Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

Tätä kirjaa, sen sisältöä on helvetin vaikea kuvailla. Tämän kirjan jättämää vaikutelmaa ja lukukokemusta on helvetin vaikea kuvailla. Yritän ja silti koen, että olen epäonnistunut jo ennen kuin olen aloittanut.

Suurenmoinen huviretki on monologi kuopan pohjalta. Mies ja koira. Yksi pilkutettu lause tai pilkutettu ajatusvirta. Kirjassa on maailmanlopun tuntu. Sotatilan tai ydinpommin (?!) jälkeinen mykistynyt hämmennys, ihmisen (ruumiin) ja ympäristön joukkotuho.

Kenties maailman aika on lopuillaan ja kenties kuopan mies on ainoa ihminen, joka ihmiskunnasta on enää jäljellä. Ei välttämättä kiiltokuvaisan kunniakas loppu ihmiskunnalle, mutta ehkä erittäin kuvaava. Kuoppansa pohjalla mies puhelee koiralleen, ainoalle uskolliselle ystävälleen. Hän jakaa ajatuksiaan, muistojaan ja kertoilee elämästään.

Mutta mikä elämä! Ihmeellistä ihmeellisempi! Hämmentävää hämmentävämpi!

Suurenmoinen huviretki on hauska, surullinen ja joiltakin osin inhottava kirja. Sen paikoin hyvin groteski kuvasto tuntuu nousevan keskiaikaisesta naurusta. Jos kirja olisi kuva, niin se esittäisi keskiaikaisia tai sen hujakoilla olevia varhaisrenessanssisia helvetin ja kiirastulen kuvauksia. Kirjan päähenkilö on reheväaatoksinen tarinankertoja, jonka silmissä-säkenöivää-huimausta aiheuttava sanojen ja sanallistettujen ajatusolioiden pyörittely on kuin sekoilu ennen valistusta, joka ryntäsi kumoon pilkkuja halaavan skolastiikan.

Suurenmoinen huviretki jätti minuun jäljen veijaritarinasta, jolla on groteski ja tummasävyinen sisältö. Tyyliltään kirja on kielen, assosiaatioiden ja intertekstuaalisuuden kaikkinainen kylläisyys. Lukiessa tulee hiki ja likainen, ylensyötetty olo. Mutta lukijaa ei jätetä uppoamaan haisevaan suohon mätävien ja lahoavien ruumiiden sekaan vaan herätetään henkiin aina uudestaan ja uudestaan kokemaan toistaan ihmeellisempiä tarinapätkiä. Paasosen kyky kuljettaa lukijaansa sivulta toiselle on kuin lukija matkustaisi vellovassa magneettikenttien hyytelössä kosmoksen huvipuistossa.

Kuopassa asuva paikoin paronivonmünchausenmainenkin hahmo on historiat ja aikakaudet ylittävä tarinankertoja ja säälimättömien ja mielikuvituksellisten kuvaelmien yksinpuhelija. Lukijaa ei kutsuta uskomaan miehen elämäntarinaa ehyeksi ja todeksi vaan merkitystä on ajatusten, kuvien, tunnelmien ja sinkoilevien ideoiden välittymisellä. Mies vaikuttaa olevan teologi Suomen Turusta ja kenties epämääräisesti määriteltynä haisee keskiajalle, mutta on kuitenkin ajaton. Uskonnollinen kuvasto puurtaa maratonmatkaa kirjan sivuilla, mutta ei jää pelkästään pimeälle keskiajalle vaan pakenee ja kuplien pursuaa käsistä intertekstuaaliseksi ja -ajalliseksi räiskeeksi. Joissakin kohdin sihisee aikalaiskommentaari vilkas pilke silmäkulmassa ja toisissa osissa otetaan reippaan kosminen etäisyys kirjan maailmaan. Esimerkki: kuoppamiehen suun puroilevien helmien joukosta puristetaan ulos kommentaari kustannusalasta oranssin limanuljaskan ja avaruusolio Belchrumin muodossa, joka on tehnyt kansantieteellisen selonteon planeettamme viimeisestä alkuasukkaasta ja hänen koirastaan. (Ja hemmetti soikoon niitä Fartrumin kaltaisia kustantajia, jotka rahakirstuun vedoten pyytävät lyhentämään käsiksiä!)

Suurenmoinen huviretki on yksi helvetin pitkä lause, joka päättyy kuoleman riemuvoittoon korvakäytäviä puhdistavassa pauhussa tai jonkinlaiseen laajennettuun dissonanssiseen loppusointuun. Tai jos ei ihan kakofoninen räiske, niin mielessäni kävi myös Sibeliuksen viidennen sinfonian lopetus. PIM! ja PAM!

*röyhtäisee rehevästi*

Tässä blogitekstissä ei ole mitään järkeä, koska olen kykenemätön kuvailemaan sitä riemua ja hämmentyneitä hymyjä aiheuttavaa lukukokemusta, mitä Markku Paasosen Suurenmoinen huviretki sai minussa aikaan. Nauroin (”repeilin”) usein kirjaa lukiessa. En muista milloin olisin viimeksi lukenut näin hervotonta tekstiä. Mutta kirja ei ole (vain) hauska tarinoidensa puolesta. Se oli minulle lukukokemuksena ensisijaisesti pakenevia pilviä halailevan kielen rikkaus ja tarinallisen syväsykkeen taidonnäyte. Ensiluokkainen esimerkki siitä, miten kirjoitetaan kirja, joka on mielikuvitukseltaan tähtitieteellisen OOOOOH! ja pulsarimaisen säkenöivä kokonaisuus. Toivon Suurenmoisen huviretken loistavan ikuisesti tai sammuvan vasta minuutti ennen paruusiaa.

*

*

Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

Jk. Mutta mistä tämä kirja kertoi? Mitkä olivat teemat? Kokekaa ja päätelkää itse. Veikkaan ihmisen ilmiömäistä kykyä selittää itsensä voittajaksi kaiken mädänneisyydenkin keskellä tai kenties kyseessä oli ihmiskunnan kuvaus? Kenties identiteetin nestemäisyys, selviytymisen unohdus tai kenties sillä ei ole tässä väliä, koska olen kykenemätön tiivistämään kirjan teemat yhdeksi virkkeeksi.

Jk. Ja soundtrackiä tekstin jälkeen: John Cage: Music for Prepared Piano ja Music for Piano (pianisti Tim Ovens). Linkit aukeavat Spotify:hin.

*

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

2019 Teos

Kannen kuva: Pieter Brueghel vanhempi: Kuoleman riemuvoitto (1562) – Jos mahdollista, niin poistakaa kannen paperikuoret ja kokekaa mitä löytyy niiden alta.

Ulkoasu: Jenni Saari

256 sivua

*

Kirja kustantajalta – kiitos arvostelukappaleesta!

*

Lisää jotain tämäntyyppistä veijaritarinaa ja sinkoilevaa kielen suoraliitävää lentoa blogissa ja pari tietokirjaa aiheesta:

Stina Saari: Änimling

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (jonka lisäksi fenomenologisia pohdintoja kirjojen lukemisesta)

Turo Kuningas: Välityö

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

 

 

Mainokset

Robin Robertson: The Long Take

The Long Take or A Way to Lose More Slowly on parin sadan sivun mittainen runoteos. Se on kaupunkirunoelma ja se on aikalaisrunoelma, jonka keskushenkilönä on Walker (!) – niminen toisen maailmansodan veteraani.

Aikalaisrunoelmana The Long Take kiinnittää huomion pisteittäin 1940- ja 1950-lukujen Yhdysvaltoihin. Toinen maailmansota on voitettu, mutta sodan veteraanit palattuaan kotimaahansa ajautuvat elämään kaduilla, kärsivät köyhyydestä ja osattomuudesta. He ovat sodan traumatisoimia miehiä, joista huolehtivat vain harvat. Runoelman sivuilla he joutuvat edelleen katsomaan toinen toistensa perään kuin olisivat vielä rintamalla. Ympäröivä yhteiskunta on heidät unohtanut tai ei tiedä mitä tehdä ihmiselle, joka on tappanut ja (siitä) emotionaalisesti vaurioitunut.

Toisen maailmansodan sotaveteraanien huonon kohtelun lisäksi The Long Take kiinnittää huomion rasismiin, jonka varjolla mustan amerikkalaisen voi edelleen lynkata ilman erityisiä lainmukaisia seuraamuksia tai surutta ”unohtaa” marginaaliin, kun tehdään isoja päätöksiä, jotka vaikuttavat kaikkiin kansalaisiin.

Kolmanneksi kirjan sisäiseen tunnelmaan kuuluu tuoda esille ajanjakson mccarthyismi (republikaanisenaattori Joseph McCarthyn mukaan) eli vainoharhainen kommunismivaino. Tästä pelon ja paranoian kylvämisestä kärsivät aikoinaan muun muassa monet ajattelijat ja taiteilijat Yhdysvalloissa.

Kaupunkilaisrunoelmana The Long Take kuljettaa lukijansa paikoin hyvin konkreettisin havainnoin keskeisesti kahdessa yhdysvaltalaisessa kaupungissa. Teoksen alkupuolella Walker asuu ja työskentelee sodan jälkeen New Yorkissa, josta hän muuttaa Los Angelesiin, josta saa töitä lehdistömiehenä kaupunkitoimituksessa. Keskeisen tilan kirjassa vie Los Angeles, joka kuvataan pääosin hyvin yksityiskohtaisesti katu kadulta ja ihminen ihmiseltä.

Los Angeles näyttäytyy runoteoksessa mielikuvien villin lännen ja valikoidun (talous)liberalismin, rikollisuuden, (useimmille menetettyjen) unelmien ja elokuvateollisuuden kaupunkina. Hollywood unelmatehtaana runoelman sivuilla esiintyy miehisenä maailmana, jossa suunnitellaan tehokkaita elokuvallisia tappoja ja jossa henkilöidään kompleksisia asioita. Samanaikaisesti kaduilla elää tuhansia ihmisiä kodittomina, rasismi syrjäyttää ja murhaa ihmisiä ja poliittisen ilmapiirin myötä asenne toiseen ihmiseen on piinkova. Kun yhteiskunnallinen ja sosiaalinen tukiverkosto ajetaan alas tai tylymmin: kun yhteiskunta ei välitä, kansakunta jakautuu hyvinvoiviin voittajiin, joilla on valta ja häviäjiin, jotka marginalisoidaan rikollisiksi ja ongelmiksi. Runoelman sivuilla Walker vierailee myös San Franciscossa nk. skid row:lla, jossa elää yhteiskunnan unohtamat köyhät ja muut osattomat.

Los Angeles koki sotien jälkeen valtaisia infrastruktuurisia muutoksia. Vanhaa rakennuskantaa tuhottiin uuden, kalliiden asuntojen, kaupallisten kiinteistöjen, autoteiden ja maan alle ulottuvien parkkihallien, tieltä. Robinsonin tekstistä aistii, että hän on tehnyt tutkimustyönsä ilmeisen huolella Los Angelesin kaupunkihistoriaan. Epilogissa hän kertoo runoelman sivuilla esiintyvän Bunker Hillin laajoista uudistustöistä, jonka vuoksi lähes kymmenentuhatta ihmistä häädettiin kun 134 eekkeriä (n. 4000 m2) laitettiin uusiksi.

”Sometimes Los Angeles seems like a series of forts, fenced by freeways, heavily policed and lit by flood-light, search-light, torch – and all watched over by City Hall, the lidless stare of that white panopticon” (s. 97)

Robinsonin Los Angeles näyttäytyy historiansa väkivaltaisesti tuhoavana ja ihmisensä unohtavana kaupunkina. Ihmisiä häädetään kotikulmiltaan varjoihin aggressiivisesti poliisivoimin ja kortteleita murskataan alas voimakkain työkaluin. Kaupunkikuvaa halutaan uudistaa, mutta siinä prosessissa moniaistinen ja monikulttuurinen katukuva tuhoutuu. Keskeisimmäksi motiiviksi uudistaa kaupunki rajuin ottein on tehdä lisää tilaa rikkaille, kapeakatseiselle ja lyhytnäköiselle vallankäytölle ja autoille tai autoileville ihmisille.

Auto on The Long Taken sivuilla suhteellisen tiheästi esiinnouseva ilmentymä modernisaatiolle. Se tuntuu avautuvan runoelmassa kielikuvaksi jatkuvalle autonomisesti suoraviivaiselle liikkeelle. Mutkat oiotaan, koska luullaan, että selkeys on yhtä kuin suora voimakas viiva. Tai kenties se onkin, mutta onko todellisuus yksi selkeä suora viiva?

Kun ihminen astuu autoon ja liikkuu autolla, hän voi tuntea vapautta liikkua, mutta samalla liike nopeutuu ja auto sulkee ihmisen sisälleen rajattuun kokemustodellisuuteen. Kun ei käytetä julkisia kulkuvälineitä ja liikutaan vähemmän jalkaisin kaduilla, kohdataan vähemmän ihmisiä, elämän ja ihmisten monimuotoisuutta, ei huomata yksityiskohtia nopean liikkeen vauhdissa vaan edetään päämäärätietoisen tehokkaasti pisteestä A pisteeseen B. Tällöin monipuolinen tilojen ja ihmisten yhteisten kokemusten jakaminen vähenevät. Ollaan vähemmän me ja enemmän vain minä. Ja näin elämän mutkattomuutta varten rakennetut ruutukaavat ja kaupunkeja halkovat autotiet etäännyttävät ihmiset toisistaan, jolloin tila ennakkoluuloille ja peloille kasvaa. Tulee tarve rakentaa suojamuureja, joiden sisältä halutaan ja vaaditaan häätää pois kaikki ”vääränlaiset ihmiset”. Heistä tulee ongelma, jotka voidaan vain tiettyyn pisteeseen asti lakaista reunoille, ulkopuolelle, karsinoihin ja varjopaikkoihin.

Näillä tuhon kaduilla Walker kulkee symboloituen ihmiseksi, joka ajelehtii väkivallan ja tuhon vainoamana. Sodan muistot eivät ole jääneet rintamalle ja Los Angeles on hänelle uusi (tiedostamaton) sotatanner, jossa koneet ja kasvoton ylhäältä päin ohjattu ”systeemi” tuhoavat ihmisen ja hänen elinympäristönsä peruuttamattomasti. Mitä tämä tekee ihmiselle? Walkerin todellisuus on yksinäinen, lohduton ja hajoava maailma, jossa on vähän turvaa tai kiintopisteitä.

Nopea ja äkkipikainen tuho tekee ihmisistä ja kaupungeista myös historiattomia.

”Building and demolition seem to happen here within the span of a human life – so citizens can either watch their own mortal decline, or see themselves outliving their cities

This is why I miss the island. Nature. We love nature because it dies, and then comes back to life. A resurrection we can believe in” (s. 184)

*

The Long Take on muodoltaan proosallinen runoteos. Se rakentuu runoelmien osista, joissa keskushenkilö Walkerin nykyhetken lisäksi on aikalaiskerronnan tyyppisiä tekstipätkiä ja Walkerin muistoja sodasta ja ajasta ennen sotaa pienestä kaupungista Nova Scotiassa. Toisen maailmansodan kuvaukset ovat usein hyvin graafisia kuvaten aseiden ja aseita käyttävien ihmisten silpomia kuolleita ruumiita ja kuolemassa olevia ihmisiä. Nämä tuntuvat peilautuvan kommunikoivaksi kokonaisuudeksi Los Angelesin kaupunkikuvaa rikkirepivän tuhon kanssa.

Tämä kaikki muodostaa runojen mosaiikin, joka on aseteltu lineaarisen kerronnan muotoon tekemättä runoille ja kirjan kokonaisvaikutelmalle väkivaltaa. Vaikuttaa siltä, että Robinson on halunnut kertoa tarinan äärimmäisen tuhon kokeneesta ihmisestä, joka ei ole toipunut vielä edes sodasta, mutta on palannut kotimaahan, joka on oma taistelukenttänsä.

Onko kirjassa valoa? Toivoa? The Long Take on murheellinen ja herättää vertailemaan sotien jälkeistä Yhdysvaltoja ja nykyistä Yhdysvaltoja toisiinsa. Silti kirjassa on joitakin valonlähteitä, vaikkakin hiljaista ja himmennettyä. On ihmisiä, jotka haluavat huolehtia toisistaan, surevat menetettyjä ja väärin kohdeltuja ja haluavat muutosta, inhimillisempää asennetta ja tasa-arvoa ihmisten välille. Mutta esimerkiksi Walkeria ei voi nostaa kirjan sankariksi, joka ilmestyy paikalle surmaamaan lohikäärmeen tai labyrintin hirviön. Hänen tahtonsa on hyvä nykyhetkessä, mutta sota on tehnyt ihmisestä murhaajan. Kuolevaa ihmistä ja kuolevaa kaupunkia (Walkerin mukaan) tulisi kuitenkin katsoa silmästä silmään ja nähdä elämän katoavan.

*

1751CDA8-9170-4243-8EFE-D9CE734071CE

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Robin Robertson: The Long Take or A Way to Lose More Slowly

2018 Picador

Kannen kuva: Howard Maxwell (Los Angeles Times): Hill Street tunnels in the fog

Kirja sisältää joitakin runojen kanssa kommunikoivia mustavalkoisia aikalaiskuvia (Los Angelesin) kaupunkikuvasta ennen tuhoa ja tuhon keskellä. Kuvien yksityiskohdat palauttivat minulle mieleen runojen tunnelmia, ihmisiä ja katuja paikoin hyvin metaforallisella tavalla.

237 sivua lainattu kirjastosta

*

Lisää yksinäisiä tai yksin toimivia ihmisiä blogissa

Thomas Bernhard: Pakkanen

Samuel Beckett: Malone kuolee

Elin Willows: Sisämaa

 

 

Stina Saari: Änimling

Miten kommunikoida väkivallan tapahtuman jälkeen? Miten kommunikoida väkivallasta? Mitä väkivallan kokemus tekee kommunikaatiolle?

Stina Saaren esikoisrunoteos Änimling ei ole helppoa luettavaa, jos kaipaa selkeää ilmaisua ja kaunista runokieltä. Änimling on kummallinen, koska sen kertojaminä on asetettu välitilaan. Keho on särjetty, mieli on särjetty, joten ei voi olla yllätys, että kieli on myös särjetty. Yksi vaihtoehto on tarjota tyhjää sivua, olla kommunikoimatta, Änimlingissä on kuljettu toista reittiä. Änimling kommunikoi – onko lukija valmis?

Änimling on minulle visuaalinen runoteos. Sen runot on aseteltu huolella sen sivuille. Tekstissä on ajoittainen spontaaniuden tunne, äääääääääänteitä, älähdyksiä, vingahduksia, maanisia rutistuksia jostakin jostakin jostakin siis siitä jostakin. Runoteoksen visuaalisuus on sen väline ja viesti. ToistaN. Välinen ja vie est i. Runot antavat sanat tunteille ja kielelle, kommunikaatiolle ja sanoina, kirjaimina välittävät viestin.

Änimling on minulle myös auditiivinen runoteos. Sen runot ovat äänekkäitä, äänellisiä. Kokeilkaa lukea Saaren runoja ääneen, ja kenties havaitsette, että runot ovat myös fyysisiä tai kehollisia. Ääni tulee runominän kehosta. Äännähdyksiä, ölinää, murinaa, sihinää, huohottamista, hohottamista, pulinaa, loputtomalta tuntuvaa pulinaa, liikettä. Vahvaa, energista, voimakasta. Ensimmäisen lukukerran jälkeen koin lukeneeni jonkin nykytanssin sooloesitystä, jossa on jotain vuosisataisen takaista kubistista ja dadaistista nytkähtelyä ja alkukantaista voimaa.

Änimlingin sanat ja sanaryppäät ovat kummia. Ne katkeavat ja halkeilevat, niiden kirjaimet ovat hysteerisiä, joskus hitaita syttymään ja paikoin oikukkaita. Kielellä on oma mieli, jota runominä ei hallitse vaan hän on kielen purkauksien armoilla. Tuntuu väkivaltaiselta sekin elleivät sanat sitten voimaannuta. Kielen käyttö voi myös voimaannuttaa. Asiat on purettava ulos, vaikka sitten kommunikaatio toisen ihmisen kanssa kärsisi.

Änimlingin todellisuus tuntuu pirstaleiselta. Sanat, viestit, kommunikaatio on vääntynyt, vääntelehtivä. On sanapurkauksia, on sanajumeja. Hikahtelua, hihahtelua, lastenlorumaista näennäismerkityksetöntä pulputusta, joka on kuitenkin kommunikaatiota, jolla on merkitys. Ne ovat nonsenseä, silloin kun tunnelma, olotila on nonsenseä. do not make sense sensei.

Runoteoksessa oli myös huumoria ja voimaa, joka kumpuaa runominästä. Pohjasävy ei ole katkera eikä ahdistavan surullinen tai kaihoisa. Häiritsevä se voi olla, koska ihmisistä tunnutaan odottavan eheää kokonaisuutta, vaikka kuka sellainen oikeasti olisi?

Änimling ei tyhjentynyt minulle yhdellä eikä kahdella lukukerralla, mikä on minulle merkki kiinnostavasti runoteoksesta. Sen ”maailma” todellisen tai tajunnan ja epätodellisen välillä on liikkeessä. Liminaali on tila, jossa mitä tahansa voi tapahtua ja mitä siellä tapahtuu jää sinne ellei se purkaudu todellisuuteen. Jotkut myös eksyvät sinne, eivät koskaan pääse pois ja toiset eivät halua päästä pois. Liminaalista voi päästä kuitenkin ulos ja jättää taakseen välitilan kokemuksen. Paluun jälkeen aletaan kommunikoimaan ja luomaan merkityksiä tapahtuneelle. Jotkut palanneista ovat profeettoja, toiset kylähulluja ja kolmannet vaikenevat, koska heitä ei ymmärrettäisi kuitenkaan. Muitakin vaihtoehtoja on, mutta kolme tuntui jotenkin maagiselta luvulta.

*

Änimlingistä on hankala irroittaa esimerkkirunoa. Blogipohjani ei salli riveillä leikkimistä. Tylsää. Löysin kuitenkin yhden lainauksen, jonka haluan jakaa tähän lopuksi tekemättä toivottavasti väkivaltaa (!) Änimlingin kokonaisuudelle :

”1. Ammotan.

2. Nielaisen auringon.

3. FUUUUMMMMMMM”

(Lainaus s. 39-41)

*

änimling-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Stina Saari: Änimling

2018 Teos

Ulkoasu: Jenni Saari

71 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Veera Antsalo: Imago

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

Runoreaktiot!

Runoteoksia