Jelena Tšižova: Naisten aika

Naisten aika sijoittuu 1960 -luvun Neuvostoliittoon. Antonina työskentelee tehtaassa ja  on äiti mykälle Suzannalle. Lapsen isä ei osallistu heidän elämäänsä. Antonina ei enää muista edes miehen nimeä. Jokin miehessä siinä hetkessä kiehtoi, kaupunkilaisuus kenties. Antonina ja alle kouluikäinen Suzanna asuvat kolmen iäkkään naisen kanssa yhteisasunnossa tehtaan yhteydessä. Elämä on Antoninalle jonottamista, tehtaassa työskentelyä, kodinhoitoa ja alituista rahojen laskemista. Lisäksi hän kärsii yksinhuoltajuuden tuomasta stigmasta ja hiljaisesta päätöksestään suojella erikoista lastaan. Hänet halutaan naittaa toiselle tehdastyöläiselle, koska perhe ja koti ovat keskeisiä neuvostonaisellekin. Perhe ja koti muodostavat naisen elämäntehtävän. Antonina ei ole kovin innostunut menemään naimisiin. Mies on ihan kiinnostava, mutta kaikenlaiset asiat painavat ja pohdituttavat. Suzannaa Antonina ei puolestaan halua laittaa valtion tai tehtaan kouluihin ja lastentarhoihin, sillä mykkänä lapsi joutuisi silmätikuksi. Äidin pahin pelko on, että hän menettää lapsensa sosiaalihuollolle. Tehtaan naisjohto on tivannut lapsesta useampaan otteeseen. Kotihoito ei ole hyvä, valtion tukemat lastentarha ja koulu olisivat paras paikka kasvavalle lapselle, koska siellä lapsi oppii pienestä pitäen yhteiskunnan arvot ja toimintatavat.

”Käy sisään Antonina”, se nyökkää. ”Meillä on tässä naisneuvoston kokous keskustelemassa asioistasi. Jutellaan ja mietitään tilannettasi. Kun et kerran usko minua.” Ääni on pehmeä ja hiljainen kuin syyskärpäsellä. Surisee. 

Kuuntelen enkä tajua – mitä minun kohdalle nyt on osunut? Kädet hikoilee. Pyyhin ne työtakkiin ja katselen ympärille. Niillä on teetä, lautasella pikkuleipiä, istuvat ja juovat. Ne ovat jo vaihtaneet leningit. Varmaan ethtineet jo huuhtaista itsensä suihkussa. Minä kun pistäydyin tällaisenaan, työtakissa. Pelkään haisevani hieltä. Löydän vapaan tuolin ja käyn nurkkaan istumaan. 

Zoja Ivanova saa nutturansa kuntoon ja aloittaa. ”No niin Antonina. Sinusta tulee tietoja, holtittomasta elämästäsi. Olen yrittänyt yhtä ja toista, voi sanoa että äidillisesti, mutta sinä et piittaa mitään, puuhaat vain omiasi. Se on paha, ettei nainen varjele mainettaan, kun lapsikin kasvaa siinä, semminkin tytär. Millaista esimerkkiä sinä pystyt antamaan? Nainen on äiti. Sitten vasta tulee kaikki muu: Naisina ymmärrämme kyllä sinua”, hän katsahtaa ympärilleen, ”mutta emme aio pysyä sivustaseuraajina, meillä ei ole oikeutta siihen. Joten vastaapa meille: mitä se juttunne on Rutšeinikov Nikolain kanssa, vakavaa vai ei?”

*

Antoninan ja Suzannan kanssa asuvat iäkkäät naiset Glikeria, Jevdokia ja Ariadna ovat eläneet vaiherikkaan elämän, vaikka sotasankareita ja historian suurmiehiä he eivät ole. On ollut rakkauksia, työtä, perhe-elämää ja mitä kaikkea ihmiselon yleinen levottomuus onkaan heidän elämäänsä tuonut ja siitä viennyt. Lapsia ja puolisoita on siirtynyt tuonilmaisiin sotien ja muiden yhteiskunnallisten muutosten myötä. He muistavat myös ajan ennen vallankumousta.

Kirja ei kerro kuinka ikänaiset ovat päätyneet yhteen asumaan, mutta niin he elevät kuin kollektiivinen mummous samassa kodissa. He jutustelevat, väittelevät ja keskustelevat kirjan alusta loppuun milloin muistellen menneitä ja milloin ihmetellen nykyajan meininkiä. He ovat kaikki ortodoksikristittyjä ja kastatuttavat Suzannan Sofiaksi Antoninalta salaa. Antonina uskoo kommunismiin siis siihen, että kommunismi on mahdollista kenties jo hänen elinaikanaan. Kun näin tapahtuu, rahaa ei enää tarvita ja kaikki saavat tarpeensa mukaan. Mummot eivät kommunismista välitä, vaikka toimeentulo on heidänkin huolensa. Rahan arvo ei ole enää sama kuin ennen ja kaikenlaista tavaraa ja ruokaa joutuu jonottamaan. Taloudellisia huolia enemmän heidän puheessaan esille nousevat kuitenkin sodat, kadonneet ihmiset, kaltoinkohdellut ihmiset, vanhat tavat, tarinat ja sadut, joita tulevat kertoneeksi Sofialle. Sofia vastaa niihin joskus piirtämällä ja on siinä ilmeisen lahjakas.

*

Kirjan lukeminen tuntui aluksi hieman sekavalta. Jokainen nainen puhelee omiaan, ajatuksia tulee milloin mistäkin aiheesta, katkonaisesti, yhtäkkisesti, ja en ollut aina ihan varma, kuka on milloinkin äänessä. Ainoastaan Suzanna/Sofian ajatukset olivat eroteltu kursiivilla selkeiksi omiksi kokonaisuuksiksi. Tämä kerronnallinen keino viedä tarinaa eteenpäin puheen kautta tuntui lukemisen edetessä kuitenkin vähitellen yhä kiehtovammalta. Lukijana en voinut ennakoida mihin suuntaan kertomus etenee, olin mummojen puheen porinan varassa.

Parasta mummojen keskusteluissa oli tunnelma. Koin todistavani vanhojen baabuškojen kollektiivista entiteettiä. Naiset olivat toki yksilöitä mielipiteineen ja henkilöhistorioineen, mutta samalla he tuntuivat joukkovoimalta, joka vie perinnettä eteenpäin, huolehtii ja järjestelee asioita niin arkisessa elämänmenossa kuin silloin kun elämässä seinä nousee pystyyn kesken matkan. He paikkaavat yhteiskunnan tukiverkoston aukkoja toisin sanoen järjestävät asiat kun yhteiskunta ei huolehdi omistaan. He tukevat kun naapuri epäilee toista ja kun ihmisten välillä valitsee kilpailua, kateutta ja sen sellaisia ihmisiä toisistaan erottavia asioita. Ajattelin iäkkäiden naisten pientä trialogista joukkoa jonkinlaisena baabuista koostuvana kolminaisuutena. Haja- ja säröääniä toki kuului silloin tällöin, mutta kollektiivina he muodostavat voimakkaan taustavaikuttajan, joka ryhtyy toimeen ylläpitääkseen ihmisyyttä.

*

Naisten aika kertoi naisista Neuvostoliitossa. Naisten kautta kerrottiin huolenpidosta, kun yhteiskunnan utopistiset kommervenkit hukuttavat yksilön alleen. Ideologian avulla luodut ja lopulta suhteellisen näennäiset puitteet ja säännöt jyräävät ihmisen kokemuksen alleen. Sääntöjä esimerkiksi tehtaan alueella noudatettiin lopulta hyvin hierarkkisesti ja vastaäänet vaimentaen. Neuvostoihmisellä oli mahdollisuus edetä urallaan kohti yhteiskunnan huippua, mutta hyvääkin tarkoittavasta ideologiasta karisee ydin pois tuolla noususuhdanteisella matkalla (mielleyhtymä George Orwelliin: ”Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”). Naisten välinen solidaarisuus tehtaan oloissa tarkoitti kirjan antaman esimerkin mukaan sitä, että perheelliset tai oikeastaan naimisissa olevat pääsevät nauttimaan paremmista eduista kuin yksinhuoltajat ja lesket.

Tätä neuvostonaisen olemusta vasten mietin baabujen kollektiivista olemassaoloa ja Suzanna/Sofian mykkyyttä. Mummojen kolminaisuus vaikutti vastavoimalta yksilöä muotittavalle systeemille ja tarjosi tuen silloin kun sitä eniten tarvitsee. Yhdessä naiset olivat rakkauden ja huolenpidon täyttämä voima, mutta en halua tässä lähteä edes ajattelemaan, minkälaista vanhusten elämä olisi ollut, jos he olisivat asuneet yksin. Luultavasti hyvin onnetonta. Mummoista seuraava sukupolvi Antoninan hahmossa eli neuvostoihmisen ytimessä, mutta hyvää tarkoittavasta ideologiasta oli onnistunut käytännön toteutus vielä kaukana. Antonina vaikutti onnettomalta ja epävarmalta omasta ja lapsensa tulevaisuudesta, kun yksilölliset toiveet ja tarpeet hukutetaan ideologisen paineen toimesta. Elämänlaatua heikensi myös jatkuva varuillaan olo siitä, mitä häneltä toivotaan ja kuinka rahat saa riittämään, vaikka tekee pitkiä työvuoroja päivästä toiseen. Kirjan ainoa lapsi oli puolestaan kuvattu mykäksi. Jäin kirjan lukemisen jälkeen miettimään tätä: Jos lapsen ajattelee symboloivan tulevaisuutta, niin mitä mykkä lapsi silloin symboloi?

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Jelena Tšižova: Naisten aika

2018 Into

Suomennos: Kirsti Era

Kansi: Ivanna Mikhailenko ja Elina Salonen

261 sivua

arvostelukappale

*

Lisää naisten kokemuksia blogissa:

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta – Lisäys seksuaaliteoriaan

Lealiisa Kivikari: Rakkaudelma

Michael Baran: Aamu – Preludi c-molli op. 10

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Raisa Jäntti: Grand plié

Laura Gustafsson: Pohja

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Lauri Mäkinen: 50/50

”Savolainen seisoo tienlaidassa ja odottaa. Hän ei tiedä mitä ajatella tehtävästä, joka hänellä on edessään. Hän on siunannut taistelukentälle lähteviä ja sieltä palaavia, kuolleita ja kuolevia. Hän on kirjoittanut sureville omaisille, ja vielä pahempaa, lukenut surevien omaisten kirjeitä. Etsinyt taistelukentiltä vainajia, jotta nämä voitaisiin haudata kotikirkon pyhään maahan. Silti hänen täytyy pakottaa itsensä olemaan nyt rauhallinen, edes ulkokuoreltaan. Norja ja Nurkka olivat kertoneet hänelle Olavi Eräkoskesta, tämän elämästä ja teoista, ennen kaikkea teoista. Miehen pahuuden luettelo oli lohduton. Sodan kauhujen keskelläkään Savolainen ei ollut kohdannut ketään Eräkosken kaltaista. ”

Kirja sijoittuu Jatkosodan aikaan Kiestingille rintamalle. Tarinassa seurataan muutamaa armeijan päällystöön kuuluvaa henkilöhahmoa: lääkäriä, pappia ja rikoksen tutkijoita, joista jälkimmäisten tehtävä on tutkia vakoilua sota-alueella. Syylliset teloitetaan ampumalla kenttäoikeudenkäynnin jälkeen. Rikostutkija Härmä ja hänen esimiehensä Norja haluavat tarinan käynnistyessä selvittää kuka on neljäs desantti (laskuvarjomies), joka on lähetetty Neuvostoliitosta vakoilemaan Suomen sotatoimia. Kolme muuta ovat menehtyneet. Metsistä löytyy kaksi potentiaalista syyllistä: nainen lotan puvussa ja alaston tatuoitu mies. Juoni kulkee kirjan nykyhetken (rikosselvittely) ja takaumien (epäiltyjen menneisyys) kautta.

50/50 oli minulle sotaromaani ja rikos- ja jännitysromaani. Mukana oli ajoittain kovaksikeitettyä ainesta, joka lähinnä herätti inhoa yhtä henkilöhahmoa kohtaan ja ohjasi minut minut ajattelemaan, että henkilöhahmo on läpeensä paha. En usko, että oikeassa elämässä on olemassa läpeensä pahuuden korruptoimia ihmisiä, mutta fiktiossa tämä on mahdollista. 50/50 edusti kovaksikeitettyä kirjallista tyyliä erityisesti vankilakohtausten väkivallan kuvauksissa. Toinen epäillyistä, Eräkoski on piinkova rikollinen ja kuumakalle, joka ei kunnioita toisen ihmisen kehoa eikä henkeä. Näistä kohtauksista tuli mieleeni englantilaisen kirjailijan David PeacenRed Riding -kvartetti. Raakaa ja inhorealistista ihmiskuvausta. Peacen kvartetin ensimmäinen osa oli minulla luvussa joitakin vuosia sitten. Oli sen verran tylyä kamaa, että ajattelin pitää breikin ennenkuin siirryn toiseen osaan. Tätä breikkiä on kestänyt nyt useampi vuosi. Ehkä olen nyt valmis toiseen osaan.

Kirjailija Mäkisen luoma henkilöhahmo Eräkoski voi olla läpeensä mätä kaveri, mutta kirja ei kuitenkaan rakennu pelkän inhorealistisen ihmiskuvauksen ympärille vaan laajemmalle. Kirja nosti minulle pinnalle ajatuksia sodan merkityksestä ja tappamisen oikeutuksesta. Mikä tekee ihmisestä syyllisen? Jos ihminen olosuhteiden pakosta joutuu tekemään jotain, mikä luokitellaan valtiollisessa poikkeustilassa rikokseksi ja josta tuomitaan teloittamalla, niin onko ihminen silti syyllinen? Onko oikein tappaa toinen ihminen? Onko missään olosuhteissa oikein tappaa ihminen? Onko kuolemantuomiolle toinen vaihtoehto? – – – Jokin aika sitten luin Han KanginIhmisen teot – suomennoksen ja se jätti minut nyrjähtäneeseen olotilaan pohtiessani ihmisen kykyä väkivaltaan toista kohtaan. Mäkisen kirjan jälkeen jäin pohtimaan miksi ihmiset sotivat ja kuinka hienoinen on linja siinä, mikä tekee jostakin ihmisestä vihollisen. Kirjassa kuolema koittaa sillekin, joka ei suostu tappamaan. Mietitään tätä hetki. Ihminen on koulutettu tappamaan, hän lähtee sotaan (johtamaan sotilaita) ja kun yksi ihminen ei halua olla sotilas, niin hänet tapetaan. Ihminen joka ei halua tappaa tapetaan. En ymmärrä tätä logiikkaa ihmisen toiminnassa.

Kirjan keskeisiksi teemoiksi minulle nousivat pahuus, oikeudenmukaisuus, uskollisuus jollekin ideologialle ja sodan muovaamat ihmiset. Kirja piti jännitystä yllä varsin tehokkaasti. Lukija saa tietää takaumajaksoissa enemmän syytetyistä kuin rikostutkinta ja lopulta lukija saa seurata millaiseen ratkaisuun rikostutkinta päätyy tehdessään valintaa ihmisen elämästä. Mikä on oikeudenmukaista? Kenet rangaistaan teloittamalla ja millä perusteilla?

Tarinan loputtua kirja tarjosi vielä lähdeluettelon kirjallisuudesta, jota Lauri Mäkinen on lukenut rakentaessaan kirjan maailmaa. Tämä ilahdutti minua. En ole erityisesti kiinnostunut sotahistoriasta, mutta olen ilahtunut tutustumaan, miten sotiin sijoittuvaa kirjallisuutta luodaan.

Lukukokemuksena kirja eteni minulle nopeasti ja taisin menettää yhden yön unet kirjan loppuratkaisua odotellessa. Lukukokemuksena siis sujuva ja viihdyttävä, jos tämän sisältöisestä voi sellaista adjektiivia edes käyttää. Viihdyttävyys ei siis oikeastaan tullut sisällöstä vaan tavasta miten juoni eteni. Kiinnostavaksi lukukokemukseksi kirjan teki laajojen ihmisyyttä käsittelevien teemojen lisäksi se kuinka sain lukijana päästä sisälle syytettyjen mielenmaisemaan ja henkilöhistoriaan. Nämä herättelivät ajatuksia isänmaallisuuden tunnon rakentumisesta ja toimivat historiallisena kurkistusikkunana suomalaisten maastamuuttoon Pohjois-Amerikkaan ja Neuvosto-Karjalaan sekä Neuvostoliiton vankileirien todellisuuteen.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Lauri Mäkinen: 50/50

2017 Siltala 320 sivua

Graafinen suunnittelu: Elina Warsta

Arvostelukappale

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Anun ihmeelliset matkat

Amman lukuhetki

Kirsin kirjanurkka

Luonnostelua

Mitä luimme kerran

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin

Missä olit ja erityisesti minkälaisessa elämäntilanteessa olit, kun jokin kansallinen tai kansainvälinen katastrofi ja tragedia tapahtui? Vaikuttiko se elämääsi jollakin tavalla? Muuttiko se sinua ihmisenä, maailmankuvaasi tai tapaasi suhtautua läheisiin? Rakkaus kolmen appelsiiniin tuo esille kahdeksan novellin kautta tarinoita ihmisistä, jotka ovat poissa sijoiltaan ja sitten heidän elämäänsä vaikuttaa jokin arvaamaton tapahtuma, joka tuhoaa monen elämän, mutta ei heidän omaansa.

Moni novellin päähenkilöistä on muuttanut ulkomaille tai sitten on vain vierailemassa. Toiset viettävät ulkomailla pidemmän ajan, toiset pääsevät ainoastaan lentokentälle asti kunnes joutuvat palaamaan takaisin. Esimerkiksi suomalais-filippiiniläinen perhe vierailee Japanissa perheen vaimon sukulaisten luona, katolilainen nunna asuu Suomessa, koska hänet on sinne määrätty kirkkonsa ja sääntökuntansa toimesta ja japanilainen pariskunta muuttaa Suomeen, sillä vaimo haluaa toteuttaa itseään eikä olla enää kotirouva saamattomalle miehelleen. Kaikki eivät kuitenkaan asu tai vieraile vieraassa maassa. Matti Pellonpää (ei näyttelijä) ei paljoa ulkomailla vieraile ja hänellä on ongelma ulkomaalaisista Suomessa. Isompi ongelma kuitenkin lienee, että hänellä on kuuluisa kaima, joka edustaa arvomaailmaltaan ja elämäntavoiltaan hänen vastakohtaansa. Kaima on anastaja. Myöskään nuori neuvostoliittolainen nainen ei matkusta, koska valtio on sulkenut kansalaisensa rajojen sisäpuolelle. Nainen on masentunut ja hänen äitinsä vihaa häntä.

Novellit sijoittuvat muutaman maahan: Japaniin, Suomeen ja Neuvostoliittoon. Novelleissa voi olla kyse kulttuurien kohtaamisestakin, mutta enemmän ne kertoivat minulle kuitenkin meistä ihmisistä 2000-luvulla. Novellien tapahtumat sijoittuvat katastrofeihin ja tragedioihin, jotka ovat vaikuttaneet isoihin ihmisryhmiin: Eyjafjallajökull tuhkaa purkava tulivuori pysäyttämässä lentoliikenteen, Utøya ampumiskatastrofi, Puolan presidentin Kaczynskin kuolema lento-onnettomuudessa matkalla Katynin muistoseremoniaan sekä Fukushiman ydinreaktorin katastrofi poikkeuksellisen voimakkaan maanjäristyssarjan jälkeen. Nämä tapahtumat pysäyttivät maailman (monella tapaa), mutta niiden varjossa ihmiset elävät edelleen arkea. Joitakin nämä tragediat muuttavat ihmisinä.

Kirjailija Zinaida Lindén oli minulle uusi kirjallinen tuttavuus. Tarkistin jo mitä muita kirjoja hän on kirjoittanut ja laitoin ne ylös lukulistalleni. Ihailin näissä novelleissa erityisesti kirjailijan tapaa luoda henkilöhahmoja ja kertoa tarina henkilöhahmojen kautta. Luonteenpiirteet, unelmat, toiveet, pelot, maailmankuva ja elämänkokeminen veivat tarinoita eteenpäin ja loivat usein yllättäviä käänteitä juonenkulkuun, joka sai minut lukijana muuttamaan katsantokantaani joihinkin kirjan henkilöistä kerta heitolla. Henkilöhahmoihin oli helppo eläytyä ja kaiken kaikkiaan novellikokoelma oli toimiva kokonaisuus ja sujuvaa luettavaa.

 

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Zinaida Lindén: Rakkaus kolmeen appelsiiniin (suom. Jaana Nikula, Into, 2017)

210 sivua lainattu kirjastosta