Erling Kagge: HILJAISUUS melun ja kiireen keskellä

Onko tämä se sellainen self-help-kirja? En ole ihan varma. Miten se määritellään? Tai miten itse määrittelen self-help-kirjan? Onko se sellainen, jonka avulla autan itseäni ja kehitän itseäni? Auttava ja kehittävä kirja. Siis hetkinen. Eikö mikä tahansa runo- draama- tai proosateos voi olla myös kehittävä ja auttavakin, jos saan siitä ajatuksen juurta siihen kuinka voisin suunnata toimintaani ja ajatteluani itselleni ja ympäristölle paremmaksi? Paremmaksi miten?

Luin kerran yhden self-help-oppaan. Se oli omalla tavallaan inspiroiva, mutta se ei jättänyt erityistä jälkeä minuun. Koin, että minua holhottiin. Kerrottiin mikä kaikki voisi olla pielessä ja sitten kohta-kohtainen tarkan oloinen ohjelma siihen kuinka tuosta pielessä-olemisen tilasta pääsee pois. Tarvitsen haastavaa sisältöä, jotta muutosta alkaisi tapahtumaan. Lisäksi ajattelen, että laastari on ihan oivallinen ensiapu, mutta se ei auta kaikkiin vaivoihin.

Mutta niistä auttavista tai kehittävistä kirjoista sitten. Kun katson mitä olen tämän vuoden puolella ehtinyt lukea, niin esimerkiksi Märta Tikkasen klassikko Vuosisadan rakkaustarina näytti minulle onnettoman avioliiton kuvauksen ja vallankäytön vaikutuksen ihmiseen. Muumipapan urotöiden kummituksen hahmo opetti minulle kuinka absurdi ihminen voi olla, jos on niin sisällä omassa jutussaan, että mitä tahansa hänen ympärillään tapahtuu, niin hän kykenee kommentoimaan sitä vain itsestään käsin. Tiedättekö ihmistyypin? Puhuu vain itsestään ja ei kykene puheen tasolla eläytymään muihin vaan ainoastaan omaan juttuunsa ja erityisesti omaan näkökulmaansa. Ja melkein mikä tahansa onkaan yleisen jutun aihe, niin hän kääntää tai yrittää kääntää keskustelun itseensä. Kummitus hyväksyttiin kaverijoukkoon joka tapauksessa, sillä hän oli aika harmiton näkemyksissään. Raisa Jäntin runoteos Grand Plié oli  minulle puolestaan onnistunut lukumatka balettia tanssivan kokemusmaailmaan kehontuntemusten kautta ja siihen kuinka ruumiillinen perfektionismi hioo ihmisen ajattelua lapsesta asti. Han KanginIhmisen teot sai minut pohtimaan – no – ihmisen tekoja ja erityisesti kykyä väkivaltaan. Lisäksi kävin läpi joukon joukkopsykologisia pohdintoja sekä yksilön vastuuta. Judith SchalanskynAtlas of Remote Islands puolestaan vei ajatukseni toista kautta ihmisen toimintaan: seikkailijoiden, idealistien ja yksinäisyydessä höperöityneiden keinoihin selviytyä autiolla saarella ja laajemmin ihmisen toimintamalleihin kuten kutsua jotakin omakseen, jonka on vasta hetki sitten aiemmin löytänyt. Tässäpä fantastinen saari, perustan tänne kuningatarkunnan. 

Kenties Kaggen kirja vei samoille ajatustuntumille kuin ”autiosaaret”, mutta lähestymiskulmana oli Kaggen oma persoona ja kokemukset. Ja siinä missä Schalanskyn kirja kertoi miten ihmiset sähläävät vaikkapa vallanhimossaan niin Kaggen kirjan sanoma tuntuu olevan estää sählinki. Hiljaisuus voi olla keino pysäyttää oma toiminta hetkeksi ja tsekata missä on, mistä siihen on tullut ja minne on menossa. Ja kenties tällaisen kognitiivisen paussin johdosta ihminen sählää vähemmän, toimii inhimillisemmin ja on sinut oman itsensä kanssa. Itsensä kelailun voi nähdä mahdollisuutena olla lähtemättä sellaiseen joukkotoimintaan mukaan, jolla on tuhoavia vaikutuksia itselle, toisille ja ympäristölle. Kenties Kaggen kirja on elämäntaito-opas? Käy välillä hiljaisuudessa niin tajuat minkälaisen mökän, kaaoksen ja kakofonian keskellä pahimmillaan elät. Kaaos voi kyllä olla energian lähde ja sellaisena jopa hyvin voimakas.

HILJAISUUS melun ja kiireen keskellä toimi lukukokemuksensa ajan minulle pohdintakirjana. Keskiössä oli lyhyitä tekstejä, jotka eivät pitäneet sisällä selkeitä kohta-kohtaisia esityksiä esimerkiksi siitä kuinka hiljaisuuden voi saavuttaa vaan kyse oli enemmänkin ajatteluaihioista, mahdollisuuksista miettiä mitä hiljaisuus on, mistä sitä löytää ja mitä sillä voi tehdä. Koin joitakin face-palm-tuokiota lukemisen aikana, joista yksi liittyi jotenkin Kaggen ajatukselliseen ilmaheittoon siitä, että 15-vuotiaat tytöt ovat maailman ongelmallisin ryhmä. Väheksymättä teini-ikäisen ihmisen kokemusmaailmaa, niin itse ajattelen, että ihmisryhmiä ei  kannata luokitella sen mukaan kenellä tai millä ryhmällä menee huonoiten, koska silloin pohjoismaissa elävät skandinaavit eivät välttämättä ole kärjessä sen suhteen kuinka huonosti elämässä voi mennä. Yksilökokemukset ovat asia erikseen ja jollekin voi olla katastrofi elää teini-ikää missä tahansa päin maailmaa.

Hiljaisuudessa mentiin paljon Kaggen persoonan ja elämänkokemusten kautta. Hän on menestynyt elämässään, mitä ainakin kirjan kansilehti ja kirjoittajan omat kertomat kirjassa antavat ymmärtää. Kagge on ollut monessa mukana, aktiivinen, extreme-seikkailija tai tutkimusmatkailija (suomenkielisen Wikipediatekstin mukaan), joka on koetellut  omia henkisiä ja fyysisiä rajojaan usean vuoden ajan. Mount Everest ja Pohjois- sekä Etelänapa ovat valloitetut. Hän on tavannut mm. Elon Muskin, matkustellut, joogannut Aasiassa luonnonkauniissa kohteissa ja perustanut kustantamon. Olen kateellinen tuosta kustantamosta. Ja edelleen pohdin: onko Erling Kagge guru? Jos kaipaa henkistä johtajaa, joka kertoo kuinka kannattaa elää, niin silloin guru on yksi ihmistyyppi, jonka puoleen kannattaa kääntyä. Minulle jäi kuitenkin vaikutelma, että Kagge ei halua olla guru. Hän haluaa jakaa ajatuksiaan ja kokemuksiaan ja on vastaanottajasta kiinni, kuinka tuohon jaettuun informaatioon suhtautuu.

Kirja ei välttämättä ole helppoa luettavaa. Sivuilla ajattelee Kaggen kautta mm. filosofi Ludwig Wittgenstein (Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava) ja esiintyy performanssitaiteilija Marina Abramovich jakaen kokemuksiaan hiljaisuuden ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen kokemuksista, kun performanssiin kuuluu taiteellisen tutkimuksen keinoina tuijottaa ihmisiä silmiin sanomatta sanaakaan. Taiteen ja filosofian lisäksi Kagge tarjoaa esimerkiksi haikuja ja ulos luontoon lähtemistä hiljaisuuden löytämiseksi. Ei tarvitse lähteä kalliilla rahalla henkeään uhaten Etelänavalle vaan kohteita luontokokemuksiin löytyy läheltäkin, esimerkiksi metsästä. Kuitenkin keskeisin tila, mistä hiljaisuutta kannattaa lähteä hakemaan on ihminen itse. Tätä voi ”harjoittaa” vetäytymällä syrjään viettämään omaa aikaa tai kokeilemalla jotakin henkisesti vielä vaativampaa: toimetonta paikallaanoloa.

Istu alas (tai mene makuulle). Sulje televisio, radio, netti, soittimet, puhelimet, valot, koko setti. Älä kirjoita, älä puhu, älä lue, älä näprää mitään, älä tee yhtään mitään muuta kuin istu/makaa paikoillaan. Voit sulkea vaikka silmäsi. Istu/makaa ihan hiljaa paikallaan. Mitä tapahtuu?

(   )

Voisiko kirjaa lähestyä tutkimusmatkailijan kuvauksena sellaisen määränpään tavoittelusta, joka pakenee konkretiaa ja (kielellistä, kokemuksellista) määrittelyä?  Hiljaisuutta ei voi valloittaa samalla tavoin kuin vuorenhuippua tai maailman napaa.

Kagge lähestyy hiljaisuutta kolmen kysymyksen kautta: Mitä on hiljaisuus? Missä sitä on? Miksi se on tärkeämpää kuin koskaan? Hän tarjoaa näihin kysymyksiin 33 vastausta. Tulkitsin vastauksia niin, että hiljaisuus on ennen kaikkea sisäistä rauhaa. Hiljaisuuden sijainti on ensisijaisesti ihmisessä itsessään,  kun hän asettaa itsensä toimettomaksi ajelehtimaan kohti omaa ydintä ja kolmanteen kysymykseen en saanut vastausta. Tulin lukiessa kuitenkin pohtineeksi, että hiljaisuutta tarvitaan eläkseen tasapainossa suhteessa itseensä ja ympäröivään maailmaan. Hiljaisuutta tarvitaan, jotta voi selviytyä nykyisestä maailmanmenosta, jos elämä on hektistä suorittamista, extreme-kicksien hakemista ja sähläämistä ilman ydintä.

Itselleni jäi kirjasta erityisesti mukaan teksti sosiaalisesta mediasta ja omasta suhteesta sosiaaliseen mediaan. Onhan se minulle enemmän väline kuin itse tarkoitus? Aloitanko päivän puhelin kourassa vai jotenkin muuten? Täytänkö toimettomuuden tunteen, levottomuuden puhelimeni sisällöllä? Olenko olemassa ilman puhelinta? Muistan joskus vuosia sitten laittaneeni puhelimeni viikoksi kiinni ja kerroin tästä lähimmille ystävilleni. Yksi heistä suuttui minulle raivoisasti. Miksi? En tajunnut kysyä.

Lisäksi pohdintoihini lukukokemuksen jälkiaalloissa jäi hiljaisuuden sisäinen ja ulkoinen kokeminen. Absoluuttista hiljaisuutta mistään maailmankolkasta ei löydä. Ei edes Etelänavalta. Sisäinen hiljaisuus onkin jo vaikeampi määritellä, mutta se tuntui näyttäytyvän kirjassa jonkinlaisena sisäisen seesteisyyden tilana. Ja edelleen: tuleeko tämä lähelle mindfullnessia, joka on – btw tai fyi- (kulttuuri)lainattu ja muokattu buddhalaisista meditaatiotekniikoista ja -käsitteistä länsimaalaiselle sopivaksi henkisen hyvinvoinnin mahdollisuudeksi pysähtyä paikoilleen ja tsekata missä on ja minne menossa.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Erling Kagge: HILJAISUUS melun ja kiireen keskellä (2016)

2017 suom. Katriina Huttunen, Gummerus, 144 sivua

Arvostelukappale

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Yökyöpeli hapankorppu lukee (huikea blogin nimi!)

Lukuneuvoja

Mainokset

Linn Ullmann: Rauhattomat

Halusin pitää tästä kirjasta. En oikeastaan tiedä miksi, mutta jotenkin oli sellainen olo, että tästä kirjasta on pidettävä. Jos kirja kertoi vanhuudesta ja olisi koskettava, hauska, tärkeä tai yllättävä, niin olisi kai kummallista, jos en kirjasta pitäisi. Vanhuudessa on tenhoa.

Tai jos kirjan haluaa nähdä jonkinlaisena kasvukertomuksena kahden taiteilijavanhemman rakkauslapsesta, niin kyllähän tuollainen on varmasti kiinnostavaa. Millaista elämää poikkeusyksilöiden lapsi elää? Miten hän selviää elämässään? Mitä kaikkea jännää hänen elämässään tapahtuu? Mitä sellaisten vanhempien lapsista tulee? Kirja ei nimeä kertaakaan vanhempia tai tyttöä/tytärtä, mutta Linn Ullmann on Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmannin tytär. Liv Ullman oli Bergmanin luottonäyttelijätär monessa elokuvassa.

Taiteilijoiden elämä joskus kiinnostaa minua lukijana, mutta loppujen lopuksi enemmän taiteen tekemisen näkökulmasta kuin yksityiselämän näkökulmasta. Läheisten näkökulmat ja muistot taiteilijan persoonasta  tai vaikkapa arkitavoista voivat joiltakin osin syventää kyseisen taiteilijan taiteen kokemista, mutta en usko niiden olevan koko totuus. Kenties Ingmar Bergmanin elokuvien syvälliset tuntijat saattaisivat saada jotain ajatusta siitä, että Bergman oli hyvin pedantti mies arkielämässä. Minulle teos elää syntykontekstinsa ja taiteilijan intentioista ja visioista huolimatta. Tarkoitan tällä sitä, että minulle taiteen kokemisessa on usein tärkeämpää itse teos kuin sen taustalla olevat biografiset vaikutteet.

Autofiktio ja lukija-minä emme kohtaa

Luin kirjan autofiktiona ja sellaisenaan se oli ajoittain tuskaisaa luettavaa. Olen lukijana rakentunut jotenkin niin, että minua alkaa nopeasti vaivaamaan mikä kirjassa on ”totta” ja mikä fiktiota. En saa rauhaa ajattelemalla, että tämähän nyt on vain yhden kirjoittajan oma näkökulma asioihin eikä kyseessä on mikään tieteellinen esitys jonkin oikeasti olemassaolleen ihmisen elämästä. Silti lukiessa ajattelen, että jossakin on elänyt ihan oikea ihminen tunteineen ja kokemuksineen ja miksi hänestä on tehty pääosin fiktiivinen?

Linn Ullmann kertoo Rauhattomissa isänsä kirjallisesta (autofiktiivisestä) työstä näin:

” Eräässä vanhemmistaan kertovassa romaanissaan hän kirjoitti: ”En väitä että olisin aina ollut totuudenmukainen kertomuksessani. Olen yhdistellyt, lisäillyt, poistanut ja kääntänyt päälaelleen, mutta niin kuin usein tällaisissa leikeissä käy, niin todennäköisesti tästäkin on tullut selkeämpi kuin mitä todellisuus on.”

Menneisyys tehdään selkeäksi kokonaisuudeksi kirjoittamalla siitä sellainen versio, joka tuntuu itsestään toimivalta. Elämä ei mielestäni ole kuitenkaan ristiriidatonta ja eheä selkeä tarina, joten miksi siitä yrittää tehdä sellainen? Leikin vuoksi? Miten asiat olisivat voineet olla toisin -leikki?

Olen tullut myös ajatelleeksi, että kuka todellisuudessa muistaa täysin mennyttä elämää, omaansa tai toisten? Muistot ovat subjektiivisia kokemuksia ja fragmentaarisia. Näin ollen fiktiolla voi täyttää aukkokohdat ja muokata epäselviä pätkiä toimiviksi, jotta elämästä tulee sopusuhtainen (elämän)kaari tai lanka. Kiinnostavaa sinäänsä, että Linn Ullmannin Rauhattomat ei kuitenkaan ollut minulle eheä kertomus. Pidin kirjan rakenteesta pistemäisinä ja toisteisina kuvaelmina.

Ja toisaalla Linn Ullman kirjoittaa:

”Kun kirjoittaa todellisista henkilöistä, kuten vanhemmista, lapsista (…) tai satunnaisista ohikulkijoista, heistä on pakko tehdä fiktiivisiä. Luulen että se on ainoa keino puhaltaa heihin eloa. Muistaminen on sitä että katselee ympärilleen, yhä uudestaan ja uudestaan, joka kerta yhtä hämmästyneenä.

”Omaeläkerrallinen työ alkaa tunteesta että on aivan yksin”, kirjoittaa John Berger.

Halusin nähdä mitä tapahtuisi, jos antaisin meidän kehittyä kirjassa ikään kuin emme kuuluisin minnekään muualle. Omalla kohdallani kävi näin: En muistanut mitään, mutta sitten sain käsiin Georgia O´Keeffeä esittävän valokuvan, ja se palautti mieleeni isän. Aloin muistaa. Kirjoitan: ”Minä muistan” ja hätäännyin heti kun ymmärsin miten paljon olin unohtanut. Minulla oli joitakin kirjeitä, joitakin valokuvia, joitakin hajanaisia lappuja joita olin säästänyt, mutta en osaa sanoa miksi säästin juuri ne laput enkä muita, minulla on kuusi nauhoitusta isän kanssa käymistäni keskusteluista, mutta kun nauhoitimme keskustelut, hän oli niin vanha että oli unohtanut suurimman osan omasta ja yhteisestä historiastamme. Muistan mitä tapahtui, luulen että muista mitä tapahtui, mutta jotakin olen varmasti keksinyt, mieleeni muistuu tarinoita joita minulle on kerrottu monta kertaa ja tarinoita jotka kerrottiin vain kerran, välillä kuuntelin, välillä kuuntelin vain puolella korvalla, panen ne kaikki vierekkäin, panen ne päällekäin, annan niiden sekoittua toisiinsa, yritän löytää suunnan.”

Linn Ullmann lainaa Bergeriä ja ajattelee, että omaelämäkerrallinen työ alkaa tunteesta, että on aivan yksin. Mutta millä tavalla yksin? Onko se sama asia kuin olla hukassa ja ei tiedä kuka on? Tällöin omaeläkerrallinen pohdinta varmasti eheyttää ihmistä. Se, että erottaa vanhempansa ja itsensä todellisuuskontekstista fiktiivisiksi henkilöhahmoiksi kuulostaa tutkielmalta. Sellaisen tutkielman aiheeni voisi olla vaikka minuus ja muistaminen.

Jos olisin lukenut kirjan tutkielmana muistamisesta, niin lukukokemus olisi ollut kiinnostavampi. Kirjan autofiktiivisyys sumensi ja siksi kirja jäi etäiseksi. Kirja ei siis ollut huono vaan kohtaamiseni kirjan kanssa ei ollut täysin onnistunut. Kirjan aika voi tulla myöhemmin uudestaan.

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Linn Ullmann: Rauhattomat (2015)

Suomentanut Katriina Huttunen, 2016 Like

Lainattu kirjastosta