Robin Robertson: The Long Take

The Long Take or A Way to Lose More Slowly on parin sadan sivun mittainen runoteos. Se on kaupunkirunoelma ja se on aikalaisrunoelma, jonka keskushenkilönä on Walker (!) – niminen toisen maailmansodan veteraani.

Aikalaisrunoelmana The Long Take kiinnittää huomion pisteittäin 1940- ja 1950-lukujen Yhdysvaltoihin. Toinen maailmansota on voitettu, mutta sodan veteraanit palattuaan kotimaahansa ajautuvat elämään kaduilla, kärsivät köyhyydestä ja osattomuudesta. He ovat sodan traumatisoimia miehiä, joista huolehtivat vain harvat. Runoelman sivuilla he joutuvat edelleen katsomaan toinen toistensa perään kuin olisivat vielä rintamalla. Ympäröivä yhteiskunta on heidät unohtanut tai ei tiedä mitä tehdä ihmiselle, joka on tappanut ja (siitä) emotionaalisesti vaurioitunut.

Toisen maailmansodan sotaveteraanien huonon kohtelun lisäksi The Long Take kiinnittää huomion rasismiin, jonka varjolla mustan amerikkalaisen voi edelleen lynkata ilman erityisiä lainmukaisia seuraamuksia tai surutta ”unohtaa” marginaaliin, kun tehdään isoja päätöksiä, jotka vaikuttavat kaikkiin kansalaisiin.

Kolmanneksi kirjan sisäiseen tunnelmaan kuuluu tuoda esille ajanjakson mccarthyismi (republikaanisenaattori Joseph McCarthyn mukaan) eli vainoharhainen kommunismivaino. Tästä pelon ja paranoian kylvämisestä kärsivät aikoinaan muun muassa monet ajattelijat ja taiteilijat Yhdysvalloissa.

Kaupunkilaisrunoelmana The Long Take kuljettaa lukijansa paikoin hyvin konkreettisin havainnoin keskeisesti kahdessa yhdysvaltalaisessa kaupungissa. Teoksen alkupuolella Walker asuu ja työskentelee sodan jälkeen New Yorkissa, josta hän muuttaa Los Angelesiin, josta saa töitä lehdistömiehenä kaupunkitoimituksessa. Keskeisen tilan kirjassa vie Los Angeles, joka kuvataan pääosin hyvin yksityiskohtaisesti katu kadulta ja ihminen ihmiseltä.

Los Angeles näyttäytyy runoteoksessa mielikuvien villin lännen ja valikoidun (talous)liberalismin, rikollisuuden, (useimmille menetettyjen) unelmien ja elokuvateollisuuden kaupunkina. Hollywood unelmatehtaana runoelman sivuilla esiintyy miehisenä maailmana, jossa suunnitellaan tehokkaita elokuvallisia tappoja ja jossa henkilöidään kompleksisia asioita. Samanaikaisesti kaduilla elää tuhansia ihmisiä kodittomina, rasismi syrjäyttää ja murhaa ihmisiä ja poliittisen ilmapiirin myötä asenne toiseen ihmiseen on piinkova. Kun yhteiskunnallinen ja sosiaalinen tukiverkosto ajetaan alas tai tylymmin: kun yhteiskunta ei välitä, kansakunta jakautuu hyvinvoiviin voittajiin, joilla on valta ja häviäjiin, jotka marginalisoidaan rikollisiksi ja ongelmiksi. Runoelman sivuilla Walker vierailee myös San Franciscossa nk. skid row:lla, jossa elää yhteiskunnan unohtamat köyhät ja muut osattomat.

Los Angeles koki sotien jälkeen valtaisia infrastruktuurisia muutoksia. Vanhaa rakennuskantaa tuhottiin uuden, kalliiden asuntojen, kaupallisten kiinteistöjen, autoteiden ja maan alle ulottuvien parkkihallien, tieltä. Robinsonin tekstistä aistii, että hän on tehnyt tutkimustyönsä ilmeisen huolella Los Angelesin kaupunkihistoriaan. Epilogissa hän kertoo runoelman sivuilla esiintyvän Bunker Hillin laajoista uudistustöistä, jonka vuoksi lähes kymmenentuhatta ihmistä häädettiin kun 134 eekkeriä (n. 4000 m2) laitettiin uusiksi.

”Sometimes Los Angeles seems like a series of forts, fenced by freeways, heavily policed and lit by flood-light, search-light, torch – and all watched over by City Hall, the lidless stare of that white panopticon” (s. 97)

Robinsonin Los Angeles näyttäytyy historiansa väkivaltaisesti tuhoavana ja ihmisensä unohtavana kaupunkina. Ihmisiä häädetään kotikulmiltaan varjoihin aggressiivisesti poliisivoimin ja kortteleita murskataan alas voimakkain työkaluin. Kaupunkikuvaa halutaan uudistaa, mutta siinä prosessissa moniaistinen ja monikulttuurinen katukuva tuhoutuu. Keskeisimmäksi motiiviksi uudistaa kaupunki rajuin ottein on tehdä lisää tilaa rikkaille, kapeakatseiselle ja lyhytnäköiselle vallankäytölle ja autoille tai autoileville ihmisille.

Auto on The Long Taken sivuilla suhteellisen tiheästi esiinnouseva ilmentymä modernisaatiolle. Se tuntuu avautuvan runoelmassa kielikuvaksi jatkuvalle autonomisesti suoraviivaiselle liikkeelle. Mutkat oiotaan, koska luullaan, että selkeys on yhtä kuin suora voimakas viiva. Tai kenties se onkin, mutta onko todellisuus yksi selkeä suora viiva?

Kun ihminen astuu autoon ja liikkuu autolla, hän voi tuntea vapautta liikkua, mutta samalla liike nopeutuu ja auto sulkee ihmisen sisälleen rajattuun kokemustodellisuuteen. Kun ei käytetä julkisia kulkuvälineitä ja liikutaan vähemmän jalkaisin kaduilla, kohdataan vähemmän ihmisiä, elämän ja ihmisten monimuotoisuutta, ei huomata yksityiskohtia nopean liikkeen vauhdissa vaan edetään päämäärätietoisen tehokkaasti pisteestä A pisteeseen B. Tällöin monipuolinen tilojen ja ihmisten yhteisten kokemusten jakaminen vähenevät. Ollaan vähemmän me ja enemmän vain minä. Ja näin elämän mutkattomuutta varten rakennetut ruutukaavat ja kaupunkeja halkovat autotiet etäännyttävät ihmiset toisistaan, jolloin tila ennakkoluuloille ja peloille kasvaa. Tulee tarve rakentaa suojamuureja, joiden sisältä halutaan ja vaaditaan häätää pois kaikki ”vääränlaiset ihmiset”. Heistä tulee ongelma, jotka voidaan vain tiettyyn pisteeseen asti lakaista reunoille, ulkopuolelle, karsinoihin ja varjopaikkoihin.

Näillä tuhon kaduilla Walker kulkee symboloituen ihmiseksi, joka ajelehtii väkivallan ja tuhon vainoamana. Sodan muistot eivät ole jääneet rintamalle ja Los Angeles on hänelle uusi (tiedostamaton) sotatanner, jossa koneet ja kasvoton ylhäältä päin ohjattu ”systeemi” tuhoavat ihmisen ja hänen elinympäristönsä peruuttamattomasti. Mitä tämä tekee ihmiselle? Walkerin todellisuus on yksinäinen, lohduton ja hajoava maailma, jossa on vähän turvaa tai kiintopisteitä.

Nopea ja äkkipikainen tuho tekee ihmisistä ja kaupungeista myös historiattomia.

”Building and demolition seem to happen here within the span of a human life – so citizens can either watch their own mortal decline, or see themselves outliving their cities

This is why I miss the island. Nature. We love nature because it dies, and then comes back to life. A resurrection we can believe in” (s. 184)

*

The Long Take on muodoltaan proosallinen runoteos. Se rakentuu runoelmien osista, joissa keskushenkilö Walkerin nykyhetken lisäksi on aikalaiskerronnan tyyppisiä tekstipätkiä ja Walkerin muistoja sodasta ja ajasta ennen sotaa pienestä kaupungista Nova Scotiassa. Toisen maailmansodan kuvaukset ovat usein hyvin graafisia kuvaten aseiden ja aseita käyttävien ihmisten silpomia kuolleita ruumiita ja kuolemassa olevia ihmisiä. Nämä tuntuvat peilautuvan kommunikoivaksi kokonaisuudeksi Los Angelesin kaupunkikuvaa rikkirepivän tuhon kanssa.

Tämä kaikki muodostaa runojen mosaiikin, joka on aseteltu lineaarisen kerronnan muotoon tekemättä runoille ja kirjan kokonaisvaikutelmalle väkivaltaa. Vaikuttaa siltä, että Robinson on halunnut kertoa tarinan äärimmäisen tuhon kokeneesta ihmisestä, joka ei ole toipunut vielä edes sodasta, mutta on palannut kotimaahan, joka on oma taistelukenttänsä.

Onko kirjassa valoa? Toivoa? The Long Take on murheellinen ja herättää vertailemaan sotien jälkeistä Yhdysvaltoja ja nykyistä Yhdysvaltoja toisiinsa. Silti kirjassa on joitakin valonlähteitä, vaikkakin hiljaista ja himmennettyä. On ihmisiä, jotka haluavat huolehtia toisistaan, surevat menetettyjä ja väärin kohdeltuja ja haluavat muutosta, inhimillisempää asennetta ja tasa-arvoa ihmisten välille. Mutta esimerkiksi Walkeria ei voi nostaa kirjan sankariksi, joka ilmestyy paikalle surmaamaan lohikäärmeen tai labyrintin hirviön. Hänen tahtonsa on hyvä nykyhetkessä, mutta sota on tehnyt ihmisestä murhaajan. Kuolevaa ihmistä ja kuolevaa kaupunkia (Walkerin mukaan) tulisi kuitenkin katsoa silmästä silmään ja nähdä elämän katoavan.

*

1751CDA8-9170-4243-8EFE-D9CE734071CE

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Robin Robertson: The Long Take or A Way to Lose More Slowly

2018 Picador

Kannen kuva: Howard Maxwell (Los Angeles Times): Hill Street tunnels in the fog

Kirja sisältää joitakin runojen kanssa kommunikoivia mustavalkoisia aikalaiskuvia (Los Angelesin) kaupunkikuvasta ennen tuhoa ja tuhon keskellä. Kuvien yksityiskohdat palauttivat minulle mieleen runojen tunnelmia, ihmisiä ja katuja paikoin hyvin metaforallisella tavalla.

237 sivua lainattu kirjastosta

*

Lisää yksinäisiä tai yksin toimivia ihmisiä blogissa

Thomas Bernhard: Pakkanen

Samuel Beckett: Malone kuolee

Elin Willows: Sisämaa

 

 

Voltaire: Seitsemän filosofista tarinaa

Kokoelmaan valitut Voltairen (François-Marie Arouet 1694-1778) seitsemän filosofista tarinaa ovat aikuisten satuja, joista moni sijoittuu Voltairelle eksoottiseen Intiaan. Tarinoissa paikoin hyvin pisteliäästikin kommentoidaan ihmisen tyhmyyttä, joka kiteytyy omaan valheelliseen erinomaisuuden tunteeseen ja vallankäyttöön. Voltairen pistin sohii eniten uskontoon, eniten katoliseen kirkkoon 1700 -luvulla ja sen valikoituihin toimiin kuten lähetystyöhön 1700 -lukua edeltävinä vuosisatoina.

Kuusi tarinoista on lyhyitä, ihmisen moraalia ja vaikuttumia kyseenalaistavia, osa puolestaan enemmän aikansa viihteellistä hupailua, mutta seitsemäs nimeltään Amabedin kirjeet nousi tarinakokoelmasta itselleni kiinnostavimmaksi. Kokoelman kääntänyt Leena Rantanen arvioi, että Amabedin kirjeissä on osittainen totuuspohja Voltairen oman elämän kokemuksiin jouduttuaan sisarentyttärensä kanssa vangituiksi Preussissa 1753 riitaannuttuaan Fredrik Suuren kanssa. Rantanen kertoo, että Voltaire joutui ostamaan vapautensa kalliilla hinnalla ja sisarentytär joutui melkein raiskatuksi.

Amabedin kirjeet sijoittuu 1500 -luvulle. Kertomus kuvaa katolisen kirkon lähetystyön toimia ja paikallisen intialaisen korkeakastisen pariskunnan Amabedin ja Adatén ja heidän mukana kulkevan naisen Déran kokemuksia kristityistä ja heidän näkemyksiä kristinuskosta suhteessa hindulaisuuteen. Tapahtumat alkavat Intiassa, josta he joutuvat matkaamaan Roomaan saamaan oikeutta lähestystyöntekijöiden toimesta kokemansa vääryyden tähden. Tarina on kirjoitettu kirjeiden muotoon, joita kirjoittavat niin Adéte kuin Amabed. Kirjeissä kommentoidaan kristinuskon kummallisuutta suhteessa sitä vanhempaan uskontoon ja kulttuuripiiriin, mutta surraan myös epäoikeudenmukaista kohtelua: pakkokäännytystä ja naisten kokemaa seksuaalista väkivaltaa. Paikallisia kidutetaan vankeudella, väkivallalla ja väkivallan uhalla, jotta he kääntyisivät kristityiksi. Tarinan intialaisista saa kuvan hyväuskoisina, rauhanomaisina ja omalle elämäntavalleen uskollisina, joita väkivalloin yritetään saada luopumaan omista arvoistaan ja tavoistaan. Lähetystyöntekijöillä ei tunnu olevan kiinnostusta ”pelastaa” pakanoiksi mieltämiään ihmisiä vaan ainoastaan saada heidät omaan vaikutuspiiriinsä ja länsimaisen vallan alle.

Luin Voltairen tarinoita ja etenkin Amabedin kirjeitä ajankuvallisena satiirina, joilla on kiinnostavuutta kirjallisuushistoriallisesti ja Euroopan (aate)historian näkökulmista. Voltairen teksti antaa ymmärtää, että kristinusko on suhteellisen  nuori uskonto ja eurooppalainen kristillinen kulttuuri hyvin nuori suhteessa Intian alueen kulttuureihin ja uskontoihin. Kristinusko vaikuttaa myös hyvin joustamattomalta monoteistisena uskontona ja Raamatun tarjoaman tiedon ja opin valossa. Voltaire lähestyy kristinuskoa ”filosofisena” järjestelmänä järkeä ja loogisuutta alleviivaten, jolloin Raamatun asema opin ja moraalin selityksenä vaikkapa skolastisen perinteen mukaan on hyvin jähmeä ja lopulta aika ohut ja helposti kumottavissa. Voltairen teksti ei ole kiinnostunut kristinopin soveltamisesta käytäntöön (hengellinen elämä, hengellinen kulttuuri) kuin niiltä osin miten sitä on käytetty vallan välineenä. Amabedin kirjeissä kristinusko on läntisen kirkon projekti alistaa muita kansoja uskoen oman opin, elämäntavan, ja ihmis- sekä maailmankuvan erinomaisuuteen ja ylivoimaisuuteen.

Voltairen tekstistä on luettavissa vahva kritiikitön ihannointi ja kiinnostus valikoituja Euroopan ulkopuolisia kulttuureja kohtaan, jolloin nämä maat 1700 -luvun valistusfilosofille vaikuttavat olevan eksoottisia ja satumaisia paikkoja. Tämä ihailu ei kuitenkaan koske kaikkia Voltairen tuntemia Euroopan ulkopuolisia kulttuureja. Amabedin kirjeissä Voltairen nasevan kritiikin läpi puskevat myös jotkin rasistiset näkemykset esimerkiksi afrikkalaisista. Voltairelle Intia on vanha, muinaisen sivistynyt kulttuuri, mutta Afrikka on hänelle takapajula kaikilla mittareilla. Näin voi käydä kun aineeton kulttuuri asetetaan vertailuasemaan suhteessa kirjallisiin kulttuureihin.

Tein lukiessani havainnon, että Voltairen satiirisuus näin 2010 -luvulla tuntui paikoin liian helpolta: sen kohteeksi syystäkin joutuneesta kristinuskosta ja katolisesta kirkosta nostettiin esille pääosin vain pahimmat ja övereimmät mokat. Itselleni menneiden vuosisatojen pakkolähetystyö ei tullut yllätyksenä kirjan sivuilla, eivätkä sen ihmisiä ja kulttuureja hajoittavat keinot, mutta voin kuvitella, että omana aikanaan Voltairen teksti on iskenyt voimalla ja tehokkaasti kohteeseensa ja antanut lukijoilleen ajattelemisen aihetta. Ja toisaalta kun pohtii mitä kaikkea typeryyttä vielä tänäkin päivänä tehdään uskonnon nimissä (vaikka ilmiö olisi laajempi tai ei vain uskontoon liittyvä), niin Voltairen tekstillä on vielä painoarvoa 2010 -luvullakin. Viime päivinä on voinut lukea uutisten otsikoista, kuinka jotkin katoliset papit ovat käyttäneet seksuaalisesti hyväkseen nunnia ja pakottaneet heidät seksityöhön.

*

Voltairen tarinoita oli kiinnostavaa lukea, vaikka niiden sisältö nyki mattoa alta luottaa ihmisen hyvyyteen. Esimerkiksi Amabedin kirjeissä minua viihdytti kristinuskon absurditeettien esille tuominen ja kuinka ilmeisesti Voltairellekin ytimeltään hyvällä asialla oleva uskonto on ”pilattu” joidenkin valtaa käyttävien uskovien toimesta näiden toimiessa uskontonsa eettisten ohjeiden vastaisesti vallan- ja kunnianhimossa.

Loppuun lainaus Amabedin kahdennestatoista kirjeestä, jossa hänet ja Adaté on kutsuttu Roomassa illanviettoon.

”Tänään meillä on ollut vallan ylenpalttisesti vieraita, ja muuan prinsessa Piombino lähetti kaksi tallimestaria kutsumaan meidät luokseen päivälliselle. Saavuimme sinne suurenmoisilla vaunuilla. Sielläkös oli myös violetti mies. Sain tietää, että hän on yksi signoreista eli varajumalan palvelijoista, joita nimitetään suosikeiksi, prelati. Kukaan ei ole rakastettavampi ja kunniallisempi kuin prisessa Piombino. Hän sijoitti minut viereensä pöydässä. Hän yllättyi tavattomasti, että meistä oli niin vastenmielistä syödä roomalaisia kyyhkysiä ja peltopyitä. Suosikki sanoi, että koska meidät on kastettu, meidän täytyy syödä peltopyitä ja juoda Montepulcianon viiniä, kaikki varajumalatkin tekevät niin, sillä se on todellisen kristityn merkki. 

Kaunis Adaté vastasi vilpittömään tapaansa, ettei hän ole kristitty, hänet on kastettu Gangesissa.

– No entä sitten, Jumalan tähden, sanoi suosikki, – Gangesissa tai Tiberissä tai kylvyssä, mitä sillä on väliä! Te olette meikäläisiä! Isä Fa tutto on teidät käännyttänyt, tätä kunniaa emme halua menettää. Näettehän kuinka paljon meidän uskontomme on yläpuolella teidän uskontoanne! Ja hän latoi lautasemme täyteen pyyn siipiä. Prinsessa joi terveydeksemme ja pelastuksemme. Meitä helliteltiin niin tavattomasti kohteliaisuuksilla ja herttaisilla sanoilla, meille oltiin niin huomaavaisia, iloisia ja hurmaavia, että lopulta mielihyvän noitumina (ja pyydän sitä Brahmalta anteeksi) söimme Adatén kanssa maailman parhaan aterian ja lupasimme ehdottomasti peseytyä Gangesissa korvia myöten pyyhkiäksemme pois syntimme. He eivät epäilleet yhtään ettemmekö olisi kristittyjä. 

– Isä Fa tutto täytyy olla suuri lähetyssaarnaaja. Minä haluat hänet rippi-isäkseni, sanoi prinsessa. Me punastuimme ja laskimme katseemme, vaimorukkani ja minä. 

Aina väliin signora Adaté sanoi, että olimme tulleet siksi että varajumala tekisi meille oikeutta, ja että hän haluaa tavata tämän pian. ” (s. 75-76)

*

IMG_1491

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Voltaire: Seitsemän filosofista tarinaa

Tarinat 1700 -luvulta, Voltaire (François-Marie Arouet) eli vuosina 1694-1778

Suomentanut ja jälkisanat: Leena Rantanen

2018 Basam Books

Kannen kuva: Carle Vernet

164 sivua

arvostelukappale

*

Lisää filosofiaa ja satiiria blogissa ja bonuksena yksi ajattelija 1800 -luvulta

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

Savien de Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun

Richard Jefferies: Sydämeni tarina

 

 

Ina Westman: Henkien saari

”Henkien saaressa on läsnä inhimillinen taustavalo.” Näin olin kuvannut käsin kirjoittamaani lukupäiväkirjaan joulukuussa viime vuonna päätökseen tullutta lukukokemusta.  Uskoisin, että olen yrittänyt tällä suhteellisen poeettisella ilmaisulla tavoitella kirjan tunnelmaa ja asennetta sen neljään henkilöhahmoon. Inhimillisyys tulee ihmisläheisyydestä ja valo toivon tunteesta kirjan synkistä aiheista huolimatta.

Kirjan keskeinen miljöö on saari meressä. Se toimii pienen perheen kesäpaikkana. Saarella aikaa viettävät aviopari Emma ja Joel, heidän tyttärensä Fanni ja isoisä, Joelin isä. Kertojat vaihtuvat luvusta toiseen tuoden eri näkökulmia käsillä oleviin tapahtumiin. Tulin näkökulmatekniikan kautta pohtineeksi kuinka eri tavalla ihmiset voivatkaan kokea samat asiat ja tapahtumat ja erityisesti: kuinka ihmiset voivat kohdata toisensa aidosti omana itsenään, jos he eivät kommunikoi ajatuksiaan ja tunteitaan?

*

Emmalla on kansainvälinen työ, joka tähtää maailman parantamiseen. Joel tekee töitä kotimaassa opettajana kasvatusalan ammattilaisena. Heillä on alle kouluikäinen tytär Fanni, joka keskustelee saarella isoisän kanssa ja jota Emma haluaa suojella maailmalta tai ihmisten pahuudelta. Emma kärsii muistikatkoksista, voimakkaista päänsäryistä ja näkee aaveita. Saarta ympäröivä meri ja saaren rannat ovat Emman aaveiden kohtaamispaikkoja. Emma ei muista mitä hänelle on tapahtunut ennen päänsärkyjä ja lähimenneisyyteen ilmestyneitä aukkoja.

Emma on maailmanmenosta uupunut. Ihminen sotii, tuhoaa luontoa ja epäinhimillistää ne, jotka ovat jollakin tavalla poikkeavia. Emma haluaa elää turvassa omassa suojaisassa saaressa, mutta maailman ongelmat ja ihmisten ymmärtämättömyys kohdata toinen kaltaisensa ilman ennakkoluuloja eivät jää kotisatamasta kauaksi. Joka kesä sinilevälaatat pilaavat uimaveden ja aaveet rantautuvat saareen Emman elämästä ennen muistikatkosta.

Emman äänessä on usein pettynyttä toivottomuutta ja epäluottamusta ihmisten kykyyn toimia paremman tulevaisuuden puolesta:

”Ei ilmastonmuutos tuo mukanaan pelkkiä helteitä. Se tuo mukanaan juuri tätä – epävarmuutta, ennustamattomuutta, tuulisia kylmiä kesiä, liian leutoja talvia, viikkokausia kestäviä sateita. Mutta emme me halua tietää. Me haluamme pienen ilmastonmuutoksen, sellaisen, joka tekisi kesistä kivasti lämpimiä ja toisi mukanaan kauniita eteläisiä kasveja ja perhosia. 

Nyt kun helle viimein on täällä, siitäkin valitetaan. Vesipulaa liioitellaan lööpeissä, joita Joel tuo kaupalta vastusteluistani huolimatta. Ennen yritin saada aikaan uutisia ilmastonmuutoksesta, nyt en halua lukea siitä enää mitään. 

Eivät sanat muuta mitään, eivät enää. Se aika oli, jolloin kehityksen olisi voinut vielä pysäyttää. Istumme kiihtyvässä karusellissa vauhtisokeudesta hurmaantuneina ja luulemme, että voimme hypätä pois sitten kun alkaa oksettaa. Ei täältä pääse kukaan pois. Yksi kerrallaan hukumme tai paistumme kuoliaiksi kuten Joelin ahvenet pannulla.” (s. 168-169)

*

Ina Westmanin tarina on taitavasti kerrottu kuvaus pienestä perheestä ja pienen perheen kautta maailman nykyisestä tilasta, suomalaisesta yhteiskunnasta, maailman parantamisen tarpeesta ja kuluttavuudesta. Kirjan sivuilla nousee esille ilmastonmuutos erilaisine haitta-aaltoineen: kuivuus, köyhyys, tulvat, pakolaisuus ja sodat. Suomalaisesta yhteiskunnasta pinnalle nousee rasismi. Kirja käsittelee myös parisuhteiden ja perhe-elämän sisäisiä kipupisteitä: erilaisuutta persoonallisuuksissa, elämäntapojen ja eettisten valintojen yhteensovittamista ja vanhemmuutta. Kirjan sivuilla riidellään aika usein, ollaan eri mieltä usein sopimatta ja koetaan uupumusta puolison sairaudesta.

Henkien saari oli paikoin aika hyytävä lukukokemus, salaperäinenkin. Emman haamut tuntuivat kutsuvan onnettomuutta ja syvää menetystä perheen elämään. Saari merellä -motiivi oli melko perinteisessä käytössä kirjassa, mutta sopi kuitenkin kirjan tunnelmaan. Suljettu yksityinen tila maailman laajassa kartassa.

Kirjassa on valoisa lopetus kuin majakan valo myrskyisellä merellä tai öisen merimatkan jälkeen. Elämä on joskus riskien ottamista ja joskus arvaamatonta – mutta myös mahdollisuuksia, joihin ihminen voi tarttua.

*

img_1004

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Ina Westman: Henkien saari

2018 Kosmos

Kansi: Joel Melasniemi

234 sivua

arvostelukappale

*

Lisää kirjallisuutta elämästä meren äärellä

Jarkko Volanen: Hiekankantajat

Marianna Kurtto: Tristania

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Bonuksena:

Judith Schalansky: Atlas of Remote Islands – Fifty Islands I Have Never Set Foot on and Never Will