Heikki Kännö: Sömnö

Seuraava teksti on todellinen keskustelu kirjan sisällöstä. Keskustelu käytiin keväällä 2019 sähköpostitse, mikä oli vähän hölmöä, koska henkilöt asuvat samassa taloudessa. Toisaalta: kirjoittamalla keskustelusisällöt ovat säilyneet.

Heidi:

Satumme joskus lukemaan saman kirjan lyhyen ajan sisällä. Näin kävi viimeksi Heikki Kännön Runeberg-palkitun Sömnö:n osalta. Keskustelimme kirjasta pari viikkoa sitten ja siitä sain idean, josko kävisimme keskustelua kirjan lukemisen herättämistä ajatuksista näin ”kirjallisesti”. Vaikutti siltä, että lähestyimme kirjaa osittain eri näkökulmista, mutta ei täysin vastakohtaisesti.

Luin Sömnön loppuun pari viikkoa sitten (21.2.2019). Koin lukeneeni viihdyttävän, satiirisen ja eepoksellisen tiiliskiviromaanin miestaiteilijamyytistä ja faustmyytistä. Sömnö oli minulle myös sukukronikka, jossa useamman sukupolven osalta seurattiin joitakin eurooppalaisittain merkittäviä historiallisia jaksoja kuten Afrikan varhaista kolonisaatiota, tieteen kehitystä ja toista maailmansotaa. Ensisijaisesti kirja keskittyi mielestäni sen keskushenkilöön, eksentriseen kuvataiteilijaan ja esoteristiin Werner H. Bergeriin. Luimmeko saman kirjan?

Jonas:

Omasta lukukokemuksesta Sömnön parissa on vierähtänyt kuukauden päivät. Yksityiskohdat ehtivät haalentua mutta kokonaiskuva kirkastua.

Itselleni sukukronikan keskushenkilö Werner H. Berger jäi etäiseksi, jopa myyttiseksi hahmoksi. Tuntui siltä, että hän hautautui suvun historian alle. Keskushenkilöä lähimmäksi kirjassa itselleni tuli hänen eksentrinen isoisänsä Samuel Berger, joka tarinassa vaikuttaa olevan jonkinlainen Forrest Gump-tyyppinen hahmo, jolle asioita vain tapahtuu ja hän vain sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Häntä eteenpäin puskevana voimana olivat tarinan veijarihuijariyrittäjäkeksijähörhö Jacques-Louis Lenoir sekä Samuelin mystistäkin mystisempi vaimo ja Wernerin isoäiti Lucrèce Doré.

Sömnö on itselleni satiiri miestaiteilijamyytistä sekä ylipäätään vauraudessa kylpevästä, valkoisesta maskuliinisesta mieskuvasta, jonka antiteesi Samuel mielestäni kertomuksessa on. Miehet tarinassa kuvataan perinteisten roolien ja toimijuuden kautta ja järjestäen jokainen murtuu omaan perinteiseen maskuliinisuuteensa. Suku on varakas ja kaikki vaikuttaa kulkevan omalla painollaan kohti haluttuja tavoitteita, mutta mies toisensa jälkeen tuhoutuu ja on riekaleina. Lenoirin hahmo on näistä ehkä konkreettisin esimerkki, samoin Wernerin isä.

Jatkoa edelliseen…

Jäin pohtimaan miksi itse Werner jäi itselleni etäiseksi. En tiedä oliko se kirjailijan intentio, mutta Wernerin suvun historia ja hänen läheisensä elämäntarinat olivat itsessään niin laajoja ja tapahtumarikkaita, että hän itse oikeastaan kutistui sukunsa alle.

Miltä kirjan henkilöhahmojen suhde toisiinsa vaikutti sinusta? Entä miten kertomuksen rakenne mielestäsi palveli Wernerin tarinan kertomisessa? Oliko se johdonmukainen ja onnistunut?

Heidi:

Hyviä kysymyksiä! Werner oli minulle tosiaan keskushenkilö koko tarinassa ja häneen mielestäni huipentui Bergerin suvun edesottamukset, outoudet, pioneerihenki ja niin edelleen. Palaan myöhemmin tuohon miestaiteilijamyyttiin, johon sinäkin viittasit ja mielestäni kiinnostavasti analysoit sitä.

Minulle kirjan henkilögalleria oli laaja ja koin ilmeisesti tarvetta keskittyä vain yhteen hahmoon ja minulle se oli Werner. Kirja muistaakseni alkoi hänestä, kun elämäkertakirjuri Isak halusi kirjoittaa ”rehellisen” ja laajemman kuvan (ihailemastaan?) taiteilijasta. Ja kirja päättyi niin ikään Werneriin hänen okkultistisissa menoissa nostattaessa itseään ajan yli Dorian Grayn ja Faustin tunnelmissa soundtrackinä Richard Wagnerin Ring-tetralogia. Samuelin tarina sijoittui vahvimmin minulle kirjan alkupuoleen, joka oli mielestäni juonellisesti tai kerronnallisesti eheämpi jakso kuin Wernerin elämän kuvaus. Kenties tästä syystä Wernerin tarina paikoin minullakin hukkui sukunsa saagaan ja toisaalta oli osa sitä. Ja kyllä isoisän (Samuel) ja Wernerin tarinat limittyivät ja kohtasivat toisensa useasti eli eivät olleet täysin erilliset toisistaan ja miksi olisivat olleet. Esimerkiksi huikean hilpeässä ”länsimaista (post)modernia ja robertwilsonmaista taideoopperaa Afrikkaan” – taideprojektissa oli kaikuja Bergerin suvun menneisyydenlinkeistä Afrikkaan.

Ja huikeista sukusaagakoukeiroistaan huolimatta Sömnö avautui minulle ensisijaisesti miestaiteilijamyytin kuvauksena. Miestaiteilijamyytti teki kirjasta satiirisen, eikä pelkästään viihdyttävän vauhdikkaan sukueepoksen. Satiirisuus nousi pinnalle esimerkiksi edellä mainitsemassa oopperaproduktiossa. Valkoinen länsimainen mies vie Taidetta poikkitaiteellisen massiivisen oopperaproduktion muodossa Afrikkaan epästabiiliin maahan. Oopperan keskushenkilö on hän itse ja produktion taiteellinen kunnianhimo ja tyyli ovat hyvin länsimaisia ja länsimaisen taidekehyksensä sisällä kaiken lisäksi vielä hyvin elitistinen. Ei viihdettä massoille vaan vaativaa kamaa.

Wernerin eksentrinen elämäntapa, eristyineisyys ja esoteeriset vibat lisäsivät myös taiteilijamyyttiä. Ja vaikutti myös siltä, että naisen rooli on toimia astiana miehen fantasialle kuolemattomuudesta. Miestaiteilijan rinnalla naispuoliso helposti jää hyväksikäytettäväksi statistiksi, kun ”tositaiteilija” luo Taidetta, vaikka se olisikin erittäin arvostettua ja poikkeuksellisen (!) lahjakkuuden mahdollistamaa. Muistan kirjasta kyllä pätkän, jossa Wernerin runoilijavaimo kommentoi jotenkin sarkastisesti tai lakonisesti, että miestaiteilijoiden vaimot jäävät usein jonkinlaiseen altavastaajan rooliin taiteilijaelämäkerroissa, joten en voi ottaa krediittiä tuosta vaimon jäämisestä varjoon, kun se oli kirjaan myös kirjoitettu sisälle.

Werner kuvataan kirjassa poikkeusyksilönä, joka tekee mitä huvittaa ja hänellä on siihen asema, valta, varallisuutta ja muita resursseja. Hän vaikutti keräilevän seksuaalisia valloituksia taiteensa välineiksi ja toinen puoli hänen seksuaalista toimintaansa olivat (hyvin) nuoret ja hänelle eksoottiset naiset. Wernerin hahmo pääosin ärsytti minua ja siksi kenties otin hänen tarinaansa komediallisen tai satiirisen lukuetäisyyden tai luennan. En ole varma, onko tämä ollut kirjailijan intentio. Mutta viitteitä tästä mielestäni oli kirjan yleisessä miestaiteilijakuvauksessa ja mainitsemassani oopperaspektaakkelissa. Lisäksi kirjassa oli muutama herkullinen kohta, joka olisi toiminut erinomaisena Ingmar Bergman -elokuvan käsikirjoituksena ja hänen etäisenä elämänkertakuvauksena. Esimerkiksi yhdessä saaressa-olo-jaksossa yläluokkainen ja yhteiskunnan intellektuelli kerma ”sekoilee” ihmissuhteissaan rajatussa tilassa ja ajassa. Tuossa jaksossa juonen ja henkilöhahmojen lisäksi myös kuvakulmat (tai cinematografia) ja elokuvaleikkaus oli hyvin ingmarbergmanilainen. Itse asiassa nyt tuli mieleeni, että voisiko Wernerissä olla mukana ripauksia Ingmar Bergmania, jolla oli myös saari (Färö)? Ja kuitenkin: Werner on fiktiivinen hahmo ja sellaisena ihan omassa luokassaan eli en vetäisi heidän välilleen yhtäläisyysmerkkejä, en edes noin-merkkiä (yhtäläisyysmerkki kaariviivoilla).

Oliko kirja mielestäsi hauska? Tai mitä ajattelit sen uskonnollisesta puolesta kuten esoteriasta ja okkultismista? Tai missä kirja oli mielestäsi erityisen ansiokas? Oliko Werner mielestäni traaginen tai tragikoominen hahmo?

Jonas:

Hyviä näkökulmia.

Satiirisuus miestaiteilijamyyttiä ja laajemmin koko valkoista varakasta miesvaikuttajaa kohtaan tuli mielestäni myös elämäkerturi Isak Severinin paikoin erittäin lakonisen ja rutikuivan humoristisen asenteen ja kertojasävyn kautta, joka hänellä on ei vain Werneriä vaan koko tämän rikasta sukua kohtaan.

Kirjan esiteeristeosofismystisen puolen koin myös jossain määrin koomisena elementtinä kertomuksessa siltä osin, kun se liittyi Werneriin. Se ampui mielestäni niin yli, etten osannut suhtautua siihen kovinkaan vakavasti. Varsinkin tämä Wernerin itselääkintä sekä sielunrakennustouhu sekä Isakin suhtautuminen tähän puoleen edesauttoivat sitä, että omassa lukukokemuksessani en osannut ottaa niitä vakavasti. Sen sijaan mielenkiintoista oli, että Wernerin isoäidin kohdalla mielestäni sävy ja ilmaisu hänen kohdatessaan vanhan afrikkalaisen poppamiestietäjän sekä tämän kertomus vanhasta myytistä oli selvemmin vakavahenkistä ja minulle myös yksi onnistunein osa kirjassa.

Isak kertojaäänenä oli minulle yksi onnistunein osa kirjaa. Mitä syvemmälle Werneriä ja tämän sukusaagaa Isak meni, sitä sarkastisemmaksi sävy ja asenne muuttui. Pidin Samuelin ja Lucrècen tarinasta, joka oli mielestäni tasapainoisin osa kirjaa. Heissä kummassakin on jonkinlaista viattomuutta ja puhtautta. Kännö mielestäni varsin onnistuneesti heittää tähän keittoon hurjan määrän kulttuurisia ja taiteellisia aineksia/viittauksia mielestäni pilke silmäkulmassa tehden tarinasta viihtyisän mutta ei liian kepeää.

Vaikka kyseessä on suht’ kepeää fiktiota on kuitenkin itselleni kertomuksen viesti selvä: varakkaan valkoisen hörhömiehen valinnoista kärsivät poikkeuksetta heidän läheisensä, erityisesti naiset. Werner ei mielestäni ole traaginen eikä oikeastaan loppujen lopuksi koominenkaan hahmo, vaan itsekeskeinen, onnekas, tissutteleva kemikaalihörhö ja egotistinen mulkku, jolta Isak kerros kerrokselta pyrkii riisumaan kaiken suurmiessuuritaiteilijavisionääri-fasadin tämän ympärillä olevien läheisten ihmisten kautta. Wernerille kaikki muut ovat vain välineitä tai hyödykkeitä hänen omien ambitioidensa saavuttamiseksi. Traagisia hahmoja olivat kaikki hänen kanssaan tekemisissä olleet ihmiset, jotka toimivat jonkinlaisina peileinä kaikelle mikä Wernerissä on mätää ja alhaista.

Heidi:

Tämä on kiinnostavaa, että koit Isak Severinin hahmon kommentoimassa Werneriä ja koit hänen ”katseensa” Werneriin satiirisena tai ironisena. Minulle ei kirjan sivuilta välittynyt tämä tuntu vaan luin Isakin hahmoon sisälle sen, että hän ihaili Werneriä. Tämän vuoksi olin lukemisen jälkeen jonkinlaisessa ”närästyksen tilassa”, koska olisin niin halunnut Isakin ottavan enemmän etäisyyttä elämäkertakohteeseensa ja suhtautuvan häneen kriittisemmin. Kenties minulta lukijana meni Isakin asennesävyt ohi.

Minulle onnistunein osa kirjaa olivat Wernerin egoistisen toiminnan kuvaukset, kaikenmoiset sählingit esoteerisissä sfääreissä ja opeissa. Allekirjoitan kyllä myös sen, että kirjan alkupuoli eli Samuelin ja Lucrèsen elämien kuvaus oli ehein kerronnallisesti ja siinä mielessä hyvin onnistunut. Kenties Sömnön kiinnostavuus romaanina on myös sen laajuus, joka mahdollistaa erilaiset kerronnat ja henkilökuvat.

Lisäys 8.7.2019

Heidi:

Tästä lyhyestä ajatuksenvaihdoista on kuulunut muutama kuukausi. Tuleeko mieleesi vielä jotakin kirjasta? Minulla ei oikeastaan ole muuta lisättävää kuin se, että Sömnö on taitava kokonaisuus ja poikkeava siitä, mitä Suomessa on viime vuosina julkaistu. Kirjan paksuus ei minua huolestuttanut ja pidän siitä, että tiiliskiviä kirjoitetaan edelleen myös romaanitaiteen puolella eikä vain ns. viihteellisessä kirjallisuudessa. Usein tiiliskiviromaanit kaipaavat juuri toimivia tarinoita ja kiinnostavia henkilöhahmoja, että ne jaksaa lukea.

Jonas:

Sömnö on itselleni Mikhail Bulgakovin teoksen Saatana saapuu Moskovaan kotimainen vastine, positiivisesti. Niissä on molemmissa samanlainen henki. Molemmilla kirjailijoilla on kyky mennä pienistä detaljeista huikeisiin sfääreihin, luoda ajan- ja paikan ylittäviä tiloja sekä kuvata niin ihmisen raadollisuus kuin kauneuskin. Molemmat ovat kepeitä mutta syvempiä tasoja löytyy lukijoille, jotka niitä kaipaavat.

Itselleni, joka en ole hirveän syvällisesti perehtynyt kirjallisuuden ja taiteen historiaan, kirja tarjoaa hyvän virikkeen lähteä syventämään tietoa tällä alueella, sillä se populaarikulttuurin näkökulmasta kierrättää klassillisia aineksia hyvin muodostaen kuitenkin oman kokonaisuutensa. Ehdottomasti laittaisin äidinkielenopettajien kirjalistalle lukio-opetukseen.

*

IMG_3147

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad ja Jonas Bergenstad

Kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Heikki Kännö: Sömnö

2018 Sammakko

Ulkoasu: Riikka Majanen

550 sivua

*

Kirja kustantajalta – kiitos!

*

Lisää luettavaa blogissa:

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

Antonio Tabucchi: Unien unia

Tomi Kontio: Uumen

 

 

Mainokset

2 x Adelaida Garcia Morales: Etelä ja Vampyyrin logiikka

Adelaida Garcia Morales (1945-2014) on minulle ollut aiemmin tuntematon espanjalainen kirjailija. Hänen nimensä nousi esille kootessani paikallisen kunnallisen kirjastoni lukupiirille listaa Espanjassa julkaistusta kirjallisuudesta. Luin melkein yhdeltä istumalta kaksi häneltä suomennettua kirjaa: Etelän ja Vampyyrin logiikan. Olen erittäin iloinen, että löysin hänen teoksensa!

Garcia Moralesin kenties tunnetuin ja menestynein teos on Seireenien hiljaisuus (El silencio de las sirenas), jota en ole vielä lukenut, mutta on nousemassa aktiiviseen lukupinooni kunhan saan sen käsiini. Etelä (El Sur seguido de Bene) kattaa sisälleen kaksi mystistä novellia: Etelä ja Bene. Etelästä on tehty joskus aikoinaan filmatisointi (El Sur, 1983, ohj. Victor Erice). Oletan suomennoksen kannen kuvan olevan stillkuva elokuvasta.

Tässä blogitekstissä kerron joitakin lukutunnelmia, mitä Etelä, Bene ja pienoisromaanilta vaikuttava Vampyyrin logiikka minussa herättivät. Toivottavasti saan Seireenien hiljaisuuden pian luettavakseni ja kenties siitäkin naputan joitakin lukutuntuma-ajatuksiani tänne blogiin, mutta jos en, niin ainakin Instagramissa sitten. Minulla on ollut parin vuoden ajan melko aktiivinen Instagram-tili: Kosminen K, jossa julkaisen kaikista lukemistani kirjoista kuvan jonkinlaisella esittelyllä kirjan jättämistä ajatuksista. Kaikki lukemani kirjat eivät siis ehdi blogiin asti – valitettavasti. Tervetuloa seuraamaan minua instassa! 🙂

Mutta asiaan!

Etelä ja Bene ovat novelleja, joissa kummassakin keskushenkilönä ja kertojana toimii nuori tyttö (eivät sama henkilö). He asuvat perheensä talossa maaseudulla syrjässä, eristäytyneenä ja eristettyinä. He ovat usein yksinäisiä vailla kunnollista tai onnistunutta kontaktia ikätovereihin ja heillä on problemaattinen suhde myös vanhempiinsa. Adriana (Etelä) kertaa suhdettaan edesmenneeseen isäänsä, jolla oli salaisuuksia ja erikoisia kykyjä lapsen silmin. Angelan (Bene) isä on myös poissaoleva lastensa elämästä jäätyään leskeksi. Mutta ero näiden kahden novellin välillä suhteessa kertojaansa on siinä, että siinä missä Etelä keskittyy kertojansa Adrianan muistoihin ja tuntoihin isästään niin Bene keskittyy enemmän Angelan kotitaloon palvelustytöksi tulleen nuoren naisen Benen mystiseen taustaan, henkilöhistoriaan ja erikoisiin tapahtumiin, jotka Benen myötä tulevat koko talon asukkaiden koettavaksi. Bene on menneisyytensä riivaama nuori nainen, joka vaikuttaa aavemaiselta, oikukkaalta, paholaismaiselta talon muulle väelle.

Kummassakin novellissa on kuoleman merkitsemiä ja naamioittamia ihmisiä, jotka raunioituvat vähitellen. Kertojana ja todistajina toimivat lapset, jotka joutuvat novelleissa mystisten tapahtumien keskiöön. Lukija ei voi olla varma, mikä on totta ja mikä ei. Mikä on lapsen mielikuvistusta ja mikä on lapsen totta. Tämä häilyvä raja on yksi Garcia Moralesin novellien kiehtovuuden syitä minulle. Novelleista Bene tulee lähelle myös kauhuromantiikkaa (gotiikka), sillä sen tunnelma on paikoin hyvin jännittävä mysteeri kuljettaessa kertomusta kohti kohtalokasta arkiymmärryksen rajat ylittävää lopetustaan.

Vampyyrin logiikassa kertojana toimii aikuinen noin 40 -vuotias nainen. Hän on opettaja Madridissa, mutta palaa lapsuuden ja nuoruuden kaupunkiinsa Sevillaan saatuaan sähkeellä tiedon veljensä kuolemasta. Tästä käynnistyy muutaman päivän tapahtumaketju, jonka aikana hän pyrkii selvittämään mitä hänen veljelleen on todellisuudessa tapahtunut ja onko hän edes kuollut. Nainen tutustuu muun muassa veljensä entiseen tyttöystävään nuoreen Maraan, veljen ystävään Pabloon ja erikoiseen Alfonsoon, jolla tuntuu olevan voimakas elinvoimat lähipiiriläisistään vievä voima ja jonka lumoukseen hän myös lankeaa. Pablo väittää Alfonson olevan jonkinlainen vampyyri, joka ei ime uhrinsa verta, mutta elinvoimaa kylläkin.

Vampyyrin logiikka ei heti lukemisen jälkeen jättänyt minuun erityistä vaikutusta toisin kuin esimerkiksi Etelä. Mutta aikani lukukokemusta sulateltuani Alfonson erikoiset voimat ja veljen kohtalo heräsivät henkiin ja tulin ajatelleeksi, että tämän kirjan voisi lukea uudelleen. En lukijana kuitenkaan ajautunut Alfonso pauloihin, en eläytynyt siihen nähden kertojan kokemuksiin, mutta jälkeen päin jäin pohtimaan narsistisia piirteitä Alfonson henkilöhahmossa. Hän manipuloi ihmisiä taitavasti ja hänen henkilöhahmoonsa oli kirjoitettu sisälle jokin mystinen vetovoima, jonka takia hänen lähipiirin ihmiset ovat hänelle helposti ohjailtavissa. Osa heistä uskoo olevansa jollakin tavalla erityisyksilöitä, mutta tämä on vain Alfonson heille uskottelemaa harhaa. Myös mustasukkaisuus riivaa Alfonson vaikutuspiirissä olevia ihmisiä. Tämän kaltaiset ihmisiä valheilla rakentavat ja toisaalta hajottavat valtapelit sairastuttavat ihmisiä. Vampyyrin logiikka on kirjan takakansitekstin mukaan sekoitus murhamysteeriä ja rakkausromaania, mutta kutsuisin kirjaa myös väljillä määrittelyillä psykologiseksi romaaniksi.

*

Näistä kolmesta tarinasta Etelä nousi toistaiseksi suosikikseni Garcia Moralesin proosataiteesta. Siinä nuori tyttö Adriana asuu vanhempiensa ja talossa muiden asuvien naisten kanssa syrjässä kaikesta kaupunkimaisesta maailmanmenosta. Adriana ihailee ja rakastaa isäänsä hyvin paljon ja heidän välillään on sanaton ymmärrys. Heitä yhdistää esimerkiksi pienen heilurin käyttö, jolla voi löytää piilossa tai kadoksissa olevia asioita. Tämän vastapainoksi tarinaan tulee synkkiä sävyjä, sillä Adriana kokee myös surua ja pettymystä isänsä sulkeutuneisuudesta, jonka syy valkenee lukijalle vähitellen tarinan edetessä. Oman ahdistavan tunnelmansa kirjaan tuo erikoisen Adrianan kasvu ympäristössä, joka on syvästi uskonnollinen. Niin Adrianaa kuin hänen isäänsä epäillään olevan jollakin tavalla syntisen pahoja. Todellisuus on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi ja samalla hyvin inhimillinen.

Etelässä kertojana toimiva Adriana muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan isänsä kautta ja puhuttelee isäänsä. Kirja on paikoin hyvin koskettava, mutta itseäni kirjassa kiehtoi se kuinka asioita, ihmisten välisiä suhteita ja tunteita kyettiin kuvaamaan viittaamatta niihin suoraan. Näin itse asiassa myös Vampyyrin logiikassa. Oma tärkeä roolinsa on myös sillä mitä jätetään sanomatta ja lukemisen aikana voi rakentaa tarinaan merkityksiä ja lopulta kenties näennäisen yksinkertainenkin tarina kasvaa aikamoisiin mittoihin.

Garcia Moralesilla on mielestäni ollut erityinen tai ilmiöimäinen kyky kuvata syrjäytyviä ja syrjäytettyjä ihmisiä ja lapsen tulkitsemaa todellisuutta ja maailmaa. Garcia Moralesin tarinat voivat vaikuttaa koruttomilta, mutta ne eivät ole mustavalkoisia vaan kompleksisia ja jättävät jäljen, jos on niiden tarjoamalle maailmalle avoin.

Lainaus novellista Etelä, suom. Tarja Roinila:

” On kummallista, että lapsuuteni kaikkien voimakkaimmat kokemukset syntyivät tuosta näkymättömästä asiasta, jota ei siis oikeastaan ollut olemassakaan. Muistan kuinka istuimme kahdestaan puutarhassa tuntikausia ja pelasimme peliä, jonka olit keksinyt vain meitä varten. Minä piilotin jonkin esineen, ja sinä etsit sen sitten heilurin avulla. Et usko, kuinka kovasti yritin löytää jotakin oikein pientä, niin näkymätöntä kuinka suinkin. Piilotin leivänmurun kiven alle ruusupensaan juurelle, laitoin kukan terälehden kellumaan kaivon sameaan veteen tai sujautin salaa johonkin pikkukiven, jonka vain minä tunnistin. En siksi että olisin yrittänyt harhauttaa sinua. Oli vain niin ihmeellistä yhä uudelleen todeta, että onnistuit ratkaisemaan kaikkein mahdottomimmatkin arvoitukset. Usein katselin pimeän tuloon asti, kuinka liikuit hitaasti heilurin osoittamaan suuntaan, lähestyen paikkaa jonka minä olin salaa valinnut. Silloin puutarhan rikkomaton rauha ja hiljaisuus valtasivat mieleni ja muuttivat todellisuuden unen kaltaiseksi.” (s. 10-11)

*

E3788F72-85A4-48B0-B462-D3D7E5ADC0C6.JPG

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Adelaida Garcia Morales: Etelä

Kaksi novellia: Etelä ja Bene

Alkuteos: El Sur seguido de Bene

Suomentanut: Tarja Roinila

1992 Like

94 sivua

kirjastosta

*

Adelaida Garcia Morales: Vampyyrin logiikka

Alkuteos: La lógica del vampiro (1990)

Suomentanut: Satu Ekman

1995 Like

165 sivua

kirjastosta

*

Lisää mystisiä tarinoita blogissa

Vanhan Japanin taruja

Kauhujen kirja – 10 maailmankirjallisuuden kauhukertomusta

Richard Marsh: Pyhä kuoriainen

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina

Heidi Pyykkösen ja Niilo Rantalan runoteos Aina oli viime vuoden raikkaimpia ja valoisimpia lukukokemuksiani. Aina on monisävyistä runoutta rakkaudesta, jonka loppusointu avautuu mahtavassa duurissa. Runoteoksen sivuilta lukija löytää perinteistä mittoihin taivutettua runoutta, sivujen ylittäviä urkupisteitä ja vapaaäänistä nykyrunoutta. Sanataiteen tyylirepertuaarista Ainaan on päätynyt mm. eeppinen runoelmatyyli, kantriballadi, suomalaiskansanomainen poljento ja proosa- ja kuvarunoutta. Äänen ja rytmin vaihdoksia teokseen on mahtunut useita, mutta ne muodostavat toimivan kokonaisuuden kertoen tarinan rakkaudesta, rakastamisesta ja parisuhteesta. Mukana on intertekstuaalisuutta esimerkiksi satuihin (Lumikki) ja kirjallisuuden historian tunnettuihin (traagisiin) rakastavaisiin. Runojen askellus oli rytmikästä, tahdikasta, soljuvaa, tarpeentullen rubatomaista viivyttelyä ja sitten taas eteenpäin vyöryvää sanoilla ja tunteiden väreillä ilottelua. Aina tuntui lukumatkalta joka oli kuin aallonharjalla matkustaisi. Voin helposti kuvitella, että Ainan runoja lausutaan ja lauletaan ääneen.

Ainan aiheena on rakkaus, mutta myös uskonto kulki matkassa mukana. Keskiössä on kuitenkin rakkaus, rakastuminen, rakastaminen ja rakkauden herättämät muut tunteet. Sivuilla tapahtuu kohtaaminen (”Se tuntuu hölmöltä ja sitähän se on / ei kukaan ketään löydä ruotsinlaivalta, se varma on”) koetaan epävarmuutta ja lopulta rakastamisen vahvuutta, ainaisuutta. Ainan tarinan voi nähdä parisuhteen (alun) kuvauksena ja siitä kenties runoteoksen valoisa ilo unohtamatta synkkiä ja epävarmoja taitekohtia, jolloin rakkauden menetys on mahdollinen.

Aina oli lukukokemuksena virkistävän onnellinen ja häpeilemättömän viatonkin rakkauden kuvaus. Ja toisaalta lukijana havaitsin, että rakkaus saa myös unohtamaan itsensä, herättää halun omistaa toinen ja näkemään rakkaus mahdolliseksi vain silloin kun toinen on läsnä.

”…Ennen kuin löysin sinut / minä ikävöin sinua niin, / että usein matkani kulkeutui seutuihin siunaamattomiin. / Minun maailmani oli tyhjä ja kauneudeton / ja jäätävän kylmä se oli. Vain sinussa kauneus on. /// Elämäni ennen sinua oli rakkaudeton / ja rintaani pakotti niin. Vain sinussa rakkaus on.” (pyhiinvaeltajan laulusta, s. 72)

*

Aina vetoaa tunteisiin ja kutsuu heittämään penseyden pois silmistä, korvista ja käsistä. Ainassa poissa ovat kyynisyys, analyyttisyys, monimutkainen problematisointi ja tilalla tuntuu olevan puhdas avoin riemu. Aina on raikas tunteiden valloilleen päästäminen, joka ei tahdo kenellekään pahaa  vaan kutsuu hetkeen, jossa onnellisuus kulkee euforian voimalla kohti tulevaisuutta. Aina ei ole kuitenkaan mitään vaaleanpunaista pumpulia, glitterpölyä ja enkelikuoroja, sillä runominät ovat yhtä lailla kompleksisia ihmisiä säröineen, arpineen ja varjoineen.

Huomaisin loppua kohden hymyileväni (valoisa olo, ei ivallinen hymy) runojen sisällön ja erityisen teoksen tunnelman onnellisuutta vapaaksi päästävästä asenteesta. Aina välittyi minulle vahvana avauksena rakkaudesta kyynisenä aikana. Aina luottaa siihen, että rakkaus on ikuista, että se on aina.

”Kyynikoille

Tiedämme / ei rakkaus ole muodissa / sillä se ei ole musta. Aurinko nousee.” (s. 65)

*

img_1232
*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Heidi Pyykkönen ja Niilo Rantala: Aina (Rakkausrunoelma)

Ensimmäinen osa Rakkaus-trilogiasta, jonka toinen osa Auki julkaistaan vuonna 2019

2018 Käsite

Graafinen suunnittelu: Ruho Factory

84 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoutta blogissa

Lealiisa Kivikari: Rakkaudelma

Risto Ahti: Ensimmäinen rakkaus

Francesco Petrarca: Sonetteja Lauralle

*

Runoreaktiot!

Runoteoksia

#Runo18 : Nämä ovat

#Runo19 – Runohaaste (päivittyvä)