Leila Slimani: Kehtolaulu

Shokkiefekti alussa. Lastenhoitaja on tappanut hoitamansa pienet lapset. Loput kirjasta kertoo, miksi näin tapahtui.

Louise on vaatimattoman oloinen nainen. Pariisilainen uraa tekevä pariskunta palkkaa hänet pienten lastensa hoitajaksi. Aluksi kaikki on hyvin. Louise on täydellinen. Vähitellen Louise on liian täydellinen, hermostuttavan täydellinen. Lasten vanhemmat tietävät, että jokin vaivaa Louisea, mutta Louise kieltäytyy avusta. Lukija tietää mikä Louisea vaivaa ja voi tuntea sääliä häntä kohtaan. Louisella on taustalla huono avioliitto, epäonnistunut vanhemmuus ja paljon velkaa. Halpa vuokra-asunto homehtuen murenee alta. Tytär on hylännyt Louisen. Louise elää hoitolapsilleen ja hoitolastensa vanhemmille. Louise haluaa uuden vauvan, jota voi hoitaa. Hoitolapset tarvitsevat uuden siskon tai veljen. Lukijana seuraan vaimennettuna vierestä.

Kirjan tarinan kertoo tapahtumista ulkopuolinen kertoja, joka selvittää lukijalle Louisen arvoituksen. Lukija seuraa perheen elämää, josta varjossa, alati kapenevaan mieleensä sulkeutunut Louise on osaton. Kehtolaulussa on mukana myös ajankohtaista kritiikkiä paperittomien naisten kokemuksista ranskalaisten perheiden lastenhoitajina. Luokkaerot ovat selkeät. Menestyneet kantaranskalaiset ovat olemassa ja osallistuvat yhteiskuntaan siinä missä paperittomat naiset ovat olemattomia ja osallistuvat yhteiskuntaan kasvattamalla isäntiensä ja emäntiensä lapsia, jotka jo syntymästään ovat paremmassa asemassa ranskalaisessa yhteiskunnassa kuin he itse ovat. Louise ei ole tarinasta saamani mielikuvan mukaan paperiton nainen. Hänen varjonsa ovat toisenlaisia.

Kehtolaulun teksti on sujuvaa, juonen kuljetus on kirkasta. Tarina on selkeän kliininen esitys pakkomielteen ja syrjään jätetyn ihmisen elämästä. Voisin tulkita Kehtolaulun kuvauksena varjoissa sairastuneesta mielestä, jota peitellään kiltteyden ja maanisen miellyttämisen halun naamion taakse kunnes naamio murenee sisäisen paineen tiivistyessä ja sen takaa paljastuu vääristyneet kasvot.

”Ajatus lapsesta pyörii hänen mielessään. Hän ei muuta ajattelekaan. Vauva, jota hän rakastaisi silmittömästi,  on ratkaisu kaikkiin hänen ongelmiinsa. Kun se olisi pantu alulle, se tukkisi puiston juoruakkojen suut ja lepyttäisi hänen kamalan vuokraisäntänsä. Ja turvaisi Louisen aseman hänen omassa valtakunnassaan. Louise arvelee, että Paulilla ja Myriamilla ei ole tarpeeksi yhteistä aikaa. Että Mila ja Adam ovat vauvansaannin este. On lasten vika, että pariskunta ei kykene lähentymään. Lasten oikut uuvuttavat heidät, Adamin höyhenenkeveä uni lopettaa heidän rakastelunsa lyhyeen. Jos lapset eivät lakkaamatta pyörisi jaloissa mankumassa ja kärttämässä hellyyttä, Paul ja Myriam voisivat edetä asiassa ja tehdä Louiselle lapsen. Hän haluaa vauvaa palavasti, sokeasti, kuin riivattuna. Hän haluaa sitä enemmän kuin mitään muuta, niin paljon että tekee kipeää, niin paljon että hän kykenee tukehduttamaan, polttamaan, tuhoamaan kaiken mikä asettuu hänen ja tuon toiveen täyttymisen väliin.” (s. 211)

*

Pohdin lukemisen jälkeen, että olisinko saanut kirjasta enemmän irti, jos ulkopuolinen kertoja olisi luopunut asemastaan ja antanut äänen vahvemmin Louiselle, lapsille ja lasten vanhemmille? Jos ylläoleva lainaus olisi minä-muodossa, minkälaisen vaikutelman se jättäisi?

*

IMG_0956

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Leila Slimani: Kehtolaulu

2018 WSOY

Suomentanut: Lotta Toivanen

Kannen kuva: Marie Carr

237 sivua

arvostelukappale

*

Muita murtuneita mieliä:

Eugene O’Neill: Traania, Vaaravyöhykkeessä ja Ristin paikka – Kolme yksinäytöksistä näytelmää

Tomi Kontio: Uumen

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

 

Mainokset

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

No jopas.

Kumma lyhyt tarina episodeissa alle kolmikymppisestä pariisilaisesta miehestä, joka haluaa elää kylpyhuoneessa ja tarkennettuna: kylpyammeessa. Sulkeutua maailmalta, ihmisiltä, elämältä, mutta ei absoluuttisesti, sillä voihan hän lukea vaikka filosofiaa ja taidegalleriassa työskentelevä tyttöystävä toimisi linkkinä ulkomaailmaan. Lisäksi heidän yhteisessä asunnossa käy vieraita, mutta heitä kohtaan voi osoittaa kiinnostusta vain siltä osin kuin heitä kohtaan voi osoittaa kiinnostusta.

Kirja on jaettu kolmeen osaan. Jokaisessa luvussa kohtaamme sankarimme, joka kertoo elämästään. Ensimmäinen ja kolmas osa tapahtuvat Pariisissa. Keskimmäinen osa on nimetty Hypotenuusaksi ja sen tapahtumat sijoittuvat pääosin Venetsiaan. Kirjan jokainen osa on jaettu edelleen numeroituihin kappaleisiin, virkkeisiin, jopa yksittäisiin lauseisiin. Tämä rytmittää lukukokemusta. Aluksi numerointi tuntui hämmentävältä, mutta lopulta erityisen kiinnostavalta.

Kirjan osien numeroitujen kappaleiden/virkkeiden/lauseiden lukumäärä seuraavanlainen: ensimmäisessä osassa näitä on 40, toisessa 80 ja kolmannessa 50. Kolme lukua. Mitä sitten? Numerointi vaivaa aikansa, kunnes jään jumittamaan hypotenuusaan, joka on lainannut kirjan toiselle osalle nimensä.

Hypotenuusa. Ollaan trigonometriassa. Suorakulmaisessa kolmiossa on hypotenuusa. Suorakulmainen kolmio on kolmioista se, jossa yksi kulma on 90 -astetta ja tätä suoraa kulmaa vastakkainen kolmion sivu on nimeltään hypotenuusa. Se on pisin kolmion sivuista. Kaksi muuta sivua ovat kateetteja.

Trigonometria astuu kirjan tulkinta/lukukokemuskuvioihin mukaan, jos leikin, että kirjan lukujen numeroilla voisi olla jokin merkitys.

Toistan: ensimmäinen osa 40, toinen (hypotenuusa) 80 ja kolmas 50.

Kateetit 40 ja 50, hypotenuusa 80.

80-50-40.

Ihan kiva, mutta näistä ei tule suorakulmaista kolmiota.

Miksei?

Jos kateetit (a ja b) ovat 50 ja 40, niin hypotenuusan (c) tulisi olla jotain 64:n paikkeilla. Se selviää laskemalla (laskimella).

Hypotenuusa (c) lasketaan näin: c2  = a2 + b2. Valitettavasti en saa näppäimistöstäni kakkosia kohdalleen, mutta kun kirjaimin mennään, niin yhtälö hypotensuusan laskemiseksi kuulostaa tältä:

cee toiseen on yhtä kuin aa toiseen plus bee toiseen.

Laskimet esille, trigonometrian funktiot, laskukaavat, mitkä tahansa esille! Tai sitten voitte luntata guuglaamalla.

Teitte niin tai näin, niin 40-50-80 ei toimi. Hypotenuusan tulisi olla 64 paikkeilla ei 80 (jos kateetit ovat 40 ja 50).

Voisin huvikseni tulkita kirjaa esimerkiksi niin, että toisessa osassa on liikaa kamaa tai sitten voin huvikseni poimia virkkeen, joka kirjassa Hypotenuusaksi nimetyssä luvussa on numeroitu 64:ksi.

Se menee näin:

64 Juuri liikkumattomuus miellyttää minua Mondrianin maalauksissa. Kukaan toinen maalari ei ole päässyt niin lähelle liikkumattomuutta. Liikkumattomuus ei ole liikkeen puutetta, vaan kaikkinaisen liikkeen perspektiivin puutetta, kuolemaa. Maalaus ei yleensä koskaan ole liikkumaton. Kuten shakissa, sen liikkumattomuus on dynamiikkaa. Jokainen nappula, liikkumaton voima, on potentiaalinen liike. Mondrianilla liikkumattomuus ei liiku. Ehkä Edmondsson pitää juuri sen tähden Mondriania yököttävänä. Minua hän rauhoittaa. Katselin tikka kädessäni kaapin oveen kiinnitettyä maalitaulua ja mietin miksi juuri tuo maali oli saanut minut ajattelemaan pikemminkin Edmondssonia kuin Jasper Jonesia.”

Laitan foliohattuni syvälle päähän ja totean, että tämä on kiinnostavaa. En tiedä kuka on Jasper Jones, mutta Edmondsson on miehen tyttöystävä, joka on tullut Venetsiaan miehen luokse. Tikkataulu on miehen hankkima hotellihuoneeseen. Tarinan edetessä yksi tikoista löytää tiensä hyvin ikävällä tavalla muualta kuin tikkataulusta. Kohtaus on kirjan absurdeimpia.

Näitä taustoja kiinnostavampaa on mielestäni kuitenkin lainauksen pohdinnot liikkumattomuudesta mieheltä, joka haluaisi viettää elämänsä kylpyammeessa filosofoiden.

No niin.

Mitäs tästä sitten.

Enpä.

Tiedä.

*

Toki voisin ajatella, että hypotenuusa on 80 ja luvut 50 ja 40 ovat kulmien astelukuja. Suorakulmaisessakin kolmiossa kulmien summa on 180 (50 + 40 + 90 = 180).

Ei siis mitään ongelmaa.

Luvut 80-50-40 osuvat kohdilleen.

Mutta jokin rassaa. Haluan problematisoida edelleen.

Jostain syystä haluan laskea kateetit. Sinit, cosinit, sen sellaiset ja laskimet mukaan!

Tiedossa on siis c (80) sekä kahden eri kulma luku: 40 ja 50…

…. ja näin a ja b (siis kateetit) ovat a: 51 ja b: 61 ilman desimaaleja eli todella reippaasti pyöristettynä.

Jos otetaan desimaalit mukaan, niin kahdella desimaalilla pyöristettynä a on 51,42 ja b on 61,28. Kolmella desimaalilla a on pyöristettynä a on 51,420 ja b on 61,280 ja c (hypotenuusa) on 79,995.

TÄ!

Mitä enemmän otan desimaaleja mukaan, niin näppärä 40-50-80 kaatuu kuin kirjahylly, jota ei ole riittävän hyvin tuettu alahyllyistä käsin tukevilla tiiliskivikirjoilla ja-tai isokantisilla taidekirjoilla tai jota ei ole esim. kiinnitetty seinään.

Joo.

Totean tässä vaiheessa, että kirjan alussa on lainaus Pythagoraan teoreemasta:

”hypotenuusan neliö on yhtä suuri kuin kateettien neliöiden summa.”

Tämä ilmaistaan yhtälönä c2 = a2 + b2.

Jo vain.

Pidän kiinni siitä, että numerot 80, 50 ja 40 ovat suorakulmaisen kolmion sivuja, joista 80 on hypotenuusan, jonka korjasin (yllä) 64:ksi. Ei desimaaleja.

Entä jos vähennän 80:stä 64. Siitä tulee 16, eikö?

Hypotenuusa -luvusta lainaus:

16 Joka päivä puolenpäivän aikaan siivooja tuli siivoamaan huonettani. Uskoin paikat hänen haltuunsa, panin takin ylleni ja pakenin ensimmäiseen kerrokseen. Kiersin ympyrää hallissa, kädet taskussa, siihen asti kun näin hänen ilmestyvän portaitten taivaansiniseen yläpäähän ämpäreineen ja luutineen. Silloin menin ylös huoneeseeni ja löysin vuoteeni sijattuna, pesuvälineet erinomaisessa järjestyksessä pesualtaan hyllyllä.”

Mitä minä tällä tiedolla teen? Ja miksi päähenkilö kiertää hallissa ympyrää?

Ympyrä?

Nousen ammeestani ja menen raittiseen ulkoilmaan.

*

Kirjan kielellinen tyyli oli kuivakkaa ja toteavaa. Tämä ei kuitenkaan tehnyt kirjan ”sankarista” henkilöhahmona tylsää tai tylppää.

Tylppä kulma on jotakin suoran kulman (90 – astetta) ja oikokulman (180 – astetta) väliltä.

Hän tuntuu sätkivän sisäisesti. Hän on hermostunut, ärtynyt ja levoton. Jotakin tarttis tehdä, mutta teenkin tätä -tyyppi. Kaikki on pielessä tai ainakin menossa pieleen, paitsi pielus itse -tyyppi. Sellainen joka havainnoi ja havainnoi, mutta kaikesta vetäytymisestään huolimatta näkee edelleen vain nenäänsä pidemmälle -tyyppi. Oikeastaan aika blanko tyyppi, kunnes hänen sisällään syystä tai toisesta on samanaikaisesti käynnissä ilotulitus, avohakkuut ja laskuhumala. Ajoittain hän oli myös hyvin ilkeä, josta ajattelin, että elämä kylpyammeessa voisi olla hänelle paras vaihtoehto.

Kirjan päähenkilö tuntui ihmiskappaleelta, joka on syystä toisesta siirtynyt pois paikoiltaan ja sellaisena kelluu paikasta toiseen. Mitä tällainen ajelehtiminen tekee ihmiselle? Lopulta en yhtään ihmettele, että häntä kiehtovat Mondrianin geometriset työt ja niiden liikkumattomuuden sanoma.

Lukukokemuksena kirja oli kiinnostava, vähän outo, tavanomaisesta proosasta irtaannuttava ja vinhallinen tunnelmaltaan. Oikeastaan aika pölmistyttävä lukukokemus.

Pölmistyminen on iso plussa lukukokemuksessa.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

1985

Suomentanut: Mirja Bolgár

1987 WSOY

Päällys: Risto Ruuth

113 sivua

lainattu kirjastosta

*

Joitakin muita yksilötason tuuliajoisia blogissa

Amos Oz: Juudas

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Stefan Zweig: Shakkitarina

Patti Smith: Omistautuminen

Tämä on toinen kirja, jonka olen lukenut Patti Smithiltä. Ensimmäiseni oli Just Kids (suom. Ihan kakaroita), joka poikkeuksellisesti oli minulle kiinnostava omaelämäkerta. Harvemmin olen innostunut elävistä tai kuolleistakaan ihmisistä niin paljon, että lukisin heistä elämäkerrallista kirjallisuutta. Kohtaan oikeat ihmiset mieluiten muilla tavoin kuin kirjallisesti. Fiktiiviset tyypit ovat minulle usein kiehtovampia. Mutta Just Kids oli varsin kiinnostava lukukokemus, mikä voi johtua sen sisällöstä ja/tai Smithin tavasta kertoa elämänkokemuksistaan. Kirjan aihepiirit resonoivat minussa: runous ja valikoitu ranskalainen kirjallisuus, elämän rosoisempi kuvaus, runous, kertojan (Patti Smith) suhde Robert Mapplethorpeen, runous, taiteilijuuden kuvaus-haaveilu-ponnistelu ja runous.

Omistautuminen kulkee eteenpäin Ihan kakaroiden tavoin omakohtaisella tunnustelulla ja pohdinnolla, mutta tällä kertaa tiiviimmin keskittyen mm. kirjallisuuteen, kirjailijuuteen ja kuinka tekstit syntyvät. Minkäänlaisesta kirjoitusoppaasta ei ole kyse vaan Omistautumisessa näkökulma kirjoittamiseen on omakohtaisuus. Kuljemme Patti Smithin matkassa Ranskassa ja saamme lukea mitä hän kokee ja ajattelee. Kirjan alkupuolen ja lopun tekstit Miten mieli toimii ja Uni ei ole unta käsittelevät kirjoittamista ja niiden välissä on laaja kertomus nimeltä Omistautuminen, jonka voi tulkita allegoriseksi tai metaforalliseksi tekstiksi liittyen kirjoittamiseen.

Siinä missä alun ja lopun tekstit tekivät minut onnelliseksi lukijaksi, niin ainakaan ensimmäisellä lukukerralla minä ja kertomus nimeltä Omistautuminen emme kohdanneet. Miksi? Näin sen luin ja koin: Omistautuminen on novelli/kertomus nuoresta tytöstä/naisesta, joka on kai orpo ja jonka haaveena, pakkomielteenä, pyhänä elämäntehtävänä on elää taitoluistelijana. Hän on perheensä hylkäämä toistamiseen. Hän tapaa vanhemman miehen, heille kehkeytyy tuntumani mukaan mahdollisesti molemminpuoliselle hyväksikäytölle pohjautuva suhde, joka päättyy ikävästi. – – –

Kuljin novellin mukana kiltisti, joskus kiinnostuneena mihin tarina kulkee, mitä henkilöhahmoista paljastuu juonen edetessä, joskus hämilläni, joskus ärsyyntyneenä ja välillä ihmettelin henkilöhahmojen motiiveja tai onttoutta (motiivittomuutta, niiden ontumista, epärealistisuutta, jotakin). Ymmärsin, että minulle kuvattiin omistautumista omalle ilmaisulle, mutta millä keinoilla, mitä se tekee ihmiselle. Ymmärsin myös, että kertomus teki näkyväksi sen, miten kirjailijan elämä, kokemukset, arkinen meininki, voivat tarttua niihin teksteihin mukaan, joita hän haluaa lukijoilleen kertoa. Esimerkiksi ennen kertomusta olevassa tekstissä Miten mieli toimii Smith kertoo, kuinka hän katsoo hotellihuoneen televisiosta taitoluistelua, vaikuttuu näkemästään ja näin alkaa kuin huomaamatta rakentumaan fiktiivinen hahmo, joka on taitoluistelija.

*

Kirjan lukukokemukseeni liittyi useita oivalluksia, jotka liittyvät minuun lukijana ja kirjoittajana. Tajusin, että viihdyn lukijana selkeästi paremmin Patti Smithin niiden tekstien parissa, jotka tulevat suoraan naisesta itsestään, hänen elämästään ja ajattelustaan ilman että fiktiivinen tarina toimii jonkinlaisena filtterinä, peilinä tai allegoria-metafora-tms – kertomuksena.

Koin, että kirja kertoi minulle vahvimmin kirjoittamisesta. Mistä tekstit Patti Smithin kokemuksen mukaan syntyvät, mistä ideoista, rakennusmateriaaleista, jotka tietoisesti ja tiedostamattakin tarttuvat kirjailijan matkaan. Viihdyin kirjan parissa sen alun ja lopun omakohtaisten tekstin ääressä. Matkustelu, läsnäolot paikoissa ja ajassa olivat kiinnostavia. Sain kiinni tunnelmasta, olin kertojan kanssa matkalla Pariisissa ja muualla Ranskassa. Istuin kahviloissa, kävin hautausmailla ja niin edelleen. Kirjan sivuilla pääsin käymään myös Albert Camusin kotona ja hänen yhden käsikirjoituksensa äärellä. Tästä olen onnellinen. Albert Camus on kirjallisuuden kentällä yksi minun pyhistä lehmistäni, temppelin pyhistä pyhimpiä ja vapautettu karnevalistisista asenteistani elämään ja kirjallisuuteen.

Smithin omakohtaisuus kirjoittamiseen resonoi minussa hyvää tekevillä taajuuksilla. Kaikki se, mitä hän sanoo tekstien synnystä, kirjoittamisen pakosta, inspiraatiosta, muusista. Tekstit eivät synny tyhjästä, jokin herättää, kiehtoo, pakottaa reagoimaan tekstin tuottamisella. Siis, että on  a i v a n   p a k k o reagoida johonkin taiteeseen, teksteihin, kuvalliseen, auditiivisen tai vain johonkin elämän eteensä tuomaan hetkeen kirjoittamalla.

*

Näin Patti Smith kertoo, mitä hänelle tapahtui Albert Camusin kotona hänen päästessä tutustumaan yhteen kirjailijan käsikirjoitukseen:

”Kääntelin sivuja varovasti ja ihastelin jokaisen arkin esteettistä kauneutta. Sadan ensimmäisen vesileimalla varustetun arkin vasempaan reunaan oli painettu ”Albert Camus”, mutta loput eivät olleet nimikoituja, ikään kuin Camus olisi kyllästynyt oman nimensä näkemiseen. Monilla sivuilla oli runsaasti hänen määrätietoisia merkintöjään: rivejä oli huolellisesti muotoiltu uudelleen, osia tekstistä oli päättäväisesti vedetty yli. Sivuilta välittyi vaikutelma tehtävästä, jolla oli täsmällinen tavoite – malttamattomasta sydämestä, joka työnsi edellään kirjan lopetuskappaleen päätössanoja, viimeisiä, jotka hän koskaan oli kirjoittava.

Olin kiitollisuudenvelassa Catherinelle siitä, että sain tutustua hänen isänsä käsikirjoitukseen ja että minulle oli järjestetty tilaisuus syventyä näihin kallisarvoisiin hetkiin, pyytämättäni. Vähitellen kuitenkin huomasin, että keskittymiskykyni alkoi tuttuun tapaan ailahdella. Koin jälleen samaa pakottavaa tarvetta, joka estää minua antautumasta täydellisesti taideteoksille ja kiskoo minut lempimuseoni saleista oman luonnonpöytäni ääreen. Se pakottaa minut sulkemaan Song of Innocensen – jotta voisin kokea, Blaken lailla, välähdyksen jostakin jumalallisesta, josta myös voisi syntyä runo.

Siinä on suuren taideteoksen ratkaiseva voima: se sysää meidät liikkeeseen. Ja yhä uudelleen minut valtaa hybris, joka uskottelee minulle, että kykenen vastaamaan tuohon kutsuun.”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Patti Smith: Omistautuminen

Alkuteos: Devotion (2017)

2018 Siltala

suomennos Antti Nylén

126 sivua

arvostelukappale

*

Muita kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen liittyviä pohdintoja blogissa:

Risto Ahti: Ensimmäinen rakkaus

Hermann Hesse: Maailmankirjallisuuden kirjasto

Marguerite Duras: Kirjoitan