2 x Adelaida Garcia Morales: Etelä ja Vampyyrin logiikka

Adelaida Garcia Morales (1945-2014) on minulle ollut aiemmin tuntematon espanjalainen kirjailija. Hänen nimensä nousi esille kootessani paikallisen kunnallisen kirjastoni lukupiirille listaa Espanjassa julkaistusta kirjallisuudesta. Luin melkein yhdeltä istumalta kaksi häneltä suomennettua kirjaa: Etelän ja Vampyyrin logiikan. Olen erittäin iloinen, että löysin hänen teoksensa!

Garcia Moralesin kenties tunnetuin ja menestynein teos on Seireenien hiljaisuus (El silencio de las sirenas), jota en ole vielä lukenut, mutta on nousemassa aktiiviseen lukupinooni kunhan saan sen käsiini. Etelä (El Sur seguido de Bene) kattaa sisälleen kaksi mystistä novellia: Etelä ja Bene. Etelästä on tehty joskus aikoinaan filmatisointi (El Sur, 1983, ohj. Victor Erice). Oletan suomennoksen kannen kuvan olevan stillkuva elokuvasta.

Tässä blogitekstissä kerron joitakin lukutunnelmia, mitä Etelä, Bene ja pienoisromaanilta vaikuttava Vampyyrin logiikka minussa herättivät. Toivottavasti saan Seireenien hiljaisuuden pian luettavakseni ja kenties siitäkin naputan joitakin lukutuntuma-ajatuksiani tänne blogiin, mutta jos en, niin ainakin Instagramissa sitten. Minulla on ollut parin vuoden ajan melko aktiivinen Instagram-tili: Kosminen K, jossa julkaisen kaikista lukemistani kirjoista kuvan jonkinlaisella esittelyllä kirjan jättämistä ajatuksista. Kaikki lukemani kirjat eivät siis ehdi blogiin asti – valitettavasti. Tervetuloa seuraamaan minua instassa! 🙂

Mutta asiaan!

Etelä ja Bene ovat novelleja, joissa kummassakin keskushenkilönä ja kertojana toimii nuori tyttö (eivät sama henkilö). He asuvat perheensä talossa maaseudulla syrjässä, eristäytyneenä ja eristettyinä. He ovat usein yksinäisiä vailla kunnollista tai onnistunutta kontaktia ikätovereihin ja heillä on problemaattinen suhde myös vanhempiinsa. Adriana (Etelä) kertaa suhdettaan edesmenneeseen isäänsä, jolla oli salaisuuksia ja erikoisia kykyjä lapsen silmin. Angelan (Bene) isä on myös poissaoleva lastensa elämästä jäätyään leskeksi. Mutta ero näiden kahden novellin välillä suhteessa kertojaansa on siinä, että siinä missä Etelä keskittyy kertojansa Adrianan muistoihin ja tuntoihin isästään niin Bene keskittyy enemmän Angelan kotitaloon palvelustytöksi tulleen nuoren naisen Benen mystiseen taustaan, henkilöhistoriaan ja erikoisiin tapahtumiin, jotka Benen myötä tulevat koko talon asukkaiden koettavaksi. Bene on menneisyytensä riivaama nuori nainen, joka vaikuttaa aavemaiselta, oikukkaalta, paholaismaiselta talon muulle väelle.

Kummassakin novellissa on kuoleman merkitsemiä ja naamioittamia ihmisiä, jotka raunioituvat vähitellen. Kertojana ja todistajina toimivat lapset, jotka joutuvat novelleissa mystisten tapahtumien keskiöön. Lukija ei voi olla varma, mikä on totta ja mikä ei. Mikä on lapsen mielikuvistusta ja mikä on lapsen totta. Tämä häilyvä raja on yksi Garcia Moralesin novellien kiehtovuuden syitä minulle. Novelleista Bene tulee lähelle myös kauhuromantiikkaa (gotiikka), sillä sen tunnelma on paikoin hyvin jännittävä mysteeri kuljettaessa kertomusta kohti kohtalokasta arkiymmärryksen rajat ylittävää lopetustaan.

Vampyyrin logiikassa kertojana toimii aikuinen noin 40 -vuotias nainen. Hän on opettaja Madridissa, mutta palaa lapsuuden ja nuoruuden kaupunkiinsa Sevillaan saatuaan sähkeellä tiedon veljensä kuolemasta. Tästä käynnistyy muutaman päivän tapahtumaketju, jonka aikana hän pyrkii selvittämään mitä hänen veljelleen on todellisuudessa tapahtunut ja onko hän edes kuollut. Nainen tutustuu muun muassa veljensä entiseen tyttöystävään nuoreen Maraan, veljen ystävään Pabloon ja erikoiseen Alfonsoon, jolla tuntuu olevan voimakas elinvoimat lähipiiriläisistään vievä voima ja jonka lumoukseen hän myös lankeaa. Pablo väittää Alfonson olevan jonkinlainen vampyyri, joka ei ime uhrinsa verta, mutta elinvoimaa kylläkin.

Vampyyrin logiikka ei heti lukemisen jälkeen jättänyt minuun erityistä vaikutusta toisin kuin esimerkiksi Etelä. Mutta aikani lukukokemusta sulateltuani Alfonson erikoiset voimat ja veljen kohtalo heräsivät henkiin ja tulin ajatelleeksi, että tämän kirjan voisi lukea uudelleen. En lukijana kuitenkaan ajautunut Alfonso pauloihin, en eläytynyt siihen nähden kertojan kokemuksiin, mutta jälkeen päin jäin pohtimaan narsistisia piirteitä Alfonson henkilöhahmossa. Hän manipuloi ihmisiä taitavasti ja hänen henkilöhahmoonsa oli kirjoitettu sisälle jokin mystinen vetovoima, jonka takia hänen lähipiirin ihmiset ovat hänelle helposti ohjailtavissa. Osa heistä uskoo olevansa jollakin tavalla erityisyksilöitä, mutta tämä on vain Alfonson heille uskottelemaa harhaa. Myös mustasukkaisuus riivaa Alfonson vaikutuspiirissä olevia ihmisiä. Tämän kaltaiset ihmisiä valheilla rakentavat ja toisaalta hajottavat valtapelit sairastuttavat ihmisiä. Vampyyrin logiikka on kirjan takakansitekstin mukaan sekoitus murhamysteeriä ja rakkausromaania, mutta kutsuisin kirjaa myös väljillä määrittelyillä psykologiseksi romaaniksi.

*

Näistä kolmesta tarinasta Etelä nousi toistaiseksi suosikikseni Garcia Moralesin proosataiteesta. Siinä nuori tyttö Adriana asuu vanhempiensa ja talossa muiden asuvien naisten kanssa syrjässä kaikesta kaupunkimaisesta maailmanmenosta. Adriana ihailee ja rakastaa isäänsä hyvin paljon ja heidän välillään on sanaton ymmärrys. Heitä yhdistää esimerkiksi pienen heilurin käyttö, jolla voi löytää piilossa tai kadoksissa olevia asioita. Tämän vastapainoksi tarinaan tulee synkkiä sävyjä, sillä Adriana kokee myös surua ja pettymystä isänsä sulkeutuneisuudesta, jonka syy valkenee lukijalle vähitellen tarinan edetessä. Oman ahdistavan tunnelmansa kirjaan tuo erikoisen Adrianan kasvu ympäristössä, joka on syvästi uskonnollinen. Niin Adrianaa kuin hänen isäänsä epäillään olevan jollakin tavalla syntisen pahoja. Todellisuus on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi ja samalla hyvin inhimillinen.

Etelässä kertojana toimiva Adriana muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan isänsä kautta ja puhuttelee isäänsä. Kirja on paikoin hyvin koskettava, mutta itseäni kirjassa kiehtoi se kuinka asioita, ihmisten välisiä suhteita ja tunteita kyettiin kuvaamaan viittaamatta niihin suoraan. Näin itse asiassa myös Vampyyrin logiikassa. Oma tärkeä roolinsa on myös sillä mitä jätetään sanomatta ja lukemisen aikana voi rakentaa tarinaan merkityksiä ja lopulta kenties näennäisen yksinkertainenkin tarina kasvaa aikamoisiin mittoihin.

Garcia Moralesilla on mielestäni ollut erityinen tai ilmiöimäinen kyky kuvata syrjäytyviä ja syrjäytettyjä ihmisiä ja lapsen tulkitsemaa todellisuutta ja maailmaa. Garcia Moralesin tarinat voivat vaikuttaa koruttomilta, mutta ne eivät ole mustavalkoisia vaan kompleksisia ja jättävät jäljen, jos on niiden tarjoamalle maailmalle avoin.

Lainaus novellista Etelä, suom. Tarja Roinila:

” On kummallista, että lapsuuteni kaikkien voimakkaimmat kokemukset syntyivät tuosta näkymättömästä asiasta, jota ei siis oikeastaan ollut olemassakaan. Muistan kuinka istuimme kahdestaan puutarhassa tuntikausia ja pelasimme peliä, jonka olit keksinyt vain meitä varten. Minä piilotin jonkin esineen, ja sinä etsit sen sitten heilurin avulla. Et usko, kuinka kovasti yritin löytää jotakin oikein pientä, niin näkymätöntä kuinka suinkin. Piilotin leivänmurun kiven alle ruusupensaan juurelle, laitoin kukan terälehden kellumaan kaivon sameaan veteen tai sujautin salaa johonkin pikkukiven, jonka vain minä tunnistin. En siksi että olisin yrittänyt harhauttaa sinua. Oli vain niin ihmeellistä yhä uudelleen todeta, että onnistuit ratkaisemaan kaikkein mahdottomimmatkin arvoitukset. Usein katselin pimeän tuloon asti, kuinka liikuit hitaasti heilurin osoittamaan suuntaan, lähestyen paikkaa jonka minä olin salaa valinnut. Silloin puutarhan rikkomaton rauha ja hiljaisuus valtasivat mieleni ja muuttivat todellisuuden unen kaltaiseksi.” (s. 10-11)

*

E3788F72-85A4-48B0-B462-D3D7E5ADC0C6.JPG

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Adelaida Garcia Morales: Etelä

Kaksi novellia: Etelä ja Bene

Alkuteos: El Sur seguido de Bene

Suomentanut: Tarja Roinila

1992 Like

94 sivua

kirjastosta

*

Adelaida Garcia Morales: Vampyyrin logiikka

Alkuteos: La lógica del vampiro (1990)

Suomentanut: Satu Ekman

1995 Like

165 sivua

kirjastosta

*

Lisää mystisiä tarinoita blogissa

Vanhan Japanin taruja

Kauhujen kirja – 10 maailmankirjallisuuden kauhukertomusta

Richard Marsh: Pyhä kuoriainen

Sabine Forsblom: Betinka

Betinka asuu pienellä paikkakunnalla pikkukaupungissa. Hänen perheensä on kuvattu työväenluokkaiseksi suhteessa esimerkiksi Betinkan (entiseen) bestikseen Susannaan, jonka isä on kaupungin arkkitehti ja ilmeisesti sitä niin sanottua ”parempaa väkeä”. Betinkaan nähden Susannalla on koti, perhe-elämä ja tulevaisuus järjestyksessä tai ainakin perhetaustan suoma tuki on vahvempi, jos ja kun nuoruus kolhii.

Betinka on nuorisokuvaus 1970-luvun Suomesta, jossa ääni on annettu teini-ikäiselle tytölle. Kirjan kieli oli energistä, tunnepitoista ja kainostelematonta. Betinkan kuvaukset ja tulkinnat vapaa-ajan vietosta, perheestään, kaveriporukastaan ja koulustaan ovat parhaimmillaan kuin teini-ikäisen päiväkirjasta. Riittävä määrä intensiivistä vuodatusta, höystettynä tehokkailla ja puolueellisilla raporteilla tapahtumista ja intropektiivistä pohdintaa siitä, mitä tapahtui, mitä tapahtuu ja mitä tämä kaikki voi merkitä.

Kirjan teemoiksi minulle nousivat työväenluokkaisen teinitytön kokemukset, johon kuuluvat rakastuminen, ihastuminen, ystävyys, pojat, seksi, perhe-elämä, päihteet ja elämä pienellä paikkakunnalla. En ole lukenut elämäni aikana kovinkaan montaa nuorille suunnattua kirjaa, mutta voisin kuvitella, että tästä voisi olla sellaiseksi, vaikka kenties tämä oli tarkoitettu enemmän aikuiselle lukijalle? En ole tästä varma. Lukemisen aikana nimittäin tulin ajatelleeksi, että a) teinitytön kokemukset eivät ole aika- ja paikkasidonnaisia, joten kirjasta löytynee yhtymäkohtia nykynuorten tunteisiin ja kokemuksiin, vaikka maailma on erilainen ja b) tästä voisi olla aikuiselle lukijalle ja erityisesti 1970 -luvulla nuoruutensa läpi käyneelle muistojen herättäjäksi. Oman syvyyden kirjaan toi Betinkan tausta työläisperheen lapsena ja kirjasta sai kuvan, että työläisen lapsella raha on tiukassa, vanhemmat riitelevät usein, perhe-elämän tekevät turvattomaksi alkoholismi ja työttömyys, kaverit ovat levottomia ja koulunkäynti on pakkopullaa.

Betinka ei kuitenkaan ole vain pelkkää synkistelyä ja rankistelua vaan se on myös hauska, kipeän hauska lukukokemus, jonka soundtrackinä soi 1970 -luvun musiikki. Marc Bolan, David Bowie, lähes hengellisiä sfäärejä tavoitteleva diskonytke ja Hurriganes. Nauroin eniten kirjan koulukuvauksille. Betinkan asenne opettajien ”sekopäisyyteen” oli usean repeämiseni alkusyy.

En tiedä kuinka kliseistä on kutsua Betinkaa elämänmakuiseksi, mutta se oli adjektiivi, joka tuli mieleeni luettuani kirjan. Betinkan sivuilla ei häpeillä mitään aihetta tai tunnetta teinitytön maailmasta. Forsblom on tuonut Betinkan kautta lukijalle todistettavaksi kaiken sen tunteiden ja olosuhteiden arvaamattomuuden, kun nuori etsii omaa paikkaansa ja itseään. Nuoruus on paradoksaalista aikaa, jos se vie mennessään. Esimerkiksi alaikäisenä olet riippuvainen perheestäsi, mutta haluat itsenäistyä. Nuorena olet usein kiinni myös kaverisuhteiden mukanaan tuomissa myrskyissä, pohjakosketuksissa ja riemuissa, mutta samalla ystävyys voi yllättäen kaatua hetkessä, jolloin koko maailmasi voi romahtaa ja joudut etsimään uuden suunnan paikallesi kaveripiireissä.

Nuoruus kirjan sivuilla on rikkirepivä kokemus, jossa lapsuus on kadotettu, mutta aikuisuudesta ei ole vielä tietoakaan. Onneksi nuoruus ei ole pysyvä olotila ja useimmat selviävät siitä hengissä, mutta eivät kolhuitta. Ja vaikka nuoruus hajottaa, niin kirjan kuvauksiin mahtui myös iloa ja voimaa, luottamusta hetkeen, jolloin mikä tahansa voi olla mahdollista.

”Kellari oli nuorisotila, jonka kunnanisät olivat hyvin ennalta ehkäisevästi järjestäneet lähiöön, jotta kaikista kerrostalojen nuorista ei tulisi huligaaneja ja merirosvoja, kuten muuten olisi käynyt. No jaa, mitäpä siihen voi sanoa? Se oli kenties ainoa asia, jossa kaupunginisät olivat todella onnistuneet huolimatta siitä, että Kellari oli virallisesti pommisuoja eikä sitä olisi saanut käyttää muuhun tarkoitukseen. Ja pommisuojanahan se tavallaan palvelikin, järkeilivät kaupunginisät, sillä se suojasi paikallisväestöä huligaaneilta, ja Kellarissa oli lämmintä ja mukavaa, ja se oli täynnä nuoriso-ohjaajia, jotka pitivät nuorista, ajattelivat heidän olevan jollakin lailla tärkeitä. 

Kellarissa oli tanssilattia, katossa oli sillä kohdalla värillisiä lamppuja, ja nurkassa oli pieni kaappi ja siellä istui se jota sanottiin tiskijukaksi, ja juuri hän päätti, mitä levyjä soitettiin. Kellariin sai tulla minkälaisissa vaatteissa vain, eikä kukaan katsonut kieroon, jos jollakulla oli erilaiset vaatteet kuin muilla, sillä se oli vapautta ja omintakeisuutta, ja se näkyi esimerkiksi seinistä, jotka oli maalattu erivärisiksi ja joissa oli palloja ja ympyröitä, ruutuja ja raitoja. 

Kellarissa homma meni niin, että sisällä olevat kundit pelasivat koronaa, ja ulkoportailla seisoskelevat kundit vetivät tupakkaa, ja kaikki tytöt seisoivat ympärillä ja vetivät vatsaa sisään. Ulkona ja sisällä. Tai sitten mentiin toiseen huoneeseen juomaan kokista. Mutta paras paikka oli tietenkin tanssilattia. Siellä tanssivat vanhemmat, siis 17-vuotiaat, hitaasti kiemurrellen, hieroivat lantioitaan, piilottelivat nenäänsä, tunsivat lämmön ja tuoksun, ja illan lopuksi soitettiin viimeinen kappale, se jota ei saanut soittaa radiossa, eikä sanoista ymmärtänyt mitään koska ne olivat ranskaa, ja saattoi vain ihmetellä, miksi laulu oli pitänyt kieltää, vaikka kukaan ei ymmärtänyt siitä mitään. Aluksi näppäillään vähän kitaraa, ja sitten käheä-ääninen mies alkaa huokailla ja huohottaa, ja sitten nainen laulaa heleällä ja kauniilla äänellä, ja sitten molemmat huokailevat aika lailla, ja sen jälkeen mies tekee naiselle jotain, mistä hän tulee iloiseksi, ja miehen ääni muuttuu pehmeäksi ja kiltiksi ja vaativaksi, ja kaikki tiesivät mistä oli kysymys, tiesivät myös että levyä soitettiin Nuorisokellarissa protestiksi. Kellarissa soitettiin Shöteemiä protestiksi yhteiskuntaa vastaan, ja parasta oli se, että paikka oli vain tavallinen kellari, sillä oli iskettävä alhaaltapäin, iskun piti osua suoraan haaroihin ja osoittaa, että nyt on KAPINA, ja nuoriso-ohjaajat olivat mukana ja kannustivat. Nyt ne saisivat antröö tee rääniä niin että tuntui!” (s. 66-68)

*

betinka-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Sabine Forsblom: Betinka

ruotsinkielinen alkuteos Betinkan

suomentaneet: Helene Bützow ja Laura Kulmala

Kustantamo S & S

Kansi ja ulkoasu: Fredrik Bäck

Kannen kuva: Göran Glad

226 sivua

arvostelukappale

*

Monenlaisia kasvutarinoita blogissa

Meri Kuusisto: Vuosi tavaratalossa

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Maritta Lintunen: Stella

 

 

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

Nimeni on Lucy Barton avautui minulle kerroksellisena ja väljänä kertomuksena äiti-tytär-suhteista ja osattomuudesta. Kirja rakentuu kehyksille, jotka kuitenkin loppua kohden murtuivat. Alussa työikäinen nainen ja pienten lasten äiti Lucy on joutunut sairaalaan. Häntä tulee katsomaan hänen iäkäs äitinsä. Äiti viettää aikuisen tyttärensä sairaspedin äärellä useamman päivän. Näiden päivien aikana keskustellaan, muistellaan menneisyyttä. Menneisyys Lucylle tarkoitti elämistä köyhänä ja kiusattuna pienellä maalaisella paikkakunnalla. Lapsuusajan muisteluista minulle lukijana välittyi myös Lucyn vanhempien kyvyttömyys osoittaa rakkautta ja välittämistä lapsiaan kohtaan. Sairaalapedin äärellä käytyjen keskustelujen kehykset murtuivat siirtyessä kohti kirjan loppua, lähemmäksi nykyhetkeä. Sairaala-aika on menneisyyttä, yksi osa menneisyyttä. Nykyhetkessä Lucy Barton on kirjailija, joka joissakin kirjan luvuissa kirjoittaa elämäntarinaansa ja loppua kohden on jo sen julkaissut.

Väljän kerronnasta teki minulle se, että en saanut kokonaista kuvaa Lucy Bartonista vaan ainoastaan paloja, joista voi luoda tai olla luomatta kokonaisuutta hänestä. Muisteluissa hypättiin ajasta toiseen, ihmisestä toiseen. Sairaalajaksojen aikana käydyissä muisteluissa tuntui kuin Lucya ei aina olisi edes olemassa, ei ollut ainakaan olemassa äitinsä tarinoissa vaan enemmänkin puheltiin, kertailtiin ja kertoiltiin muista saman kylän asukkaiden elämänvalinnoista ja -kohtaloista. Kesti ilmeisesti vuosia ennen kuin Lucy sai oman äänen ja tilaisuuden kertoa itsestään, olemassaolostaan ja että hänestä tuli kirjailija Lucy Barton. Ennen tätä hänet oli naamioitu ennakko-oletuksiin: mitä köyhät ihmiset ovat, mitä lapset ovat, mitä naiset ovat, mitä nuoret naiset ovat, mitä vaimot ovat, mitä äidit ovat ja niin edelleen.

*

Päähenkilönä Lucy Barton jäi minulle harmittavalla tavalla kuitenkin etäiseksi. Hänessä oli paljon kiinnostavuutta, mutta en päässyt kättelyä pidemmälle, sillä koin että Lucy Barton ei antanut itsestään sitä oleellista: mitä kaikkea hän ajatteli, kun kokosi elämäntarinaansa. Kaipasin ilmeisesti jonkinlaista kommenttiraitaa, kriittistä kommenttiraitaa. Nyt minulle näytettiin kuvia valokuva-albumista, mutta ei kerrottu miksi kuvat on säilytetty ja mitä ne merkitsevät valokuva-albumin omistajalle. Valokuvat olivat kiinnostavia, moni niistä oli taidokkaasti sommiteltu ja osassa oli kiehtovaa instanttiivista säröisyyttä.

Mieleni teki kysyä lukemisen jälkeen: Kuka on Lucy Barton? Tiedän, että hän on antanut äänen tai sanat kokemuksilleen ja taustalleen, josta hän on tullut (tätä arvostan), mutta mitä muuta hän on?

*

Olemme juuri kätelleet.

– Nimeni on Lucy Barton.

– Hei, Lucy Barton. Mukava tavata. Oletko sinä se kirjailija? Luin elämäkerrallisen kirjasi ja pidin sitä kiinnostava. Minkälainen kirjoitusprosessi se oli?

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton

2016, 2018 Tammi

suom. Kristiina Rikman

164 sivua

Päällys: Laura Lyytinen

Arvostelukappale

*

Blogissa: Muita paluita menneisyyteen:

Michael Baran: Aamu – Preludi c-molli op. 10

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja

Max Porter: Surulla on sulkapeite

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Reader, why did I marry him?

Kirja vieköön!

Lumiomena