Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Kolmen kappaleen probleema on viihdyttävä ja juonivetoinen scifiromaani, joka etenee kahdessa aikatasossa: 1960 – luvulla ja pääpainoisesti nykyajalla. Kummankin aikatason yhdistävä keskushenkilö on kiinalainen astrofyysikko Ye Wenjie. 60-luvulla Kiinassa eletään kommunismin totalitaarisessa ilmapiirissä ja joitakin tieteentekijöitä vainotaan, koska heitä pidetään ”länsimaisina imperialisteina”, jotka tulisi vähintäänkin uudelleenkouluttaa. Menetettyään fyysikkoisänsä Ye Wenjie päätyy töihin salaperäiseen tukikohtaan nimeltä Punainen rannikko, jossa tehdään SETI – tutkimusta toisin sanoen etsitään älyllistä elämää Maan ulkopuolelta tarkoituksena ottaa näihin yhteyttä. Mukana on maailmanpolitiikan valtapelejä aikoina, jolloin itä ja länsi kilpailevat maailmanherruudesta ja siinä tohinassa suuntaavat kilpaa kohti avaruutta.

Pääosa kirjasta tapahtuu kuitenkin nykyajassa, jossa nanomateriaalien tutkija Wang Miao saa yllättäen kutsun neuvonpitoon, johon liittyy jollakin tavalla kansainvälinen sotavalmius ja oudot luonnontieteilijöiden tekemät itsemurhat, joukossa Ye Wenjien aikoinaan synnyttämä tytär ja säieteoreetikko Yang Dong. Tästä neuvonpidosta käynnistyy Wang Miaon koko elämän päälaelleen muuttava tapahtumien ketju. Wang Miaon elämässä alkaa tapahtua arkijärjellä selittämättömiä tapahtumia ja hän sekaantuu kummiin porukoihin Three Body – nimisen erittäin korkeatasoisen virtuaalipelin myötä.

” Pääsihteeri osoitti suurta kuuta, joka oli nyt lakipisteessään. ”Tuo on kahdesta kappaleesta se pienempi. Sen pinnalta voi vielä erottaa sivilisaatio 191:n raunioita, mutta elämää siellä ei enää ole. Suuri repeämä oli karmaisevin onnettomuus koko Trisolariksen historiassa. Kun planeetta oli revennyt, alkuaan epäsäännöllisen muotoiset kappaleet muuttuivat molemmat vähitellen painovoiman vaikutuksesta pyöreiksi. Planeettamme ytimen tiheä ja tulikuuma aine nousi pintaan, mikä sai valtameret kiehumaan ja mantereet kellumaan ympäriinsä kuin jäälautat. Kun mantereet törmäsivät toisiinsa, ne muuttuivat pehmeiksi kuin vesi. Kymmenien tuhansien metrien korkuisia vuorijonoja saattoi kohota vaivaisen tunnin aikana ja edelleen hävitä yhtä nopeasti olemattomiin. Kahtia revenneen planeetan eronneet puoliskot ’takertuivat’ vielä pieneksi hetkeksi toisiinsa, kun niiden välillä halki avaruuden virtasi kuumasta laavasta muodostunut joki. Pian laava jäähtyi ja muodosti planeetan ympärille renkaan, jonka tasapainoa planeetan kaksi puoliskoa kuitenkin vetovoimillaan häiritsivät. Renkaan muodostamat kivet alkoivat putoilla yksi toisensa perästä, niin että Trisolaris joutui kärsimään useiden vuosisatojen pituisesta meteorisateesta…”” (s. 268)

Kolmen kappaleen probleema on parhaimmillaan erittäin mukaansatempaava, viihdyttävä ja visuaalisesti (?!) kiehtova kirja, jonka minulle lukuiloa eniten antavat osiot liittyivät Three Body – pelimaailman kuvauksiin. ”Sci” tai ”science” osuus kirjaan tulee muun muassa astrofysiikasta, fysiikasta, matematiikasta ja SETI – tutkimuksesta ja lukija pääsee kertaamaan omia fysiikan tietojaan kirjan sivuilla tai testaamaan omaa tietämystään ainakin. Jos kaipaa scifiltä leppoisan hauskaa ”avaruusoopperaa ” tai avaruusseikkailua, niin Kolmen kappaleen probleeman ”sci” saattaa olla liikaa. Liu Cixinin scifiin on sekoittunut myös apokalyptistä tunnelmaa, (poliittista) rikosjännäriä ja kommenttiraitaa ihmisen ja luonnon suhteesta.

Suomennoksen kannessa lainataan George R.R. Martinin kuvausta kirjasta, jossa hän kuvaa Kolmen kappaleen probleemaa ainutlaatuisena sekoituksena tieteellistä ja filosofista spekulaatiota, politiikkaa, historiaa, salaliittoteoriaa ja kosmologiaa. Tätä kirja tarjoaa ja sen lisäksi mahdollisuuden kohdata ihmisiä, jotka tekevät valintoja Maan tuhon ja säilymisen välillä. Mitä ihmiskunnassa on sellaista, jotta sen voisi nähdä menestyvän tulevaisuudessakin ja mikä on ihmisen ja ihmiskunnan suhde omaan asuinplaneettaansa? Eräs kirjan hahmoista kuvaa ihmiskuntaa hemmoteltuina lapsina, jotka saavat elää ainutlaatuisella planeetalla, jonka olosuhteet ovat paratiisinomaiset. Lukijana tämä herättää ajatuksia siitä, mitä ihminen tekee tälle paratiisilleen?

Kolmen kappaleen probleema on ensimmäinen osa Liu Cixinin luomaa scifikirjasarjaa (Muistoja planeetta maasta) ja minulla ei ole tietoa, milloin sarjan muiden osien suomennokset ilmestyvät. Englanniksi ne voi toki jo ahmia, mutta kirjan suomennoksesta vastannut Rauno Sainio on tehnyt kiitettävän hyvää työtä, joten luen jatko-osat mielelläni suomeksi.

13.3.2019 Lisäys/Edit! Suomentaja Rauno Sainio kertoi minulle eilen (12.3) Facebookissa, että trilogian toinen osa ilmestyy syksyllä ja kolmannenkin osan suomennoksesta on jo sovittu. Loistavaa!

Loppuun lainaus Ye Wenjie:n pohdinnoista

”Joskus, kun lähdin iltaluennolta ja kohotin katseeni ylös taivaalle, tähtitaivas näytti silmissäni kimmeltävältä aavikolta, ja minä puolestani tunsin olevani pieni lapsirukka, joka oli jätetty yksin aavikon armoille… Silloin minut valtasi tunne, että kenties Maan elämä todellakin on maailmankaikkeutemme suuri sattuma, että universumimme on pelkkä tyhjä palatsi ja ihmiskunta ainoa pieni muurahainen palatsin sisällä. Tämä ajatus synnytti mielessäni ristiriidan, joka vaivasi mieltäni koko elämäni jälkipuoliskon ajan: toisinaan minusta tuntui, että elämä on loputtoman kallisarvoinen asia jota tulee varjella, toisinaan taas ajattelin, että ihminen on tässä maailmankaikkeudessa niin mitättömän pieni, ettei meillä tosiasiassa ole mitään arvoa. Tämä kummallinen tunne piti minulle seuraa vuosikymmenien ajan, kunnes jossain vaiheessa huomasin tulleeni jo vanhaksi…” (s. 198)

*

D87B1DB0-758A-4B73-81A9-F3CE105377E4

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Ensimmäinen osa kirjasarjasta: Muistoja planeetta Maasta

Kiinankielinen alkuteos: Santi (2006)

Suomennos: Rauno Sainio

2018 Aula & co

Kannen kuvitus: Stephan Martiniere

Kansi: Tom Backström

444 sivua

arvostelukappale kustantajalta

*

Lisää scifiä, dystopiaa virtuaalisilla maailmoilla ja avaruudellista tuntumaa blogissa

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia

Saila Susiluoto: Metropolis

Piia Leino: Taivas

 

 

Mainokset

2 x Adelaida Garcia Morales: Etelä ja Vampyyrin logiikka

Adelaida Garcia Morales (1945-2014) on minulle ollut aiemmin tuntematon espanjalainen kirjailija. Hänen nimensä nousi esille kootessani paikallisen kunnallisen kirjastoni lukupiirille listaa Espanjassa julkaistusta kirjallisuudesta. Luin melkein yhdeltä istumalta kaksi häneltä suomennettua kirjaa: Etelän ja Vampyyrin logiikan. Olen erittäin iloinen, että löysin hänen teoksensa!

Garcia Moralesin kenties tunnetuin ja menestynein teos on Seireenien hiljaisuus (El silencio de las sirenas), jota en ole vielä lukenut, mutta on nousemassa aktiiviseen lukupinooni kunhan saan sen käsiini. Etelä (El Sur seguido de Bene) kattaa sisälleen kaksi mystistä novellia: Etelä ja Bene. Etelästä on tehty joskus aikoinaan filmatisointi (El Sur, 1983, ohj. Victor Erice). Oletan suomennoksen kannen kuvan olevan stillkuva elokuvasta.

Tässä blogitekstissä kerron joitakin lukutunnelmia, mitä Etelä, Bene ja pienoisromaanilta vaikuttava Vampyyrin logiikka minussa herättivät. Toivottavasti saan Seireenien hiljaisuuden pian luettavakseni ja kenties siitäkin naputan joitakin lukutuntuma-ajatuksiani tänne blogiin, mutta jos en, niin ainakin Instagramissa sitten. Minulla on ollut parin vuoden ajan melko aktiivinen Instagram-tili: Kosminen K, jossa julkaisen kaikista lukemistani kirjoista kuvan jonkinlaisella esittelyllä kirjan jättämistä ajatuksista. Kaikki lukemani kirjat eivät siis ehdi blogiin asti – valitettavasti. Tervetuloa seuraamaan minua instassa! 🙂

Mutta asiaan!

Etelä ja Bene ovat novelleja, joissa kummassakin keskushenkilönä ja kertojana toimii nuori tyttö (eivät sama henkilö). He asuvat perheensä talossa maaseudulla syrjässä, eristäytyneenä ja eristettyinä. He ovat usein yksinäisiä vailla kunnollista tai onnistunutta kontaktia ikätovereihin ja heillä on problemaattinen suhde myös vanhempiinsa. Adriana (Etelä) kertaa suhdettaan edesmenneeseen isäänsä, jolla oli salaisuuksia ja erikoisia kykyjä lapsen silmin. Angelan (Bene) isä on myös poissaoleva lastensa elämästä jäätyään leskeksi. Mutta ero näiden kahden novellin välillä suhteessa kertojaansa on siinä, että siinä missä Etelä keskittyy kertojansa Adrianan muistoihin ja tuntoihin isästään niin Bene keskittyy enemmän Angelan kotitaloon palvelustytöksi tulleen nuoren naisen Benen mystiseen taustaan, henkilöhistoriaan ja erikoisiin tapahtumiin, jotka Benen myötä tulevat koko talon asukkaiden koettavaksi. Bene on menneisyytensä riivaama nuori nainen, joka vaikuttaa aavemaiselta, oikukkaalta, paholaismaiselta talon muulle väelle.

Kummassakin novellissa on kuoleman merkitsemiä ja naamioittamia ihmisiä, jotka raunioituvat vähitellen. Kertojana ja todistajina toimivat lapset, jotka joutuvat novelleissa mystisten tapahtumien keskiöön. Lukija ei voi olla varma, mikä on totta ja mikä ei. Mikä on lapsen mielikuvistusta ja mikä on lapsen totta. Tämä häilyvä raja on yksi Garcia Moralesin novellien kiehtovuuden syitä minulle. Novelleista Bene tulee lähelle myös kauhuromantiikkaa (gotiikka), sillä sen tunnelma on paikoin hyvin jännittävä mysteeri kuljettaessa kertomusta kohti kohtalokasta arkiymmärryksen rajat ylittävää lopetustaan.

Vampyyrin logiikassa kertojana toimii aikuinen noin 40 -vuotias nainen. Hän on opettaja Madridissa, mutta palaa lapsuuden ja nuoruuden kaupunkiinsa Sevillaan saatuaan sähkeellä tiedon veljensä kuolemasta. Tästä käynnistyy muutaman päivän tapahtumaketju, jonka aikana hän pyrkii selvittämään mitä hänen veljelleen on todellisuudessa tapahtunut ja onko hän edes kuollut. Nainen tutustuu muun muassa veljensä entiseen tyttöystävään nuoreen Maraan, veljen ystävään Pabloon ja erikoiseen Alfonsoon, jolla tuntuu olevan voimakas elinvoimat lähipiiriläisistään vievä voima ja jonka lumoukseen hän myös lankeaa. Pablo väittää Alfonson olevan jonkinlainen vampyyri, joka ei ime uhrinsa verta, mutta elinvoimaa kylläkin.

Vampyyrin logiikka ei heti lukemisen jälkeen jättänyt minuun erityistä vaikutusta toisin kuin esimerkiksi Etelä. Mutta aikani lukukokemusta sulateltuani Alfonson erikoiset voimat ja veljen kohtalo heräsivät henkiin ja tulin ajatelleeksi, että tämän kirjan voisi lukea uudelleen. En lukijana kuitenkaan ajautunut Alfonso pauloihin, en eläytynyt siihen nähden kertojan kokemuksiin, mutta jälkeen päin jäin pohtimaan narsistisia piirteitä Alfonson henkilöhahmossa. Hän manipuloi ihmisiä taitavasti ja hänen henkilöhahmoonsa oli kirjoitettu sisälle jokin mystinen vetovoima, jonka takia hänen lähipiirin ihmiset ovat hänelle helposti ohjailtavissa. Osa heistä uskoo olevansa jollakin tavalla erityisyksilöitä, mutta tämä on vain Alfonson heille uskottelemaa harhaa. Myös mustasukkaisuus riivaa Alfonson vaikutuspiirissä olevia ihmisiä. Tämän kaltaiset ihmisiä valheilla rakentavat ja toisaalta hajottavat valtapelit sairastuttavat ihmisiä. Vampyyrin logiikka on kirjan takakansitekstin mukaan sekoitus murhamysteeriä ja rakkausromaania, mutta kutsuisin kirjaa myös väljillä määrittelyillä psykologiseksi romaaniksi.

*

Näistä kolmesta tarinasta Etelä nousi toistaiseksi suosikikseni Garcia Moralesin proosataiteesta. Siinä nuori tyttö Adriana asuu vanhempiensa ja talossa muiden asuvien naisten kanssa syrjässä kaikesta kaupunkimaisesta maailmanmenosta. Adriana ihailee ja rakastaa isäänsä hyvin paljon ja heidän välillään on sanaton ymmärrys. Heitä yhdistää esimerkiksi pienen heilurin käyttö, jolla voi löytää piilossa tai kadoksissa olevia asioita. Tämän vastapainoksi tarinaan tulee synkkiä sävyjä, sillä Adriana kokee myös surua ja pettymystä isänsä sulkeutuneisuudesta, jonka syy valkenee lukijalle vähitellen tarinan edetessä. Oman ahdistavan tunnelmansa kirjaan tuo erikoisen Adrianan kasvu ympäristössä, joka on syvästi uskonnollinen. Niin Adrianaa kuin hänen isäänsä epäillään olevan jollakin tavalla syntisen pahoja. Todellisuus on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi ja samalla hyvin inhimillinen.

Etelässä kertojana toimiva Adriana muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan isänsä kautta ja puhuttelee isäänsä. Kirja on paikoin hyvin koskettava, mutta itseäni kirjassa kiehtoi se kuinka asioita, ihmisten välisiä suhteita ja tunteita kyettiin kuvaamaan viittaamatta niihin suoraan. Näin itse asiassa myös Vampyyrin logiikassa. Oma tärkeä roolinsa on myös sillä mitä jätetään sanomatta ja lukemisen aikana voi rakentaa tarinaan merkityksiä ja lopulta kenties näennäisen yksinkertainenkin tarina kasvaa aikamoisiin mittoihin.

Garcia Moralesilla on mielestäni ollut erityinen tai ilmiöimäinen kyky kuvata syrjäytyviä ja syrjäytettyjä ihmisiä ja lapsen tulkitsemaa todellisuutta ja maailmaa. Garcia Moralesin tarinat voivat vaikuttaa koruttomilta, mutta ne eivät ole mustavalkoisia vaan kompleksisia ja jättävät jäljen, jos on niiden tarjoamalle maailmalle avoin.

Lainaus novellista Etelä, suom. Tarja Roinila:

” On kummallista, että lapsuuteni kaikkien voimakkaimmat kokemukset syntyivät tuosta näkymättömästä asiasta, jota ei siis oikeastaan ollut olemassakaan. Muistan kuinka istuimme kahdestaan puutarhassa tuntikausia ja pelasimme peliä, jonka olit keksinyt vain meitä varten. Minä piilotin jonkin esineen, ja sinä etsit sen sitten heilurin avulla. Et usko, kuinka kovasti yritin löytää jotakin oikein pientä, niin näkymätöntä kuinka suinkin. Piilotin leivänmurun kiven alle ruusupensaan juurelle, laitoin kukan terälehden kellumaan kaivon sameaan veteen tai sujautin salaa johonkin pikkukiven, jonka vain minä tunnistin. En siksi että olisin yrittänyt harhauttaa sinua. Oli vain niin ihmeellistä yhä uudelleen todeta, että onnistuit ratkaisemaan kaikkein mahdottomimmatkin arvoitukset. Usein katselin pimeän tuloon asti, kuinka liikuit hitaasti heilurin osoittamaan suuntaan, lähestyen paikkaa jonka minä olin salaa valinnut. Silloin puutarhan rikkomaton rauha ja hiljaisuus valtasivat mieleni ja muuttivat todellisuuden unen kaltaiseksi.” (s. 10-11)

*

E3788F72-85A4-48B0-B462-D3D7E5ADC0C6.JPG

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Adelaida Garcia Morales: Etelä

Kaksi novellia: Etelä ja Bene

Alkuteos: El Sur seguido de Bene

Suomentanut: Tarja Roinila

1992 Like

94 sivua

kirjastosta

*

Adelaida Garcia Morales: Vampyyrin logiikka

Alkuteos: La lógica del vampiro (1990)

Suomentanut: Satu Ekman

1995 Like

165 sivua

kirjastosta

*

Lisää mystisiä tarinoita blogissa

Vanhan Japanin taruja

Kauhujen kirja – 10 maailmankirjallisuuden kauhukertomusta

Richard Marsh: Pyhä kuoriainen

Thomas Bernhard: Pakkanen

”Kuvitelkaa, että joku jähmettyisi tässä tilanteessa paikalleen, hän paleltuisi hetkessä, nimittäin alhaalta ylöspäin, kyse on tämän ihmisvihamielisen äärikylmyyden armottomasta perinpohjaisuudesta, joka on sanoinkuvaamaton ja hirvittävä.” (s. 288)

Nuori lääketieteen opiskelija, joka minulle jäi nimettömäksi, on lähetetty vuoristokaupunki Wengiin tarkkailemaan maalarivanhus Strauchia. Tehtävän on antanut nuorukaista opinnoissa ohjaava sairaalan apulaisylilääkäri, joka on Strauchin veli ja joka toivoo nuorukaisen raportoivan kirjeitse veljestään. Tehtävänannon tulee pysyä salassa maalarilta ja nuorukainen tekeytyy lakitieteen opiskelijaksi. Hän majoittuu samaan majataloon, jossa Strauch asuu. Majatalo on kurjan puoleinen. Sitä ylläpitää emäntä, jonka mies on vankilassa ja jolla on kylällä rakastaja nylkyri-haudankaivajasta. Weng on alati kurjistuva ja ihmiseloa kurjistava paikka, jossa ei ole mitään kaunista. Kaiken lisäksi sinne rakennetaan jonkinlaista voimalalaitosta, joka rumentaa ympäristöä ja elämänmenoa entisestään.

Kirjan aikajana on noin reilu kuukausi, jonka aikana nuorukainen ja Strauch kohtaavat lähes päivittäin ja käyvät keskusteluja majatalossa ja Wengin ympäristössä kuten hautausmaalla, köyhäintalolla, juna-asemalla ja metsissä kävelyretkillä. Koko kirjan ajan Weng on pakkasen, hyytävän kylmyyden kärsimyksessä. Toiminnan tasolla kirjassa tapahtuu melko vähän ja se mikä tapahtuu tuntuu olevan uusi keskustelun aihe kirjan päähenkilöille. Pakkasen ydin on sen kahden keskushenkilön välinen vuorovaikutus ja keskustelujen sisältö. Usein vaikuttaa siltä, että Strauch pitää monologia ja nuori mies kuuntelee. Lukija on nuorukaisen roolissa ja ottaa vastaan maalarin ajatusmaailman synkän vyöryn.

Pakkanen tekee matkan Strauchin sieluun. Hän on yksinäinen ja nurja mies, joka tilittää ahdistunutta ihmisvihaansa, kipujaan ja vanhuuttaan nuorelle miehelle. Hänen monologinsa ovat paikoin filosofisia ja paikoin kuvauksia siitä, mitä hän tuntee ja miten hän on elänyt. Kirja on jatkuvaa synkkyyttä sivusta toiseen ja sen tähden ajoittain melko raskasta luettavaa. Pakkasen sivuilla toisen maailmansodan rikkirepivät ja mykistävät muistot heräävät henkiin, vaikka kirja ei pelkästään käsittele tätä aihetta. Kauneus ja ihmeet puuttuvat kirjan sivuilta ja jos sattuma on mahdollinen niin sen rooli on vain tehdä ihmisen elämästä kurjempaa. Strauch tekee havaintoja ihmiselon ikävyydestä, jakaa surutta näkemyksiään ihmisen mädänneisyydestä, yhteiskunnasta, ympäristössä ja ei välitä paskaakaan miten hänen puheensa vaikuttaa muihin ihmisiin, erityisesti nuoreen mieheen. Maalari avaa myös valikoituja paloja omasta menneisyydestään ja kuinka hän koki olevansa väärin ymmärretty, kiusattu lapsuudesta saakka – pohdin: kenties hän oli sammunut tähti jo syntyessään.

Pakkasen sivuilta nousee monia teemoja. Elämisen merkityksettömyys, pimeys, tyhjyys ja toivottomuus. Strauchin ihmisviha on kenties enemmän ihmisinhoa. Hänen äänensä on tasaisen harmaa ja tylsä, pettynyt ja pohjalta muriseva. Maalari on ehdoton kyynisyydessään ja inhossaan. Pakkasen maailma on säälimätön. Elämä, havainnot ja kokemukset elämästä ovat tehneet maalarista ärtyneen, levottoman ja elämään kyllästyneen rumuuden näkijän. Hän on ei koskaan, aina, ei mitään – tyyppi. Pakkanen kutsuu psykologisoimaan sen synkkää yksinpuhelijaa, mutta hänen äänensä kannattaa vaimentaa, jos on lukijana herkkä sen vaikutukselle.

Voisin valita tämän kirjan vaikutelmia esittelevän lyhyen blogitekstin päätteeksi useamman lainauksen kirjasta. Kirjan kieli ja tunnelma ovat erikoisella tavalla maagisia ja sisällöstään huolimatta puoleensa vetäviä. Kirjan kiehtovin anti minulle olikin yhden ihmisen mielenmaiseman kuvaus ja kieli, jolla tuota kuvaa rakennettiin. Bernhardin lauseet ovat pitkiä, monipolvisia. Kääntäjä Tarja Roinila on tehnyt upeaa työtä! Thomas Bernhardin tuotanto toisen maailmansodan jälkeen on ollut osa uutta modernia kirjallisuutta, jossa ihmisten tekojen ja ajattelun ihannointi on epäkiinnostavaa.

*

”Ennen kuin hän vetäytyi huoneeseensa, ”ei nukkumaan, vaan itkemään ykikseni hiljaisuuden koko kauheudessa, itkemään sisältäpäin”, kuten hän sanoin, hän esitti: ”Miten kaikki on lopulta niin palasina, miten kaikki onkin hajonnut, kaikki kiintopisteet sulaneet pois, kaikki kiinteys kaikonnut, miten mitään ei enää ole, miten todellakaan mitään ei ole, katsokaa nyt, miten uskonnoista ja uskonnottomuuksista ja kaikkien jumaluuskäsitysten pitkitetyistä naurettavuuksista ei ole tullut mitään, ei mitään, katsokaa, miten usko ja ei-usko ovat poissa, miten tiede, nykytiede, kuin kompastuskivi, kuin vuosituhantinen tuomioistuin, on heittänyt kaiken pihalle ja näyttänyt kaikelle ovea ja posauttanut kaiken ilmaan, miten kaikki se on nyt ilmaa… Kuunnelkaa: kaikki on pelkkää ilmaa, kaikki käsitteet pelkkää ilmaa, kaikki kiintopisteet ovat ilmaa, kaikki on pelkkää ilmaa…” Ja hän sanoi: Pakkasilmaa, kaikki on pelkkää pakkasilmaa…”” (s. 162-163)

*

pakkanen-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Thomas Bernhard: Pakkanen

Suomennos ja jälkisanat: Tarja Roinila (bravo käännökselle!)

2018 Teos

Alkuteos: Frost (1963)

Kansi: Jenni Saari

364 sivua

arvostelukappale

*

Lisää synkkiä sävyjä, yksinäisyyttä ja keskusteluja nuoren ja vanhan välillä blogissa

Leila Slimani: Kehtolaulu

Samuel Beckett: Malone kuolee

Amos Oz: Juudas