sanoina, kirjaimina välittävät viestin.

Änimling on minulle myös auditiivinen runoteos. Sen runot ovat äänekkäitä, äänellisiä. Kokeilkaa lukea Saaren runoja ääneen, ja kenties havaitsette, että runot ovat myös fyysisiä tai kehollisia. Ääni tulee runominän kehosta. Äännähdyksiä, ölinää, murinaa, sihinää, huohottamista, hohottamista, pulinaa, loputtomalta tuntuvaa pulinaa, liikettä. Vahvaa, energista, voimakasta. Ensimmäisen lukukerran jälkeen koin lukeneeni jonkin nykytanssin sooloesitystä, jossa on jotain vuosisataisen takaista kubistista ja dadaistista nytkähtelyä ja alkukantaista voimaa.

Änimlingin sanat ja sanaryppäät ovat kummia. Ne katkeavat ja halkeilevat, niiden kirjaimet ovat hysteerisiä, joskus hitaita syttymään ja paikoin oikukkaita. Kielellä on oma mieli, jota runominä ei hallitse vaan hän on kielen purkauksien armoilla. Tuntuu väkivaltaiselta sekin elleivät sanat sitten voimaannuta. Kielen käyttö voi myös voimaannuttaa. Asiat on purettava ulos, vaikka sitten kommunikaatio toisen ihmisen kanssa kärsisi.

Änimlingin todellisuus tuntuu pirstaleiselta. Sanat, viestit, kommunikaatio on vääntynyt, vääntelehtivä. On sanapurkauksia, on sanajumeja. Hikahtelua, hihahtelua, lastenlorumaista näennäismerkityksetöntä pulputusta, joka on kuitenkin kommunikaatiota, jolla on merkitys. Ne ovat nonsenseä, silloin kun tunnelma, olotila on nonsenseä. do not make sense sensei.

Runoteoksessa oli myös huumoria ja voimaa, joka kumpuaa runominästä. Pohjasävy ei ole katkera eikä ahdistavan surullinen tai kaihoisa. Häiritsevä se voi olla, koska ihmisistä tunnutaan odottavan eheää kokonaisuutta, vaikka kuka sellainen oikeasti olisi?

Änimling ei tyhjentynyt minulle yhdellä eikä kahdella lukukerralla, mikä on minulle merkki kiinnostavasti runoteoksesta. Sen ”maailma” todellisen tai tajunnan ja epätodellisen välillä on liikkeessä. Liminaali on tila, jossa mitä tahansa voi tapahtua ja mitä siellä tapahtuu jää sinne ellei se purkaudu todellisuuteen. Jotkut myös eksyvät sinne, eivät koskaan pääse pois ja toiset eivät halua päästä pois. Liminaalista voi päästä kuitenkin ulos ja jättää taakseen välitilan kokemuksen. Paluun jälkeen aletaan kommunikoimaan ja luomaan merkityksiä tapahtuneelle. Jotkut palanneista ovat profeettoja, toiset kylähulluja ja kolmannet vaikenevat, koska heitä ei ymmärrettäisi kuitenkaan. Muitakin vaihtoehtoja on, mutta kolme tuntui jotenkin maagiselta luvulta.

*

Änimlingistä on hankala irroittaa esimerkkirunoa. Blogipohjani ei salli riveillä leikkimistä. Tylsää. Löysin kuitenkin yhden lainauksen, jonka haluan jakaa tähän lopuksi tekemättä toivottavasti väkivaltaa (!) Änimlingin kokonaisuudelle :

”1. Ammotan.

2. Nielaisen auringon.

3. FUUUUMMMMMMM”

(Lainaus s. 39-41)

*

änimling-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Stina Saari: Änimling

2018 Teos

Ulkoasu: Jenni Saari

71 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Veera Antsalo: Imago

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

Runoreaktiot!

Runoteoksia

 

 

 

Mainokset

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

En kykene kirjoittamaan johdantoa tähän blogitekstiin, joka käsittelee Tuukka Pietarisen esikoisrunoteosta Yksin ja toisin. Menen siis suoraan asiaan ja alla kokoelma vaikutelmia ja reaktioitani Pietarisen runouteen.

”Kaksi peiliä joiden välissä ei ole ihmistä

Kaksi ihmistä joiden välissä ei ole peiliä” (s. 21)

Koin lukevani runoja, jotka ovat kuin matemaattinen tai logiikan piiriin kuuluva ongelma, joka voi tai voi jäädä ratkaisematta. Koin lukevani arkijärkeilystä irrallisia absurditeetteja ja kysymyksiä (ilman kysymysmerkkejä), joilla on oma sisäinen logiikkansa.

Runoteos antoi vaikutelman peileistä, peilisalista, mutta myös symmetrian tavoittelusta ja kokonaisuuden kaipuusta, kun käsissä on kaksi puolikasta, jotka sopivat tai ovat sopimatta toisiinsa.

Yksin ja toisin on kieleltään näennäisen yksinkertaista. Runous on toteavaa, pedanttia, kliinistä, mutta silti täynnä informaatiota, joka taipuu enemmän järkeen kuin tunteeseen. Koin lukevani tutkielmaa, probleemeja, yhtälöitä, arvoituksia. Läsnä oli logiikan ehdottomuus, sen joustamattomuus, säännöt, jotka on tarkoitettu rikottaviksi, jos on kapinallinen.

Runoteoksen luomassa todellisuudessa ihminen voi menettää päänsä aukiolla ammottavaan aukkoon uhrilahjana yhteisönsä jatkuvuuden ja olemassaolon eduksi, kävellä suoraan eteenpäin, kulkea poikkisuoraa janaa pitkin välittämättä maapallon palloisuudesta tai uida kohti ulappaa koskaan saavuttamatta sitä.

Runoissa oli läsnä jonkinlainen ymmärtämättömyys tilanteiden kokonaiskuvasta ja toisen ihmisen vaikutuksesta.

Runot avautuivat minulle visuaalisina kuvina ja kuva-arvoituksina. Runo on kuva. Näiden kuvien äärelle mieleni teki pysähtyä ja antaa kuvan vaikuttaa ja antaa kuvan herättää ajatuksia, ajatuskulkuja. Kuvalla on raamit ja harvoin koin tarvetta paeta raamien ulkopuolelle. Jotkin runoista toki tuntuivat enemmän kuva-arvoituksilta, paradokseilta oikeastaan, jotka joko pakenivat merkityksen luontia tai sitten pakenivat jopa kuvailua ja siis sitä, että kykenisin määrittelemään tai erittelemään mitä kuvassa on.

Paradoksien tai arvoitusten äärellä olemista voisin kuvata myös näin: Pelaan palapeliä. Joitakin paloja on jo oikeilla paikoillaan. Etsin kädessä olevalle palalle paikkaa. Näen tai oivallan mihin se kuuluu, mutta en laita sitä siihen vaan lasken palan takaisin pöydälle. Jään katsomaan kohtaa, johon pala kuuluisi ja minut valtaa tunne, että jotain puuttuu.

Runoteoksen minulle tarjoamiin väljästi tulkittuihin paradokseihin kuului myös toisteiset ketjut, joiden päät löytävät toisensa ja en enää tiedä mikä on alku ja loppu (onko sillä väliä?). Tai paradoksilta tai arvoitukselta tuntui myös sellainen runoluenta, jossa mieli on valmistautunut ongelman ratkaisuun saadakseen asiat päätökseen, mutta runo ei raamitettuna kuvana tarjoa ratkaisua. Tämä oli enemmänkin kiehtovaa kuin ärsyttävää. Ärsyttävää on enemmänkin se, että tiedän, että ratkaisu on olemassa, mutta en löydä sitä.

Koin Pietarisen runojen äärellä olevani myös ajatusprosessien tutkimuksen äärellä. Mitä reittejä ”järkeillään”, kuljetetaan ajatuksia, miten tullaan johtopäätöksiin ja mikä kiinnostavinta: voiko nähdä toisin? Totunnaisuus kaikelle ihmisen historian, ajattelun ja kulttuurin roippeelle on syytä heittää romukoppaan ja keskittyä yksinkertaisiin ajatusprosesseihin logiikan kanssa. Runot saattoivat tuntua myös absurdeilta, mutta se oli lukukokemuksessani enemmän näennäistä, koska ”absurdillakin” tuntui näissä runoissa olevan oma logiikkansa.

Välillä kuitenkin tuntui, että runokuvalla ei ollut selkeitä rajoja. Tämä oli kiinnostava haaste. Rajojen ja rajallisuuden katoavaisuus, totunnaisuus, tuttujen olosuhteiden katoaminen sai aikaan lukutunteen kuin painovoima olisi lähtenyt lomalle ja ovella huikannut, että nähdään parin runon päästä. Näissä tilanteissa koin katsovani kuvaa, joka kuoriutuu kerros kerrokselta, osa osalta ja roolini oli seurata omaa ajatusprosessiani jännittäen mitä tapahtuu seuraavaksi. Joskus tuntui, että yksittäinen runo voi olla jostakin kokonaiskuvasta kuorittu kerros, jolloin runo kuvaa vain tuon yhden kerroksen, sen mahdollisuuksia ja sen pinnalla olevaa toimintaa.

Kaiken kaikkiaan niin raamilliset kuin raamittomat runokokemukset tuntuivat peliltä, leikiltä, kokeilulta – ajattelu- ja toimintamallien kokeilulta. Tyyliin: jos otan tämän osan pois joko kokonaan tai siirrän se tuohon, niin mitä tapahtuu. Palapeliin tämä ei toimi, jos hakee eheää toimivaa kokonaisuutta, mutta luovaan leikkiin kylläkin.

Runojen tunnelma oli rauhallinen. En kokenut lukevani mitään näppärää ajatusneppailua, joka rimpuilee, sinkoilee, tempoilee maanisen vinhasti sinne-tänne. Tuntui kuin olisin rauhallisessa taidegalleriassa, kenties ihan yksin ja etenin kuva kuvalta salista toiseen. Ja mikä huomionarvoista sinäänsä, että tuo kyseinen galleria olisi kokemukseltaan ajaton. En koskaan tulisi tietämään vietinkö sillä tunnin, puolipäivää, päivän, viikon… koska sillä ei ole väliä. Väliä on vain minun ja kuvan välisellä suhteella.

Oli myös kiinnostava huomata, että vaikka runojen kieli oli minulle tunteista vapaata (ei maalailua, tunteen paloa, syvää tunteilua tai korkealiitoa), niin runot olivat minulle hyvin inhimillisiä. Ihminen yksin suhteessa toisiin. Runot eivät olleet minä-sisäistä tunnelmointia vaan tarkastelivat ihmistä: hänen toimintamalleja (yksin ja ryhmässä), ajattelua, ratkaisukykyä, olosuhteita, logiikkaa ja toimintaympäristöjä.

”Yksi piirtää kepillä ympyrän rantahiekkaan, astuu siihen, seisoo hetken ja yrittäessään pois huomaa, ettei se ole mahdollista; hän ei kykene ylittämään itse piirtämäänsä rajaa.

Samaan aikaa toinen kulkee rantaviivaa kunnes maata tai vettä ei ole, kunnes rantaviiva on. Hän etenee kuin nuorallatanssija tasapainottaen pitkällä kepillä jokaista askeltaan: aivan kuin pelkäisi, että tyhjään voi pudota.” (s. 9)

Moni runoista vaikutti olevan proosarunoutta. Pieniä tarinoita, tapahtumien ja toiminnan kuvauksia, jonka ytimessä on kohtaaminen, kohtaamattomuus tai ohikävely. Joukossa oli myös lukuisia lyhyitä parin säkeen runoja, jotka voi yhdistää tai olla yhdistämättä toisiinsa. Pidin siitä, että vaikka runoteoksessa oli tietynlainen sisäinen etenemistuntu, niin runoja pystyi helposti lukemaan ulos tuosta järjestyksestä. Tämä saattaa tehdä runoteoksesta pitkäikäisen: siitä löytyy luettavaa tai siis uutta koettavaa myöhemminkin. Yksin ja toisin ei tyhjene lukemalla se kannesta kanteen pariin kertaan vaan sen pariin voi siis palata myöhemminkin. Avata sattumanvaraisesti (!) jostakin kohtaa ja antaa runokuvan vaikuttaa.

*

kosminenk_pietarinenyksinjatoisin

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

2018 WSOY

Kansi: Marjaana Virta, Linnut: Topi Ylä-Mononen

61 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa

Veera Antsalo: Imago

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina

Heidi Pyykkösen ja Niilo Rantalan runoteos Aina oli viime vuoden raikkaimpia ja valoisimpia lukukokemuksiani. Aina on monisävyistä runoutta rakkaudesta, jonka loppusointu avautuu mahtavassa duurissa. Runoteoksen sivuilta lukija löytää perinteistä mittoihin taivutettua runoutta, sivujen ylittäviä urkupisteitä ja vapaaäänistä nykyrunoutta. Sanataiteen tyylirepertuaarista Ainaan on päätynyt mm. eeppinen runoelmatyyli, kantriballadi, suomalaiskansanomainen poljento ja proosa- ja kuvarunoutta. Äänen ja rytmin vaihdoksia teokseen on mahtunut useita, mutta ne muodostavat toimivan kokonaisuuden kertoen tarinan rakkaudesta, rakastamisesta ja parisuhteesta. Mukana on intertekstuaalisuutta esimerkiksi satuihin (Lumikki) ja kirjallisuuden historian tunnettuihin (traagisiin) rakastavaisiin. Runojen askellus oli rytmikästä, tahdikasta, soljuvaa, tarpeentullen rubatomaista viivyttelyä ja sitten taas eteenpäin vyöryvää sanoilla ja tunteiden väreillä ilottelua. Aina tuntui lukumatkalta joka oli kuin aallonharjalla matkustaisi. Voin helposti kuvitella, että Ainan runoja lausutaan ja lauletaan ääneen.

Ainan aiheena on rakkaus, mutta myös uskonto kulki matkassa mukana. Keskiössä on kuitenkin rakkaus, rakastuminen, rakastaminen ja rakkauden herättämät muut tunteet. Sivuilla tapahtuu kohtaaminen (”Se tuntuu hölmöltä ja sitähän se on / ei kukaan ketään löydä ruotsinlaivalta, se varma on”) koetaan epävarmuutta ja lopulta rakastamisen vahvuutta, ainaisuutta. Ainan tarinan voi nähdä parisuhteen (alun) kuvauksena ja siitä kenties runoteoksen valoisa ilo unohtamatta synkkiä ja epävarmoja taitekohtia, jolloin rakkauden menetys on mahdollinen.

Aina oli lukukokemuksena virkistävän onnellinen ja häpeilemättömän viatonkin rakkauden kuvaus. Ja toisaalta lukijana havaitsin, että rakkaus saa myös unohtamaan itsensä, herättää halun omistaa toinen ja näkemään rakkaus mahdolliseksi vain silloin kun toinen on läsnä.

”…Ennen kuin löysin sinut / minä ikävöin sinua niin, / että usein matkani kulkeutui seutuihin siunaamattomiin. / Minun maailmani oli tyhjä ja kauneudeton / ja jäätävän kylmä se oli. Vain sinussa kauneus on. /// Elämäni ennen sinua oli rakkaudeton / ja rintaani pakotti niin. Vain sinussa rakkaus on.” (pyhiinvaeltajan laulusta, s. 72)

*

Aina vetoaa tunteisiin ja kutsuu heittämään penseyden pois silmistä, korvista ja käsistä. Ainassa poissa ovat kyynisyys, analyyttisyys, monimutkainen problematisointi ja tilalla tuntuu olevan puhdas avoin riemu. Aina on raikas tunteiden valloilleen päästäminen, joka ei tahdo kenellekään pahaa  vaan kutsuu hetkeen, jossa onnellisuus kulkee euforian voimalla kohti tulevaisuutta. Aina ei ole kuitenkaan mitään vaaleanpunaista pumpulia, glitterpölyä ja enkelikuoroja, sillä runominät ovat yhtä lailla kompleksisia ihmisiä säröineen, arpineen ja varjoineen.

Huomaisin loppua kohden hymyileväni (valoisa olo, ei ivallinen hymy) runojen sisällön ja erityisen teoksen tunnelman onnellisuutta vapaaksi päästävästä asenteesta. Aina välittyi minulle vahvana avauksena rakkaudesta kyynisenä aikana. Aina luottaa siihen, että rakkaus on ikuista, että se on aina.

”Kyynikoille

Tiedämme / ei rakkaus ole muodissa / sillä se ei ole musta. Aurinko nousee.” (s. 65)

*

img_1232
*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Heidi Pyykkönen ja Niilo Rantala: Aina (Rakkausrunoelma)

Ensimmäinen osa Rakkaus-trilogiasta, jonka toinen osa Auki julkaistaan vuonna 2019

2018 Käsite

Graafinen suunnittelu: Ruho Factory

84 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoutta blogissa

Lealiisa Kivikari: Rakkaudelma

Risto Ahti: Ensimmäinen rakkaus

Francesco Petrarca: Sonetteja Lauralle

*

Runoreaktiot!

Runoteoksia

#Runo18 : Nämä ovat

#Runo19 – Runohaaste (päivittyvä)