Veera Antsalo: Imago

Veera Antsalon Imago oli minulle kirkasta lukuonnea. Se avautui minulle runoutena, joka antaa tilaa oivaltaa, vaatii minulta kyseenalaistamaan lukutapojani ja mikä parasta tämän runokokoelman lukukokemuksessa: ymmärtämään jotakin sen tyyppistä abstraktia toimintaa, olemassaoloa, mitä en kykene sanoittamaan. On paljon abstrakteja (käsitteellisiä?) asioita, joita sanoitamme päivittäin ja niihin latautuneet merkitykset ovat kulttuurisia ja henkilökohtaisia, mutta entä jos kohtaakin jotain sellaista, jolle ei ole löydä sanaa? Imagon tekstin avulla sain mahdollisuuden tähän. Tämä oli henkilökohtainen lukukokemukseni. Imago antoi minulle toisin sanoen vaihtoehtoja ”ajatella” tai oikeastaan kuljettaa ajatuksia pois totutuista radoista. En tarkoita tällä sitä, että sain uuden näkökulman johonkin asiaan, vaikkapa naiseuteen, joka tuntui yhdeltä vahvalta teemalta Imagossa, vaan sain välineitä tai keinoja ajatella. Tätä runouden lukeminen minulle joskus tekee ja se minut leijumaan (kuin Chopinin Pianosonaatti nro 2 b-mollissa op. 35 kolmannen osan Marche funèbren kauniin keinuva keskiosa, jossa ei enää marssita synkän rauhallisesti).

Imagossa on kolme henkilöhahmoa: ”Tyttö”, Filmitähti ja Kuningatar!. Kuningatar on saanut yhden luvun runoteoksen keskiosassa, jossa esitellään hänen kudottua maailmaansa ja sitä ympäröivät ”tytön” ja filmitähden maailmat. Kolmen naisen maailmat limittyvät toisiinsa ja pursuilevat yli rajojen kohdaten toisensa. Kaikkia tuntuu yhdistävän jokin uhka, johon ihminen ei voi yhtään mitään: jonkinlainen tektoninen uhka sekä aurinko ja aika – näin siis jos haluaa lukea kirjaimellisesti. Näille uhille voi ajatella ja kuvitella metaforisempia merkityksiä, mikä ei mielestäni sulje pois niiden kirjaimellista merkitystä. En pidä ulossulkevasta vastakkainasettelusta, joko-tai, ”puolesta tai vastaan” on ihan helvetin tylsää. 

*

”Tytön” maailma tai todellisuus oli ensimmäisellä lukukerralla kaikkein hankalin tavoittaa, vaikka nautin senkin lukemisesta paljon. Joissakin vaiheissa ajattelin, että voisiko ”tyttö” olla hyönteinen ja pohdin, että siitäkö vierauden tuntu. ”Tytön” todellisuudessa oli kumma sukutalo, jonka Hitchcockin linnut joskus valtaavat ikävästi. Aloitusluvussa oli myös jokin aavemainen tuntu läsnä, mikä kantoi runoteoksen läpi onnistuneella tavalla. Välillä koin lukevani runoja unien maailmasta, välillä satujen (ei leppoisia lapsille tarkoitettuja), välillä painajaisten maailmasta ja välillä jonkin surrealistisen alitajunnan. Runot tuntuivat unikuvilta, joissa reaalimaailman logiikka ei päde. Epävarmuus siitä, että fysiikan lait, kausaalisuus, aistikokemukset ja sen sellaiset toimivat tai etenkin että ne lakkaisivat toimimasta voi olla pelottavaa, liiaksi irtaannuttavaa. Silloin leijutaan tyhjän päällä kuin painovoimattomassa tilassa.

”Tämä on pieni ja kulmikas tarina unesta, jossa asiat olivat sisäkkäin: tavalliseen ja epätavalliseen tapaan. Niin kuin ne tällä usein ovat. Ja pyörivät, mutta eivät sillä tavalla, mikä ihmisen silmään tavallisesti näyttää pyörimiseltä. Yksinkertaista & monimutkaista. Siis tämä jokin järjestelmä, jonka sisällä on käännös, se pieni keriytyvä uni, jossa portaat johtavat ylös tai alas.” (…) (s.16)

(…) ”Hänen jalkansa olivat melkein maassa, hänen jalkansa olivat melkein ilmassa, kun hänen toinen kenkänsä tippui jonnekin, siinä kohdassa, / mikä oli kuvailun / ulkopuolella. / Eikä siihen ikinä oikein totu. / Kai hän seisoi niin lähellä pistettä, jossa painovoima yllättäen hupenee ja fyysinen maailma antaa myöten ja jossa kengät leijailevat pois, jonnekin, missä suunta hajoaa, / eikä kukaan ollut varoittanut häntä. / Eikä hän ikinä oikein tottunut siihen. / Pisteeseen mihin tuli. ” (s. 16-17)

Imagon alusta alkaen, ”tytön” luvusta alkaen lukijalle voi ajatella annettavan lukuvinkkejä lukuohjeita, esitellään joitakin teemoja ja sanoihin kytkettyjä motiiveja, jotka nousevat keskiöön Imagon myöhemmissä osissa. On kuvaamisen mahdottomuutta (kuvailun ulkopuolella oleminen), enigmaattisia kulmia (joiden toisella puolella uusi maisema/näky, jota ei välttämättä ole voinut ennakoida?), peilien täyttämiä tiloja, joissa yksi on monta ja samanaikaisesti ääretön (”kaikki vain jatkuu kaikkiin suuntiin”) ja sisäkkäisyyttä (ajattelin lasisia laatikoita tai sitten lasiseinättömiäkin laatikoita). Ja jos tämä ei aiheuta vielä riittävää, joidenkin runoteosten kokemiselle tärkeää henkisistä vertigoa, niin suosittelen tutustumaan kirjan lopussa runoilijan käyttämiin lähdeteoksiin ja vaikutteisiin. Joukossa on mm. G. Basilen Pentamerone (1600-luvulta, jotka veljekset Grimm romantisoi myöhemmin), Ovidiuksen Metamorfoosit, Alfred Hitchcockin naiset, astronomi Williamina Flemingin työpäiväkirja vuodelta 1900 ja espanjalaissyntyinen surrealistisen ja metafyysisen taiteen taitaja Remedios Varo. Taustajoukoissa ja kanssakulkijoina on siis monia myyttien, satujen, fantasioiden naisia ja todellisia naisia, jotka toimivat perinteisesti miehisellä alalla. Lukukokemus tuntui välillä myös siltä, kuin olisin Liisa (vrt. Liisan seikkailut ihmemaassa ja sen jatko-osa Liisan seikkailut peilimaailmassa). 

*

Filmitähden maailma ”Tytön” jälkeen tuntui selkeältä ja löysin itseni hihittelemässä jonkinlaiselle romanttiselle tallipoika -kuvastolle, joka nousi mielleyhtymäksi Filmitähden villan puutarhurista, jota Filmitähti välillä tarkkailee (katselee? siis haluaa?) ja joka ei kuitenkaan koskaan päädy olemaan ilman paitaa (Voi niitä flanellien kerroksia!). Modernin viihdeteollisuuden aristokratiaan kuuluva taviksen elämästä erillinen upea kaunis nainen ja hänen tallipoikansa eivät koskaan kohtaa todellisessa maailmassa. Ah!

Hyväntahtoisesta hihittelystä päästyäni Filmitähden hahmo pysäytti minut pohtimaan kirjan otsikkoa. Imago? Mikä on imago? Julkinen annettu ja-tai sisältä päin rakennettu kuva jostakin? Filmitähden elämä tuntui jotenkin keinotekoiselta tai ne kuvat, jotka hänestä näytettiin tuntuivat ulkopintaisilta. Filmitähdestä annettiin Instagram-filteröityjä (fileoituja) kuvia päähenkilöönsä sekä muita hänestä itsestään ulkopuolisia näkökulmia. Filmitähti tuntui olevan pelkkää imagoa toisensa perään. Yhdessä näistä keskiössä ovat kengät:

(…) ”Hänen kohtauksiaan kuvattiin: / 25 uutta ottoa: / Hänen kenkänsä joutuivat: kiipeämään / ne joutuivat putoamaan: pakenemaan: kiipeämään / ne joutuivat: kuvan ulkopuolelle: silmäpakoon: kraateriin / ja mustaan heinäkasaan: kraateriin / vielä x kertaa: 

Ei sitä paremmin voi kuvailla, sillä /  kengät olivat heinää ja lasia, paperia ja tulta. / Ja paria muuta ainetta. / Kengät olivat jotain jotain jotain alkuainetta – / ainetta joka oli vaarassa / tuhoutua / niin kuin maailma / ja sen kaikkeus / joka syntyy joka ikinen ikinen päivä uudelleen. 

Eikä kukaan ollut varoittanut häntä. / Ei kukaan ollut varoittanut häntä. / Yhtään mistään.” (…) (s. 50)

*

Kuningattaren (Kuningatar!) maailma avautui minulle jonkinlaisena painajaismaisena satujen tilana. Sillä oli saduille tyypillinen aloitus, jossa kerronnan keinoin irtaannutaan historiallisesta ajasta (olipa kerran -aloitus lienee tyypillisin, mutta sitä ei tässä käytetty, mutta sama oli tuntu). Lisäksi kuningattaren valtakunta oli aika kummallinen paikka, mutta ei todellakaan mikään onnen tyyssija vaan kuten saduille tyypillistä: jokin on pielessä (ja sille tulisi jonkun sankarin tehdä jotakin). Kummallisen valtakunnasta teki sen olomuoto: se on kudottu ja sitä uhkaavat koiperhoset. Toistan: kudottu maailma, jossa on kaikkia syöviä koiperhosia. Ne syövät kaiken pulveriksi, minkä voi omistaa aurinkoa myöten, mutta minkälainen aurinko se onkaan:

”Kas, Aurinko nousi. / Aurinko, jonka absoluuttinen kirkkaus on 4,8 magnitudia, ja jonka tiedetään olevan kirkkaampi kuin 85 % Linnunradan tähdistä, ja joka näkyisi paljain silmin 50 valovuoden etäisyydelle, jos paljaita silmiä olisi siellä valoa katsomassa. Aurinko, jonka säde on 695 500 km ja ytimen paine 225 miljardia ilmakehään, nousi 

nonchalantisti, barokkisen ylenpalttisesti ja rennosti, niin kuin sen tapana oli siinä Valtakunnassa. Oli tuhat tapaa kertoa, miten Aurinko alkoi. 

Palatsi oli luisumassa jyrkänteeltä, niin kuin sen tapana oli. Niin kuin se oli aina tehnyt. / Lehtien peittämät oksat olivat niin sotkussa, että Auringon oli mahdoton eritellä niitä, mutta se oli aivan luonnollista. Palatsin harmaa hyberbolinen jännite oli aivan sotkussa. Mutta se oli aivan luonnollista. Tuhat muutakin asiaa oli vinossa ja roikkumassa jostain. Ainakin yhdeksänsataa asiaa oli muuttumassa pulveriksi. Yhdeksänsataayksi asiaa oli hajoamassa. ” (…) (s.75)

(…) ”Tähdet olivat suistumassa taivaalta, palvelustytöt tiesivät sen. Palvelustytöt, jotka olivat kalkyloinneet tähtien radat ja keksineet tietokoneen. Ja monet rattaat. Palvelustyöt, jotka olivat koodanneet. Ja löytäneet hevosenpääsumun. Aurinko oli suistumassa – aivan nonchalantisti ja barokkisen rennosti – taivaalta – 

Ja se päivä oli aivan luonnollinen päivä. Valtakunnassa, joka oli reunoiltaan pulveria. Galaksissa, jonka reunat olivat repaleiset ja sekaantuneet toisiin galekseihin. ” (…) (s. 77)

*

Kudotusta puraisu puraisulta pölyksi muuttuvasta satujen valtakunnasta siirrytään takaisin ”tytön” todellisuuteen. Enää ei leijuta alun painovoimattomassa tilassa siis abstrakteissa kokemuksissa vaan painetaan töitä. Luvussa ihmetellään painovoimaa ja muistutetaan luonnon todellisesta luonteesta. Tästä muistutuksesta tulin ajatelleeksi, että luonto voi näyttäytyä väkivaltaiselta ja yllätykselliseltä, jos siihen suhtautuu objektina eikä subjektina. Toisin sanoen, jos ajattelee, että luonto on vain kaunis katsoa (ja hyödyn lähde, mielihyvä ja hyöty, luonnon välinearvoisuus), niin onhan se ikävää, kun se nousee vastaan tai kapinoi. En ajattele, että luonto kapinoisi. Miksi sitä kiinnostaisi, mitä ihminen on ja ajattelee?

Imagon lopussa palataan myös Filmitähden luokse. Runoteoksen ensimmäisen osan tavoin sen viimeisessä luvussa on niin ikään läsnä useat runoteoksen teemat, motiivit ja sen sellaiset, mutta sekottuneina tai sekaisin menneinä. Runoteos päättyy runoon, joka on otsikoitu: Kuva murtuu yhä uudestaan. Läsnä on huoli ajasta, huoli auringosta. Läsnä on tuntu paniikin luomasta kaaoksesta. Läsnä on pelko siitä, että on olemassa vaara  juosta ympyrää.

*

Veera Antsalon tekstiaines on visuaalisesti riehaantunutta. Se sisältää säkeistöihin kiinnittyvää perinteistä runoutta, mutta joukossa on yliviivauksia, fonttien vaihdoksia, sanoja irrallaan säkeistä (riveistä), runoja peilikuvina, runoja ylös-alaisin (koska miten muuten hämähäkki toisi asiansa esille?) ja runoja kuvien muotoon asetettuina. Tämä voi tehdä lukukokemuksesta levottoman, mutta toisaalta myös hyvin luonnollisen Imagon kohdalla. Tyyni laatikkomainen sanamarssi tai klassinen säepudottelu eivät tunnu sopivan runoteoksen maailmaan tai maailmoihin. Nyt tekstimassa on pinnaltaan elävä ja teki runoteoksesta kiinnostavan lähestyä. Pinnalla tarkoitan runoihin valittuja/valikoituneita sanoja ja sanajoukkoja (sisältöä ovat puolestaan sanojen luomat merkitykset ja kuvat).  Runojen kuvat puolestaan olivat eläviä, jatkuvassa liikkeessä (pakenee yhtä merkitystä) ja harvoin pysäytyskuvia johonkin tiettyyn hetkeen. Tuntui, että taustalla/ympärillä aina tapahtuisi jotakin. Tämä tekee Imagosta runoteoksen, joka kestää useamman lukukerran, koska se antaa aina jotakin uutta.

Mistä Imago kertoi? Parin lukukerran jälkeen ajattelen, että runoteos kertoo kaiken epävarmuudesta ja naisista, jotka kykenevät näkemään enemmän kuin valmiiksi annetun maailman, valitettavasti myös sillä kalliilla hinnalla, että näkee uhkia, myös niitä, joille ihminen ei voi mitään. Runoteos purki myös mielikuvia (imago). ”Kaikki” ei ole sitä, miltä se näyttää.  On monia kokemisen, näkemisen ja ajattelun tapoja (kulmia, peilejä jne.). Lukemisen jälkeen tulin pohtineeksi myös kieltä. Toisaalta se on hyvin onneton väline kuvamaan abstrakteja asioita, olioita, kokemuksia, tunteita ja kuinka toisaalta jotkin runoilijat onnistuvat kuvaamaan juuri kielen keinoin abstrakteja asioita, olioita jne… erinomaisesti. Kiitos, Veera Antsalo Imagosta!

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Veera Antsalo: Imago

2018 Teos

104 sivua

Graafinen suunnittelu: Jenni Saari

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa:

Helena Sinervo: Merveli

Tuija Välipakka: Uutisia!

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Runoreaktiot

Mainokset

Runoreaktio! Kuun verinen härkä

kuun verinen härkä valkealla pellolla ruumiittoman unen viiltäessä

auringon tomu tyttöjen kultaisella rannalla haavoitettu kuolema tuulee

taivaalla ruohoissa – neitsyiden vuoret kurkussa hulluuden itkiessä

tähtien sade kuolleiden raunioissa kun lanteet tanssiin hukkuvat

kukikas rakastettuni muurilta, sydämeni tuska

oksat kyyhkysille liha suudelmille

valo koiran aamussa

myrkky yössä

hiki

oi!

*

Käytin runoreaktioon seuraavia kokoelmasta Hämärä rakkaus (ntamo 2018, kokoelma Federico García Lorcan runoutta, suom. Katri Kaarniala) poimimiani suhteellisen usein ilmestyviä sanoja ja niputin ne jollakin väljähköllä sanasukuun liittyvällä tavalla omiksi riveikseen tai ryhmikseen. Tämän jälkeen valitsin jokaiselta riviltä aina seuraavan käyttämättömän sanan. Päätin, että voin taivuttaa sanoja tarpeen mukaan. Loppua kohden sanat vähenivät. Annoin itselleni luvan lisätä joitakin sanoja kuten ”kun” ja ”ja”. Tämä runo on toisin sanoen syntynyt muoto edellä sisällöllisen ilmaisun kustannuksella ja toisaalta juuri tällaisesta voi syntyä kiinnostavia mielikuvia, mielleyhtymiä ja sen sellaisia.

Runoreaktioon poimimani sanat:

kuu aurinko taivas tähdet

veri tomu ruoho sade kukka oksat valo myrkky hiki

härkä tyttö neitsyt kuollut rakastettu kyyhkynen koira

valkea kulta

pelto ranta vuoret rauniot muuri

ruumis haavat kurkku lanteet sydän liha

uni kuolema hulluus tanssi tuska suudelmat aamu yö

viiltää tuulee itkeä hukkuu

oi!

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Runoreaktio runokokoelmaan:

Federico García Lorca: Hämärä rakkaus. 30 -luvun runot

2018 ntamo

Suomennos ja jälkisanat: Katri Kaarniala

Sisältää käännökset runokokoelmista Tamaritin runot, Kuusi galicialaista runoa ja Hämärän rakkauden sonetteja.

74 sivua lainattu kirjastosta

*

Lisää runoreaktioitani täällä (linkki aukeaa uuteen sivuun blogissa)

Runoreaktio on reaktioni runoteokseen tai yksittäiseen runoon, jonka olen kokenut. Runoreaktio on spontaani, usein lukukokemuksen jälkeen välittömästi syntynyt, ja muokkaan sitä hyvin vähän ennen julkaisemista.

Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun

Haluan heti alkuunsa pysähtyä Pirkko Lastikkan runokokoelman aloituslukuun. Siinä hän avaa runoteokseensa valitsemansa runomuodon, haibunin, taustoja ja pohtii edelleen sen merkitystä nykyaikana. Alla olevat huomiot haibunista on poimittu Lastikkan tekstistä.

Haibun on proosaa ja haikuja yhdistävä kirjallinen ilmaisukeino, jonka kenties tunnetuin taitaja oli japanilainen Matsuo Bashoo (1644-1694). Lastikka kuvailee häntä tunnetuksi haikurunoilijaksi ja runouden uudistajaksi pois päin aikansa pinnallisista iloluontoisista runoista kohti syvempiä kerroksia etsien olennaisuuksia kaavamaisuuden ja kaikenlaisten määrittelyjen takaa. Lastikka kertoo, että Bashoo matkusteli ja ajoittain erakoitui omiin oloihinsa, mikä puolestaan mahdollisti esimerkiksi taiteilijan vapauden kirjoittaa niin kuin koki.

Haibunista Lastikka puolestaan kertoo näin: ”Bashoon haibun on kaukainen pysäytetty hetki. Siinä yksinkertainen haiku liittyy kirkkaaseen, usein arkiseen tarinaan maailmasta joka oli, kuviin mielen matkoista. Vuosisatojen takaa Bashoo tekee eläväksi sen, miten kaikki muuttuu ja miten tämä hetki on kaikki mitä meillä on. Muutoksen takaa hän kurottaa kohti muuttumatonta. ” Bashoon jalanjäljissä tai hänen matkatoverinaan voisi toisin sanoen olla mahdollisuus löytää jotain pysyvää, saada välitön kokemus jostakin pysyvästä. Lastikka tuo alkuluvussa esille nykyajan pirstaleisuuden ja esittää joukon kysymyksiä, joilla hän herättelee lukijaansa pohtimaan mikä voisi olla haibunin rooli nykyajassa. Hän muun muassa kysyy: voiko olla kokonaista kuvaa? Jätän tämän kysymyksen ilmaan.

Näiden haibunin ideaa, muotoa ja mahdollisuuksia esittelevien ajatusten lisäksi koin runoteoksen lukukokemukselle oleelliseksi sen, mitä Pirkko Lastikkasta kerrottiin kirjan lopussa. Hän on asunut eri puolilla Suomea kaakosta Helsinkiin, Sallan Aatsingista Kemijärveen, Oulussa ja nykyään Hailuodon saarella. Runoissa oli minulle läsnä omakohtaisuuden tuntu siis yhtymäkohtia Lastikkan henkilöhistoriaan. Tämä ei ole hyvä eikä se ole huono asia. Omakohtaisuus on yksi kirjallinen ilmaisukeino. Koen kuitenkin, että jos kommentoin runojen sisältöä, niin koen samalla kommentoivani todellisen ihmisen persoonaa ja elämää. En tiedä meneekö se näin faktisesti.

*

Etäisten teiden haibun jakaantuu seitsemään osaan. Kolmessa ensimmäisessä osassa käsitellään muun muassa tyttölapsen syntymää metsien ja peltojen keskelle jonnekin joka tuntuu rajantakaiselta Karjalalta. Tästä elämän aloittavasta tapahtumasta tuonnempana runojen aiheiksi nousevat esimerkiksi suvun matriarkka, sota, evakon tunnot ja sisaruuden kokemukset. Keskimmäisessä (neljännessä) osassa runojen kertojaminä löytää Bashoon ja lähtee ”pohjoiselle tielle”. Kolmessa viimeisessä osassa ollaan pohjoisessa meren äärellä saaressa. Runoteoksen lopussa palataan kertojan tunnoissa lapsuuden hirsimökin maisemiin tai muistoihin sieltä jostakin kaukaa menneisyydestä. Tapahtuu ympyrän sulkeutumisen tunne.

*

Seuraavaksi joitakin nostoja runoteoksesta. Runot, jotka olen tähän valinnut kuvaavat mielestäni hyvin Lastikkan kirjallista tyyliä ja runoutensa sisältöä.

(Huom! Jos luet tätä blogitekstiä kännykällä, niin kaikki lainauksissa olevat tekstimuotoilut eivät välttämättä tule esille niiden alkuperäisessä muodossa. Voi olla, että joudut kääntämään puhelimen poikkisuuntaan, sillä pituussuunnassa tekstin rivivälit saattaavat temppuilla)

*

Ensimmäisenä nostona toinen osa runosta Äidin haibun (s. 31). Koin sen kauniina kuolemanhetken kuvauksena.

”Luinen kuori niin kevyt niin hauras niin ainutkertainen ja särkyvä. Silmukka silmukalta purkautuminen alkaa. Toukokuun yöttömässä yössä hengitys yhä harvenevin henkäyksin kiskoo elämän kuormaa. Kuolemisen työ vuorelle nousu. Polku pakenee alta mutta mentävä on. Tämä nousu vielä. Tämä. Ja tämä. Ollaan tässä nyt. Riisutaan kaikki. Anna silittää hengityksen laine rantaan. Anna hiipua.

Anna sanat

päästän

vapaa

ja yö kääntyy aamuun, mustarastas laulaa, vain laulaa”

*

Runo Epäilijän ikkunalla ikoni (s. 51) avautui minulle pyhyyden kokemuksen kuvauksena. Minän yksityinen hetki, jona hän kirjoittaa jotakin käsin sekoittuu kokemukseen kodinpiirin ulkopuolisesta luonnosta.

”Igorin Jumalanäiti, maavihreä, malakiitti, kulta ja koboltti, viittansa caput mortum, otsalla viattoman tähti. Lapsen pieni käsi, hellyys.

Valo kastaa pöydän, liukuu teekupin yli, kirjoittavan käden yli, karkaa seinän viertä kattoon, huuhtoo huonetta, kuva jää varjoon mutta on: ikkuna sisälläsi, ikkuna ulos. Lasin takaa ojentuu pihlaja pyhä puu, sen alaston runko ikonin riisa täällä missä pelto yhtyy peltoon, pihapuut metsän puihin ja kulon alla käy siementen kuhina.

kulta siroaa

huoneeseen, siunaa sinut

Lahja annettu”

*

Runokokoelman kolmessa viimeisessä osassa ollaan meren äärellä. Haibuneissa on tuntu tilavuudesta, joka on muistoista (ajasta) irtaantunutta kerrontaa. Runot kantavat havaintoja, joissa on usein läsnä ympäröivä luonto, sääilmiöt ja vuodenajat: ”Syyspäivä seisahtuu. Aurinko putoaa horisontin viivalta, kierii mereen, kalojen käytäviin” (s. 66)

Runossa Juurtua tänne (s.61) kuvaillaan pyrkimystä tulla osaksi ympäröivän luonnon kanssa. Yksittäiset havainnot ja niiden kuvaaminen muistuttavat minua mindfulness – tyyppisestä harjoitteesta (joka perinteinen menetelmä buddhalaisuudessa, mutta hieman muunneltuna siirretty länsimaiseen kontekstiin. Tämä on laaja aihe, johon en keskity tässä), jossa tehdään yksinkertaisia merkityksenannoista irroitettuja havaintoja ympäristöstä. Tulla läsnäolevaksi tilaan ja aikaan (ts. hetkeen) ja tämän välttömän läsnäolon kautta kenties oivaltaa jotakin transendentaalista.

”ottaa maisema omakseen. Ottaa tuuli, ottaa ilma, sen loputon liike. Veden huoku saaren ympärillä, meren äänet. Miten tuuli pyörittää männyn latvaa, kuusen tummaa vihreyttä, sinua, paju lakoaa pellon piennarta vasten. Unen läpi tunkee keinutus, ulina. Vedät verhon ikkunan edestä, aamu aukeaa. Yhä tuuli keinuttaa unesi laivaa, valo nuolee kirjan selkämyksen, maton kiemuraisen kuvion, sinut. Puet ylle päivän vaatteet, kuulet tutut äänet, viivyt ikkunassa, katsot miten ruskea koivunlehti, menneenvuotinen, leijaa talon ohi, tien yllä, matkalla pohjoiseen.

outo vastaavuus –

mittasuhteet, heijastus

kääriydyt valoon”

*

Runossa Punamulta tummuu sateessa (s.67) kerrotaan lukijalle aluksi miljöö ja siihen liittyvän toiminnan kautta etsitään sisäistä rauhan tilaa.

”Syksyn talo. Luotava päivä siitä mitä on: hämärän leppeet huoneissa, katoavan valon viipyilevät varjot. Kanna sisään sylillinen koivua, tuoksuva tervas, sytytä roihu uuneihin, kynttilät. Katso ikkunasta kapealle tielle, tien takana tarrimännyt, kuuset harvat ja kyyryt, koivun alastomuus syksyn sateessa.

Kaiva kätköistä Bashoo, Bach ja Kaori, Kundun ja symbaalit, oma eloonjäämisoppi

varjele tulta

kuule soitinten äänet

kaikki virratkoon”

*

Etäisten teiden haibunin lukukokemus oli kuin matkakirja, joukko pysähdyskuvia minäkertojan elämään. Osa niistä laajeni todellisuuden reunojen yli, osa tarjosi hetken sellaisena kuin kertojaminä sen koki ja osaan toin niiden lukijana henkilökohtaisia merkityksiä kuten luonnonläheisyys ja jonkinlainen horisontin näkemisen tai kokemisen kaipuu.

Lastikkan haibuneissa oli tuntu pistemäisistä, kuvallisista ja perinteisesti aistien ja visuaalisten havaintojen kautta rakentuneista runoista. Lastikka kiinnittää lukijan huomion yksityiskohtiin ja avaa niistä joistakin laajempia näkymiä. Osassa runoista en hakenut metaforia vaan nautin haibuniin rakennetusta kuvasta, mutta joissakin runoissa metaforat putosivat suoraan syliin. Esimerkiksi aloitusrunon hirsipirtissä on ”ovia kaksi: tulla ja lähteä” ja sen seinät ovat ”kaikkiin neljään tuuleen”. Hirsipirtti ei ole (vain) tiivis koti vaan tulkittavissa metaforaksi toisaalta jonkinlaisesta välitilasta, väliaikaisesta pysähdyspaikasta, jonka kautta ihmiset kulkevat ja toisaalta keskuspaikkana, jonka rajat ovat suljetut kaikilta tuulilta läpipuhaltaa. Minkälainen ”hirsipirtti” on, johon on vapaus tulla ja josta on vapaus lähteä, mutta ulkomaailmasta tulevat ”tuulet” eivät sen ”seiniä” läpäise? Jotain pysyvää ja samalla vapaus liikkua.

Mieleni tekee kuvailla Etäisten teiden haibunia mentaaliseksi valokuva-albumiksi. Jokainen yksittäinen haibun tuntui omalta itsenäiseltä kuvaltaan ja samalla ne ovat osa jonkinlaista narratiivia. Albumin kuvissa vieraillaan paikoissa, kokemuksissa, hetkissä menneisyydessä, joita kutsutaan muistoiksi. Monissa niistä on kuvattuna koti, oli se sitten hirsipirtti lapsuudessa tai puinen talo meren läsnäolossa. Monissa on ihmisiä, jotka vaikuttavat läheisiltä, merkityksellisiltä kuten suvun matriarkka, sisarukset ja mies. Haibunien ihmisiin liittyy hetkiä ja rauhallisia oivalluksia. Ympäröivä luonto on myös läsnä siis se mikä kasvaa, mikä lentää, mikä ui, mikä kulkee neljällä jalalla olivat ne sitten vaikkapa metsissä tai sääolosuhteiden tuomissa maiseman vaihteluissa kuten meren ja tuulten liikkeessä.

Lastikkan haibuneissa haiku on usein sen lopussa ikään kuin kommentoimassa, tiivistämässä tai jatkamassa niitä edeltävän proosallisen osan esiinnostamaa ajatusta. Useampi Lastikkan haibunin proosapätkäkin tuntui oikeastaan varsin runolliselta siinä mielessä, että niiden lauseet olivat lyhyitä, aistivahvoja tai vain hyvin lyhyitä toteamuksia. Näin ollen niiden kerronnallinen piirre oli hyvin väljä ja keskittyttiin enemmän tunnelman luomiseen. Toisin sanoen proosaa ne muistuttivat enemmänkin vain visuaalisen ulkomuotonsa puolesta (eli teksti ei ollut aseteltu siihen muotoon, mikä perinteisesti runoksi mielletään) tai sitten ne ovat ihan yksinkertaisesti tulkittavissa proosarunoiksi.

Haibunien ääni tulee minäkertojalta. Hän ei kommentoi maailmanmenoa vaan reagoi enemmänkin itseä lähellä olevaan ympäristöön sekä muistoihin, joita minällä on. Maailma ei tunnu nykyaikaisen pirstaleiselta vaan etäiseltä. Maailma on jossakin kaukana minän ulkopuolella. Haibuneissa ei ole kannanottoja, hektisyyttä tai akuuttia reagointia yhteiskuntaan tai maailmanmenoon. Niiden mielentilallinen maisema aukeaa kertojan minään siis sisäänpäin ja tarjoaa puhdasta läsnäoloa hetkessä.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun

2017 Basam Books

81 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa:

Sata runoilijaa, sata runoa (Ogura Hyakunin Isshu)

Lealiisa Kivikari: Rakkaudelma

Riina Katajavuori: Maailma tuulenkaatama