Vergilius: Georgica

Koin lukeneeni maanviljelysopasta, jossa oli poliittinen taustasävy ja poeettinen pyrkimys. Georgica on rikas kuvaus aikansa (1vs.eaa) tiedosta, mitä tulee luontoon, maanviljelyyn, karjan- ja mehiläistenhoitoon, meteorologiaan, astrologiaan, astronomiaan, maantietoon, mytologiaan, uskontoon…

Teivas Oksalan ja Maija-Leena Kallelan kirjoittama johdanto kuvaa Georgicaa esteettis-kirjalliseksi opetusrunoelmaksi. Se kertoo maaseudun ihmisten töistä ja vuodenkierrosta, mutta poeettisuudellaan ja taustaideologialtaan nostaa sen tavanomaisesta opaskirjasta eepokselliseksi. Johdanto itse asiassa kertoo paljon muutakin merkittävää Georgican taustoista ja vaikutushistoriasta. Esimerkiksi vielä keskiajalla siitä otettiin oppia maanviljelykseen. Ja jotain se edelleen opettaa lukijalleen. Oli kiinnostava huomata, että osa kirjan tiedoista on edelleen ihan käypää tänä päivänä kuten kiertoviljely, mutta oli myös paljon ainesta, joka nykytiedon mukaan ei enää päde (mehiläisparvea johtaisi kuningas). Tällaiset johdannot ovat ilo lukea varsinkin, kun kyse on teoksesta ajalta, joka on niin etäinen omastamme.

Kirjaan kuuluu kaksi suomennosta: runosuomennos ja proosasuomennos ja niitä seuraa Georgican latinankielinen teksti. Itse Georgica puolestaan jakaantuu neljään kirjaan. Ensimmäisessä käsitellään kyntötöiden perusteita, kalenteria ja sääolosuhteita. Toisessa kirjassa aiheena ovat hedelmäpuut ja viinin viljely. Kolmannessa kirjassa huomion saa karjan hoito. Neljäs kirja käynnistyy mehiläistenhoidon esittelyllä, kertoo bugoniasta ja siihen liittyvästä taustatarinasta. Bugonia on rituaali, jonka uskottiin herättävän eläimen ruhosta oikeissa olosuhteissa eloon mehiläisiä. Bugoniaa esitellessään Vergilius tulee kertoneeksi Orfeuksen manalamatkasta, joka lienee Georgican tunnetuin osuus tänä päivänä.

Georgican jokainen kirja alkaa ja päättyy rukouksilla ja ylistyksillä, milloin keisarille, Vergiliuksen tukijalle Maecenaalle (vrt. mesenaatti) tai jumalille kuten Bacchukselle. Lisäksi kirjassa on oma laajemman narratiivin tuntu, jossa on poliittinen tai muu ideologinen taustahämy. Lukijaa muistutetaan Julius Caesarin murhasta ja sitä seuranneesta kansalaissodasta, Octaviuksen ylistämisestä (Rooman ensimmäinen keisari Augustus, Julius Caesarin adoptiopoika) ja laajoista rutoista, jotka ovat tuhonneet ja voivat tuhota talonpoikaisen idyllin. Neljännessä mehiläisiä kuvaavassa osiossa minun silmääni osui melko runsaasti allegorisuutta ihannevaltiosta. Sillä on yksi (jumalallinen) johtaja, selkeä tehtäväjako ihmisryhmien kesken ja kansalaisten ahkeruus on kunniallinen asia valtion jäsenten yhteiseksi hyväksi. Tämä kaikki luultavasti sopi hyvin Rooman keisarille ja roomalaiselle eliitille.

Georgicaa voi lukea myös toisin tai monin eri tavoin ja se teki siitä minulle kiinnostavan lukukokemuksen.

Georgica ylistää maanviljelyä ja maaseutua suhteessa kaupunkikeskuksiin, joissa Vergiliuksen mukaan politikoidaan, lähdetään sotimaan, käydään kauppaa, hankitaan turhakkeita ja joissa on arkistoja (!!). Maaseudulla ihminen ei hänen mukaansa ole hankalien poliittis-sosiaalisten verkostojen osanen vaan itsellinen toimija, jonka menestys riippuu hänen omasta työstään (ja tietysti myös hengellisistä asioista). Tällä vapaudella on kuitenkin hintansa. Maaseudulla elämä on raskasta. Töitä on tehtävä aamusta iltaan koko vuodenkierron ajan. Talvikauden aikana ihminen voi hetken levätä, kunnes hänen on taas ryhdyttävä raskaaseen fyysiseen työhön.

Vergilius on minulle kirjailijana ollut poliittinen ja kantaaottava. Hänen pääteoksensa (jälkipolvien mukaan) on Aeneis, jonka voi nähdä Rooman olemassaolon ja ensisijaisuuden esityksenä. Jopa Vergiliuksen pastoraalirunous (suom. Bucolica/Paimenlauluja/Paimenrunoja) ei taipunut pelkän maaseutuidyllin ja arkadiamaisen tilahengailun ylistämiselle vaan on kantaaottavaa. Vergiliuksen paimenrunoudessa tuodaan esille esimerkiksi maaseudun muuttuminen poliittiseksi pelinappulaksi tai osaksi keskuskaupunki-johtoista toimintaa, kun Rooman sotaveteraaneille pakkoluovutettiin maatiloja.

Georgica saattaa kuiskia ja flirttailla pastoraalirunouden kanssa, jossa luonnonympäristö on ihanne vastakohtana kaupunkielämän vaatimuksille, mutta minulle Georgica ei ole tyylipuhdas luonnon ylistys vaan ihmisen luontosuhteen kuvaus. Georgicassa luonto kuvataan rikkaana, mutta on aina silti ensisijaisesti hyötyarvollinen ihmiselle. Ihminen kultivoi sitä ravinnoksi, suojaksi, vaatteiksi ja iloksi (viini).

*

IMG_0710

*

Teksti ja kuva: Heidi / Kosminen K

*

Vergilius: Georgica

Publius Vergilius Maron eli vuosina 70 – 19 eaa

Suomennos: Teivas Oksala ja Päivö Oksala

Johdanto ja selitykset: Teivas Oksala ja Maija-Leena Kallela

2020

Gaudeamus

Kansi: Jukka Aalto

400 sivua

*

Kirja on arvostelukappale kustantajalta

*

Lisää antiikkia blogissa:

Tacitus: Germania

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Sofokles: Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra

Samuel Beckett: Sanoinkuvaamaton

Miten kuvata kirjan jättämää jälkeä? Minkälaisia ajatuksia kirja minussa herätti? Miten koin Sanoinkuvaamattoman?

Ensimmäinen virtuaalinen jälki päivittyi Instagram-tililleni: 

 

Lukemisen jälkeinen tila

Täytyy jatkaa ei voi jatkan hiljaisuudessa                           

ovi ovi ovi

Tarinani ovi hiljaisuudessa täytyy jatkaa

 

Kirja alkaa:

”Missä nyt? Milloin nyt? Kuka nyt? Itseltäni sitä kysymättä. Sanoa minä. Siihen uskomatta. Kysymyksiä, oletuksia, sanoa niitä siksi. Mennä eteenpäin, sanoa sitä menemiseksi, sanoa eteenpäin. Voiko olla, että yhtenä päivänä, näin sitä mennään, en lähtenytkään mihinkään, vaan pysyin aloillani, missä, sen sijaan että olisin vanhan tavan mukaan lähtenyt ulos ja viettänyt päivän, myös yön, mahdollisimman kaukana kotoa, ei se ollut kaukana. Ehkä se alkoi näin.” 

Kirja ei ole koolla pilattu. Noin 185 sivua inessiivistä pölinää epätilasta. Puhujasta tai äänestä tai minästä ei voi olla varma. Joku se on, mutta missä, milloin, mikä, miksi, miten jne-jne. En tiedä miksi olisin edes kiinnostunut ihmisestä puheen takana. Olen kiinnostunut vain puheesta. Onko kuitenkaan näin? Hanakasti nimittäin etsin ihmistä, vaikka kieli rikkoi polkuani toistamiseen tuoden aina uusia esteitä ja sokkeloittaen kulkuani. 

Etsin kirjan ihmistä. Ainoa ääni, joka on – vai onko? Onko hän moniääninen? 

Oli myös hetkiä, jolloin mietin, voisiko kirjan minä olla kirjailija itse. Onko tässä Samuel Beckett ihan Samuel Beckettinä kommentoimassa aiempia kirjoituksiaan? Sanoinkuvaamattoman tekstimassan seassa lukija kohtaa Beckettin aiempia kirjallisia hahmoja. Heistä Molloy ja Malone (kuolee) kuuluvat ”väljään trilogiaan” Sanoinkuvaamattoman kanssa. Sanoinkuvaamaton on trilogian viimeinen osa. Silti itsenäinen. Malone (kuolee) on toinen osa. Sanoinkuvaamattoman maailmassa Malone vaikuttaa tyhjältä kuorelta, hengettömältä kappaleelta, joka kirjan alkupuolella kiertää jonkinlaista kehämäistä liikerataa paikoillaan olevan minän ympärillä. Tuossa epätilassa ei tunnu tapahtuvan mitään muuta kuin kappalemaisuuksia leijumassa tai kulkemassa omia liikeratojaan. Tämä tekee kirjan alkupuolesta epämukavalla tavalla kauhunomaisen. Rakoilevaa subliimin tuntua. Surrealistista kauhua, joka tekee mielen levottomaksi. 

Mutta onko Sanoinkuvaamaton Beckettin henkilökohtainen ääniraita itsestään kirjailijana reflektoimassa aiempaa tuotantoaan ja kirjoittamista (prosessina)? Olenko edes kiinnostunut jatkamaan tätä ajatusta eteenpäin? En halua kaventaa kirjaa tähän yhteen viitekehykseen. Heitän kysymykseni ilmaan. (Mitä niille tapahtuu painovoimattomassa tilassa?)

Mutta jos en halua määritellä kirjaa, niin miten voin siitä ylipäätään kirjoittaa? Miten kirjoittaa siitä, josta ei voi kirjoittaa? Voinko määritellä lukukokemukseni? 

Tästä lähtee oma inessiivinen pölinäni. 

Koin Sanoinkuvaamattoman jonkinlaisena monologina, mutta en kuitenkaan. Puhuja ei vaikuta eheältä kirjalliselta hahmolta. Hänen ajattelunsa ja minuutensa rajat vaikuttavat olevan irrallaan ajasta ja paikasta. Minä on, joka puhuu, mutta minä on yhtä aikaa rajallinen (määrittelee itseään väite- ja kieltolausein) ja rajaton (tai oikukas, irrallinen, lipevä, välinpitämätön…). Onko hän olemassa muuten kuin sanoissa? 

Lukemisen edetessä ja tyhjiön hiipuessa taustalle, lukija kohtaa Mahoodin ja Wormin. Näiden kahden läsnäolossa minä tuntuu käyvän dialogia (itsensä kanssa) olemassaolonsa rajoista ja olemassaolonsa sisällöstä. Mitä hän on, mitä hän ei ole, mitä jokin toinen on. 

Kirjasta jäi minulle vaikutelma jatkuvien muodonmuutosten kuvauksena. Lukijan yhtenä tehtävänä voi olla pyrkiä luomaan järkeä jatkuvien muodonmuutosten syihin ja kulkusuuntiin, mutta itse koin ne pääosin vapaana assosiaationa. Ajatus on todellinen siinä hetkessä, kun se tulee ulos. Ajatus on todellinen siinä hetkessä, kun se saa kirjallisen muotonsa kirjaimina ja kirjainjoukkoina, joita kutsumme sanoiksi. Jupisen: haluan paeta merkityksenluontia ja merkityksenantoa kirjan lukukokemuksen äärellä. Miksi tässä kirjassa pitäisi olla järkeä? Tämä ei ole millään muotoa perinteinen lukuromaani. 

Nuo muodonmuutokset tapahtuvat erilaisina tilamuutoksina ja minä on jatkuvan itseprosessoinnin liikkeessä. Lukijalle tämä näyttäytyy kielen, äänenpainojen, miljöön, rytmin, tunnelman, puhujan mielialan jne jne muutoksina. Minän ajatukset pujahtelevat, vellovat, jumittavat, katkeavat, pinnistelevät, kiitävät, katoavat lukemisen edetessä. Minän mieli käy läpi metamorfooseja, muovautuu sanojen ja kaikenlaisten asiantilojen lisääntyessä. 

Tulin lukemisen aikana miettineeksi, kuinka kieli luo tai tuottaa todellisuutta ja minuutta. Ja pohdin, että onko jotakin olemassa, jos sillä ei ole sanaa tai jos sitä ei ole kielen avulla todettu, annettu ilmiasua, muotoa, syytä olla olemassa? Onko olemassa vasta kun on nimetty, sanallistettu, kielellä tehty eläväksi. 

Ja edelleen… Etsin kodin kirjahyllyistä Stephen C. Levisonin kirjan Pragmatics. Ajatukseni jäivät jumittamaan puheaktiin, puheaktiteoriaan, -teorioihin. Mieleen pinnistää myös looginen positivismi ja Wittgenstein. Mikä hänen kuuluisa lausahduksensa olikaan? 

Mutta hetkisen pituinen paluu kirjan tilakokemukseen. Se oli minulle vahva. Se ei ollut paikan kokemus vaan tilan. Paikka kirjan sivuilla tuntui muistojen herättämältä, mutta tila ja sen sisällä oikukkaan metamorfoosinen minä oli äänessä. 

Välillä lukija kulkee surrealistisessa kauhuntilassa, josta vaikutelmaksi jää, että kappaleet (minä ja muut attribuutteineen) liikkuvat tyhjiössä. Kelataan avaruutta ja kelataan, että kulkeeko siellä mikään vai miten se avaruus sitten toimikaan. Välillä ollaan henkisesti ja fyysisesti varjoisalla kadulla ja nähdään groteskeja kuvia. Ja kirjan puolen välin hujakoilla tai sen jälkeen kohdataan Madeleine, josta käynnistyy tekstimassajakso, jossa minulle oli kaikuja Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä – kirjahirviöstä. Kenties ei ole sattumaa, että Madeleine on kirjassa. Toki ei leivoksena vaan liitettynä rakkauteen jollakin tavalla. Jotain epämääräistä. Jotain. Epämääräistä kirjassa on paljon. Lukija joutuu töihin. 

Kirjassa ihminenkin on kappaleina. Osista ei tunnu kuitenkaan muodostuvan kokonaisuutta. Levoton ajattelun liike kenties syynä tähän. Ihminen on kuitenkin osia. Usein mainitaan silmät, suu, kädet, jalat, peniskin pari kertaa, korvat.  Ja tämä kaikki tapahtuu kiperän synteesejä muodostumattoman jupinan kautta. Minä esittää jonkin teesin ja samalla kieltää sen tai esittää jotakin vastakkaista ja synteesi jää uupumaan. On ja ei ole. Ei ole on ei ole on on ei ei ole on. Tämä ajatuksellinen kliimaksittomuus toi kirjaan energiaa, joka ajoi minut lukemaan kirjaa eteenpäin. Minua kiinnosti tietää, kuka on tämä minä, joka kirjassa on. (eih!) Mitkä ovat hänen fyysiset ja henkiset rajansa? Mikä on hänen historiansa? Minne hän on menossa? Hänen ajallinen sijaintinsa. Onko häntä olemassa? Miksi, missä, miten hän olemassa? Olin lukemisen aikana sittenkin kiinnostunut ihmisestä. 

Sanoinkuvaamattomassa toistetaan paljon. Ikään kuin rakennettaisiin jotain kehää (hermeneuttista?). Välillä vaiettiin vain siitä, mistä ei voida tietää tai puhua. Välillä tuntui kuin minä on olemassa vain siksi, että hän ajattelee. Jotain silti etsittiin. Jotain hahmotettiin lukuisien negaatioiden kautta. Ikään kuin sanottaisiin sanomatta mitään varmaa yhtään mistään. Minkälainen ihmiskuva tämä on? Minkälainen kuva tämä on yhtään mistään? Miksi mitään ei sanota varmuudella? Ei ole mitään stabiilia, pysyvää – kulttuuri ja ihminen ovat liikkeessä. Hegemonia ei ole totuus. Tyhjän päällä oleminen? Mikä on perusta? Ja niin edelleen. Kuinka modernia vai postmodernia vai postpost ja niin edelleen. 

Ikkunat ja ovet olivat läsnä. Pako ja ulospääsy. Siirtyminen toiseen tilaan tai kenties jopa paikkaan. Ja musta ja harmaa olivat läsnä. Ja hiljaisuus. Loppua kohti tunnelma valoistui tai keveni. Alun kappaleiden liikkeet, groteskit kuvat ja sen sellaiset katosivat ja minä vaikutti löytävän muotonsa tai ainakin jonkin mahdollisuuden jonnekin jostakin ulos tai jotain ovi ovi ovi. 

Mietin kirjaa lukiessa ajattelun ja ajattelun kulun imitointia. Olen joskus aikaisemmin tuonut blogissa tai jossakin esille sen, että kuinka moni ihminen ajattelee kokonaisia lauseita? Sanoinkuvaamattomassa kenties imitoitiin ajattelun tilamaisuutta ja prosesseja, niiden lainehtivuutta, kietoutuvuutta, sinkoiluvuutta, palaisuutta, katkonaisuutta, nimettömyyttä, sanoinkuvaamattomuutta. Jotain jotain. Ovi. 

Sanoinkuvaamattomaksi yllättävän paljon sanoja kuvaamaan sanoin mikä sanoinkuvaamaton tila on. Hakee eksaktia tai sitten pakenee sitä, fluidinen minä alati muutoksessa, itsetarkkailu. Toistan. Itsetarkkailu. Ihminen on kiinnostunut itsestään.

Levoton tyhjä tila ja millä sen täyttää. Ajaton tila, tietoisuuden monologi. Onko olemassa seurauksia, jos ei ole aikaa? Jos sanoissa on vain nyt sillä hetkellä, kun sen lukee? Onko olemassa seurauksia? 

Lukeminen tekona. Miksi luen tätä? Tai miksi luin tämän? Miksi luit tämän? Miksi luet tätä?

Lopun keveyteen liittyi myös kohinan ja hälyn vaimeneminen ajattelussa. Kun Mahood ja Worm ovat poissa, alkoi tyynempi ja selkeämpi loppujakso. Vain minä, vain ovi. 

 

1222DBD2-36EE-4AA2-99F0-BCAA5CC8A1CF

Teksti ja kuvat: Heidi / Kosminen K

 

Samuel Beckett: Sanoinkuvaamaton

1953

Teos 2018

Kannen suunnittelu: Jenni Saari

185 sivua

 

Kirja kustantajalta 

 

Tekstissä mainittu kirja

Stephen C. Levison: Pragmatics (Cambridge University Press, 1983/2011)

 

Lisää jotain tällaista blogissa: 

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

Heikki Kännö: Sömnö

Seuraava teksti on todellinen keskustelu kirjan sisällöstä. Keskustelu käytiin keväällä 2019 sähköpostitse, mikä oli vähän hölmöä, koska henkilöt asuvat samassa taloudessa. Toisaalta: kirjoittamalla keskustelusisällöt ovat säilyneet.

Heidi:

Satumme joskus lukemaan saman kirjan lyhyen ajan sisällä. Näin kävi viimeksi Heikki Kännön Runeberg-palkitun Sömnö:n osalta. Keskustelimme kirjasta pari viikkoa sitten ja siitä sain idean, josko kävisimme keskustelua kirjan lukemisen herättämistä ajatuksista näin ”kirjallisesti”. Vaikutti siltä, että lähestyimme kirjaa osittain eri näkökulmista, mutta ei täysin vastakohtaisesti.

Luin Sömnön loppuun pari viikkoa sitten (21.2.2019). Koin lukeneeni viihdyttävän, satiirisen ja eepoksellisen tiiliskiviromaanin miestaiteilijamyytistä ja faustmyytistä. Sömnö oli minulle myös sukukronikka, jossa useamman sukupolven osalta seurattiin joitakin eurooppalaisittain merkittäviä historiallisia jaksoja kuten Afrikan varhaista kolonisaatiota, tieteen kehitystä ja toista maailmansotaa. Ensisijaisesti kirja keskittyi mielestäni sen keskushenkilöön, eksentriseen kuvataiteilijaan ja esoteristiin Werner H. Bergeriin. Luimmeko saman kirjan?

Jonas:

Omasta lukukokemuksesta Sömnön parissa on vierähtänyt kuukauden päivät. Yksityiskohdat ehtivät haalentua mutta kokonaiskuva kirkastua.

Itselleni sukukronikan keskushenkilö Werner H. Berger jäi etäiseksi, jopa myyttiseksi hahmoksi. Tuntui siltä, että hän hautautui suvun historian alle. Keskushenkilöä lähimmäksi kirjassa itselleni tuli hänen eksentrinen isoisänsä Samuel Berger, joka tarinassa vaikuttaa olevan jonkinlainen Forrest Gump-tyyppinen hahmo, jolle asioita vain tapahtuu ja hän vain sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Häntä eteenpäin puskevana voimana olivat tarinan veijarihuijariyrittäjäkeksijähörhö Jacques-Louis Lenoir sekä Samuelin mystistäkin mystisempi vaimo ja Wernerin isoäiti Lucrèce Doré.

Sömnö on itselleni satiiri miestaiteilijamyytistä sekä ylipäätään vauraudessa kylpevästä, valkoisesta maskuliinisesta mieskuvasta, jonka antiteesi Samuel mielestäni kertomuksessa on. Miehet tarinassa kuvataan perinteisten roolien ja toimijuuden kautta ja järjestäen jokainen murtuu omaan perinteiseen maskuliinisuuteensa. Suku on varakas ja kaikki vaikuttaa kulkevan omalla painollaan kohti haluttuja tavoitteita, mutta mies toisensa jälkeen tuhoutuu ja on riekaleina. Lenoirin hahmo on näistä ehkä konkreettisin esimerkki, samoin Wernerin isä.

Jatkoa edelliseen…

Jäin pohtimaan miksi itse Werner jäi itselleni etäiseksi. En tiedä oliko se kirjailijan intentio, mutta Wernerin suvun historia ja hänen läheisensä elämäntarinat olivat itsessään niin laajoja ja tapahtumarikkaita, että hän itse oikeastaan kutistui sukunsa alle.

Miltä kirjan henkilöhahmojen suhde toisiinsa vaikutti sinusta? Entä miten kertomuksen rakenne mielestäsi palveli Wernerin tarinan kertomisessa? Oliko se johdonmukainen ja onnistunut?

Heidi:

Hyviä kysymyksiä! Werner oli minulle tosiaan keskushenkilö koko tarinassa ja häneen mielestäni huipentui Bergerin suvun edesottamukset, outoudet, pioneerihenki ja niin edelleen. Palaan myöhemmin tuohon miestaiteilijamyyttiin, johon sinäkin viittasit ja mielestäni kiinnostavasti analysoit sitä.

Minulle kirjan henkilögalleria oli laaja ja koin ilmeisesti tarvetta keskittyä vain yhteen hahmoon ja minulle se oli Werner. Kirja muistaakseni alkoi hänestä, kun elämäkertakirjuri Isak halusi kirjoittaa ”rehellisen” ja laajemman kuvan (ihailemastaan?) taiteilijasta. Ja kirja päättyi niin ikään Werneriin hänen okkultistisissa menoissa nostattaessa itseään ajan yli Dorian Grayn ja Faustin tunnelmissa soundtrackinä Richard Wagnerin Ring-tetralogia. Samuelin tarina sijoittui vahvimmin minulle kirjan alkupuoleen, joka oli mielestäni juonellisesti tai kerronnallisesti eheämpi jakso kuin Wernerin elämän kuvaus. Kenties tästä syystä Wernerin tarina paikoin minullakin hukkui sukunsa saagaan ja toisaalta oli osa sitä. Ja kyllä isoisän (Samuel) ja Wernerin tarinat limittyivät ja kohtasivat toisensa useasti eli eivät olleet täysin erilliset toisistaan ja miksi olisivat olleet. Esimerkiksi huikean hilpeässä ”länsimaista (post)modernia ja robertwilsonmaista taideoopperaa Afrikkaan” – taideprojektissa oli kaikuja Bergerin suvun menneisyydenlinkeistä Afrikkaan.

Ja huikeista sukusaagakoukeiroistaan huolimatta Sömnö avautui minulle ensisijaisesti miestaiteilijamyytin kuvauksena. Miestaiteilijamyytti teki kirjasta satiirisen, eikä pelkästään viihdyttävän vauhdikkaan sukueepoksen. Satiirisuus nousi pinnalle esimerkiksi edellä mainitsemassa oopperaproduktiossa. Valkoinen länsimainen mies vie Taidetta poikkitaiteellisen massiivisen oopperaproduktion muodossa Afrikkaan epästabiiliin maahan. Oopperan keskushenkilö on hän itse ja produktion taiteellinen kunnianhimo ja tyyli ovat hyvin länsimaisia ja länsimaisen taidekehyksensä sisällä kaiken lisäksi vielä hyvin elitistinen. Ei viihdettä massoille vaan vaativaa kamaa.

Wernerin eksentrinen elämäntapa, eristyineisyys ja esoteeriset vibat lisäsivät myös taiteilijamyyttiä. Ja vaikutti myös siltä, että naisen rooli on toimia astiana miehen fantasialle kuolemattomuudesta. Miestaiteilijan rinnalla naispuoliso helposti jää hyväksikäytettäväksi statistiksi, kun ”tositaiteilija” luo Taidetta, vaikka se olisikin erittäin arvostettua ja poikkeuksellisen (!) lahjakkuuden mahdollistamaa. Muistan kirjasta kyllä pätkän, jossa Wernerin runoilijavaimo kommentoi jotenkin sarkastisesti tai lakonisesti, että miestaiteilijoiden vaimot jäävät usein jonkinlaiseen altavastaajan rooliin taiteilijaelämäkerroissa, joten en voi ottaa krediittiä tuosta vaimon jäämisestä varjoon, kun se oli kirjaan myös kirjoitettu sisälle.

Werner kuvataan kirjassa poikkeusyksilönä, joka tekee mitä huvittaa ja hänellä on siihen asema, valta, varallisuutta ja muita resursseja. Hän vaikutti keräilevän seksuaalisia valloituksia taiteensa välineiksi ja toinen puoli hänen seksuaalista toimintaansa olivat (hyvin) nuoret ja hänelle eksoottiset naiset. Wernerin hahmo pääosin ärsytti minua ja siksi kenties otin hänen tarinaansa komediallisen tai satiirisen lukuetäisyyden tai luennan. En ole varma, onko tämä ollut kirjailijan intentio. Mutta viitteitä tästä mielestäni oli kirjan yleisessä miestaiteilijakuvauksessa ja mainitsemassani oopperaspektaakkelissa. Lisäksi kirjassa oli muutama herkullinen kohta, joka olisi toiminut erinomaisena Ingmar Bergman -elokuvan käsikirjoituksena ja hänen etäisenä elämänkertakuvauksena. Esimerkiksi yhdessä saaressa-olo-jaksossa yläluokkainen ja yhteiskunnan intellektuelli kerma ”sekoilee” ihmissuhteissaan rajatussa tilassa ja ajassa. Tuossa jaksossa juonen ja henkilöhahmojen lisäksi myös kuvakulmat (tai cinematografia) ja elokuvaleikkaus oli hyvin ingmarbergmanilainen. Itse asiassa nyt tuli mieleeni, että voisiko Wernerissä olla mukana ripauksia Ingmar Bergmania, jolla oli myös saari (Färö)? Ja kuitenkin: Werner on fiktiivinen hahmo ja sellaisena ihan omassa luokassaan eli en vetäisi heidän välilleen yhtäläisyysmerkkejä, en edes noin-merkkiä (yhtäläisyysmerkki kaariviivoilla).

Oliko kirja mielestäsi hauska? Tai mitä ajattelit sen uskonnollisesta puolesta kuten esoteriasta ja okkultismista? Tai missä kirja oli mielestäsi erityisen ansiokas? Oliko Werner mielestäni traaginen tai tragikoominen hahmo?

Jonas:

Hyviä näkökulmia.

Satiirisuus miestaiteilijamyyttiä ja laajemmin koko valkoista varakasta miesvaikuttajaa kohtaan tuli mielestäni myös elämäkerturi Isak Severinin paikoin erittäin lakonisen ja rutikuivan humoristisen asenteen ja kertojasävyn kautta, joka hänellä on ei vain Werneriä vaan koko tämän rikasta sukua kohtaan.

Kirjan esiteeristeosofismystisen puolen koin myös jossain määrin koomisena elementtinä kertomuksessa siltä osin, kun se liittyi Werneriin. Se ampui mielestäni niin yli, etten osannut suhtautua siihen kovinkaan vakavasti. Varsinkin tämä Wernerin itselääkintä sekä sielunrakennustouhu sekä Isakin suhtautuminen tähän puoleen edesauttoivat sitä, että omassa lukukokemuksessani en osannut ottaa niitä vakavasti. Sen sijaan mielenkiintoista oli, että Wernerin isoäidin kohdalla mielestäni sävy ja ilmaisu hänen kohdatessaan vanhan afrikkalaisen poppamiestietäjän sekä tämän kertomus vanhasta myytistä oli selvemmin vakavahenkistä ja minulle myös yksi onnistunein osa kirjassa.

Isak kertojaäänenä oli minulle yksi onnistunein osa kirjaa. Mitä syvemmälle Werneriä ja tämän sukusaagaa Isak meni, sitä sarkastisemmaksi sävy ja asenne muuttui. Pidin Samuelin ja Lucrècen tarinasta, joka oli mielestäni tasapainoisin osa kirjaa. Heissä kummassakin on jonkinlaista viattomuutta ja puhtautta. Kännö mielestäni varsin onnistuneesti heittää tähän keittoon hurjan määrän kulttuurisia ja taiteellisia aineksia/viittauksia mielestäni pilke silmäkulmassa tehden tarinasta viihtyisän mutta ei liian kepeää.

Vaikka kyseessä on suht’ kepeää fiktiota on kuitenkin itselleni kertomuksen viesti selvä: varakkaan valkoisen hörhömiehen valinnoista kärsivät poikkeuksetta heidän läheisensä, erityisesti naiset. Werner ei mielestäni ole traaginen eikä oikeastaan loppujen lopuksi koominenkaan hahmo, vaan itsekeskeinen, onnekas, tissutteleva kemikaalihörhö ja egotistinen mulkku, jolta Isak kerros kerrokselta pyrkii riisumaan kaiken suurmiessuuritaiteilijavisionääri-fasadin tämän ympärillä olevien läheisten ihmisten kautta. Wernerille kaikki muut ovat vain välineitä tai hyödykkeitä hänen omien ambitioidensa saavuttamiseksi. Traagisia hahmoja olivat kaikki hänen kanssaan tekemisissä olleet ihmiset, jotka toimivat jonkinlaisina peileinä kaikelle mikä Wernerissä on mätää ja alhaista.

Heidi:

Tämä on kiinnostavaa, että koit Isak Severinin hahmon kommentoimassa Werneriä ja koit hänen ”katseensa” Werneriin satiirisena tai ironisena. Minulle ei kirjan sivuilta välittynyt tämä tuntu vaan luin Isakin hahmoon sisälle sen, että hän ihaili Werneriä. Tämän vuoksi olin lukemisen jälkeen jonkinlaisessa ”närästyksen tilassa”, koska olisin niin halunnut Isakin ottavan enemmän etäisyyttä elämäkertakohteeseensa ja suhtautuvan häneen kriittisemmin. Kenties minulta lukijana meni Isakin asennesävyt ohi.

Minulle onnistunein osa kirjaa olivat Wernerin egoistisen toiminnan kuvaukset, kaikenmoiset sählingit esoteerisissä sfääreissä ja opeissa. Allekirjoitan kyllä myös sen, että kirjan alkupuoli eli Samuelin ja Lucrèsen elämien kuvaus oli ehein kerronnallisesti ja siinä mielessä hyvin onnistunut. Kenties Sömnön kiinnostavuus romaanina on myös sen laajuus, joka mahdollistaa erilaiset kerronnat ja henkilökuvat.

Lisäys 8.7.2019

Heidi:

Tästä lyhyestä ajatuksenvaihdoista on kuulunut muutama kuukausi. Tuleeko mieleesi vielä jotakin kirjasta? Minulla ei oikeastaan ole muuta lisättävää kuin se, että Sömnö on taitava kokonaisuus ja poikkeava siitä, mitä Suomessa on viime vuosina julkaistu. Kirjan paksuus ei minua huolestuttanut ja pidän siitä, että tiiliskiviä kirjoitetaan edelleen myös romaanitaiteen puolella eikä vain ns. viihteellisessä kirjallisuudessa. Usein tiiliskiviromaanit kaipaavat juuri toimivia tarinoita ja kiinnostavia henkilöhahmoja, että ne jaksaa lukea.

Jonas:

Sömnö on itselleni Mikhail Bulgakovin teoksen Saatana saapuu Moskovaan kotimainen vastine, positiivisesti. Niissä on molemmissa samanlainen henki. Molemmilla kirjailijoilla on kyky mennä pienistä detaljeista huikeisiin sfääreihin, luoda ajan- ja paikan ylittäviä tiloja sekä kuvata niin ihmisen raadollisuus kuin kauneuskin. Molemmat ovat kepeitä mutta syvempiä tasoja löytyy lukijoille, jotka niitä kaipaavat.

Itselleni, joka en ole hirveän syvällisesti perehtynyt kirjallisuuden ja taiteen historiaan, kirja tarjoaa hyvän virikkeen lähteä syventämään tietoa tällä alueella, sillä se populaarikulttuurin näkökulmasta kierrättää klassillisia aineksia hyvin muodostaen kuitenkin oman kokonaisuutensa. Ehdottomasti laittaisin äidinkielenopettajien kirjalistalle lukio-opetukseen.

*

IMG_3147

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad ja Jonas Bergenstad

Kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Heikki Kännö: Sömnö

2018 Sammakko

Ulkoasu: Riikka Majanen

550 sivua

*

Kirja kustantajalta – kiitos!

*

Lisää luettavaa blogissa:

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

Antonio Tabucchi: Unien unia

Tomi Kontio: Uumen