Thomas Bernhard: Pakkanen

”Kuvitelkaa, että joku jähmettyisi tässä tilanteessa paikalleen, hän paleltuisi hetkessä, nimittäin alhaalta ylöspäin, kyse on tämän ihmisvihamielisen äärikylmyyden armottomasta perinpohjaisuudesta, joka on sanoinkuvaamaton ja hirvittävä.” (s. 288)

Nuori lääketieteen opiskelija, joka minulle jäi nimettömäksi, on lähetetty vuoristokaupunki Wengiin tarkkailemaan maalarivanhus Strauchia. Tehtävän on antanut nuorukaista opinnoissa ohjaava sairaalan apulaisylilääkäri, joka on Strauchin veli ja joka toivoo nuorukaisen raportoivan kirjeitse veljestään. Tehtävänannon tulee pysyä salassa maalarilta ja nuorukainen tekeytyy lakitieteen opiskelijaksi. Hän majoittuu samaan majataloon, jossa Strauch asuu. Majatalo on kurjan puoleinen. Sitä ylläpitää emäntä, jonka mies on vankilassa ja jolla on kylällä rakastaja nylkyri-haudankaivajasta. Weng on alati kurjistuva ja ihmiseloa kurjistava paikka, jossa ei ole mitään kaunista. Kaiken lisäksi sinne rakennetaan jonkinlaista voimalalaitosta, joka rumentaa ympäristöä ja elämänmenoa entisestään.

Kirjan aikajana on noin reilu kuukausi, jonka aikana nuorukainen ja Strauch kohtaavat lähes päivittäin ja käyvät keskusteluja majatalossa ja Wengin ympäristössä kuten hautausmaalla, köyhäintalolla, juna-asemalla ja metsissä kävelyretkillä. Koko kirjan ajan Weng on pakkasen, hyytävän kylmyyden kärsimyksessä. Toiminnan tasolla kirjassa tapahtuu melko vähän ja se mikä tapahtuu tuntuu olevan uusi keskustelun aihe kirjan päähenkilöille. Pakkasen ydin on sen kahden keskushenkilön välinen vuorovaikutus ja keskustelujen sisältö. Usein vaikuttaa siltä, että Strauch pitää monologia ja nuori mies kuuntelee. Lukija on nuorukaisen roolissa ja ottaa vastaan maalarin ajatusmaailman synkän vyöryn.

Pakkanen tekee matkan Strauchin sieluun. Hän on yksinäinen ja nurja mies, joka tilittää ahdistunutta ihmisvihaansa, kipujaan ja vanhuuttaan nuorelle miehelle. Hänen monologinsa ovat paikoin filosofisia ja paikoin kuvauksia siitä, mitä hän tuntee ja miten hän on elänyt. Kirja on jatkuvaa synkkyyttä sivusta toiseen ja sen tähden ajoittain melko raskasta luettavaa. Pakkasen sivuilla toisen maailmansodan rikkirepivät ja mykistävät muistot heräävät henkiin, vaikka kirja ei pelkästään käsittele tätä aihetta. Kauneus ja ihmeet puuttuvat kirjan sivuilta ja jos sattuma on mahdollinen niin sen rooli on vain tehdä ihmisen elämästä kurjempaa. Strauch tekee havaintoja ihmiselon ikävyydestä, jakaa surutta näkemyksiään ihmisen mädänneisyydestä, yhteiskunnasta, ympäristössä ja ei välitä paskaakaan miten hänen puheensa vaikuttaa muihin ihmisiin, erityisesti nuoreen mieheen. Maalari avaa myös valikoituja paloja omasta menneisyydestään ja kuinka hän koki olevansa väärin ymmärretty, kiusattu lapsuudesta saakka – pohdin: kenties hän oli sammunut tähti jo syntyessään.

Pakkasen sivuilta nousee monia teemoja. Elämisen merkityksettömyys, pimeys, tyhjyys ja toivottomuus. Strauchin ihmisviha on kenties enemmän ihmisinhoa. Hänen äänensä on tasaisen harmaa ja tylsä, pettynyt ja pohjalta muriseva. Maalari on ehdoton kyynisyydessään ja inhossaan. Pakkasen maailma on säälimätön. Elämä, havainnot ja kokemukset elämästä ovat tehneet maalarista ärtyneen, levottoman ja elämään kyllästyneen rumuuden näkijän. Hän on ei koskaan, aina, ei mitään – tyyppi. Pakkanen kutsuu psykologisoimaan sen synkkää yksinpuhelijaa, mutta hänen äänensä kannattaa vaimentaa, jos on lukijana herkkä sen vaikutukselle.

Voisin valita tämän kirjan vaikutelmia esittelevän lyhyen blogitekstin päätteeksi useamman lainauksen kirjasta. Kirjan kieli ja tunnelma ovat erikoisella tavalla maagisia ja sisällöstään huolimatta puoleensa vetäviä. Kirjan kiehtovin anti minulle olikin yhden ihmisen mielenmaiseman kuvaus ja kieli, jolla tuota kuvaa rakennettiin. Bernhardin lauseet ovat pitkiä, monipolvisia. Kääntäjä Tarja Roinila on tehnyt upeaa työtä! Thomas Bernhardin tuotanto toisen maailmansodan jälkeen on ollut osa uutta modernia kirjallisuutta, jossa ihmisten tekojen ja ajattelun ihannointi on epäkiinnostavaa.

*

”Ennen kuin hän vetäytyi huoneeseensa, ”ei nukkumaan, vaan itkemään ykikseni hiljaisuuden koko kauheudessa, itkemään sisältäpäin”, kuten hän sanoin, hän esitti: ”Miten kaikki on lopulta niin palasina, miten kaikki onkin hajonnut, kaikki kiintopisteet sulaneet pois, kaikki kiinteys kaikonnut, miten mitään ei enää ole, miten todellakaan mitään ei ole, katsokaa nyt, miten uskonnoista ja uskonnottomuuksista ja kaikkien jumaluuskäsitysten pitkitetyistä naurettavuuksista ei ole tullut mitään, ei mitään, katsokaa, miten usko ja ei-usko ovat poissa, miten tiede, nykytiede, kuin kompastuskivi, kuin vuosituhantinen tuomioistuin, on heittänyt kaiken pihalle ja näyttänyt kaikelle ovea ja posauttanut kaiken ilmaan, miten kaikki se on nyt ilmaa… Kuunnelkaa: kaikki on pelkkää ilmaa, kaikki käsitteet pelkkää ilmaa, kaikki kiintopisteet ovat ilmaa, kaikki on pelkkää ilmaa…” Ja hän sanoi: Pakkasilmaa, kaikki on pelkkää pakkasilmaa…”” (s. 162-163)

*

pakkanen-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Thomas Bernhard: Pakkanen

Suomennos ja jälkisanat: Tarja Roinila (bravo käännökselle!)

2018 Teos

Alkuteos: Frost (1963)

Kansi: Jenni Saari

364 sivua

arvostelukappale

*

Lisää synkkiä sävyjä, yksinäisyyttä ja keskusteluja nuoren ja vanhan välillä blogissa

Leila Slimani: Kehtolaulu

Samuel Beckett: Malone kuolee

Amos Oz: Juudas

 

 

 

Eija Aromaa: Eksymisen kartasto

”Puut tuijottivat / kaihoisasti toisiaan / vuosisatoja / kunnes myrsky kumosi / ikävöijät syleilyyn” (s. 53)

Runoteos Eksymisen kartasto rakentuu klassisen japanilaisen tankarunouden pohjalle muovaten sen muodosta omaäänisiä runoja. Tankaan kuuluu viisi säeriviä, joissa jokaisessa on tarkka määrä tavuja: 5-7-5-7-7. Tankat perinteisesti jakautuvat myös kahteen osaan. Alkuosa voi olla joko 2 tai 3 säeriviä, jota vastaan loppuosan säerivien määrä on joko 3 tai 2. Osien väliin käsitykseni mukaan kuuluu tunnelmallinen tai ajatuksellinen ero. Alussa luodaan jokin kuva (usein luontokuva) ja lopussa katse kääntyy ihmiseen ja hänen elämäänsä jollakin syvällisellä tavalla. Jos tässä nopeasti ex tempore kirjoittaisin tankan, niin se voisi olla vaikka tällainen (pahoittelut sentimentaalisuudesta)

Lumiset oksat / siniharmainen valo / varisee alas.

Taivaasta olet tullut / maassa sammut tähtönen.

Vaihtoehtoisesti tanka voi olla muodostamatta tällaisia pareja, jolloin sen keskikohdassa on jokin merkittävä sävy/ajatus/tunnelmalataus.

*

Aromaan runokokoelmassa perinteisistä tankarungoista on jäänyt usein jäljelle ainoastaan tavujen määrä. Ajattelen tätä ratkaisua mahdollisuutena kirjoittaa runoutta, jossa ajatukset ja runokuvat esitetään hyvin pelkistetyssä muodossa. Tämän lisäksi Eksymisen kartastossa ei yksinomaan tukeuduta klassiseen tankamittaan vaan irtaannutaan myös vapaampaan ilmaisuun:

”Kuka anasti puiden lomasta polun / Kuka piilotti eksymisen / karttakirjan vanhaan painokseen /

Kun minä tulen / syvemmälle metsikköön / metsä hivuttautuu / syvemmälle metsikköön /

Puiden latvat tekeytyvät vieraiksi / kuin eivät tuntisi / eivätkä ne tunnekaan /

Minä vihellän yksikseni / merta jonka yllä tummuva yö / tanssii outoja askeleita” (s. 83)

*

Eija Aromaan runojen keskeinen miljöö on metsä. Tankojen kertojana on runominä, joka liikkuu luontotilassa, mutta kulku ei ole aina helppoa. Metsä on oikukas. Puuston oksat saattavat tarttua kulkijaan kiinni ja kivipolut liikkuvat ihmiselle arvaamattomasti:

”En minä eksy / mutta kivet vaihtavat / alati paikkaa, / laittavat pään pyörälle / ja kuuset taas juuriltaan.” (s. 52)

Metsän vallattomuuteen kuuluu myös osoittaa ihmisen paikka pienenä maanpinnan asukkaana:

”Runkoa pitkin / kiemurtelevat sanat / rientävät kilvan / latvukseen ja minut ne / jättävät vaiti maahan.” (s. 26)

*

Runokokoelmassa on kahdeksan otsikoimatonta osaa ja yhdeksäs on nimetty: Izumi Shikibu eksyy Öjenin metsään. Tein selvitystyötä ja sain tietooni, että Izumi Shikibu oli maineikas runoilija Heian -kaudelta (794-1185). Aromaan runoissa hän on eksynyt Suomen Öjenin metsikköön (luontoon.fi) runomaailmoineen, joka on Suomen korpimetsissä outo ilmestys hehkuvine luumunkukkineen.

”Izumi laukoo / oivalluksillaan kohti / eikä välitä / vaikka kaikilla metsän / kielillä pakenen pois.”

Viimeisen osan tunnelma eroaa muusta runoteoksesta kiinnostavalla tavalla. Se toi runoihin mukaan ulkopuolisen hahmon, jonka kautta peilattiin runominän mielenmaisemaa. Synkkää pitkäikäistä olemassaoloa edustava suomalainen metsä asettui vastakkain japanilaisen kevään hetkiin sidottuun läsnäoloon.

*

Koin Eksymisen kartaston välittöminä kokemus- ja aistikuvauksina. Monet runoista toimivat pysäytyskuvina, joissa lumiset puut, suon kosteus, tuuli, puut ja etäinen ajatus keväästä herättelivät mielikuvia. Runoissa haettiin rauhaa, omaa tilaa ja lepoa levottomuudesta. Metsä pakottaa ihmisen pysähtymään. Paikoillaanolo ja irti päästäminen jatkuvan liikkeen paineesta on turva, jonka metsä voi tarjota.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Eija Aromaa: Eksymisen kartasto

2018 ntamo

Kannen kuvat: Minna Mukari: Sininen metsä (2018), pohjavalokuva: Eija Aromaa

116 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoutta blogissa:

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

Veera Antsalo: Imago

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

 

Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun

Haluan heti alkuunsa pysähtyä Pirkko Lastikkan runokokoelman aloituslukuun. Siinä hän avaa runoteokseensa valitsemansa runomuodon, haibunin, taustoja ja pohtii edelleen sen merkitystä nykyaikana. Alla olevat huomiot haibunista on poimittu Lastikkan tekstistä.

Haibun on proosaa ja haikuja yhdistävä kirjallinen ilmaisukeino, jonka kenties tunnetuin taitaja oli japanilainen Matsuo Bashoo (1644-1694). Lastikka kuvailee häntä tunnetuksi haikurunoilijaksi ja runouden uudistajaksi pois päin aikansa pinnallisista iloluontoisista runoista kohti syvempiä kerroksia etsien olennaisuuksia kaavamaisuuden ja kaikenlaisten määrittelyjen takaa. Lastikka kertoo, että Bashoo matkusteli ja ajoittain erakoitui omiin oloihinsa, mikä puolestaan mahdollisti esimerkiksi taiteilijan vapauden kirjoittaa niin kuin koki.

Haibunista Lastikka puolestaan kertoo näin: ”Bashoon haibun on kaukainen pysäytetty hetki. Siinä yksinkertainen haiku liittyy kirkkaaseen, usein arkiseen tarinaan maailmasta joka oli, kuviin mielen matkoista. Vuosisatojen takaa Bashoo tekee eläväksi sen, miten kaikki muuttuu ja miten tämä hetki on kaikki mitä meillä on. Muutoksen takaa hän kurottaa kohti muuttumatonta. ” Bashoon jalanjäljissä tai hänen matkatoverinaan voisi toisin sanoen olla mahdollisuus löytää jotain pysyvää, saada välitön kokemus jostakin pysyvästä. Lastikka tuo alkuluvussa esille nykyajan pirstaleisuuden ja esittää joukon kysymyksiä, joilla hän herättelee lukijaansa pohtimaan mikä voisi olla haibunin rooli nykyajassa. Hän muun muassa kysyy: voiko olla kokonaista kuvaa? Jätän tämän kysymyksen ilmaan.

Näiden haibunin ideaa, muotoa ja mahdollisuuksia esittelevien ajatusten lisäksi koin runoteoksen lukukokemukselle oleelliseksi sen, mitä Pirkko Lastikkasta kerrottiin kirjan lopussa. Hän on asunut eri puolilla Suomea kaakosta Helsinkiin, Sallan Aatsingista Kemijärveen, Oulussa ja nykyään Hailuodon saarella. Runoissa oli minulle läsnä omakohtaisuuden tuntu siis yhtymäkohtia Lastikkan henkilöhistoriaan. Tämä ei ole hyvä eikä se ole huono asia. Omakohtaisuus on yksi kirjallinen ilmaisukeino. Koen kuitenkin, että jos kommentoin runojen sisältöä, niin koen samalla kommentoivani todellisen ihmisen persoonaa ja elämää. En tiedä meneekö se näin faktisesti.

*

Etäisten teiden haibun jakaantuu seitsemään osaan. Kolmessa ensimmäisessä osassa käsitellään muun muassa tyttölapsen syntymää metsien ja peltojen keskelle jonnekin joka tuntuu rajantakaiselta Karjalalta. Tästä elämän aloittavasta tapahtumasta tuonnempana runojen aiheiksi nousevat esimerkiksi suvun matriarkka, sota, evakon tunnot ja sisaruuden kokemukset. Keskimmäisessä (neljännessä) osassa runojen kertojaminä löytää Bashoon ja lähtee ”pohjoiselle tielle”. Kolmessa viimeisessä osassa ollaan pohjoisessa meren äärellä saaressa. Runoteoksen lopussa palataan kertojan tunnoissa lapsuuden hirsimökin maisemiin tai muistoihin sieltä jostakin kaukaa menneisyydestä. Tapahtuu ympyrän sulkeutumisen tunne.

*

Seuraavaksi joitakin nostoja runoteoksesta. Runot, jotka olen tähän valinnut kuvaavat mielestäni hyvin Lastikkan kirjallista tyyliä ja runoutensa sisältöä.

(Huom! Jos luet tätä blogitekstiä kännykällä, niin kaikki lainauksissa olevat tekstimuotoilut eivät välttämättä tule esille niiden alkuperäisessä muodossa. Voi olla, että joudut kääntämään puhelimen poikkisuuntaan, sillä pituussuunnassa tekstin rivivälit saattaavat temppuilla)

*

Ensimmäisenä nostona toinen osa runosta Äidin haibun (s. 31). Koin sen kauniina kuolemanhetken kuvauksena.

”Luinen kuori niin kevyt niin hauras niin ainutkertainen ja särkyvä. Silmukka silmukalta purkautuminen alkaa. Toukokuun yöttömässä yössä hengitys yhä harvenevin henkäyksin kiskoo elämän kuormaa. Kuolemisen työ vuorelle nousu. Polku pakenee alta mutta mentävä on. Tämä nousu vielä. Tämä. Ja tämä. Ollaan tässä nyt. Riisutaan kaikki. Anna silittää hengityksen laine rantaan. Anna hiipua.

Anna sanat

päästän

vapaa

ja yö kääntyy aamuun, mustarastas laulaa, vain laulaa”

*

Runo Epäilijän ikkunalla ikoni (s. 51) avautui minulle pyhyyden kokemuksen kuvauksena. Minän yksityinen hetki, jona hän kirjoittaa jotakin käsin sekoittuu kokemukseen kodinpiirin ulkopuolisesta luonnosta.

”Igorin Jumalanäiti, maavihreä, malakiitti, kulta ja koboltti, viittansa caput mortum, otsalla viattoman tähti. Lapsen pieni käsi, hellyys.

Valo kastaa pöydän, liukuu teekupin yli, kirjoittavan käden yli, karkaa seinän viertä kattoon, huuhtoo huonetta, kuva jää varjoon mutta on: ikkuna sisälläsi, ikkuna ulos. Lasin takaa ojentuu pihlaja pyhä puu, sen alaston runko ikonin riisa täällä missä pelto yhtyy peltoon, pihapuut metsän puihin ja kulon alla käy siementen kuhina.

kulta siroaa

huoneeseen, siunaa sinut

Lahja annettu”

*

Runokokoelman kolmessa viimeisessä osassa ollaan meren äärellä. Haibuneissa on tuntu tilavuudesta, joka on muistoista (ajasta) irtaantunutta kerrontaa. Runot kantavat havaintoja, joissa on usein läsnä ympäröivä luonto, sääilmiöt ja vuodenajat: ”Syyspäivä seisahtuu. Aurinko putoaa horisontin viivalta, kierii mereen, kalojen käytäviin” (s. 66)

Runossa Juurtua tänne (s.61) kuvaillaan pyrkimystä tulla osaksi ympäröivän luonnon kanssa. Yksittäiset havainnot ja niiden kuvaaminen muistuttavat minua mindfulness – tyyppisestä harjoitteesta (joka perinteinen menetelmä buddhalaisuudessa, mutta hieman muunneltuna siirretty länsimaiseen kontekstiin. Tämä on laaja aihe, johon en keskity tässä), jossa tehdään yksinkertaisia merkityksenannoista irroitettuja havaintoja ympäristöstä. Tulla läsnäolevaksi tilaan ja aikaan (ts. hetkeen) ja tämän välttömän läsnäolon kautta kenties oivaltaa jotakin transendentaalista.

”ottaa maisema omakseen. Ottaa tuuli, ottaa ilma, sen loputon liike. Veden huoku saaren ympärillä, meren äänet. Miten tuuli pyörittää männyn latvaa, kuusen tummaa vihreyttä, sinua, paju lakoaa pellon piennarta vasten. Unen läpi tunkee keinutus, ulina. Vedät verhon ikkunan edestä, aamu aukeaa. Yhä tuuli keinuttaa unesi laivaa, valo nuolee kirjan selkämyksen, maton kiemuraisen kuvion, sinut. Puet ylle päivän vaatteet, kuulet tutut äänet, viivyt ikkunassa, katsot miten ruskea koivunlehti, menneenvuotinen, leijaa talon ohi, tien yllä, matkalla pohjoiseen.

outo vastaavuus –

mittasuhteet, heijastus

kääriydyt valoon”

*

Runossa Punamulta tummuu sateessa (s.67) kerrotaan lukijalle aluksi miljöö ja siihen liittyvän toiminnan kautta etsitään sisäistä rauhan tilaa.

”Syksyn talo. Luotava päivä siitä mitä on: hämärän leppeet huoneissa, katoavan valon viipyilevät varjot. Kanna sisään sylillinen koivua, tuoksuva tervas, sytytä roihu uuneihin, kynttilät. Katso ikkunasta kapealle tielle, tien takana tarrimännyt, kuuset harvat ja kyyryt, koivun alastomuus syksyn sateessa.

Kaiva kätköistä Bashoo, Bach ja Kaori, Kundun ja symbaalit, oma eloonjäämisoppi

varjele tulta

kuule soitinten äänet

kaikki virratkoon”

*

Etäisten teiden haibunin lukukokemus oli kuin matkakirja, joukko pysähdyskuvia minäkertojan elämään. Osa niistä laajeni todellisuuden reunojen yli, osa tarjosi hetken sellaisena kuin kertojaminä sen koki ja osaan toin niiden lukijana henkilökohtaisia merkityksiä kuten luonnonläheisyys ja jonkinlainen horisontin näkemisen tai kokemisen kaipuu.

Lastikkan haibuneissa oli tuntu pistemäisistä, kuvallisista ja perinteisesti aistien ja visuaalisten havaintojen kautta rakentuneista runoista. Lastikka kiinnittää lukijan huomion yksityiskohtiin ja avaa niistä joistakin laajempia näkymiä. Osassa runoista en hakenut metaforia vaan nautin haibuniin rakennetusta kuvasta, mutta joissakin runoissa metaforat putosivat suoraan syliin. Esimerkiksi aloitusrunon hirsipirtissä on ”ovia kaksi: tulla ja lähteä” ja sen seinät ovat ”kaikkiin neljään tuuleen”. Hirsipirtti ei ole (vain) tiivis koti vaan tulkittavissa metaforaksi toisaalta jonkinlaisesta välitilasta, väliaikaisesta pysähdyspaikasta, jonka kautta ihmiset kulkevat ja toisaalta keskuspaikkana, jonka rajat ovat suljetut kaikilta tuulilta läpipuhaltaa. Minkälainen ”hirsipirtti” on, johon on vapaus tulla ja josta on vapaus lähteä, mutta ulkomaailmasta tulevat ”tuulet” eivät sen ”seiniä” läpäise? Jotain pysyvää ja samalla vapaus liikkua.

Mieleni tekee kuvailla Etäisten teiden haibunia mentaaliseksi valokuva-albumiksi. Jokainen yksittäinen haibun tuntui omalta itsenäiseltä kuvaltaan ja samalla ne ovat osa jonkinlaista narratiivia. Albumin kuvissa vieraillaan paikoissa, kokemuksissa, hetkissä menneisyydessä, joita kutsutaan muistoiksi. Monissa niistä on kuvattuna koti, oli se sitten hirsipirtti lapsuudessa tai puinen talo meren läsnäolossa. Monissa on ihmisiä, jotka vaikuttavat läheisiltä, merkityksellisiltä kuten suvun matriarkka, sisarukset ja mies. Haibunien ihmisiin liittyy hetkiä ja rauhallisia oivalluksia. Ympäröivä luonto on myös läsnä siis se mikä kasvaa, mikä lentää, mikä ui, mikä kulkee neljällä jalalla olivat ne sitten vaikkapa metsissä tai sääolosuhteiden tuomissa maiseman vaihteluissa kuten meren ja tuulten liikkeessä.

Lastikkan haibuneissa haiku on usein sen lopussa ikään kuin kommentoimassa, tiivistämässä tai jatkamassa niitä edeltävän proosallisen osan esiinnostamaa ajatusta. Useampi Lastikkan haibunin proosapätkäkin tuntui oikeastaan varsin runolliselta siinä mielessä, että niiden lauseet olivat lyhyitä, aistivahvoja tai vain hyvin lyhyitä toteamuksia. Näin ollen niiden kerronnallinen piirre oli hyvin väljä ja keskittyttiin enemmän tunnelman luomiseen. Toisin sanoen proosaa ne muistuttivat enemmänkin vain visuaalisen ulkomuotonsa puolesta (eli teksti ei ollut aseteltu siihen muotoon, mikä perinteisesti runoksi mielletään) tai sitten ne ovat ihan yksinkertaisesti tulkittavissa proosarunoiksi.

Haibunien ääni tulee minäkertojalta. Hän ei kommentoi maailmanmenoa vaan reagoi enemmänkin itseä lähellä olevaan ympäristöön sekä muistoihin, joita minällä on. Maailma ei tunnu nykyaikaisen pirstaleiselta vaan etäiseltä. Maailma on jossakin kaukana minän ulkopuolella. Haibuneissa ei ole kannanottoja, hektisyyttä tai akuuttia reagointia yhteiskuntaan tai maailmanmenoon. Niiden mielentilallinen maisema aukeaa kertojan minään siis sisäänpäin ja tarjoaa puhdasta läsnäoloa hetkessä.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun

2017 Basam Books

81 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa:

Sata runoilijaa, sata runoa (Ogura Hyakunin Isshu)

Lealiisa Kivikari: Rakkaudelma

Riina Katajavuori: Maailma tuulenkaatama