Robin Robertson: The Long Take

The Long Take or A Way to Lose More Slowly on parin sadan sivun mittainen runoteos. Se on kaupunkirunoelma ja se on aikalaisrunoelma, jonka keskushenkilönä on Walker (!) – niminen toisen maailmansodan veteraani.

Aikalaisrunoelmana The Long Take kiinnittää huomion pisteittäin 1940- ja 1950-lukujen Yhdysvaltoihin. Toinen maailmansota on voitettu, mutta sodan veteraanit palattuaan kotimaahansa ajautuvat elämään kaduilla, kärsivät köyhyydestä ja osattomuudesta. He ovat sodan traumatisoimia miehiä, joista huolehtivat vain harvat. Runoelman sivuilla he joutuvat edelleen katsomaan toinen toistensa perään kuin olisivat vielä rintamalla. Ympäröivä yhteiskunta on heidät unohtanut tai ei tiedä mitä tehdä ihmiselle, joka on tappanut ja (siitä) emotionaalisesti vaurioitunut.

Toisen maailmansodan sotaveteraanien huonon kohtelun lisäksi The Long Take kiinnittää huomion rasismiin, jonka varjolla mustan amerikkalaisen voi edelleen lynkata ilman erityisiä lainmukaisia seuraamuksia tai surutta ”unohtaa” marginaaliin, kun tehdään isoja päätöksiä, jotka vaikuttavat kaikkiin kansalaisiin.

Kolmanneksi kirjan sisäiseen tunnelmaan kuuluu tuoda esille ajanjakson mccarthyismi (republikaanisenaattori Joseph McCarthyn mukaan) eli vainoharhainen kommunismivaino. Tästä pelon ja paranoian kylvämisestä kärsivät aikoinaan muun muassa monet ajattelijat ja taiteilijat Yhdysvalloissa.

Kaupunkilaisrunoelmana The Long Take kuljettaa lukijansa paikoin hyvin konkreettisin havainnoin keskeisesti kahdessa yhdysvaltalaisessa kaupungissa. Teoksen alkupuolella Walker asuu ja työskentelee sodan jälkeen New Yorkissa, josta hän muuttaa Los Angelesiin, josta saa töitä lehdistömiehenä kaupunkitoimituksessa. Keskeisen tilan kirjassa vie Los Angeles, joka kuvataan pääosin hyvin yksityiskohtaisesti katu kadulta ja ihminen ihmiseltä.

Los Angeles näyttäytyy runoteoksessa mielikuvien villin lännen ja valikoidun (talous)liberalismin, rikollisuuden, (useimmille menetettyjen) unelmien ja elokuvateollisuuden kaupunkina. Hollywood unelmatehtaana runoelman sivuilla esiintyy miehisenä maailmana, jossa suunnitellaan tehokkaita elokuvallisia tappoja ja jossa henkilöidään kompleksisia asioita. Samanaikaisesti kaduilla elää tuhansia ihmisiä kodittomina, rasismi syrjäyttää ja murhaa ihmisiä ja poliittisen ilmapiirin myötä asenne toiseen ihmiseen on piinkova. Kun yhteiskunnallinen ja sosiaalinen tukiverkosto ajetaan alas tai tylymmin: kun yhteiskunta ei välitä, kansakunta jakautuu hyvinvoiviin voittajiin, joilla on valta ja häviäjiin, jotka marginalisoidaan rikollisiksi ja ongelmiksi. Runoelman sivuilla Walker vierailee myös San Franciscossa nk. skid row:lla, jossa elää yhteiskunnan unohtamat köyhät ja muut osattomat.

Los Angeles koki sotien jälkeen valtaisia infrastruktuurisia muutoksia. Vanhaa rakennuskantaa tuhottiin uuden, kalliiden asuntojen, kaupallisten kiinteistöjen, autoteiden ja maan alle ulottuvien parkkihallien, tieltä. Robinsonin tekstistä aistii, että hän on tehnyt tutkimustyönsä ilmeisen huolella Los Angelesin kaupunkihistoriaan. Epilogissa hän kertoo runoelman sivuilla esiintyvän Bunker Hillin laajoista uudistustöistä, jonka vuoksi lähes kymmenentuhatta ihmistä häädettiin kun 134 eekkeriä (n. 4000 m2) laitettiin uusiksi.

”Sometimes Los Angeles seems like a series of forts, fenced by freeways, heavily policed and lit by flood-light, search-light, torch – and all watched over by City Hall, the lidless stare of that white panopticon” (s. 97)

Robinsonin Los Angeles näyttäytyy historiansa väkivaltaisesti tuhoavana ja ihmisensä unohtavana kaupunkina. Ihmisiä häädetään kotikulmiltaan varjoihin aggressiivisesti poliisivoimin ja kortteleita murskataan alas voimakkain työkaluin. Kaupunkikuvaa halutaan uudistaa, mutta siinä prosessissa moniaistinen ja monikulttuurinen katukuva tuhoutuu. Keskeisimmäksi motiiviksi uudistaa kaupunki rajuin ottein on tehdä lisää tilaa rikkaille, kapeakatseiselle ja lyhytnäköiselle vallankäytölle ja autoille tai autoileville ihmisille.

Auto on The Long Taken sivuilla suhteellisen tiheästi esiinnouseva ilmentymä modernisaatiolle. Se tuntuu avautuvan runoelmassa kielikuvaksi jatkuvalle autonomisesti suoraviivaiselle liikkeelle. Mutkat oiotaan, koska luullaan, että selkeys on yhtä kuin suora voimakas viiva. Tai kenties se onkin, mutta onko todellisuus yksi selkeä suora viiva?

Kun ihminen astuu autoon ja liikkuu autolla, hän voi tuntea vapautta liikkua, mutta samalla liike nopeutuu ja auto sulkee ihmisen sisälleen rajattuun kokemustodellisuuteen. Kun ei käytetä julkisia kulkuvälineitä ja liikutaan vähemmän jalkaisin kaduilla, kohdataan vähemmän ihmisiä, elämän ja ihmisten monimuotoisuutta, ei huomata yksityiskohtia nopean liikkeen vauhdissa vaan edetään päämäärätietoisen tehokkaasti pisteestä A pisteeseen B. Tällöin monipuolinen tilojen ja ihmisten yhteisten kokemusten jakaminen vähenevät. Ollaan vähemmän me ja enemmän vain minä. Ja näin elämän mutkattomuutta varten rakennetut ruutukaavat ja kaupunkeja halkovat autotiet etäännyttävät ihmiset toisistaan, jolloin tila ennakkoluuloille ja peloille kasvaa. Tulee tarve rakentaa suojamuureja, joiden sisältä halutaan ja vaaditaan häätää pois kaikki ”vääränlaiset ihmiset”. Heistä tulee ongelma, jotka voidaan vain tiettyyn pisteeseen asti lakaista reunoille, ulkopuolelle, karsinoihin ja varjopaikkoihin.

Näillä tuhon kaduilla Walker kulkee symboloituen ihmiseksi, joka ajelehtii väkivallan ja tuhon vainoamana. Sodan muistot eivät ole jääneet rintamalle ja Los Angeles on hänelle uusi (tiedostamaton) sotatanner, jossa koneet ja kasvoton ylhäältä päin ohjattu ”systeemi” tuhoavat ihmisen ja hänen elinympäristönsä peruuttamattomasti. Mitä tämä tekee ihmiselle? Walkerin todellisuus on yksinäinen, lohduton ja hajoava maailma, jossa on vähän turvaa tai kiintopisteitä.

Nopea ja äkkipikainen tuho tekee ihmisistä ja kaupungeista myös historiattomia.

”Building and demolition seem to happen here within the span of a human life – so citizens can either watch their own mortal decline, or see themselves outliving their cities

This is why I miss the island. Nature. We love nature because it dies, and then comes back to life. A resurrection we can believe in” (s. 184)

*

The Long Take on muodoltaan proosallinen runoteos. Se rakentuu runoelmien osista, joissa keskushenkilö Walkerin nykyhetken lisäksi on aikalaiskerronnan tyyppisiä tekstipätkiä ja Walkerin muistoja sodasta ja ajasta ennen sotaa pienestä kaupungista Nova Scotiassa. Toisen maailmansodan kuvaukset ovat usein hyvin graafisia kuvaten aseiden ja aseita käyttävien ihmisten silpomia kuolleita ruumiita ja kuolemassa olevia ihmisiä. Nämä tuntuvat peilautuvan kommunikoivaksi kokonaisuudeksi Los Angelesin kaupunkikuvaa rikkirepivän tuhon kanssa.

Tämä kaikki muodostaa runojen mosaiikin, joka on aseteltu lineaarisen kerronnan muotoon tekemättä runoille ja kirjan kokonaisvaikutelmalle väkivaltaa. Vaikuttaa siltä, että Robinson on halunnut kertoa tarinan äärimmäisen tuhon kokeneesta ihmisestä, joka ei ole toipunut vielä edes sodasta, mutta on palannut kotimaahan, joka on oma taistelukenttänsä.

Onko kirjassa valoa? Toivoa? The Long Take on murheellinen ja herättää vertailemaan sotien jälkeistä Yhdysvaltoja ja nykyistä Yhdysvaltoja toisiinsa. Silti kirjassa on joitakin valonlähteitä, vaikkakin hiljaista ja himmennettyä. On ihmisiä, jotka haluavat huolehtia toisistaan, surevat menetettyjä ja väärin kohdeltuja ja haluavat muutosta, inhimillisempää asennetta ja tasa-arvoa ihmisten välille. Mutta esimerkiksi Walkeria ei voi nostaa kirjan sankariksi, joka ilmestyy paikalle surmaamaan lohikäärmeen tai labyrintin hirviön. Hänen tahtonsa on hyvä nykyhetkessä, mutta sota on tehnyt ihmisestä murhaajan. Kuolevaa ihmistä ja kuolevaa kaupunkia (Walkerin mukaan) tulisi kuitenkin katsoa silmästä silmään ja nähdä elämän katoavan.

*

1751CDA8-9170-4243-8EFE-D9CE734071CE

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Robin Robertson: The Long Take or A Way to Lose More Slowly

2018 Picador

Kannen kuva: Howard Maxwell (Los Angeles Times): Hill Street tunnels in the fog

Kirja sisältää joitakin runojen kanssa kommunikoivia mustavalkoisia aikalaiskuvia (Los Angelesin) kaupunkikuvasta ennen tuhoa ja tuhon keskellä. Kuvien yksityiskohdat palauttivat minulle mieleen runojen tunnelmia, ihmisiä ja katuja paikoin hyvin metaforallisella tavalla.

237 sivua lainattu kirjastosta

*

Lisää yksinäisiä tai yksin toimivia ihmisiä blogissa

Thomas Bernhard: Pakkanen

Samuel Beckett: Malone kuolee

Elin Willows: Sisämaa

 

 

Mainokset

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Kolmen kappaleen probleema on viihdyttävä ja juonivetoinen scifiromaani, joka etenee kahdessa aikatasossa: 1960 – luvulla ja pääpainoisesti nykyajalla. Kummankin aikatason yhdistävä keskushenkilö on kiinalainen astrofyysikko Ye Wenjie. 60-luvulla Kiinassa eletään kommunismin totalitaarisessa ilmapiirissä ja joitakin tieteentekijöitä vainotaan, koska heitä pidetään ”länsimaisina imperialisteina”, jotka tulisi vähintäänkin uudelleenkouluttaa. Menetettyään fyysikkoisänsä Ye Wenjie päätyy töihin salaperäiseen tukikohtaan nimeltä Punainen rannikko, jossa tehdään SETI – tutkimusta toisin sanoen etsitään älyllistä elämää Maan ulkopuolelta tarkoituksena ottaa näihin yhteyttä. Mukana on maailmanpolitiikan valtapelejä aikoina, jolloin itä ja länsi kilpailevat maailmanherruudesta ja siinä tohinassa suuntaavat kilpaa kohti avaruutta.

Pääosa kirjasta tapahtuu kuitenkin nykyajassa, jossa nanomateriaalien tutkija Wang Miao saa yllättäen kutsun neuvonpitoon, johon liittyy jollakin tavalla kansainvälinen sotavalmius ja oudot luonnontieteilijöiden tekemät itsemurhat, joukossa Ye Wenjien aikoinaan synnyttämä tytär ja säieteoreetikko Yang Dong. Tästä neuvonpidosta käynnistyy Wang Miaon koko elämän päälaelleen muuttava tapahtumien ketju. Wang Miaon elämässä alkaa tapahtua arkijärjellä selittämättömiä tapahtumia ja hän sekaantuu kummiin porukoihin Three Body – nimisen erittäin korkeatasoisen virtuaalipelin myötä.

” Pääsihteeri osoitti suurta kuuta, joka oli nyt lakipisteessään. ”Tuo on kahdesta kappaleesta se pienempi. Sen pinnalta voi vielä erottaa sivilisaatio 191:n raunioita, mutta elämää siellä ei enää ole. Suuri repeämä oli karmaisevin onnettomuus koko Trisolariksen historiassa. Kun planeetta oli revennyt, alkuaan epäsäännöllisen muotoiset kappaleet muuttuivat molemmat vähitellen painovoiman vaikutuksesta pyöreiksi. Planeettamme ytimen tiheä ja tulikuuma aine nousi pintaan, mikä sai valtameret kiehumaan ja mantereet kellumaan ympäriinsä kuin jäälautat. Kun mantereet törmäsivät toisiinsa, ne muuttuivat pehmeiksi kuin vesi. Kymmenien tuhansien metrien korkuisia vuorijonoja saattoi kohota vaivaisen tunnin aikana ja edelleen hävitä yhtä nopeasti olemattomiin. Kahtia revenneen planeetan eronneet puoliskot ’takertuivat’ vielä pieneksi hetkeksi toisiinsa, kun niiden välillä halki avaruuden virtasi kuumasta laavasta muodostunut joki. Pian laava jäähtyi ja muodosti planeetan ympärille renkaan, jonka tasapainoa planeetan kaksi puoliskoa kuitenkin vetovoimillaan häiritsivät. Renkaan muodostamat kivet alkoivat putoilla yksi toisensa perästä, niin että Trisolaris joutui kärsimään useiden vuosisatojen pituisesta meteorisateesta…”” (s. 268)

Kolmen kappaleen probleema on parhaimmillaan erittäin mukaansatempaava, viihdyttävä ja visuaalisesti (?!) kiehtova kirja, jonka minulle lukuiloa eniten antavat osiot liittyivät Three Body – pelimaailman kuvauksiin. ”Sci” tai ”science” osuus kirjaan tulee muun muassa astrofysiikasta, fysiikasta, matematiikasta ja SETI – tutkimuksesta ja lukija pääsee kertaamaan omia fysiikan tietojaan kirjan sivuilla tai testaamaan omaa tietämystään ainakin. Jos kaipaa scifiltä leppoisan hauskaa ”avaruusoopperaa ” tai avaruusseikkailua, niin Kolmen kappaleen probleeman ”sci” saattaa olla liikaa. Liu Cixinin scifiin on sekoittunut myös apokalyptistä tunnelmaa, (poliittista) rikosjännäriä ja kommenttiraitaa ihmisen ja luonnon suhteesta.

Suomennoksen kannessa lainataan George R.R. Martinin kuvausta kirjasta, jossa hän kuvaa Kolmen kappaleen probleemaa ainutlaatuisena sekoituksena tieteellistä ja filosofista spekulaatiota, politiikkaa, historiaa, salaliittoteoriaa ja kosmologiaa. Tätä kirja tarjoaa ja sen lisäksi mahdollisuuden kohdata ihmisiä, jotka tekevät valintoja Maan tuhon ja säilymisen välillä. Mitä ihmiskunnassa on sellaista, jotta sen voisi nähdä menestyvän tulevaisuudessakin ja mikä on ihmisen ja ihmiskunnan suhde omaan asuinplaneettaansa? Eräs kirjan hahmoista kuvaa ihmiskuntaa hemmoteltuina lapsina, jotka saavat elää ainutlaatuisella planeetalla, jonka olosuhteet ovat paratiisinomaiset. Lukijana tämä herättää ajatuksia siitä, mitä ihminen tekee tälle paratiisilleen?

Kolmen kappaleen probleema on ensimmäinen osa Liu Cixinin luomaa scifikirjasarjaa (Muistoja planeetta maasta) ja minulla ei ole tietoa, milloin sarjan muiden osien suomennokset ilmestyvät. Englanniksi ne voi toki jo ahmia, mutta kirjan suomennoksesta vastannut Rauno Sainio on tehnyt kiitettävän hyvää työtä, joten luen jatko-osat mielelläni suomeksi.

13.3.2019 Lisäys/Edit! Suomentaja Rauno Sainio kertoi minulle eilen (12.3) Facebookissa, että trilogian toinen osa ilmestyy syksyllä ja kolmannenkin osan suomennoksesta on jo sovittu. Loistavaa!

Loppuun lainaus Ye Wenjie:n pohdinnoista

”Joskus, kun lähdin iltaluennolta ja kohotin katseeni ylös taivaalle, tähtitaivas näytti silmissäni kimmeltävältä aavikolta, ja minä puolestani tunsin olevani pieni lapsirukka, joka oli jätetty yksin aavikon armoille… Silloin minut valtasi tunne, että kenties Maan elämä todellakin on maailmankaikkeutemme suuri sattuma, että universumimme on pelkkä tyhjä palatsi ja ihmiskunta ainoa pieni muurahainen palatsin sisällä. Tämä ajatus synnytti mielessäni ristiriidan, joka vaivasi mieltäni koko elämäni jälkipuoliskon ajan: toisinaan minusta tuntui, että elämä on loputtoman kallisarvoinen asia jota tulee varjella, toisinaan taas ajattelin, että ihminen on tässä maailmankaikkeudessa niin mitättömän pieni, ettei meillä tosiasiassa ole mitään arvoa. Tämä kummallinen tunne piti minulle seuraa vuosikymmenien ajan, kunnes jossain vaiheessa huomasin tulleeni jo vanhaksi…” (s. 198)

*

D87B1DB0-758A-4B73-81A9-F3CE105377E4

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Ensimmäinen osa kirjasarjasta: Muistoja planeetta Maasta

Kiinankielinen alkuteos: Santi (2006)

Suomennos: Rauno Sainio

2018 Aula & co

Kannen kuvitus: Stephan Martiniere

Kansi: Tom Backström

444 sivua

arvostelukappale kustantajalta

*

Lisää scifiä, dystopiaa virtuaalisilla maailmoilla ja avaruudellista tuntumaa blogissa

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia

Saila Susiluoto: Metropolis

Piia Leino: Taivas

 

 

Riikka Ulanto: Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille?

Riikka Ulannon absurdit ja nonsensenkin kanssa flirttailevat minuuttinovellit kokoelmassa Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille? käsittelevät joukon eri aiheita yhteiskunnan ilmiöistä ihmisen toimiin, televisiomeiningeistä sanataiteeseen. Kirjan sivuilla kohtaavat kaikenmoiset säätäjät toisensa taivaallisista enkelijoukoista maaseudun syviin riveihin. Ihmiset puhuvat rohkeasti omilla murteillaan ja jonkinlainen Kainuun läsnäolo huokui teksteistä ulos.

Kokoelma on jaettu useampaan otsikoituun osaan antaen viitteitä siitä mitä aihepiirejä kussakin osiossa käsitellään. Osien otsikot antavat myös kuvan Ulannon tyylistä ja asenteesta (asemoinnista) suhteessa tekstin aiheisiin. (Mitä tällä halusin sanoa on: novellikokoelma jakaantuu useaan osaan ja jokainen osa on otsikoitu. Otsikot kuvaavat mikä kunkin osion sisältö on ja millä asenteella ja tyylillä kirjailija on lähtenyt niissä työstämään novelleissa esiintyviä aiheita. Tuliko selkeämmäksi? Ottaisiko Kela, lakifirma tai poliitikko minut töihin? Minulla on selkeästi sana hallussa. Mikä on hallu?) Novellikokoelman osat ovat: Kääpiökuolema ja muita tapoja menehtyä, Antaumaaniset – ja muita varsin arvelluttavia tapauksia, Oi TV!, Väärillä urilla, Puutarhureita ja muita nyppijöitä, Lapsia ja niiden omistajia ja viimeisenä osana: Ilmiö sanatorio tai muuta taidetta.

*

”Ruokajuoma, juomajuoma, janojuomalukuromaani

Kirjoitin kirjoituskirjeen, joka sisälsi kirjoitusmerkkejä, eli olin kirjoittajakirjoittaja. Lähetin kirjoituskirjeeni janojuomaa hörppien lukulukijalle, joka ottivastaanotti lukukirjeen. 

Kirjoituskielikirjoituksessani oli kirjoituskieltä ja yleisesti kirjoitettua yleiskieltä. Kirje ei kuulunut, vaan näkyi luettuna seuraavasti (joka seuraa tätä lauseen osaa) näin (siis en nähnyt, vaan se toinen ”näin” eli seuraavasti, eli ei tavalla seurata vaan seuraavalla tavalla, ei kun ei SILLÄ tavalla, vaan seuraten – argh! – siis jatkaen jumalauta tätä kirjoitettua tekstiä, eli tekstissä eteenpäin edeten), ollaanko sitä nyt tyytyväisiä?” (s. 75)

*

Novellit ovat lyhyitä, puolen sivun, sivun, parin sivun mittaisia ja osa niistä voisi hyvin mennä proosarunonakin. Novellit on nopeasti luettavissa, mutta niiden äärelle kannattaa myös pysähtyä ja antaa oudon huumorin ja kielen leikin vaikuttaa aikansa. Lopputulos novellin lukemisesta voi olla kaikkea skaalalta ”TÄ?!” – repeän – no niin sitte. Novelleja oli usein hauska lukea, vaikka en aina ollut ihan varma, että a) mille nauran ja b) onko ok nauraa. Voisinkin todeta, että novellit kutittivat esille jotakin syvempiä kerroksia esille lukijastaan, vaikka niiden näennäinen sisältö ei ollut erityisen diippiä.

*

Maakuntalauluja, eroottisia tietovisoja

Entinen kotiseutujuontaja, jota kuihtuva maaseutu-Suomi ihaili, joutui myymään taitonsa ja perhearvonsa kansainväliselle kanavayhtiölle.

-Lupaathan ettet tee mitään vanhanaikaista suorassa lähetyksessä, tivasi tuottaja.

-Luppaan mie, vastasi juontaja.

Kuitenkin juontaja onnistui ujuttamaan maakuntalauluja tietovisaan, jossa kilpailijat esiintyivät alasti. Tämän vuoksi juontaja ammuttiin suorassa lähetyksessä, kun hänellä oli Nälkämaan laulu kesken. Hän lauloi kauniilla tenorilla.” (s.35)

*

Pidin Ulannon tekstin ihmisyyttä vinksallaan katsovasta perspektiivistä ja valloilleen päästetystä kielellä leikkivästä asenteesta, joka näkyi muun muassa villeinä sanamonstereina. Novelleissa räyhää kokeellisuuden riemullinen henki ja kirjoittajan kyky tehdä jotakin omaperäistä. Tekstiaines tuoksui keitokselta, johon oli lisätty aimo annos kirjailijalähtöistä reaktiota ympäröivään todellisuuteen tai sitten vain mitä ikinä kirjoittajan mieleen juolahtaa, koska miksei. Moni novelli tuntuu lähtevän liikkeelle jostakin havainnosta, joka muokataan överiksi, koska miksei. Novelleissa ei välitetä normaalin ja epänormaalin rajasta vaan leikitään, hullutellaan. Tarvitseeko kirjallisuuden olla aina niin vakavaa?

Voisin luonnehtia Ulannon novellikokoelmaa myös aikuisten lastenkirjaksi, joka pitää kiinni lukijastaan kuin koira tennissukasta, joka on ainoa kappale sukkaparista jäljellä, mutta jonka on säilyttänyt sentimentaalisista syistä. (Kysymykseni: kuka säilyttää tennissukkaa sentimentaalisista syistä?)

Kokoelman kokonaistunnelma on energinen, kuriton, hyväntuulinen ja kumma. Absurdit ajatuspyrähdykset ja realismin vinha kääntöpuoli tekevät kirjasta mielikuvituksen tilataideteoksen.

*

img_1299

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Riikka Ulanto: Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille?

Kuvitus: Marja-Terttu Vähäkangas

2018 Aviador

83 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää lyhytproosaa blogissa

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (jonka lisäksi fenomenologisia pohdintoja kirjojen lukemisesta)

Tiina Rajamäki: Vieras maisema

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito