2 x Adelaida Garcia Morales: Etelä ja Vampyyrin logiikka

Adelaida Garcia Morales (1945-2014) on minulle ollut aiemmin tuntematon espanjalainen kirjailija. Hänen nimensä nousi esille kootessani paikallisen kunnallisen kirjastoni lukupiirille listaa Espanjassa julkaistusta kirjallisuudesta. Luin melkein yhdeltä istumalta kaksi häneltä suomennettua kirjaa: Etelän ja Vampyyrin logiikan. Olen erittäin iloinen, että löysin hänen teoksensa!

Garcia Moralesin kenties tunnetuin ja menestynein teos on Seireenien hiljaisuus (El silencio de las sirenas), jota en ole vielä lukenut, mutta on nousemassa aktiiviseen lukupinooni kunhan saan sen käsiini. Etelä (El Sur seguido de Bene) kattaa sisälleen kaksi mystistä novellia: Etelä ja Bene. Etelästä on tehty joskus aikoinaan filmatisointi (El Sur, 1983, ohj. Victor Erice). Oletan suomennoksen kannen kuvan olevan stillkuva elokuvasta.

Tässä blogitekstissä kerron joitakin lukutunnelmia, mitä Etelä, Bene ja pienoisromaanilta vaikuttava Vampyyrin logiikka minussa herättivät. Toivottavasti saan Seireenien hiljaisuuden pian luettavakseni ja kenties siitäkin naputan joitakin lukutuntuma-ajatuksiani tänne blogiin, mutta jos en, niin ainakin Instagramissa sitten. Minulla on ollut parin vuoden ajan melko aktiivinen Instagram-tili: Kosminen K, jossa julkaisen kaikista lukemistani kirjoista kuvan jonkinlaisella esittelyllä kirjan jättämistä ajatuksista. Kaikki lukemani kirjat eivät siis ehdi blogiin asti – valitettavasti. Tervetuloa seuraamaan minua instassa! 🙂

Mutta asiaan!

Etelä ja Bene ovat novelleja, joissa kummassakin keskushenkilönä ja kertojana toimii nuori tyttö (eivät sama henkilö). He asuvat perheensä talossa maaseudulla syrjässä, eristäytyneenä ja eristettyinä. He ovat usein yksinäisiä vailla kunnollista tai onnistunutta kontaktia ikätovereihin ja heillä on problemaattinen suhde myös vanhempiinsa. Adriana (Etelä) kertaa suhdettaan edesmenneeseen isäänsä, jolla oli salaisuuksia ja erikoisia kykyjä lapsen silmin. Angelan (Bene) isä on myös poissaoleva lastensa elämästä jäätyään leskeksi. Mutta ero näiden kahden novellin välillä suhteessa kertojaansa on siinä, että siinä missä Etelä keskittyy kertojansa Adrianan muistoihin ja tuntoihin isästään niin Bene keskittyy enemmän Angelan kotitaloon palvelustytöksi tulleen nuoren naisen Benen mystiseen taustaan, henkilöhistoriaan ja erikoisiin tapahtumiin, jotka Benen myötä tulevat koko talon asukkaiden koettavaksi. Bene on menneisyytensä riivaama nuori nainen, joka vaikuttaa aavemaiselta, oikukkaalta, paholaismaiselta talon muulle väelle.

Kummassakin novellissa on kuoleman merkitsemiä ja naamioittamia ihmisiä, jotka raunioituvat vähitellen. Kertojana ja todistajina toimivat lapset, jotka joutuvat novelleissa mystisten tapahtumien keskiöön. Lukija ei voi olla varma, mikä on totta ja mikä ei. Mikä on lapsen mielikuvistusta ja mikä on lapsen totta. Tämä häilyvä raja on yksi Garcia Moralesin novellien kiehtovuuden syitä minulle. Novelleista Bene tulee lähelle myös kauhuromantiikkaa (gotiikka), sillä sen tunnelma on paikoin hyvin jännittävä mysteeri kuljettaessa kertomusta kohti kohtalokasta arkiymmärryksen rajat ylittävää lopetustaan.

Vampyyrin logiikassa kertojana toimii aikuinen noin 40 -vuotias nainen. Hän on opettaja Madridissa, mutta palaa lapsuuden ja nuoruuden kaupunkiinsa Sevillaan saatuaan sähkeellä tiedon veljensä kuolemasta. Tästä käynnistyy muutaman päivän tapahtumaketju, jonka aikana hän pyrkii selvittämään mitä hänen veljelleen on todellisuudessa tapahtunut ja onko hän edes kuollut. Nainen tutustuu muun muassa veljensä entiseen tyttöystävään nuoreen Maraan, veljen ystävään Pabloon ja erikoiseen Alfonsoon, jolla tuntuu olevan voimakas elinvoimat lähipiiriläisistään vievä voima ja jonka lumoukseen hän myös lankeaa. Pablo väittää Alfonson olevan jonkinlainen vampyyri, joka ei ime uhrinsa verta, mutta elinvoimaa kylläkin.

Vampyyrin logiikka ei heti lukemisen jälkeen jättänyt minuun erityistä vaikutusta toisin kuin esimerkiksi Etelä. Mutta aikani lukukokemusta sulateltuani Alfonson erikoiset voimat ja veljen kohtalo heräsivät henkiin ja tulin ajatelleeksi, että tämän kirjan voisi lukea uudelleen. En lukijana kuitenkaan ajautunut Alfonso pauloihin, en eläytynyt siihen nähden kertojan kokemuksiin, mutta jälkeen päin jäin pohtimaan narsistisia piirteitä Alfonson henkilöhahmossa. Hän manipuloi ihmisiä taitavasti ja hänen henkilöhahmoonsa oli kirjoitettu sisälle jokin mystinen vetovoima, jonka takia hänen lähipiirin ihmiset ovat hänelle helposti ohjailtavissa. Osa heistä uskoo olevansa jollakin tavalla erityisyksilöitä, mutta tämä on vain Alfonson heille uskottelemaa harhaa. Myös mustasukkaisuus riivaa Alfonson vaikutuspiirissä olevia ihmisiä. Tämän kaltaiset ihmisiä valheilla rakentavat ja toisaalta hajottavat valtapelit sairastuttavat ihmisiä. Vampyyrin logiikka on kirjan takakansitekstin mukaan sekoitus murhamysteeriä ja rakkausromaania, mutta kutsuisin kirjaa myös väljillä määrittelyillä psykologiseksi romaaniksi.

*

Näistä kolmesta tarinasta Etelä nousi toistaiseksi suosikikseni Garcia Moralesin proosataiteesta. Siinä nuori tyttö Adriana asuu vanhempiensa ja talossa muiden asuvien naisten kanssa syrjässä kaikesta kaupunkimaisesta maailmanmenosta. Adriana ihailee ja rakastaa isäänsä hyvin paljon ja heidän välillään on sanaton ymmärrys. Heitä yhdistää esimerkiksi pienen heilurin käyttö, jolla voi löytää piilossa tai kadoksissa olevia asioita. Tämän vastapainoksi tarinaan tulee synkkiä sävyjä, sillä Adriana kokee myös surua ja pettymystä isänsä sulkeutuneisuudesta, jonka syy valkenee lukijalle vähitellen tarinan edetessä. Oman ahdistavan tunnelmansa kirjaan tuo erikoisen Adrianan kasvu ympäristössä, joka on syvästi uskonnollinen. Niin Adrianaa kuin hänen isäänsä epäillään olevan jollakin tavalla syntisen pahoja. Todellisuus on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi ja samalla hyvin inhimillinen.

Etelässä kertojana toimiva Adriana muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan isänsä kautta ja puhuttelee isäänsä. Kirja on paikoin hyvin koskettava, mutta itseäni kirjassa kiehtoi se kuinka asioita, ihmisten välisiä suhteita ja tunteita kyettiin kuvaamaan viittaamatta niihin suoraan. Näin itse asiassa myös Vampyyrin logiikassa. Oma tärkeä roolinsa on myös sillä mitä jätetään sanomatta ja lukemisen aikana voi rakentaa tarinaan merkityksiä ja lopulta kenties näennäisen yksinkertainenkin tarina kasvaa aikamoisiin mittoihin.

Garcia Moralesilla on mielestäni ollut erityinen tai ilmiöimäinen kyky kuvata syrjäytyviä ja syrjäytettyjä ihmisiä ja lapsen tulkitsemaa todellisuutta ja maailmaa. Garcia Moralesin tarinat voivat vaikuttaa koruttomilta, mutta ne eivät ole mustavalkoisia vaan kompleksisia ja jättävät jäljen, jos on niiden tarjoamalle maailmalle avoin.

Lainaus novellista Etelä, suom. Tarja Roinila:

” On kummallista, että lapsuuteni kaikkien voimakkaimmat kokemukset syntyivät tuosta näkymättömästä asiasta, jota ei siis oikeastaan ollut olemassakaan. Muistan kuinka istuimme kahdestaan puutarhassa tuntikausia ja pelasimme peliä, jonka olit keksinyt vain meitä varten. Minä piilotin jonkin esineen, ja sinä etsit sen sitten heilurin avulla. Et usko, kuinka kovasti yritin löytää jotakin oikein pientä, niin näkymätöntä kuinka suinkin. Piilotin leivänmurun kiven alle ruusupensaan juurelle, laitoin kukan terälehden kellumaan kaivon sameaan veteen tai sujautin salaa johonkin pikkukiven, jonka vain minä tunnistin. En siksi että olisin yrittänyt harhauttaa sinua. Oli vain niin ihmeellistä yhä uudelleen todeta, että onnistuit ratkaisemaan kaikkein mahdottomimmatkin arvoitukset. Usein katselin pimeän tuloon asti, kuinka liikuit hitaasti heilurin osoittamaan suuntaan, lähestyen paikkaa jonka minä olin salaa valinnut. Silloin puutarhan rikkomaton rauha ja hiljaisuus valtasivat mieleni ja muuttivat todellisuuden unen kaltaiseksi.” (s. 10-11)

*

E3788F72-85A4-48B0-B462-D3D7E5ADC0C6.JPG

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Adelaida Garcia Morales: Etelä

Kaksi novellia: Etelä ja Bene

Alkuteos: El Sur seguido de Bene

Suomentanut: Tarja Roinila

1992 Like

94 sivua

kirjastosta

*

Adelaida Garcia Morales: Vampyyrin logiikka

Alkuteos: La lógica del vampiro (1990)

Suomentanut: Satu Ekman

1995 Like

165 sivua

kirjastosta

*

Lisää mystisiä tarinoita blogissa

Vanhan Japanin taruja

Kauhujen kirja – 10 maailmankirjallisuuden kauhukertomusta

Richard Marsh: Pyhä kuoriainen

Mainokset

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia

Avaruusajan unelmia on kokoelma Saara Henrikssonin spefi- ja tarkennettuna scifinovelleja 2000 -luvulta vuosien varrelta. Novelleja kokoelmassa on yhteensä yhdeksän. Ne sijoittuvat enemmän tai vähemmän määriteltyyn aikaan ja tapahtumapaikkoina toimivat niin oma planeettamme kuin avaruus ja vieraat planeetat, joilla on älyllistä elämää miten sen sitten ihminen haluaa ymmärtää. Toiseuden kohtaaminen ja psykologinen reaktiivisuus outoihin ja vieraisiin tapahtumiin ovat läsnä jokaisessa novellissa. Lukijaa ei usein aseteta tapahtumien ulkopuolelle vaan kohtaamaan vieraat tapahtumat ja tunteet jokaisen novellin päähenkilön kokemusten ja ajattelun kautta.

Saara Henrikssonin novellit avautuivat minulle kertomuksina ihmiskohtaloista tähtisumussa, vierailla mailla, tutkimusasemilla ja konserttisalissa. Esimerkiksi novellissa Taivaallista musiikkia kuvataan kuinka musiikilla on voimaa muuttaa ihmisen tajuntaa ja todellisuutta kohtaamaan jotakin ennenkokematonta, joka on kenties aina ollut läsnä, mutta sitä ei ole aiemmin tavoittanut tai ei ole tiennyt sen olemassaolosta. Novelleista yhtä tahditti David Bowien 70 -luvun musiikki. Kokoelman otsikkonovellissa Avaruusajan unelmia kertoja tekee töitä androgyynille avaruusolennoksikin epäilylle taiteilijalle, joka ajautuu epäsuosioon epäilyttävien mielipiteidensä takia. Luin novellista kaikuja David Bowien hahmoon The Thin White Duke.

Lukija sai kertomusten myötä eteensä näkyjä ja muita olemassaolon tapoja, jotka vieraannuttavat arkikokemuksista ja ihmisyydestä. Osa näistä oli pelottavia, koska tuntemattoman olennon tai tulevaisuuden kohtaaminen on joskus pelottavaa. Et tiedä miten toimia tai mitä tulee tapahtumaan. Esimerkiksi novellissa Siniset lukija pääsee tutustumaan erikoisiin fluideihin olentoihin, joita on tuotu tutkimusasemalle ja jotka menehtyvät novelliin kuvattujen sotilaiden ksenofobisessa toiminnassa. Tämän käsittämättömyyden vastapainona tutkijan asenne vieraaseen kulttuuriin tai olemassaolon tapaan on utelias ja toiseutta kunnioittava. Monessa novellissa vesi ja kasvimaailma olivat keskeisessä roolissa. Henrikssonin scifinovellit eivät kuitenkaan ole raskaita tieteellisiä ”infopaketteja” vaikkapa biologiasta tai hydrologiasta. Novellit usein keskittyvät enemmänkin novelliin luodun maailman tunnelmaan ja henkilöhahmojensa tunteisiin, konflikteihin ja ajatuksiin. Henrikssonin luomien tarinoiden kertojana ja keskushenkilönä toimii usein ihminen, joka on itsenäinen pioneeri, tutkija ja oman tiensä kulkija, joka käy läpi jonkin sisäisen konfliktin, merkittävän muutoksen tai on osa jotain kollektiivista ongelmaa, josta voi löytää oman suuntansa, jos on avoin uusille mahdollisuuksille ja todellisuuksille.

Saara Henrikssonin scifinovelleja oli ilo lukea. Niiden päähenkilöiden joukossa oli pioneerien, taiteilijoiden ja tutkijoiden joukossa myös naisia. Ja vaikka pidän myös hyvin tiukasta infopitoisesta scifistä, niin pidin virkistävänä, että näissä tarinoissa tiede ja avaruus vieraana kiehtovana paikkana eivät nousseet pääosaan vaan ihminen reaktioineen ja tunteineen. Novelleissa oli usein psykologinen lähestymistapa päähenkilönsä kokemuksiin. Kaipaan scifiltä usein jonkin vieraan/toiseuden kohtaamista, kiehtovia näkyjä ja visioita ja ihmisyyden pohdintaa. Useissa Henrikssonin novellissa pääsin näihin lukutuntumiin kiinni.

”Vesi lainehti joka puolella heidän ympärillään. Jos kuunteli tarkkaan, saattoi erottaa hennon äänen, kuin sähköistä ritinää. Se tuntui ilkkuvan kaikkea sitä, minkä Maris oli menettänyt, kaikkea sitä, mitä hän oli pelännyt turhaan. Varhaisissa avaruusajan utopioissa ihmiset uneksivat universumista, jossa äly, ei ulkoiset ominaisuudet, muodostaisi pohjan yhteiselle toiminnalle. Älyllistä elämää saattoi vähiten odottaa niiden ihmisten keskuudessa, joiden parissa Maris oli viettänyt viimeiset puoli vuotta. Mutta ehkä sen voimin hän oli pysynyt järjissään tähän saakka, toivoen, että jotain tulisi eteen. Jotakin oli ennen pitkää tultava.” (s. 43-44, lainaus novellista Siniset)

*

avaruusajanunelmia-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Kuva otettu tammikuisella lennolla kohti Lontoota (linkki aukeaa blogitekstiin: Terveisiä tammikuisesta Lontoosta!)

*

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia

2018 Osuuskumma

Kansikuva: Anu Korpinen

143 sivua

arvostelukappale (kiitokset)

*

Lisää scifiä, spefiä tai muuta fantastisen kummaa blogissa

S. A. Hakkarainen: Nescitus

Leena Krohn: Kadotus

Stanislaw Lem: Solaris (blogitekstissä juonipaljastuksia)

 

Voltaire: Seitsemän filosofista tarinaa

Kokoelmaan valitut Voltairen (François-Marie Arouet 1694-1778) seitsemän filosofista tarinaa ovat aikuisten satuja, joista moni sijoittuu Voltairelle eksoottiseen Intiaan. Tarinoissa paikoin hyvin pisteliäästikin kommentoidaan ihmisen tyhmyyttä, joka kiteytyy omaan valheelliseen erinomaisuuden tunteeseen ja vallankäyttöön. Voltairen pistin sohii eniten uskontoon, eniten katoliseen kirkkoon 1700 -luvulla ja sen valikoituihin toimiin kuten lähetystyöhön 1700 -lukua edeltävinä vuosisatoina.

Kuusi tarinoista on lyhyitä, ihmisen moraalia ja vaikuttumia kyseenalaistavia, osa puolestaan enemmän aikansa viihteellistä hupailua, mutta seitsemäs nimeltään Amabedin kirjeet nousi tarinakokoelmasta itselleni kiinnostavimmaksi. Kokoelman kääntänyt Leena Rantanen arvioi, että Amabedin kirjeissä on osittainen totuuspohja Voltairen oman elämän kokemuksiin jouduttuaan sisarentyttärensä kanssa vangituiksi Preussissa 1753 riitaannuttuaan Fredrik Suuren kanssa. Rantanen kertoo, että Voltaire joutui ostamaan vapautensa kalliilla hinnalla ja sisarentytär joutui melkein raiskatuksi.

Amabedin kirjeet sijoittuu 1500 -luvulle. Kertomus kuvaa katolisen kirkon lähetystyön toimia ja paikallisen intialaisen korkeakastisen pariskunnan Amabedin ja Adatén ja heidän mukana kulkevan naisen Déran kokemuksia kristityistä ja heidän näkemyksiä kristinuskosta suhteessa hindulaisuuteen. Tapahtumat alkavat Intiassa, josta he joutuvat matkaamaan Roomaan saamaan oikeutta lähestystyöntekijöiden toimesta kokemansa vääryyden tähden. Tarina on kirjoitettu kirjeiden muotoon, joita kirjoittavat niin Adéte kuin Amabed. Kirjeissä kommentoidaan kristinuskon kummallisuutta suhteessa sitä vanhempaan uskontoon ja kulttuuripiiriin, mutta surraan myös epäoikeudenmukaista kohtelua: pakkokäännytystä ja naisten kokemaa seksuaalista väkivaltaa. Paikallisia kidutetaan vankeudella, väkivallalla ja väkivallan uhalla, jotta he kääntyisivät kristityiksi. Tarinan intialaisista saa kuvan hyväuskoisina, rauhanomaisina ja omalle elämäntavalleen uskollisina, joita väkivalloin yritetään saada luopumaan omista arvoistaan ja tavoistaan. Lähetystyöntekijöillä ei tunnu olevan kiinnostusta ”pelastaa” pakanoiksi mieltämiään ihmisiä vaan ainoastaan saada heidät omaan vaikutuspiiriinsä ja länsimaisen vallan alle.

Luin Voltairen tarinoita ja etenkin Amabedin kirjeitä ajankuvallisena satiirina, joilla on kiinnostavuutta kirjallisuushistoriallisesti ja Euroopan (aate)historian näkökulmista. Voltairen teksti antaa ymmärtää, että kristinusko on suhteellisen  nuori uskonto ja eurooppalainen kristillinen kulttuuri hyvin nuori suhteessa Intian alueen kulttuureihin ja uskontoihin. Kristinusko vaikuttaa myös hyvin joustamattomalta monoteistisena uskontona ja Raamatun tarjoaman tiedon ja opin valossa. Voltaire lähestyy kristinuskoa ”filosofisena” järjestelmänä järkeä ja loogisuutta alleviivaten, jolloin Raamatun asema opin ja moraalin selityksenä vaikkapa skolastisen perinteen mukaan on hyvin jähmeä ja lopulta aika ohut ja helposti kumottavissa. Voltairen teksti ei ole kiinnostunut kristinopin soveltamisesta käytäntöön (hengellinen elämä, hengellinen kulttuuri) kuin niiltä osin miten sitä on käytetty vallan välineenä. Amabedin kirjeissä kristinusko on läntisen kirkon projekti alistaa muita kansoja uskoen oman opin, elämäntavan, ja ihmis- sekä maailmankuvan erinomaisuuteen ja ylivoimaisuuteen.

Voltairen tekstistä on luettavissa vahva kritiikitön ihannointi ja kiinnostus valikoituja Euroopan ulkopuolisia kulttuureja kohtaan, jolloin nämä maat 1700 -luvun valistusfilosofille vaikuttavat olevan eksoottisia ja satumaisia paikkoja. Tämä ihailu ei kuitenkaan koske kaikkia Voltairen tuntemia Euroopan ulkopuolisia kulttuureja. Amabedin kirjeissä Voltairen nasevan kritiikin läpi puskevat myös jotkin rasistiset näkemykset esimerkiksi afrikkalaisista. Voltairelle Intia on vanha, muinaisen sivistynyt kulttuuri, mutta Afrikka on hänelle takapajula kaikilla mittareilla. Näin voi käydä kun aineeton kulttuuri asetetaan vertailuasemaan suhteessa kirjallisiin kulttuureihin.

Tein lukiessani havainnon, että Voltairen satiirisuus näin 2010 -luvulla tuntui paikoin liian helpolta: sen kohteeksi syystäkin joutuneesta kristinuskosta ja katolisesta kirkosta nostettiin esille pääosin vain pahimmat ja övereimmät mokat. Itselleni menneiden vuosisatojen pakkolähetystyö ei tullut yllätyksenä kirjan sivuilla, eivätkä sen ihmisiä ja kulttuureja hajoittavat keinot, mutta voin kuvitella, että omana aikanaan Voltairen teksti on iskenyt voimalla ja tehokkaasti kohteeseensa ja antanut lukijoilleen ajattelemisen aihetta. Ja toisaalta kun pohtii mitä kaikkea typeryyttä vielä tänäkin päivänä tehdään uskonnon nimissä (vaikka ilmiö olisi laajempi tai ei vain uskontoon liittyvä), niin Voltairen tekstillä on vielä painoarvoa 2010 -luvullakin. Viime päivinä on voinut lukea uutisten otsikoista, kuinka jotkin katoliset papit ovat käyttäneet seksuaalisesti hyväkseen nunnia ja pakottaneet heidät seksityöhön.

*

Voltairen tarinoita oli kiinnostavaa lukea, vaikka niiden sisältö nyki mattoa alta luottaa ihmisen hyvyyteen. Esimerkiksi Amabedin kirjeissä minua viihdytti kristinuskon absurditeettien esille tuominen ja kuinka ilmeisesti Voltairellekin ytimeltään hyvällä asialla oleva uskonto on ”pilattu” joidenkin valtaa käyttävien uskovien toimesta näiden toimiessa uskontonsa eettisten ohjeiden vastaisesti vallan- ja kunnianhimossa.

Loppuun lainaus Amabedin kahdennestatoista kirjeestä, jossa hänet ja Adaté on kutsuttu Roomassa illanviettoon.

”Tänään meillä on ollut vallan ylenpalttisesti vieraita, ja muuan prinsessa Piombino lähetti kaksi tallimestaria kutsumaan meidät luokseen päivälliselle. Saavuimme sinne suurenmoisilla vaunuilla. Sielläkös oli myös violetti mies. Sain tietää, että hän on yksi signoreista eli varajumalan palvelijoista, joita nimitetään suosikeiksi, prelati. Kukaan ei ole rakastettavampi ja kunniallisempi kuin prisessa Piombino. Hän sijoitti minut viereensä pöydässä. Hän yllättyi tavattomasti, että meistä oli niin vastenmielistä syödä roomalaisia kyyhkysiä ja peltopyitä. Suosikki sanoi, että koska meidät on kastettu, meidän täytyy syödä peltopyitä ja juoda Montepulcianon viiniä, kaikki varajumalatkin tekevät niin, sillä se on todellisen kristityn merkki. 

Kaunis Adaté vastasi vilpittömään tapaansa, ettei hän ole kristitty, hänet on kastettu Gangesissa.

– No entä sitten, Jumalan tähden, sanoi suosikki, – Gangesissa tai Tiberissä tai kylvyssä, mitä sillä on väliä! Te olette meikäläisiä! Isä Fa tutto on teidät käännyttänyt, tätä kunniaa emme halua menettää. Näettehän kuinka paljon meidän uskontomme on yläpuolella teidän uskontoanne! Ja hän latoi lautasemme täyteen pyyn siipiä. Prinsessa joi terveydeksemme ja pelastuksemme. Meitä helliteltiin niin tavattomasti kohteliaisuuksilla ja herttaisilla sanoilla, meille oltiin niin huomaavaisia, iloisia ja hurmaavia, että lopulta mielihyvän noitumina (ja pyydän sitä Brahmalta anteeksi) söimme Adatén kanssa maailman parhaan aterian ja lupasimme ehdottomasti peseytyä Gangesissa korvia myöten pyyhkiäksemme pois syntimme. He eivät epäilleet yhtään ettemmekö olisi kristittyjä. 

– Isä Fa tutto täytyy olla suuri lähetyssaarnaaja. Minä haluat hänet rippi-isäkseni, sanoi prinsessa. Me punastuimme ja laskimme katseemme, vaimorukkani ja minä. 

Aina väliin signora Adaté sanoi, että olimme tulleet siksi että varajumala tekisi meille oikeutta, ja että hän haluaa tavata tämän pian. ” (s. 75-76)

*

IMG_1491

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Voltaire: Seitsemän filosofista tarinaa

Tarinat 1700 -luvulta, Voltaire (François-Marie Arouet) eli vuosina 1694-1778

Suomentanut ja jälkisanat: Leena Rantanen

2018 Basam Books

Kannen kuva: Carle Vernet

164 sivua

arvostelukappale

*

Lisää filosofiaa ja satiiria blogissa ja bonuksena yksi ajattelija 1800 -luvulta

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

Savien de Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun

Richard Jefferies: Sydämeni tarina