Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia

Avaruusajan unelmia on kokoelma Saara Henrikssonin spefi- ja tarkennettuna scifinovelleja 2000 -luvulta vuosien varrelta. Novelleja kokoelmassa on yhteensä yhdeksän. Ne sijoittuvat enemmän tai vähemmän määriteltyyn aikaan ja tapahtumapaikkoina toimivat niin oma planeettamme kuin avaruus ja vieraat planeetat, joilla on älyllistä elämää miten sen sitten ihminen haluaa ymmärtää. Toiseuden kohtaaminen ja psykologinen reaktiivisuus outoihin ja vieraisiin tapahtumiin ovat läsnä jokaisessa novellissa. Lukijaa ei usein aseteta tapahtumien ulkopuolelle vaan kohtaamaan vieraat tapahtumat ja tunteet jokaisen novellin päähenkilön kokemusten ja ajattelun kautta.

Saara Henrikssonin novellit avautuivat minulle kertomuksina ihmiskohtaloista tähtisumussa, vierailla mailla, tutkimusasemilla ja konserttisalissa. Esimerkiksi novellissa Taivaallista musiikkia kuvataan kuinka musiikilla on voimaa muuttaa ihmisen tajuntaa ja todellisuutta kohtaamaan jotakin ennenkokematonta, joka on kenties aina ollut läsnä, mutta sitä ei ole aiemmin tavoittanut tai ei ole tiennyt sen olemassaolosta. Novelleista yhtä tahditti David Bowien 70 -luvun musiikki. Kokoelman otsikkonovellissa Avaruusajan unelmia kertoja tekee töitä androgyynille avaruusolennoksikin epäilylle taiteilijalle, joka ajautuu epäsuosioon epäilyttävien mielipiteidensä takia. Luin novellista kaikuja David Bowien hahmoon The Thin White Duke.

Lukija sai kertomusten myötä eteensä näkyjä ja muita olemassaolon tapoja, jotka vieraannuttavat arkikokemuksista ja ihmisyydestä. Osa näistä oli pelottavia, koska tuntemattoman olennon tai tulevaisuuden kohtaaminen on joskus pelottavaa. Et tiedä miten toimia tai mitä tulee tapahtumaan. Esimerkiksi novellissa Siniset lukija pääsee tutustumaan erikoisiin fluideihin olentoihin, joita on tuotu tutkimusasemalle ja jotka menehtyvät novelliin kuvattujen sotilaiden ksenofobisessa toiminnassa. Tämän käsittämättömyyden vastapainona tutkijan asenne vieraaseen kulttuuriin tai olemassaolon tapaan on utelias ja toiseutta kunnioittava. Monessa novellissa vesi ja kasvimaailma olivat keskeisessä roolissa. Henrikssonin scifinovellit eivät kuitenkaan ole raskaita tieteellisiä ”infopaketteja” vaikkapa biologiasta tai hydrologiasta. Novellit usein keskittyvät enemmänkin novelliin luodun maailman tunnelmaan ja henkilöhahmojensa tunteisiin, konflikteihin ja ajatuksiin. Henrikssonin luomien tarinoiden kertojana ja keskushenkilönä toimii usein ihminen, joka on itsenäinen pioneeri, tutkija ja oman tiensä kulkija, joka käy läpi jonkin sisäisen konfliktin, merkittävän muutoksen tai on osa jotain kollektiivista ongelmaa, josta voi löytää oman suuntansa, jos on avoin uusille mahdollisuuksille ja todellisuuksille.

Saara Henrikssonin scifinovelleja oli ilo lukea. Niiden päähenkilöiden joukossa oli pioneerien, taiteilijoiden ja tutkijoiden joukossa myös naisia. Ja vaikka pidän myös hyvin tiukasta infopitoisesta scifistä, niin pidin virkistävänä, että näissä tarinoissa tiede ja avaruus vieraana kiehtovana paikkana eivät nousseet pääosaan vaan ihminen reaktioineen ja tunteineen. Novelleissa oli usein psykologinen lähestymistapa päähenkilönsä kokemuksiin. Kaipaan scifiltä usein jonkin vieraan/toiseuden kohtaamista, kiehtovia näkyjä ja visioita ja ihmisyyden pohdintaa. Useissa Henrikssonin novellissa pääsin näihin lukutuntumiin kiinni.

”Vesi lainehti joka puolella heidän ympärillään. Jos kuunteli tarkkaan, saattoi erottaa hennon äänen, kuin sähköistä ritinää. Se tuntui ilkkuvan kaikkea sitä, minkä Maris oli menettänyt, kaikkea sitä, mitä hän oli pelännyt turhaan. Varhaisissa avaruusajan utopioissa ihmiset uneksivat universumista, jossa äly, ei ulkoiset ominaisuudet, muodostaisi pohjan yhteiselle toiminnalle. Älyllistä elämää saattoi vähiten odottaa niiden ihmisten keskuudessa, joiden parissa Maris oli viettänyt viimeiset puoli vuotta. Mutta ehkä sen voimin hän oli pysynyt järjissään tähän saakka, toivoen, että jotain tulisi eteen. Jotakin oli ennen pitkää tultava.” (s. 43-44, lainaus novellista Siniset)

*

avaruusajanunelmia-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Kuva otettu tammikuisella lennolla kohti Lontoota (linkki aukeaa blogitekstiin: Terveisiä tammikuisesta Lontoosta!)

*

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia

2018 Osuuskumma

Kansikuva: Anu Korpinen

143 sivua

arvostelukappale (kiitokset)

*

Lisää scifiä, spefiä tai muuta fantastisen kummaa blogissa

S. A. Hakkarainen: Nescitus

Leena Krohn: Kadotus

Stanislaw Lem: Solaris (blogitekstissä juonipaljastuksia)

 

Mainokset

Antonio Tabucchi: Unien unia

”Eräänä yönä tuhansia vuosia sitten, aikana jota ei ole mahdollista tarkasti laskea, Daidalos, arkkitehti ja lentäjä, näki unen. Hän uneksi että oli valtavan palatsin sisuksissa ja juoksi pitkin käytävää. Käytävä johti toiseen käytävään, ja väsyneenä ja sekopäisenä Daidalos kulki sitä eteenpäin ottaen tukea seinästä. Kun hän oli päässyt käytävän päähän, se johti pieneen kahdeksankulmaiseen saliin, josta haarautui kahdeksan käytävää. Daidalos alkoi olla hyvin ahdistunut ja olisi halunnut ulos raikkaaseen ilmaan. Hän lähti kulkemaan yhtä käytävää, mutta se loppui seinään. Hän lähti toista, mutta sekin loppui seinään. Seitsemän kertaa Daidalos yritti, kunnes kahdeksas, hyvin pitkä käytävä johti monien mutkien ja käänteiden jälkeen toiseen käytävään. Silloin Daidalos istui marmoriportaalle miettimään. Seinillä palavat soihdut valaisivat lintuja ja kukkia esittäviä taivaansinisiä freskoja. Vain minä voin tietää kuinka täältä päästään pois, mutta en muista miten, hän sanoi itsekseen.” (s. 11-12, lainaus Daidaloksen unen alusta)

Italialaisen Antonio Tabucchin Unien unia (Sogni di sogni, 1992) on kokoelma lyhyitä kertomuksia, joissa hän on kuvitellut unen 21:lle historiasta tunnetulle henkilölle kuvataiteilijoista kirjailijoihin ja säveltäjistä runoilijoihin. Heidän joukkoonsa kuuluvat muun muassa Daidalos, Ovidius, Francois Rabelais, Caravaggio, Francisco Goya, Samuel Taylor Coleridge, Arthur Rimbaud, Anton Tsehov, Fernando Pessoa, Vladimir Majakovski ja Federico Garcia Lorca.  Unennäkijöiden joukkoon on päässyt myös psykoanalyyttinen unien tulkki Sigmund Freud, joka uneksii pätkän tapahtumia potilaanaan Dorana (joka Freudin mukaan kärsi mm. hysteriasta).

Unitekstit ovat lyhyitä, fantastisia ja unen logiikalle alistettuja kertomuksia. Ne kuvaavat pelkoja, toiveita ja toteutuvia unelmia, jotka voivat kääntyä kuitenkin painajaisiksi kuten esimerkiksi Ovidiuksen kohdalla. Hän toivoi pääsevänsä (takaisin) keisarin suosioon ja hetkeksi pääseekin kunnes joutuu uudelleen naurunalaiseksi ja inhotuksi hallitsijan silmissä, joka ei mahdollisesti osaa arvostaa tai ymmärrä Ovidiuksen kauneutta.

Jokainen kokoelman kertomus tuntuu viittaavan tai kertovan jotain unennäkijän henkilöhistoriasta ja/tai taiteesta. Säveltäjä Claude Debussy kiihottuu merestä ja hänen unessaan seikkailee fauni, Rabelais ruokapaastonsa keskellä todistaa ”ruoan ja viinin kuninkaan” Pantagruelin ylensyöntiä ja Fernando Pessoa kohtaa heteronyyminsä Alberto Caeiron lempeän oloisessa ja eteenpäin uralla ohjaavassa unessa.

Osa kokoelman kertomuksista saa onnellisen lopun, mutta aika moni unista on klaustrofobisia ja ahdistavia siis painajaisia. Taiteilijoiden riivaajat on päästetty unen maailmassa valloilleen. Valoisien ja synkkien tunnelmien lisäksi yölliset fantastiset matkat ennustavat kohtaloita ja tulevaa oli kyse vaikkapa saapuvasta kuolemasta ja kiinnijäämisestä viranomaisille (ennen teloitusta).

Tabucchin teksti on mieskeskeistä ja paikoin melko fallistista meininkiä. Mukana on myös huvittavuuksia ja kenties pientä unennäkijään kohdistuvaa ivaa. Kirjan johdannossa Tabucchi kuitenkin kertoo ihailevansa tekstin miehiä, joten minkäänlaisesta vakavasti kriittisestä asenteesta ivailussa on tuskin kuitenkaan kyse, vaikka lukijana ajattelen, että joidenkin kohdalla siihen olisi aihetta.

Unien unia on erikoinen pieni kirja. Se on nopealukuinen, mielikuvitukseltaan runsas ja hauskakin. Koin kertomuskokoelman välipalallisena fantasiana ja lopulta aika viihteellisenä, mikä ei ole huono asia. Ajattelen, että sen voi lukea myös fanikirjana tai eräänlaista fanifiktiona Tabucchinin ihailemista taiteilijoista eri aloilta ja eri aikakausilta. Nautin kirjan mielikuvituksellisuudesta ja paikoin oivaltavistakin yhtymäkohdista unennäkijän henkilöhistoriaan, töihin tai yleisesti siitä mistä hän on tullut jälkipolville tunnetuksi.

Tämän lyhyen kirjaesittelyn loppuun pätkä Robert Louis Stevensonin unesta, jossa hän seikkailee merillä ja päätyy kaukaiselle saarelle:

”Robert Louis Stevenson ymmärsi että hänen piti mennä luolaan; hänelle annettiin tulisoihtu ja hän meni. Siellä oli viileää ja ilma tuoksui myskiltä. Robert Louis Stenvenson eteni vuoren vatsassa, kunnes tuli huoneeseen jonka maanjäristykset olivat ammoin louhineet valtavien tippukivikallioiden sisään. Huoneen keskellä oli hopea-arkku. Robert Louis Stevenson avasi sen ja näki että sisällä oli kirja. Kirja kertoi eräästä saaresta ja matkoista, seikkailuista, pojasta ja merirosvoista, ja kirjan päälle oli kirjoitettu hänen nimensä. Silloin hän astui ulos luolasta, käski alkuasukkaiden palata kylään ja kiipesi itse vuoren huipulle kirja kainalossa. Hän asettui nurmelle makaamaan ja avasi ensimmäisen sivun. Hän tiesi jäävänsä huipulle lukeakseen tuon kirjan. Sillä ilma oli puhdas, tarina kuin ilma ja avasi mielen; ja oli suloista lukea ja odottaa loppua.” (s. 51)

*

unienunia-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Antonio Tabucchi: Unien unia

1992 (Sogni di sogni), suom. 2008 Tammi

Suomentaja: Leena Rantanen

Kannen suunnittelu: Tuija Kuusela

Kannen maalaus: Odilon Redon: Homage à Goya (n. 1895)

87 sivua

lainattu kirjastosta

*

Muita fantastisia ja unenomaisia seikkailuja blogissa

S. A. Hakkarainen: Nescitus

Vanhan Japanin taruja

Tomi Kontio: Uumen

 

Ina Westman: Henkien saari

”Henkien saaressa on läsnä inhimillinen taustavalo.” Näin olin kuvannut käsin kirjoittamaani lukupäiväkirjaan joulukuussa viime vuonna päätökseen tullutta lukukokemusta.  Uskoisin, että olen yrittänyt tällä suhteellisen poeettisella ilmaisulla tavoitella kirjan tunnelmaa ja asennetta sen neljään henkilöhahmoon. Inhimillisyys tulee ihmisläheisyydestä ja valo toivon tunteesta kirjan synkistä aiheista huolimatta.

Kirjan keskeinen miljöö on saari meressä. Se toimii pienen perheen kesäpaikkana. Saarella aikaa viettävät aviopari Emma ja Joel, heidän tyttärensä Fanni ja isoisä, Joelin isä. Kertojat vaihtuvat luvusta toiseen tuoden eri näkökulmia käsillä oleviin tapahtumiin. Tulin näkökulmatekniikan kautta pohtineeksi kuinka eri tavalla ihmiset voivatkaan kokea samat asiat ja tapahtumat ja erityisesti: kuinka ihmiset voivat kohdata toisensa aidosti omana itsenään, jos he eivät kommunikoi ajatuksiaan ja tunteitaan?

*

Emmalla on kansainvälinen työ, joka tähtää maailman parantamiseen. Joel tekee töitä kotimaassa opettajana kasvatusalan ammattilaisena. Heillä on alle kouluikäinen tytär Fanni, joka keskustelee saarella isoisän kanssa ja jota Emma haluaa suojella maailmalta tai ihmisten pahuudelta. Emma kärsii muistikatkoksista, voimakkaista päänsäryistä ja näkee aaveita. Saarta ympäröivä meri ja saaren rannat ovat Emman aaveiden kohtaamispaikkoja. Emma ei muista mitä hänelle on tapahtunut ennen päänsärkyjä ja lähimenneisyyteen ilmestyneitä aukkoja.

Emma on maailmanmenosta uupunut. Ihminen sotii, tuhoaa luontoa ja epäinhimillistää ne, jotka ovat jollakin tavalla poikkeavia. Emma haluaa elää turvassa omassa suojaisassa saaressa, mutta maailman ongelmat ja ihmisten ymmärtämättömyys kohdata toinen kaltaisensa ilman ennakkoluuloja eivät jää kotisatamasta kauaksi. Joka kesä sinilevälaatat pilaavat uimaveden ja aaveet rantautuvat saareen Emman elämästä ennen muistikatkosta.

Emman äänessä on usein pettynyttä toivottomuutta ja epäluottamusta ihmisten kykyyn toimia paremman tulevaisuuden puolesta:

”Ei ilmastonmuutos tuo mukanaan pelkkiä helteitä. Se tuo mukanaan juuri tätä – epävarmuutta, ennustamattomuutta, tuulisia kylmiä kesiä, liian leutoja talvia, viikkokausia kestäviä sateita. Mutta emme me halua tietää. Me haluamme pienen ilmastonmuutoksen, sellaisen, joka tekisi kesistä kivasti lämpimiä ja toisi mukanaan kauniita eteläisiä kasveja ja perhosia. 

Nyt kun helle viimein on täällä, siitäkin valitetaan. Vesipulaa liioitellaan lööpeissä, joita Joel tuo kaupalta vastusteluistani huolimatta. Ennen yritin saada aikaan uutisia ilmastonmuutoksesta, nyt en halua lukea siitä enää mitään. 

Eivät sanat muuta mitään, eivät enää. Se aika oli, jolloin kehityksen olisi voinut vielä pysäyttää. Istumme kiihtyvässä karusellissa vauhtisokeudesta hurmaantuneina ja luulemme, että voimme hypätä pois sitten kun alkaa oksettaa. Ei täältä pääse kukaan pois. Yksi kerrallaan hukumme tai paistumme kuoliaiksi kuten Joelin ahvenet pannulla.” (s. 168-169)

*

Ina Westmanin tarina on taitavasti kerrottu kuvaus pienestä perheestä ja pienen perheen kautta maailman nykyisestä tilasta, suomalaisesta yhteiskunnasta, maailman parantamisen tarpeesta ja kuluttavuudesta. Kirjan sivuilla nousee esille ilmastonmuutos erilaisine haitta-aaltoineen: kuivuus, köyhyys, tulvat, pakolaisuus ja sodat. Suomalaisesta yhteiskunnasta pinnalle nousee rasismi. Kirja käsittelee myös parisuhteiden ja perhe-elämän sisäisiä kipupisteitä: erilaisuutta persoonallisuuksissa, elämäntapojen ja eettisten valintojen yhteensovittamista ja vanhemmuutta. Kirjan sivuilla riidellään aika usein, ollaan eri mieltä usein sopimatta ja koetaan uupumusta puolison sairaudesta.

Henkien saari oli paikoin aika hyytävä lukukokemus, salaperäinenkin. Emman haamut tuntuivat kutsuvan onnettomuutta ja syvää menetystä perheen elämään. Saari merellä -motiivi oli melko perinteisessä käytössä kirjassa, mutta sopi kuitenkin kirjan tunnelmaan. Suljettu yksityinen tila maailman laajassa kartassa.

Kirjassa on valoisa lopetus kuin majakan valo myrskyisellä merellä tai öisen merimatkan jälkeen. Elämä on joskus riskien ottamista ja joskus arvaamatonta – mutta myös mahdollisuuksia, joihin ihminen voi tarttua.

*

img_1004

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Ina Westman: Henkien saari

2018 Kosmos

Kansi: Joel Melasniemi

234 sivua

arvostelukappale

*

Lisää kirjallisuutta elämästä meren äärellä

Jarkko Volanen: Hiekankantajat

Marianna Kurtto: Tristania

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Bonuksena:

Judith Schalansky: Atlas of Remote Islands – Fifty Islands I Have Never Set Foot on and Never Will