Sir John Mandevillen ihmeelliset matkat

Olen etsinyt jo jonkin aikaa luettavakseni matkakirjallisuutta vuosisatojen takaa, joka a) ei ole tylsä b) siitä saa näyn ajan maailmankuvasta (siis maailman) vuosisatojen taakse ja c) maailmankuvassa on fantastisia elementtejä nykylukijan silmin. Löysin etsimäni: sir John Mandevillen Ihmeelliset matkat. Se on matkakertomus Pyhään maahan ja sen yli. En kyllä ole vielä ihan varma, että kuinka tosissaan ”John Mandeville” on tätä kirjoittanut. Kirja on paikoin hyvin hauska ja erinomaisen mielikuvituksellinen kuvailuissaan maista Euroopan rajojen yli. En voi koskaan tietää. Toki asiantuntijat, jotka ovat perehtyneet tämän tyyppiseen kirjallisuuteen varmasti osaavat sanoa oliko tämän matkakertomuksen kirjoittaja tosissaan, mutta minä en. Kenties oli, kenties ei, mutta olen iloinen, että sir John Mandevillen Ihmeelliset matkat on säilynyt jälkipolville vuosisatojen jälkeen.

Kirja on julkaistu 1300-luvun loppupuolella aikana, jolloin Amerikkaa ei ollut vielä löydetty, mutta Marco Polo oli käynyt Kiinassa (mongolihallitsijan vallan alla) kulkien Silkkitietä pitkin. John Mandevillen esittelemät maat ja kulttuurit ovat osittain samoja kuin mitä Polo on kohdannut. En ole vielä lukenut Polon matkakertomusta, joten en tiedä minkälainen se on sisällöltään. Mandevillestä voin kuitenkin kertoa, että mukana on melko paljon ihmeellisyyksiä ja kirjaa lukiessa tuntui kuin Mandeville olisi kuvannut jotakin rinnakkaista todellisuutta ja maailmaa kartan ulkopuolella. Onko kirja pelkästään Mandevillen mielikuvituksen tuotetta?

Matkakertomuksen kääntänyt Asmo Koste arvioi, että Mandeville on kulkenut Euroopan rajojen ulkopuolelle, mutta olisi kristittynä pyhiinvaeltajana päässyt ainoastaan Pyhälle maalle. Näin ollen sinne saakka hän on pysynyt vielä ”kohtuullisen totuudenmukaisissa kuvauksissa” (lainaus Suomentajan alkulauseesta), mutta siitä eteenpäin kuvaukset muuttuvat yhä kummallisemmiksi ja fantastisemmiksi. On siis realistista epäillä, että Mandeville ei koskaan ole vieraillut maissa Pyhän maan tuolla puolen vaan on saanut sisältönsä kenties omasta mielikuvituksestaan ja muista lähteistä. Näiden lähteiden joukossa ei tutkijoiden mukaan kuitenkaan ole Marco Polon matkakertomukset.

Koste kertoo, että Mandevillen lähteiksi tutkijat ovat osoittaneet joukon eri munkkien tekstejä ja yhden armenialaisen prinssin. Heidän lähteistään ei ole tietoa. Koste tulkitsee, että Mandevillen teksti on toisin sanoen kopioita muilta kirjoittajilta, osittain epäonnistuneiden käännöksien tulosta ja sellaisenaan täynnä ”sekoittavia väärinymmärryksiä ja hämäryyksiä, jotka kieltämättä lisäävät kirjan viehättävyyttä nykylukijan mielessä”. (ibid). Kun tekstin syntyprosessi on tämän kaltainen, ei ole yllättävää, että faktoja katoaa matkan varrelta ja tilalle on tullut Mandevilleltä tai hänen lähteiltään aimo annos mielikuvituksellista sisältöä. Itse ajattelen myös, että joukossa on aineksia myyteistä, jotka on kerrottu Mandevillelle tai hänen lähteilleen faktoina. Ihmeellisiin matkoihin on kenties tallentunut vuosisatoja ja -tuhansia vanhaa mytologista ainesta, joka on siirtynyt aluekohtaisesti sukupolvelta toiselle kunnes joku utelias eurooppalainen on tullut paikalle kirjaamaan niitä ylös. En kuitenkaan tiedä kuinka mielekästä on vatvoa sen äärellä, mikä on ”totta” Mandevillen tekstissä. Historiaa ovat kirjoittaneet voittajat, faktoja on aina muokattu sovittaessa niitä kertojan omiin intentioihin ja niin edelleen. Ja kuten tiedetään, niin Mandevillen elinaikana ei todellakaan tehty samanlaista eroa faktan ja fiktion välillä, mitä teemme tänä päivänä.

Myös itse John Mandevillen henkilöllisyys on hämärän peitossa. Matkakertomus on useiden arvioiden mukaan kirjoitettu alunperin ranskaksi, mikä voisi viitata siihen, että kirjoittaja on ollut ranskalainen. (sivuhuomatus: Mandeville kertoo itse, että: ”olen saattanut tämän kirjan latinasta ranskan kielelle ja kääntänyt sen uudelleen ranskasta englantiin, jotta jokainen ihminen kansakunnassani sen ymmärtäisi”. s.11.  Koste kuitenkin arvioi, että latinannos on tehty ranskasta). Teksti on ilmeisesti tullut tunnetummaksi englanniksi ja sen kertoja lähtee liikkeelle pyhiinvaellusmatkalleen Britteinsaarilta, joten kirjoittajan on ajateltu aikoinaan olevan englantilainen. Jos Mandeville oli ranskalainen, niin silloin minua viehättää ajatusleikki siitä, että ”mande” tulee lähelle ranskan sanaa monde, joka tarkoittaa mm. maailmaa tai maailmankaikkeutta.

Toisaalta oma harrastajahistoriallinen ajatusaihioni ohjaa myös ajattelemaan, että kirjan on voinut kirjoittaa myös (oppinut ja hovin liepeillä oleva) englantilainen, joka on osannut ranskaa ottaen huomioon, että Englannilla ja Ranskalla on suhteellisen tiivis yhteinen historia. Ranska toimi pitkään Englannin hovin kielenä kunnes englanti syrjäytti sen 1300-luvun aikana. Voi olla, että Mandeville oli englantilainen, voi olla, että ranskalainen. On myös kolmas vaihtoehto. Asmo Koste kertoo kirjaa taustoittavassa luvussa niin ikään, että tutkijat ovat epäilleet ettei John Mandevilleä ole edes ollut olemassa. Syystä tai toisesta matkakertomuksen kirjoittaja on halunnut jäädä tuntemattomaksi. Toki tuohon aikaan pseudo- ja anonyymit kirjailijat eivät olleet kovin poikkeava kirjallinen ilmiö ja tekstien omistajuus (tekijänoikeudet) puolestaan olivat.

Luin Mandevillen matkoja ajankuvallisena kertomuksena maista, maantieteestä ja kulttuureista tunnetun Euroopan rajojen ulkopuolella. Mandeville kulkee kuvauksissaan yhä kauemmaksi itään ja mitä kauemmaksi Euroopasta päästään, sitä kummallisemmaksi hänen kuvauksensa menevät. Pyhä maa on kuvattu paikoin hyvin yksityiskohtaisesti yksittäisine pyhiinvaelluskohteineen, mutta mitä etäämmäksi tunnettu maailma jää, sitä fantastisempia ovat ihmiset, kasvit, eläimistö ja kulttuurit (ihmisen järjestäytynyt elämä). Pyhiinvaelluskohteet ovat usein Raamatusta tuttuja ja pyhien ihmisten (eli pyhimysten) toiminnallaan ja olemassaolollaan merkitsemiä paikkoja. Kirjaa lukiessa saa vaikutelman, että Jerusalemissa ja sen lähimailla on kaikkialla paikkoja, joissa ihmeitä on tapahtunut ja joissa Jeesus ja muut raamatulliset henkilöt ovat tehneet jotakin merkittävää.

Kirjassa on kristillinen pohjasävy (ritarin pyhiinvaellus), joten pyhiinvaellusluonteen korostuneisuus matkakertomuksessa kuuluu asiaan. Nykylukija tietää, että kirjaa ei voi pitää minkäänlaisena geografisena ja kulttuuriantropologisena esityksenä, mutta onko se ollut sitä omana aikanaan on kiinnostava ajatus. Vaikuttaisi nimittäin siltä kuin Mandeville olisi halunnut kirjoittaa kaiken mahdollisen ylös vieraista kulttuureista jonkinlaiseen systemaattiseen alue alueelta kuvailevaan esitykseen. Kiinnostavaa on myös, että kirjassa on melko modernilta haiskahtava asenne muihin kulttuureihin. Kirjoittajan uteliaisuudessa muita kulttuureja kohtaan on nykytermein sanottuna uskontodialogin tai kulttuurirelativismin tuntu. Mandeville vaikuttaa olevan vilpittömän kiinnostunut muista kulttuureista ja melko usein niiden omista lähtökohdista käsin.

Matkakertomusten alku- ja lopetusluvuissa on kuitenkin reippaan puoleista kristillistä hengennostatusta, joilla teilataan kirjan varsinaisen matkakertomusosion avoimempi uteliaisuus. Lopetuskappaletta tutkijat pitävät myöhempänä ns. paavillisena lisäyksenä, joka on tullut kirjaan kun se on käännetty ranskasta englanniksi noin vuonna 1400. Paavillisella lisäyksellä haettiin tuohon aikaan totuudellista uskottavuutta ja hyväksyntää julkaistaville teksteille. Totuudella on todennäköisesti tarkoitettu sitä, mitä kirkko opettaa. (Ja ihan vain sivuhuomautuksena: kiinnostavaa on, että 1300-luvulla paavinistuin oli muutaman vuosikymmenen Avignonissa Etelä-Ranskassa.) 

Kristillisestä sävystään huolimatta matkakertomuksen kirjoittaja ei suoraan tuomitse kaikkia esittelemiään muita kansoja. Vaikuttaa jopa siltä, että joitakin kansoja (tai niiden hallitsijoita) Mandeville ihailee. Nämä tuntuni mukaan liittyvät Kiinaan ja Intiaan. Lisäksi Pyhä maa ei ole ainoa paikka maailmassa, jossa on pyhiä paikkoja ja joissa ihmeitä tapahtuu. Mitä ihmeellisempiä ja vaikutuksiltaan voimakkaimpia esineitä (mm. jalokiviä, helmiä) on myös Pyhän maan ulkopuolella, vaikka ne eivät ole kristillisiä reliikkejä kuten Jeesuksen ristin palasia tai pyhien ihmisten ruumiinkappaleita. Ja mikä kenties yllätti minut lukijana, oli Mandevillen luottamus siihen, että maapallo on pyöreä – pari vuosisataa ennen Kopernikusta. Kopernikus toki ei ollut ensimmäinen, joka uskoi maapallon pyöreyteen.

Mandevillen ihmeelliset matkat kuitenkin osoittaa ajankuvallisuutensa ja sen varjopuolet kirjan sivuilla. Saraseenit saavat Mandevilleltä jonkinlaista ihailua osakseen ja heidän kanssaan voi tehdä jonkinlaista yhteistyötä, mutta juutalaiset ovat kaiken pahan alku ja juuri. Mandeville oli oman aikansa kristittyjen esittämän vihollispropagandan vastaanottaja ja nämä osat matkakertomuksesta eivät naurata vaan ovat nykylukijan silmin kiusallista luettavaa. Matkakertomusten esipuheessa Mandeville uskoo myös, että Pyhä maa (Jerusalem, Israel) on valloitettavissa takaisin ”vääräuskoisilta” (ts. islaminuskoisilta) ja tämä on hänelle kristittyjen tehtävä. Näissä jaksoissa uhoaa edellisen vuosisadan ristiretkien henki, joita tehtiin Jerusalemiin useita kertoja erityisesti 1200-luvulla.

Sir Mandevillen ihmeelliset matkat ovat pääosin tahattoman hauskaa luettavaa. Samanaikaisesti niissä kiehtoo kirjoittajan matkakuvaukset, jotka ovat paikoin hyvin fantastisia ja joiltakin osin myös kirjoittajan tarkkanäköisyys. Vaikka kirjassa on mukana vahvaa kristillistä hengennostatusta, niin Mandeville tekee myös kriittisiä huomioita eurooppalaisista, kyseenalaistaa joidenkin kristillisten pyhiinvaelluskohteiden aitouden ja tuntuu olevan kallellaan tieteelliseen maailmankuvaan tai ainakin erilaisten ilmiöiden systemaattiseen esittämiseen ja selittämiseen niiltä osin kuin tietoa on (ja täyttää aukot fantasialla).

Lopuksi joitakin lainauksia kirjasta. Kirjan on suomentanut Aimo Koste.

”Egyptin autiomaassa oli kunnioitettava mies, pyhä erakko, joka tapasi siellä hirviön (hirviöllä tarkoitetaan jotakin, joka on epämuodostunut vastoin ihmisen, eläimen tai mitään muutakaan muotoa). Pyhän erakon tavannut hirviö oli kuin ihminen, jolla oli kaksi sarvea otsallaan. Sillä oli ihmisen ruumis napaan saakka ja siitä alaspäin kuin vuohen. Erakko kysyi mikä hän oli. Hirviö vastasi, että hän oli kuolettava olento, sellaisena kuin Jumala oli hänet luonut ja hän asui noissa autiomaissa hankkien ravintoaan. Ja hän anoi erakkoa rukoilemaan puolestaan Jumalaa, joka tuli taivaasta pelastamaan ihmiskunnan, oli syntynyt neitsyestä, kärsi kärsimyksensä ja kuoleman (kuten hyvin tiedämme) ja jonka kautta elämme ja olemme. Hirviön kaksisarvinen pää on yhä ihmeenä Aleksandriassa.” (s. 42)

”Saarella on myös Etna-vuori, jota kutsutaan (Gybelle) – vuoreksi, joka on yhä toimiva tulivuori. Vuorella on seitsemän palavaa paikkaa, jotka heittävät ulos erilaisia liekkejä ja värejä. Noiden liekkien muutoksista tuon maan ihmiset tietävät milloin on tulossa niukat tai hyvät ajat, kuumaa tai kylmää, kosteaa tai kuivaa ja kaikin tavoin miten minäkin aikana pitää toimia. Italiasta tulivuorelle on vain kaksikymmentäviisi mailia. Väitetään, että tulivuoret olisivat reittejä helvettiin.” (s. 48)

”Satakaksikymmentä askelta tuosta temppelistä itään, kaupungin kulmauksessa on Herramme kylpylä, johon veden oli tapana tulla Paratiisista ja tulee vieläkin. Sen vierellä on Neitsyt Marian vuode. Aivan lähellä on Pyhän Simeonin temppeli ja temppelin pohjoispuolella pylväskäytävän ulkopuolella upea Pyhän Annan, Neitsyt Marian äidin, kirkko. Siellä Neitsyt Maria tuli raskaaksi ja sen edessä suuri puu, joka alkoi kasvaa samana yönä. Kaksikymmentäkaksi porrasta kirkon alla lepää Joakim, Neitsyt Marian isä, hienossa kivihaudassa ja hänen vierellään lepäsi joskus Pyhä Anna, hänen vaimonsa, mutta pyhä Helene siirsi hänet Konstantinopoliin. Kirkossa on vesisäiliön tapainen kaivo, jota kutsutaan nimellä Probatica piscina. Sinne on viisi sisäänkäyntiä. Taivaan enkeleillä oli tapana laskeutua taivaasta ja kylpeä tuossa kaivossa. Ensimmäinen ihminen, joka kylpi vesien puhdistuttua, parani kaikista vaivoistaan. Siellä Herramme paransi kolmekymmentäkahdeksan vuotta halvauksesta kärsineen miehen, jolle Herramme sanoi, Tolle grabatum tuum et ambula, mikä merkitsee: ”Ota vuoteesi ja käy”. Ja vieressä on Pilatuksen talo.” (s. 71)

”Athanasios oli suuri jumaluusoppinut. Koska hän saarnasi ja puhui niin syvästi jumaluudesta ja kolminaisuudesta, paaville Roomaan valitettiin hänen olevan vääräoppinen. Paavi antoi ottaa hänet kiinni ja panna vankilaan. Vankilassa ollessaan hän kirjoitti tuon uskontunnustuksen ja lähetti sen paaville sanoen, että jos hän oli vääräoppinen, niin sitten se oli vääräoppisuutta, koska se oli hänen uskonsa. Kun paavi näki sen ja oli tutkinut, että se oli täydellinen, hyvä ja totisesti uskomme mukainen, paavi vapautti hänet vankilasta ja määräsi uskontunnustuksen lausuttavaksi joka päivä ensimmäisessä runkoushetkessä. Niin hyvänä miehenä hän Athanasiosta piti. Mutta Athanasios ei enää koskaan mennyt hiippakuntaansa takaisin, koska he olivat syyttäneet häntä vääräoppiseksi.” (s. 113)

Mandeville kertoo Intian saarista (kyllä: saarista)

”Tuon maan väellä on erilainen uskonto. Jotkut heistä palvoo aurinkoa, toiset kuuta, jotkut tulta, puita, käärmeitä tai ensimmäistä asiaa jonka kohtaavat huomenissa. Jotkut palvovat jumalkuvia ja jotkut epäjumalia, joiden välillä on suuri ero. Jumalkuvat ovat kuvia, jotka muistuttavat miehiä, naisia, aurinkoa, kuuta, eläintä tai muuta suotuisaa asiaa. Epäjumalat ovat kuvia, jotka on tehty ihmisen pahasta tahdosta ja joita ei voida löytää suotuisten asioiden joukosta, kuten kuva, jolla on neljä päätä, yksi ihmiset, toinen hevosen tai härän tai jonkun muun eläimen, jollaista jota kukaan ei ole nähnyt suotuisasti esitettynä.” (127, sanatarkka lainaus)

”Vuoren juurella on kirkas ja upea lähde, joka tuoksuu kaikille mausteille. Se vaihtaa monipuolista tuoksuaan tunneittain. Mikäli juo tuon kaivon vettä kolme kertaa, paranee kaikista vaivoistaan. Ne, jotka asuvat siellä ja ovat juoneet lähteestä usein, eivät ole koskaan sairastuneet ja näyttävät ikuisesti nuorilta. Olen itse juonut siitä kolme tai neljä kertaa ja uskoakseni voin paremmin. Sitä kutsutaan nuoruuden lähteeksi, koska ne, jotka juovat siitä usein, vaikuttavat aina nuorilta, eivätkä sairastu: väitetään, että tuo lähde tulee Paratiisista ja on siksi niin voimistava. (s. 130)

Sumatran hujakoilla Mandeville havannoi:

”Siinä maassa ei, eikä maissa siitä eteenpäin, voi nähdä Pohjantähteä, jota kutsutaan Meren tähdeksi. Se on liikkumaton ja pohjoisessa, joten me kutsumme sitä Johtotähdeksi. Mutta siellä näkyy etelässä toinen, vastainen tähti, jota kutsutaan nimellä Antartic. Samoin kuin merimiehet täällä ohjaavat Johtotähden mukaan, samoin siellä eteläisen tähden mukaan, joka ei näy meille. Eikä se meistä pohjoiseen oleva tähti, jota kutsumme Johtotähdeksi, näy heille. Tästä syystä voimme päätellä, että maa ja meri on muodoltaan pyöreä, koska se on osa taivaankantta, joka näkyy yhdessä maassa, eikä näy toisessa. Kokeilemalla ja taitavan älyn johdattamana pystytään helposti todistamaan, että mikäli maailmaa tutkiville laivoille löydetään väyliä, ihminen voi purjehtia maailman ympäri ja alta ja yltä.” (s. 138)

”Vaikka on mahdollista näin kiertää maa, kuitenkin tuhannesta ihmisestä joku voi olla palaamatta maahansa. Maan ja meren suuruudesta johtuen voidaan kulkea tuhansia ja tuhansia eri reittejä, eikä kukaan pysty suuntaamaan suoraan niille alueille mistä on lähtenyt, ellei se ole uhkarohkea sattuma tai Jumalan armoa. Maa on todella laaja ja todella suuri, sen ympärysmitta, ylhäältä ja alhaalta, on vanhojen viisaiden astronomien mukaan 20425 mailia, ja heidän väitettään en voi todistaa vääräksi. Mutta minusta vaikuttaa omassa pienessä mielessäni, kaikella kunnioituksella, että se on enemmän.” (s. 141)

”Saaren kuningas on suuri ja mahtava hallitsija ja hän hallitsee viittäkymmentäviittä suurta saarta, jotka maksavat hänelle veroa. Jokaisella saarella on kruunattu kuningas, joka on tuon yhden kuninkaan alamainen. Noilla saarilla on monenlaista väkeä. Yhdellä saarista väki on todella pitkiä, kuin jättiläisiä. Heitä on hirvittävä katsoa. Heillä ei ole kuin yksi silmä, joka on keskellä otsaa. He syövät vain raakaa lihaa ja raakaa kalaa. Ja toisella saarella etelän suunnassa asuu lyhyttä väkeä ja kirottua siten, että heillä ei ole päitä. Heidän silmänsä ovat olkapäissään ja suu rinnassa. Eräällä saarella on väkeä, jonka naama on lättänä, täysin paljas ilman nenää tai suuta. Heillä on kaksi pientä pyöreää reikää silmien tilalla ja suu on myös pieni, vailla huulia. Ja yhdellä saarella väen muoto vääristynyt siten, että alahuuli on niin suuri, että nukkuessaan auringossa he peittävät koko naaman tuolla huulella. — Eräällä saarella on väkeä, joka on sekä miehiä että naisia. Heillä on nänni vain toisella puolen. Ja heillä sekä miehen että naisen sukuelimet ja he käyttävät kumpia haluavat, välillä toisia ja välillä toisia. He saavat lapsen, kun käyttävät miehen välinettä ja kantavat lapsen, kun käyttävät naisen välinettä. — ” (s. 154)

*

48649DC3-E22D-41F1-8250-75D81AB165C8

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

John Mandeville: Sir John Mandevillen ihmeelliset matkat

1300-luvun loppupuolelta

suom. Asko Koste

2013 Savukeidas

Kirjan kuvat ja kansi: en löytänyt painoksesta tietoja

229 sivua

*

kirja omasta kotikirjastosta (ts. omasta hyllystä)

*

Lisää lukemista blogista:

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

3x uskonto: raamatuntutkimusta, uskontodialogia ja pyhiä juutalaisia kirjoituksia (Talmud)

Voltaire: Seitsemän filosofista tarinaa

 

 

Robin Robertson: The Long Take

The Long Take or A Way to Lose More Slowly on parin sadan sivun mittainen runoteos. Se on kaupunkirunoelma ja se on aikalaisrunoelma, jonka keskushenkilönä on Walker (!) – niminen toisen maailmansodan veteraani.

Aikalaisrunoelmana The Long Take kiinnittää huomion pisteittäin 1940- ja 1950-lukujen Yhdysvaltoihin. Toinen maailmansota on voitettu, mutta sodan veteraanit palattuaan kotimaahansa ajautuvat elämään kaduilla, kärsivät köyhyydestä ja osattomuudesta. He ovat sodan traumatisoimia miehiä, joista huolehtivat vain harvat. Runoelman sivuilla he joutuvat edelleen katsomaan toinen toistensa perään kuin olisivat vielä rintamalla. Ympäröivä yhteiskunta on heidät unohtanut tai ei tiedä mitä tehdä ihmiselle, joka on tappanut ja (siitä) emotionaalisesti vaurioitunut.

Toisen maailmansodan sotaveteraanien huonon kohtelun lisäksi The Long Take kiinnittää huomion rasismiin, jonka varjolla mustan amerikkalaisen voi edelleen lynkata ilman erityisiä lainmukaisia seuraamuksia tai surutta ”unohtaa” marginaaliin, kun tehdään isoja päätöksiä, jotka vaikuttavat kaikkiin kansalaisiin.

Kolmanneksi kirjan sisäiseen tunnelmaan kuuluu tuoda esille ajanjakson mccarthyismi (republikaanisenaattori Joseph McCarthyn mukaan) eli vainoharhainen kommunismivaino. Tästä pelon ja paranoian kylvämisestä kärsivät aikoinaan muun muassa monet ajattelijat ja taiteilijat Yhdysvalloissa.

Kaupunkilaisrunoelmana The Long Take kuljettaa lukijansa paikoin hyvin konkreettisin havainnoin keskeisesti kahdessa yhdysvaltalaisessa kaupungissa. Teoksen alkupuolella Walker asuu ja työskentelee sodan jälkeen New Yorkissa, josta hän muuttaa Los Angelesiin, josta saa töitä lehdistömiehenä kaupunkitoimituksessa. Keskeisen tilan kirjassa vie Los Angeles, joka kuvataan pääosin hyvin yksityiskohtaisesti katu kadulta ja ihminen ihmiseltä.

Los Angeles näyttäytyy runoteoksessa mielikuvien villin lännen ja valikoidun (talous)liberalismin, rikollisuuden, (useimmille menetettyjen) unelmien ja elokuvateollisuuden kaupunkina. Hollywood unelmatehtaana runoelman sivuilla esiintyy miehisenä maailmana, jossa suunnitellaan tehokkaita elokuvallisia tappoja ja jossa henkilöidään kompleksisia asioita. Samanaikaisesti kaduilla elää tuhansia ihmisiä kodittomina, rasismi syrjäyttää ja murhaa ihmisiä ja poliittisen ilmapiirin myötä asenne toiseen ihmiseen on piinkova. Kun yhteiskunnallinen ja sosiaalinen tukiverkosto ajetaan alas tai tylymmin: kun yhteiskunta ei välitä, kansakunta jakautuu hyvinvoiviin voittajiin, joilla on valta ja häviäjiin, jotka marginalisoidaan rikollisiksi ja ongelmiksi. Runoelman sivuilla Walker vierailee myös San Franciscossa nk. skid row:lla, jossa elää yhteiskunnan unohtamat köyhät ja muut osattomat.

Los Angeles koki sotien jälkeen valtaisia infrastruktuurisia muutoksia. Vanhaa rakennuskantaa tuhottiin uuden, kalliiden asuntojen, kaupallisten kiinteistöjen, autoteiden ja maan alle ulottuvien parkkihallien, tieltä. Robinsonin tekstistä aistii, että hän on tehnyt tutkimustyönsä ilmeisen huolella Los Angelesin kaupunkihistoriaan. Epilogissa hän kertoo runoelman sivuilla esiintyvän Bunker Hillin laajoista uudistustöistä, jonka vuoksi lähes kymmenentuhatta ihmistä häädettiin kun 134 eekkeriä (n. 4000 m2) laitettiin uusiksi.

”Sometimes Los Angeles seems like a series of forts, fenced by freeways, heavily policed and lit by flood-light, search-light, torch – and all watched over by City Hall, the lidless stare of that white panopticon” (s. 97)

Robinsonin Los Angeles näyttäytyy historiansa väkivaltaisesti tuhoavana ja ihmisensä unohtavana kaupunkina. Ihmisiä häädetään kotikulmiltaan varjoihin aggressiivisesti poliisivoimin ja kortteleita murskataan alas voimakkain työkaluin. Kaupunkikuvaa halutaan uudistaa, mutta siinä prosessissa moniaistinen ja monikulttuurinen katukuva tuhoutuu. Keskeisimmäksi motiiviksi uudistaa kaupunki rajuin ottein on tehdä lisää tilaa rikkaille, kapeakatseiselle ja lyhytnäköiselle vallankäytölle ja autoille tai autoileville ihmisille.

Auto on The Long Taken sivuilla suhteellisen tiheästi esiinnouseva ilmentymä modernisaatiolle. Se tuntuu avautuvan runoelmassa kielikuvaksi jatkuvalle autonomisesti suoraviivaiselle liikkeelle. Mutkat oiotaan, koska luullaan, että selkeys on yhtä kuin suora voimakas viiva. Tai kenties se onkin, mutta onko todellisuus yksi selkeä suora viiva?

Kun ihminen astuu autoon ja liikkuu autolla, hän voi tuntea vapautta liikkua, mutta samalla liike nopeutuu ja auto sulkee ihmisen sisälleen rajattuun kokemustodellisuuteen. Kun ei käytetä julkisia kulkuvälineitä ja liikutaan vähemmän jalkaisin kaduilla, kohdataan vähemmän ihmisiä, elämän ja ihmisten monimuotoisuutta, ei huomata yksityiskohtia nopean liikkeen vauhdissa vaan edetään päämäärätietoisen tehokkaasti pisteestä A pisteeseen B. Tällöin monipuolinen tilojen ja ihmisten yhteisten kokemusten jakaminen vähenevät. Ollaan vähemmän me ja enemmän vain minä. Ja näin elämän mutkattomuutta varten rakennetut ruutukaavat ja kaupunkeja halkovat autotiet etäännyttävät ihmiset toisistaan, jolloin tila ennakkoluuloille ja peloille kasvaa. Tulee tarve rakentaa suojamuureja, joiden sisältä halutaan ja vaaditaan häätää pois kaikki ”vääränlaiset ihmiset”. Heistä tulee ongelma, jotka voidaan vain tiettyyn pisteeseen asti lakaista reunoille, ulkopuolelle, karsinoihin ja varjopaikkoihin.

Näillä tuhon kaduilla Walker kulkee symboloituen ihmiseksi, joka ajelehtii väkivallan ja tuhon vainoamana. Sodan muistot eivät ole jääneet rintamalle ja Los Angeles on hänelle uusi (tiedostamaton) sotatanner, jossa koneet ja kasvoton ylhäältä päin ohjattu ”systeemi” tuhoavat ihmisen ja hänen elinympäristönsä peruuttamattomasti. Mitä tämä tekee ihmiselle? Walkerin todellisuus on yksinäinen, lohduton ja hajoava maailma, jossa on vähän turvaa tai kiintopisteitä.

Nopea ja äkkipikainen tuho tekee ihmisistä ja kaupungeista myös historiattomia.

”Building and demolition seem to happen here within the span of a human life – so citizens can either watch their own mortal decline, or see themselves outliving their cities

This is why I miss the island. Nature. We love nature because it dies, and then comes back to life. A resurrection we can believe in” (s. 184)

*

The Long Take on muodoltaan proosallinen runoteos. Se rakentuu runoelmien osista, joissa keskushenkilö Walkerin nykyhetken lisäksi on aikalaiskerronnan tyyppisiä tekstipätkiä ja Walkerin muistoja sodasta ja ajasta ennen sotaa pienestä kaupungista Nova Scotiassa. Toisen maailmansodan kuvaukset ovat usein hyvin graafisia kuvaten aseiden ja aseita käyttävien ihmisten silpomia kuolleita ruumiita ja kuolemassa olevia ihmisiä. Nämä tuntuvat peilautuvan kommunikoivaksi kokonaisuudeksi Los Angelesin kaupunkikuvaa rikkirepivän tuhon kanssa.

Tämä kaikki muodostaa runojen mosaiikin, joka on aseteltu lineaarisen kerronnan muotoon tekemättä runoille ja kirjan kokonaisvaikutelmalle väkivaltaa. Vaikuttaa siltä, että Robinson on halunnut kertoa tarinan äärimmäisen tuhon kokeneesta ihmisestä, joka ei ole toipunut vielä edes sodasta, mutta on palannut kotimaahan, joka on oma taistelukenttänsä.

Onko kirjassa valoa? Toivoa? The Long Take on murheellinen ja herättää vertailemaan sotien jälkeistä Yhdysvaltoja ja nykyistä Yhdysvaltoja toisiinsa. Silti kirjassa on joitakin valonlähteitä, vaikkakin hiljaista ja himmennettyä. On ihmisiä, jotka haluavat huolehtia toisistaan, surevat menetettyjä ja väärin kohdeltuja ja haluavat muutosta, inhimillisempää asennetta ja tasa-arvoa ihmisten välille. Mutta esimerkiksi Walkeria ei voi nostaa kirjan sankariksi, joka ilmestyy paikalle surmaamaan lohikäärmeen tai labyrintin hirviön. Hänen tahtonsa on hyvä nykyhetkessä, mutta sota on tehnyt ihmisestä murhaajan. Kuolevaa ihmistä ja kuolevaa kaupunkia (Walkerin mukaan) tulisi kuitenkin katsoa silmästä silmään ja nähdä elämän katoavan.

*

1751CDA8-9170-4243-8EFE-D9CE734071CE

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Robin Robertson: The Long Take or A Way to Lose More Slowly

2018 Picador

Kannen kuva: Howard Maxwell (Los Angeles Times): Hill Street tunnels in the fog

Kirja sisältää joitakin runojen kanssa kommunikoivia mustavalkoisia aikalaiskuvia (Los Angelesin) kaupunkikuvasta ennen tuhoa ja tuhon keskellä. Kuvien yksityiskohdat palauttivat minulle mieleen runojen tunnelmia, ihmisiä ja katuja paikoin hyvin metaforallisella tavalla.

237 sivua lainattu kirjastosta

*

Lisää yksinäisiä tai yksin toimivia ihmisiä blogissa

Thomas Bernhard: Pakkanen

Samuel Beckett: Malone kuolee

Elin Willows: Sisämaa

 

 

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Kolmen kappaleen probleema on viihdyttävä ja juonivetoinen scifiromaani, joka etenee kahdessa aikatasossa: 1960 – luvulla ja pääpainoisesti nykyajalla. Kummankin aikatason yhdistävä keskushenkilö on kiinalainen astrofyysikko Ye Wenjie. 60-luvulla Kiinassa eletään kommunismin totalitaarisessa ilmapiirissä ja joitakin tieteentekijöitä vainotaan, koska heitä pidetään ”länsimaisina imperialisteina”, jotka tulisi vähintäänkin uudelleenkouluttaa. Menetettyään fyysikkoisänsä Ye Wenjie päätyy töihin salaperäiseen tukikohtaan nimeltä Punainen rannikko, jossa tehdään SETI – tutkimusta toisin sanoen etsitään älyllistä elämää Maan ulkopuolelta tarkoituksena ottaa näihin yhteyttä. Mukana on maailmanpolitiikan valtapelejä aikoina, jolloin itä ja länsi kilpailevat maailmanherruudesta ja siinä tohinassa suuntaavat kilpaa kohti avaruutta.

Pääosa kirjasta tapahtuu kuitenkin nykyajassa, jossa nanomateriaalien tutkija Wang Miao saa yllättäen kutsun neuvonpitoon, johon liittyy jollakin tavalla kansainvälinen sotavalmius ja oudot luonnontieteilijöiden tekemät itsemurhat, joukossa Ye Wenjien aikoinaan synnyttämä tytär ja säieteoreetikko Yang Dong. Tästä neuvonpidosta käynnistyy Wang Miaon koko elämän päälaelleen muuttava tapahtumien ketju. Wang Miaon elämässä alkaa tapahtua arkijärjellä selittämättömiä tapahtumia ja hän sekaantuu kummiin porukoihin Three Body – nimisen erittäin korkeatasoisen virtuaalipelin myötä.

” Pääsihteeri osoitti suurta kuuta, joka oli nyt lakipisteessään. ”Tuo on kahdesta kappaleesta se pienempi. Sen pinnalta voi vielä erottaa sivilisaatio 191:n raunioita, mutta elämää siellä ei enää ole. Suuri repeämä oli karmaisevin onnettomuus koko Trisolariksen historiassa. Kun planeetta oli revennyt, alkuaan epäsäännöllisen muotoiset kappaleet muuttuivat molemmat vähitellen painovoiman vaikutuksesta pyöreiksi. Planeettamme ytimen tiheä ja tulikuuma aine nousi pintaan, mikä sai valtameret kiehumaan ja mantereet kellumaan ympäriinsä kuin jäälautat. Kun mantereet törmäsivät toisiinsa, ne muuttuivat pehmeiksi kuin vesi. Kymmenien tuhansien metrien korkuisia vuorijonoja saattoi kohota vaivaisen tunnin aikana ja edelleen hävitä yhtä nopeasti olemattomiin. Kahtia revenneen planeetan eronneet puoliskot ’takertuivat’ vielä pieneksi hetkeksi toisiinsa, kun niiden välillä halki avaruuden virtasi kuumasta laavasta muodostunut joki. Pian laava jäähtyi ja muodosti planeetan ympärille renkaan, jonka tasapainoa planeetan kaksi puoliskoa kuitenkin vetovoimillaan häiritsivät. Renkaan muodostamat kivet alkoivat putoilla yksi toisensa perästä, niin että Trisolaris joutui kärsimään useiden vuosisatojen pituisesta meteorisateesta…”” (s. 268)

Kolmen kappaleen probleema on parhaimmillaan erittäin mukaansatempaava, viihdyttävä ja visuaalisesti (?!) kiehtova kirja, jonka minulle lukuiloa eniten antavat osiot liittyivät Three Body – pelimaailman kuvauksiin. ”Sci” tai ”science” osuus kirjaan tulee muun muassa astrofysiikasta, fysiikasta, matematiikasta ja SETI – tutkimuksesta ja lukija pääsee kertaamaan omia fysiikan tietojaan kirjan sivuilla tai testaamaan omaa tietämystään ainakin. Jos kaipaa scifiltä leppoisan hauskaa ”avaruusoopperaa ” tai avaruusseikkailua, niin Kolmen kappaleen probleeman ”sci” saattaa olla liikaa. Liu Cixinin scifiin on sekoittunut myös apokalyptistä tunnelmaa, (poliittista) rikosjännäriä ja kommenttiraitaa ihmisen ja luonnon suhteesta.

Suomennoksen kannessa lainataan George R.R. Martinin kuvausta kirjasta, jossa hän kuvaa Kolmen kappaleen probleemaa ainutlaatuisena sekoituksena tieteellistä ja filosofista spekulaatiota, politiikkaa, historiaa, salaliittoteoriaa ja kosmologiaa. Tätä kirja tarjoaa ja sen lisäksi mahdollisuuden kohdata ihmisiä, jotka tekevät valintoja Maan tuhon ja säilymisen välillä. Mitä ihmiskunnassa on sellaista, jotta sen voisi nähdä menestyvän tulevaisuudessakin ja mikä on ihmisen ja ihmiskunnan suhde omaan asuinplaneettaansa? Eräs kirjan hahmoista kuvaa ihmiskuntaa hemmoteltuina lapsina, jotka saavat elää ainutlaatuisella planeetalla, jonka olosuhteet ovat paratiisinomaiset. Lukijana tämä herättää ajatuksia siitä, mitä ihminen tekee tälle paratiisilleen?

Kolmen kappaleen probleema on ensimmäinen osa Liu Cixinin luomaa scifikirjasarjaa (Muistoja planeetta maasta) ja minulla ei ole tietoa, milloin sarjan muiden osien suomennokset ilmestyvät. Englanniksi ne voi toki jo ahmia, mutta kirjan suomennoksesta vastannut Rauno Sainio on tehnyt kiitettävän hyvää työtä, joten luen jatko-osat mielelläni suomeksi.

13.3.2019 Lisäys/Edit! Suomentaja Rauno Sainio kertoi minulle eilen (12.3) Facebookissa, että trilogian toinen osa ilmestyy syksyllä ja kolmannenkin osan suomennoksesta on jo sovittu. Loistavaa!

Loppuun lainaus Ye Wenjie:n pohdinnoista

”Joskus, kun lähdin iltaluennolta ja kohotin katseeni ylös taivaalle, tähtitaivas näytti silmissäni kimmeltävältä aavikolta, ja minä puolestani tunsin olevani pieni lapsirukka, joka oli jätetty yksin aavikon armoille… Silloin minut valtasi tunne, että kenties Maan elämä todellakin on maailmankaikkeutemme suuri sattuma, että universumimme on pelkkä tyhjä palatsi ja ihmiskunta ainoa pieni muurahainen palatsin sisällä. Tämä ajatus synnytti mielessäni ristiriidan, joka vaivasi mieltäni koko elämäni jälkipuoliskon ajan: toisinaan minusta tuntui, että elämä on loputtoman kallisarvoinen asia jota tulee varjella, toisinaan taas ajattelin, että ihminen on tässä maailmankaikkeudessa niin mitättömän pieni, ettei meillä tosiasiassa ole mitään arvoa. Tämä kummallinen tunne piti minulle seuraa vuosikymmenien ajan, kunnes jossain vaiheessa huomasin tulleeni jo vanhaksi…” (s. 198)

*

D87B1DB0-758A-4B73-81A9-F3CE105377E4

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Ensimmäinen osa kirjasarjasta: Muistoja planeetta Maasta

Kiinankielinen alkuteos: Santi (2006)

Suomennos: Rauno Sainio

2018 Aula & co

Kannen kuvitus: Stephan Martiniere

Kansi: Tom Backström

444 sivua

arvostelukappale kustantajalta

*

Lisää scifiä, dystopiaa virtuaalisilla maailmoilla ja avaruudellista tuntumaa blogissa

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia

Saila Susiluoto: Metropolis

Piia Leino: Taivas