Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun

Haluan heti alkuunsa pysähtyä Pirkko Lastikkan runokokoelman aloituslukuun. Siinä hän avaa runoteokseensa valitsemansa runomuodon, haibunin, taustoja ja pohtii edelleen sen merkitystä nykyaikana. Alla olevat huomiot haibunista on poimittu Lastikkan tekstistä.

Haibun on proosaa ja haikuja yhdistävä kirjallinen ilmaisukeino, jonka kenties tunnetuin taitaja oli japanilainen Matsuo Bashoo (1644-1694). Lastikka kuvailee häntä tunnetuksi haikurunoilijaksi ja runouden uudistajaksi pois päin aikansa pinnallisista iloluontoisista runoista kohti syvempiä kerroksia etsien olennaisuuksia kaavamaisuuden ja kaikenlaisten määrittelyjen takaa. Lastikka kertoo, että Bashoo matkusteli ja ajoittain erakoitui omiin oloihinsa, mikä puolestaan mahdollisti esimerkiksi taiteilijan vapauden kirjoittaa niin kuin koki.

Haibunista Lastikka puolestaan kertoo näin: ”Bashoon haibun on kaukainen pysäytetty hetki. Siinä yksinkertainen haiku liittyy kirkkaaseen, usein arkiseen tarinaan maailmasta joka oli, kuviin mielen matkoista. Vuosisatojen takaa Bashoo tekee eläväksi sen, miten kaikki muuttuu ja miten tämä hetki on kaikki mitä meillä on. Muutoksen takaa hän kurottaa kohti muuttumatonta. ” Bashoon jalanjäljissä tai hänen matkatoverinaan voisi toisin sanoen olla mahdollisuus löytää jotain pysyvää, saada välitön kokemus jostakin pysyvästä. Lastikka tuo alkuluvussa esille nykyajan pirstaleisuuden ja esittää joukon kysymyksiä, joilla hän herättelee lukijaansa pohtimaan mikä voisi olla haibunin rooli nykyajassa. Hän muun muassa kysyy: voiko olla kokonaista kuvaa? Jätän tämän kysymyksen ilmaan.

Näiden haibunin ideaa, muotoa ja mahdollisuuksia esittelevien ajatusten lisäksi koin runoteoksen lukukokemukselle oleelliseksi sen, mitä Pirkko Lastikkasta kerrottiin kirjan lopussa. Hän on asunut eri puolilla Suomea kaakosta Helsinkiin, Sallan Aatsingista Kemijärveen, Oulussa ja nykyään Hailuodon saarella. Runoissa oli minulle läsnä omakohtaisuuden tuntu siis yhtymäkohtia Lastikkan henkilöhistoriaan. Tämä ei ole hyvä eikä se ole huono asia. Omakohtaisuus on yksi kirjallinen ilmaisukeino. Koen kuitenkin, että jos kommentoin runojen sisältöä, niin koen samalla kommentoivani todellisen ihmisen persoonaa ja elämää. En tiedä meneekö se näin faktisesti.

*

Etäisten teiden haibun jakaantuu seitsemään osaan. Kolmessa ensimmäisessä osassa käsitellään muun muassa tyttölapsen syntymää metsien ja peltojen keskelle jonnekin joka tuntuu rajantakaiselta Karjalalta. Tästä elämän aloittavasta tapahtumasta tuonnempana runojen aiheiksi nousevat esimerkiksi suvun matriarkka, sota, evakon tunnot ja sisaruuden kokemukset. Keskimmäisessä (neljännessä) osassa runojen kertojaminä löytää Bashoon ja lähtee ”pohjoiselle tielle”. Kolmessa viimeisessä osassa ollaan pohjoisessa meren äärellä saaressa. Runoteoksen lopussa palataan kertojan tunnoissa lapsuuden hirsimökin maisemiin tai muistoihin sieltä jostakin kaukaa menneisyydestä. Tapahtuu ympyrän sulkeutumisen tunne.

*

Seuraavaksi joitakin nostoja runoteoksesta. Runot, jotka olen tähän valinnut kuvaavat mielestäni hyvin Lastikkan kirjallista tyyliä ja runoutensa sisältöä.

(Huom! Jos luet tätä blogitekstiä kännykällä, niin kaikki lainauksissa olevat tekstimuotoilut eivät välttämättä tule esille niiden alkuperäisessä muodossa. Voi olla, että joudut kääntämään puhelimen poikkisuuntaan, sillä pituussuunnassa tekstin rivivälit saattaavat temppuilla)

*

Ensimmäisenä nostona toinen osa runosta Äidin haibun (s. 31). Koin sen kauniina kuolemanhetken kuvauksena.

”Luinen kuori niin kevyt niin hauras niin ainutkertainen ja särkyvä. Silmukka silmukalta purkautuminen alkaa. Toukokuun yöttömässä yössä hengitys yhä harvenevin henkäyksin kiskoo elämän kuormaa. Kuolemisen työ vuorelle nousu. Polku pakenee alta mutta mentävä on. Tämä nousu vielä. Tämä. Ja tämä. Ollaan tässä nyt. Riisutaan kaikki. Anna silittää hengityksen laine rantaan. Anna hiipua.

Anna sanat

päästän

vapaa

ja yö kääntyy aamuun, mustarastas laulaa, vain laulaa”

*

Runo Epäilijän ikkunalla ikoni (s. 51) avautui minulle pyhyyden kokemuksen kuvauksena. Minän yksityinen hetki, jona hän kirjoittaa jotakin käsin sekoittuu kokemukseen kodinpiirin ulkopuolisesta luonnosta.

”Igorin Jumalanäiti, maavihreä, malakiitti, kulta ja koboltti, viittansa caput mortum, otsalla viattoman tähti. Lapsen pieni käsi, hellyys.

Valo kastaa pöydän, liukuu teekupin yli, kirjoittavan käden yli, karkaa seinän viertä kattoon, huuhtoo huonetta, kuva jää varjoon mutta on: ikkuna sisälläsi, ikkuna ulos. Lasin takaa ojentuu pihlaja pyhä puu, sen alaston runko ikonin riisa täällä missä pelto yhtyy peltoon, pihapuut metsän puihin ja kulon alla käy siementen kuhina.

kulta siroaa

huoneeseen, siunaa sinut

Lahja annettu”

*

Runokokoelman kolmessa viimeisessä osassa ollaan meren äärellä. Haibuneissa on tuntu tilavuudesta, joka on muistoista (ajasta) irtaantunutta kerrontaa. Runot kantavat havaintoja, joissa on usein läsnä ympäröivä luonto, sääilmiöt ja vuodenajat: ”Syyspäivä seisahtuu. Aurinko putoaa horisontin viivalta, kierii mereen, kalojen käytäviin” (s. 66)

Runossa Juurtua tänne (s.61) kuvaillaan pyrkimystä tulla osaksi ympäröivän luonnon kanssa. Yksittäiset havainnot ja niiden kuvaaminen muistuttavat minua mindfulness – tyyppisestä harjoitteesta (joka perinteinen menetelmä buddhalaisuudessa, mutta hieman muunneltuna siirretty länsimaiseen kontekstiin. Tämä on laaja aihe, johon en keskity tässä), jossa tehdään yksinkertaisia merkityksenannoista irroitettuja havaintoja ympäristöstä. Tulla läsnäolevaksi tilaan ja aikaan (ts. hetkeen) ja tämän välttömän läsnäolon kautta kenties oivaltaa jotakin transendentaalista.

”ottaa maisema omakseen. Ottaa tuuli, ottaa ilma, sen loputon liike. Veden huoku saaren ympärillä, meren äänet. Miten tuuli pyörittää männyn latvaa, kuusen tummaa vihreyttä, sinua, paju lakoaa pellon piennarta vasten. Unen läpi tunkee keinutus, ulina. Vedät verhon ikkunan edestä, aamu aukeaa. Yhä tuuli keinuttaa unesi laivaa, valo nuolee kirjan selkämyksen, maton kiemuraisen kuvion, sinut. Puet ylle päivän vaatteet, kuulet tutut äänet, viivyt ikkunassa, katsot miten ruskea koivunlehti, menneenvuotinen, leijaa talon ohi, tien yllä, matkalla pohjoiseen.

outo vastaavuus –

mittasuhteet, heijastus

kääriydyt valoon”

*

Runossa Punamulta tummuu sateessa (s.67) kerrotaan lukijalle aluksi miljöö ja siihen liittyvän toiminnan kautta etsitään sisäistä rauhan tilaa.

”Syksyn talo. Luotava päivä siitä mitä on: hämärän leppeet huoneissa, katoavan valon viipyilevät varjot. Kanna sisään sylillinen koivua, tuoksuva tervas, sytytä roihu uuneihin, kynttilät. Katso ikkunasta kapealle tielle, tien takana tarrimännyt, kuuset harvat ja kyyryt, koivun alastomuus syksyn sateessa.

Kaiva kätköistä Bashoo, Bach ja Kaori, Kundun ja symbaalit, oma eloonjäämisoppi

varjele tulta

kuule soitinten äänet

kaikki virratkoon”

*

Etäisten teiden haibunin lukukokemus oli kuin matkakirja, joukko pysähdyskuvia minäkertojan elämään. Osa niistä laajeni todellisuuden reunojen yli, osa tarjosi hetken sellaisena kuin kertojaminä sen koki ja osaan toin niiden lukijana henkilökohtaisia merkityksiä kuten luonnonläheisyys ja jonkinlainen horisontin näkemisen tai kokemisen kaipuu.

Lastikkan haibuneissa oli tuntu pistemäisistä, kuvallisista ja perinteisesti aistien ja visuaalisten havaintojen kautta rakentuneista runoista. Lastikka kiinnittää lukijan huomion yksityiskohtiin ja avaa niistä joistakin laajempia näkymiä. Osassa runoista en hakenut metaforia vaan nautin haibuniin rakennetusta kuvasta, mutta joissakin runoissa metaforat putosivat suoraan syliin. Esimerkiksi aloitusrunon hirsipirtissä on ”ovia kaksi: tulla ja lähteä” ja sen seinät ovat ”kaikkiin neljään tuuleen”. Hirsipirtti ei ole (vain) tiivis koti vaan tulkittavissa metaforaksi toisaalta jonkinlaisesta välitilasta, väliaikaisesta pysähdyspaikasta, jonka kautta ihmiset kulkevat ja toisaalta keskuspaikkana, jonka rajat ovat suljetut kaikilta tuulilta läpipuhaltaa. Minkälainen ”hirsipirtti” on, johon on vapaus tulla ja josta on vapaus lähteä, mutta ulkomaailmasta tulevat ”tuulet” eivät sen ”seiniä” läpäise? Jotain pysyvää ja samalla vapaus liikkua.

Mieleni tekee kuvailla Etäisten teiden haibunia mentaaliseksi valokuva-albumiksi. Jokainen yksittäinen haibun tuntui omalta itsenäiseltä kuvaltaan ja samalla ne ovat osa jonkinlaista narratiivia. Albumin kuvissa vieraillaan paikoissa, kokemuksissa, hetkissä menneisyydessä, joita kutsutaan muistoiksi. Monissa niistä on kuvattuna koti, oli se sitten hirsipirtti lapsuudessa tai puinen talo meren läsnäolossa. Monissa on ihmisiä, jotka vaikuttavat läheisiltä, merkityksellisiltä kuten suvun matriarkka, sisarukset ja mies. Haibunien ihmisiin liittyy hetkiä ja rauhallisia oivalluksia. Ympäröivä luonto on myös läsnä siis se mikä kasvaa, mikä lentää, mikä ui, mikä kulkee neljällä jalalla olivat ne sitten vaikkapa metsissä tai sääolosuhteiden tuomissa maiseman vaihteluissa kuten meren ja tuulten liikkeessä.

Lastikkan haibuneissa haiku on usein sen lopussa ikään kuin kommentoimassa, tiivistämässä tai jatkamassa niitä edeltävän proosallisen osan esiinnostamaa ajatusta. Useampi Lastikkan haibunin proosapätkäkin tuntui oikeastaan varsin runolliselta siinä mielessä, että niiden lauseet olivat lyhyitä, aistivahvoja tai vain hyvin lyhyitä toteamuksia. Näin ollen niiden kerronnallinen piirre oli hyvin väljä ja keskittyttiin enemmän tunnelman luomiseen. Toisin sanoen proosaa ne muistuttivat enemmänkin vain visuaalisen ulkomuotonsa puolesta (eli teksti ei ollut aseteltu siihen muotoon, mikä perinteisesti runoksi mielletään) tai sitten ne ovat ihan yksinkertaisesti tulkittavissa proosarunoiksi.

Haibunien ääni tulee minäkertojalta. Hän ei kommentoi maailmanmenoa vaan reagoi enemmänkin itseä lähellä olevaan ympäristöön sekä muistoihin, joita minällä on. Maailma ei tunnu nykyaikaisen pirstaleiselta vaan etäiseltä. Maailma on jossakin kaukana minän ulkopuolella. Haibuneissa ei ole kannanottoja, hektisyyttä tai akuuttia reagointia yhteiskuntaan tai maailmanmenoon. Niiden mielentilallinen maisema aukeaa kertojan minään siis sisäänpäin ja tarjoaa puhdasta läsnäoloa hetkessä.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun

2017 Basam Books

81 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa:

Sata runoilijaa, sata runoa (Ogura Hyakunin Isshu)

Lealiisa Kivikari: Rakkaudelma

Riina Katajavuori: Maailma tuulenkaatama

Richard Jefferies: Sydämeni tarina

Englantilainen Richard Jefferies (1848-1887) kirjoitti monipuolisesti eri lajityypin kirjallisuutta, jonka pääosassa on usein luonto tai oikeastaan ihmisen luontosuhde. Vuonna 1883 julkaistu Sydämeni tarina (The Story of My Heart) on eräänlainen muistelmateos. Eräänlainen siinä mielessä, että Jefferies ei kuvaile elämäänsä tapahtumien ja ihmisten kautta vaan oman luontosuhteensa kautta ja minkälaisia ajatusrakennelmia luontokokemukset ovat hänessä saaneet aikaan.

Sydämeni tarinassa Jefferies kuvaa kulkemisiaan englantilaisella maaseudulla, viettää aikaa merenrannalla, pelloilla, niityillä, korkean mäen laella ja ihailee kasvien lisäksi pilviä ja joitakin satunnaisia eläimiä. Tämän vapauden ja onnellisuuden tunteen alkulähteen vastapainona on Lontoo, likainen, ihmistäyteinen ja häiritsevän metelikäs urbaani ympäristö. Jefferies on puolensa valinnut ja luonnon keskeltä hän tähyää myös taivaisiin, pilvien yli tähtiin siis avaruuteen saakka.

Luonto ja avaruus herättävät hänessä ajattelijan. Konkreettisin aistihavainnoin tajuttavan maailman takaa hän lähtee etsimään jotakin ”enemmän”. Se voisi olla sielu, vaikka sielun käsite on Jefferiesielle liian kapea ja liian värittynyt esimerkiksi uskontojen käytössä. Uskonnot eivät ole tyydyttäneet hänen tiedon- ja erityisesti ymmärryksen janoa. Jefferies kokee itsensä pieneksi osaseksi jotain laajempaa ja uskonnot ovat vain osa totuutta.

Ajatusmatkalla kohti jotakin laajempaa Jefferies pohtii ihmisen historiallisuutta ja kehitystä, jotka ovat yksi todiste siitä, että maailma ei ole valmis tai ihmisten tiedot maailmasta ja oikeastaan maailmankaikkeudesta eivät ole valmiita. Esimerkiksi valo on yksi arvoitus, joka vaivaa Jefferiesiä paljon. Ajatusmatkalla kohti laajempaa ymmärrystä hän sanoittaa ääneen, että kaikkea tietoa ja ymmärrystä ei ole vielä saavutettu. Ihminen kehittyy jatkuvasti ja mitä hän nyt tietää ja millä keinoilla hän tietää, ei ole koko totuus. Tämän vuoksi Jefferies on valmis hylkäämään oman aikansa nykytiedon, tieteen saavutukset ja jopa omat havaintonsa (empirismin).

Miten luonto liittyy tähän ihmisen ajattelun, tiedon ja ymmärryksen laajentamiseen? Jefferies ajattelee, että jos ihminen (ihmiskunta) haluaa täydellistyä, niin hänen tulee palata yksinkertaiseen elämään, mikä tarkoittaa harmonista elämää luonnon kanssa. Esimerkiksi kapitalistinen talous ja teollisuus ovat tuhon teitä. Kun ihminen elää yksinkertaisesti maasta eli saa ainoastaan tarvitsemansa, hänellä on aikaa kehittää henkisiä kykyjään ja saavuttaa laajempi ymmärrys Kaikesta, maailmankaikkeudesta, systeemistä kaiken takana.

Richard Jefferiesin teksti on omaperäisen ajattelijan hengentuote ja samalla se tuntuu olevan tiukasti kiinni omassa ajassaan. Sydämeni tarina vaikuttaa reaktiolta nopealle kaupungistumiselle ja teollistumisen aikaansaannoksille Iso-Britanniassa. Jefferies ei nähnyt näissä tapahtumissa mitään hyvää. Ihminen on sulloutunut tehdassavujen tunkkauttamiin kaupunkeihin ja työväellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä töitä tehtaiden omistajille,  jotta nämä rikastuisivat entisestään. Olin lukevinani sosialismin ajatusrakennelmia Jefferiesin tekstistä. Tämä kaikki ennen esimerkiksi William Morrisin ekologis-sosialistista utopiaa Huomispäivän uutisia, joka ilmestyi 1890.

Jefferiesien teksti on kiinnostunut tiedosta tai oikeastaan tietämisestä. Tämä tekee Sydämeni tarinasta hyvin transsendentaalifilosofisen tekstin. Ja vaikka en saanut täysin kiinni siitä, mitä Jefferies hakee ilmiömaailman takaa ja ihmisen tietämisen mahdollisuuksien laajentamisen avulla, niin hänen intonsa ja ajattelulinjansa olivat kiehtovia. Vaikuttaa siltä, että hän halusi vapauttaa ihmisen uskomusjärjestelmistä, yhteiskuntajärjestyksistä ja tieteellisestä maailmankuvasta.

Oman aikansa ja maantieteellisen paikkansa (Iso-Britannia) ajattelija hän kyllä oli. Hän romantisoi menneitä aikoja ja etenkin antiikkia. Julius Caesar oli hänen yksi esikuvansa erityisesti keisarin persoonan takia (mistä hän sai tämän mielikuvan ylevästä Caesarista on minulle epäselvä) ja kansa ylitse muiden ovat spartalaiset. He edustivat Jefferiesille fyysistä vahvuutta ja yksinkertaista elämää. Ja osittain JJ Winckelmannin (1717-1768) tavoin antiikin ihmiset olivat Jefferiesille pelkkää henkevyyttä ajatuksella ”jalo yksinkertaisuus ja hiljainen suuruus”. Jefferies ihaili monia antiikin filosofeja, mutta ei ainoastaan ollut innoutunut antiikin henkisestä perinteestä vaan myös ruumiillisesta. Antiikin ideat hengittävät viisauttaan ulos valkoisista (marmorisista) veistoksista (jotka eivät nykytutkimuksen mukaan olleet alunalkaen tarkoitettu vain valkoisiksi, mutta kun ne 1700 -luvulla löydettiin uudelleen, niin aika oli tehnyt tehtävänsä ja ne olivat valkoisia). Jefferies ihaili antiikin veistostaidetta, joka hänen mukaansa oli onnistunut kuvaamaan ihmisen fyysisesti täydellisenä.

*

Jefferiesin visiot ovat utopistisia ja sellaisenaan kiinnostavia. Hän ihaili antiikkia, rakasti luontoa ja kaipasi aikansa nykytiedon ulkopuolelle. Hän ajatteli, että jos ihminen lopettaa kaiken turhan työn (kuten teollisuus, omaisuuden kasvattamisen jne.) ja ajattelukapasiteetin haaskaamisen (turhat tieteenalat, uskonnot siinä mukana), niin tiedon ja ymmärryksen kanavat aukeavat massiivisin määrein. Kun kaikki ”turha” jätetään, niin ihmisellä on aikaa ajatella siis kehittää henkisiä kykyjään. Fyysisen ravinnon saanti on kuitenkin tarpeen ja sen tähden ihmisen tulisi elää yksinkertaisesti maan antimista. Hän voisi viljellä maata ja esimerkiksi vuorovesienergia voisi taata riittävän määrän energiaa, joten lihasvoimaakaan ei tarvitse paljon käyttää. Ja näin lopulta ihmiset vapautuisivat tasa-arvoisiksi ja vapaiksi ajattelijoiksi pohtimaan esimerkiksi atomeja, tähtiä ja valoa.

Luonto on Jefferiesielle keskeinen. Hän kuvaa sen kokemisen voimakkaana erityisesti aistien kautta. Luonnon kokeminen ja havaitseminen on mahdollistanut hänelle kanavan alkaa pohtia tietoisuutensa, tiedon ja ymmärryksen laajentamista. Jefferiesin visiossa ihminen on ylin kaikesta luonnon järjestelmässä ja vaikka ihmisen tulisi palata takaisin luontoon, niin se tapahtuu pääosin kuitenkin vain sen tähden, että ihmisellä olisi enemmän aikaa filosofoida, oivaltaa, ymmärtää. Jefferies ei lopulta ole niin naturalistinen kuin voisi ymmärtää tai hän ei ole siinä mielessä ”luonnon puolella” vaan enemmänkin ihmisen puolella. Luonto on tila, väline, mahdollistaja ihmisen ajattelun kehittämiselle.

Jefferiesin teksti on polveilevaa, romanttisella pensselillä maalailevaa, ajoittain julistavaa ja ajoittain ylevää tykitystä hänen ajattelustaan. Riveiltä pursuaa aito into ja intohimo asialleen, jonka hän uskoi olevan jotakin suurta ja merkittävää ihmiskunnalle. Jefferies on omaperäinen monilta osin idealistinen ajattelija, jolla oli missio vapauttaa ihmiskunta.

Jefferiesin ajatukset ovat kiehtovia. Olisipa se upeaa, jos ihminen voisi vapautua erilaisista sisäisistä ja ulkoisista esteistä ja taakoista kokopäiväiseksi ajattelijaksi. Olen kuitenkin realisti. Ihminen on ihminen. Pidän kuitenkin siitä, että ihmisellä on rohkeutta ja kykyä ajatella reippaasti boksin ulkopuolelle ja pidän siitä ajatuksesta, että ihminen ottaisi iisimmin suhteessa toisiinsa (tasa-arvo ihmisten välillä, kunnioitus, ei taloudellista riistoa ihmisten kustannuksella) ja luontoon (koska maapallo ei tällä menolla kestä meitä ihmisiä)

*

”Aurinko paistaa etelässä meren yllä ja heittää aallon juurelle varjoa, joka läikkyy aallon edessä ja nousee hiljalleen edessään kaartuvalle harjalle, kunnes aalto luhistuu rantaan peittäen oman tumman kuvansa. Taivaanrannan äärissä aallot vellovat yhtä korkeina ja leveinä kuin ne jotka murtuvat rantaan. Nämä luokseni ulottuvat ja vavahtelevaan rantaan lyövät aallot ovat kuin ajatuksia, jotka on tiedetty aikapäiviä. Ne ovat kuin muinaisia, toistuneita ja yhä uudelleen toistuneita ajatuksia, jotka ovt murtuneet mielen rantaviivaan tuhansien vuosien ajan. Minusta tuntuu, että taivaanrannan tuolla puolen on vielä muita, minulle tuntemattomia ideoiden aaltoja, jotka kohoilevat yhtä tasaisena vuona kuin valtamerenkin aallot. Tosiasioita koskevaa tietoa on rajattomasti, sillä niitä on jalkojeni juuressa määrättömästi kuin lukemattomia pikkukiviä. Ajattelun tieto on kovin rajallista! Samat ajatukset, joita on merkitty muistiin vuosisatojen ja taas vuosisatojen ajan, toistuvat ikuisesti.

Voisinpa lähteä liikkeelle ja purjehtia tuonnemmas meren äärilaidan ylitse, ja kun sen takaa nousisi toinen äärilaita, kulkisin yhä edemmäs, alati laajenevalle ajatuksen ja elämän valtamerelle. Vastaava kaipaus nousee kaikella aallon ja sitä seuraavan aallon voimalla, kaikella syvyyksien sykkeellä, taivaan selkeällä kirkkaudella – mahtavan meren koko hienovireisellä voimalla.”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Richard Jefferies: Sydämeni tarina

1883, The Story of My Heart

2017 Basam Books

Suomennos ja esipuhe: Antti Immonen

Kansi: H.J. Johnstone (Wikimedia)

145 sivua

arvostelukappale

*

Lisää luontoa blogissa

Hannimari Heino ja Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä

Sinikka Piippo: Suomen luonnon lääkekasvit

Metsänhoitajien kirjoja puista – Max Adams: The Wisdom of Trees ja Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä

*

Blogitekstit valmistumassa:

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään, Peter Sandström: Äiti marraskuu, Vanhan Japanin taruja (kertomuskokoelma) ja Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun

Sata runoilijaa, sata runoa (Ogura Hyakunin Isshu)

Sata runoilijaa, sata runoa on nimensä mukaisesti sadan runon ja sadan runoilija kokoelma. Sen on koonnut Fujiwara no Teika, joka eli Japanin Heian – kauden loppuvaiheilla ja Kamakura – kauden alkuvaiheilla. Heian -kauden lopulla keisarivalta heikkeni sotilasvallan (samurait) vahvistuessa ja vuonna 1185 Kamakura -shogunaatti Minamoto no Yorimoton johdolla otti vallan.

Heian – kausi (794-1185) oli kokonaisuudessaan suhteellisen rauhallinen (heian, jap. rauha) samurailuokan noususta huolimatta. Sen aikana buddhalaisuus ja kirjoitustaito levisivät Japaniin Kiinasta. Kirjallisuus kehittyi ja runous kukoisti keisarivallan aikana. Heian -kauden tunnetuimpia teoksia ovat mm. Murasaki Shikibu: Genjin tarina ja Sei Shōnagon: Tyynynaluskirja/Tyynykirja, jotka kummatkin kuvaavat aristokratian ja hovin elämää.

Ogura Hyakunin Isshun kokoajasta Fujiwara no Teikasta lukemassani suomennoksessa kerrotaan, että hän oli innokas waka-runoilija itsekin. Waka-runous lyhyesti kuvattuna on kotoperäistä noin vuosilta 500-1300 syntynyttä japanilaista (hovi)runoutta, joka pohjautuu viiden ja seitsemän tavun vuorottelulle. Sen keskeiset runotyypit ovat chōka ja tanka (5-7-5 / 7-7). Fujuwara no Teika runoilun lisäksi toimi runokriitikkona, toimitti runolehteä ja hänet tunnettiin syvällisenä keskustelijana runoista hovissa.

Ogura Hyakunin Isshu koottiin arviolta vuosien 1235-41 aikana. Runokokoelmalla on kai nykypäivälle erikoinen koontihistoria. Teikan pojan appi pyysi Teikalta runoja koristamaan seinäpaneeleja lähellä Ogura-vuorta ja Kyotoa sijaitsevaa huvilaansa. Runoja kertyi sata, yksi jokaiselta runoilijalta. Suomennoksen esipuheessa kerrotaan, että Teikan poika viimeisteli runokokoelman isänsä sairastuttua. Teikalta itseltään kokoelmassa on yksi runo (numero 97).  Kokoelman runot ovat aikajärjestyksessä ja niistä vanhimmat ovat 600 – luvulta ja viimeiset 1200 – luvulta. Kokoelmassa on tekstejä keisareilta, keisariperheen jäseniltä ja monilta waka-runouden mestareilta eri ajoilta.

Runokokoelmaa oli miellyttävä lukea. Se on koherentti kokonaisuus, mikä voi johtua runoperinteen muuttumattomuudesta vuosisadasta toiseen. Runojen ääni nousee kirjoittajasta eli on minä-äänistä. Aiheina ovat esimerkiksi rakkaus, havainnot (omista) tunteista, menettäminen, vanheneminen, eroaminen (jäähyväisten jättäminen) ja vuodenajat.

Runojen lukemiselle annoin aikaa. Joitakin luin useamman kerran ja annoin niiden vaikuttaa rauhallisesti. Runoissa on melankolisuuden tuntu, hitaasti aukeava oivallus tai (tyly) herääminen sekä toiveet ja kaipaus läsnä.

Alla joitakin yksittäisiä runoja. Runojen tekijät mainittu suluissa. Runojen suomennokset: Wili Leikola, Jari Sutinen ja Juhani Tikkanen.

Sumin lahdella / aallot särkyvät rantaan. / Yöllä, unessa / kuljen jälleen luoksesi, / muiden katseilta salaa (Fujiwara no Toshiguki)

Sinun vuoksesi / olin valmis uhraamaan / vaikka henkeni. / Nyt tahtoisin vain elää / pitkään sinun kanssasi (Fujiwara no Yoshitaka)

Yksinäisyys saa / minut pois majastani. / Ympärilläni / joka puolella näkyy / yhtä harmaa syysilta (Munkki Ryosen)

Aamunkoitossa / Uji-joelta haihtuu / yöllinen usva / Joka puolelta tulee / näkyviin pyydyksiä (Fujiwara no Sadayori)

Köynökset ovat / tiheänä peittäneet / syrjäisen majan. / Ketään ei näy, ei kuulu / vain syksy, se on tullut (Munkki Egyo)

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Ogura Hyakunin Isshu eli Sata runoilijaa, sata runoa

Koonnut Fujiwara no Teika (1162-1241)

Suomennos: Wili Leikola, Jari Sutinen ja Juhani Tikkanen

2005 Kolmen mutkan maja

Sivumäärää ei painettu julkaisuun

Lainattu kirjastosta

*

Lisää Japania ja perinteistä Kiinaa blogissa:

Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus – Japanin kansallisuskonto

Noudan vettä ja kerään polttopuita – Maallikko Pangin opetukset

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Japanilaista ja Japania käsittelevää kirjallisuutta blogissa –  kootusti listattuna: Japani

*

Blogitekstejä tulossa mm: Richard Jefferies: Sydämeni tarina, Peter Sandström: Äiti marraskuu, Hanna Storm: Kutsun itseni kylään ja Vanhan Japanin taruja.