Junichirō Tanizaki: Avain

”Tänään tapahtui outo asia. Olen viime aikoina lyönyt laimin mieheni työhuonetta ja menin iltapäivällä siivoamaan sitä, kun hän oli ulkona kävelyllä. Ja siellä oli lattialla, sen kirjahyllyn edessä jolle olin pannut narsissimaljakon – se avain. Saattaa olla, että se oli pelkkä sattuma. Ja kuitenkaan en pysty uskomaan, että hän oli pudottanut sen sulaa huolimattomuuttaan. Se ei ole ollenkaan hänen tapaistaan. Kaikkina näinä vuosina, joina hän on päiväkirjaa pitänyt, hän ei ole tehnyt mitään tämän tapaista.”

Avain oli erikoinen lukukokemus. Pelkäsin (?), että kyseessä olisi joko pehmopornoilua tai sitten reippaan rankkaa SM-meininkiä ja tällä en tarkoita Suomen mestaruutta. Siis ilmeisesti odotin aktikavalkaadia tavalla tai toisella sivu sivulta tai ainakin toimintaa joka johtaa siihen. Ja en oikeastaan edes tiedä, miksi näin luulin. En ottanut kirjasta paljoa ennakkoon selvää, koska halusin kokea lukemisen mahdollisimman välittömästi ilman erityisiä ennakkoinfoja. Ennakkokäsityksiä lukukokemukseen kuitenkin aina tarttuu. Joskus nämä voivat liittyä genreen ja joskus vaikka siihen, että jos kirjan kannessa lukee, että kirja käsittelee rohkeasti seksuaalisuutta, mainitaan päiväkirjat eroottisten toiveiden välittäjinä ja että kirja ilmestyessään (1956) kohahdutti japanilaista yhteiskuntaa ja päätyi puheenaiheeksi Japanin parlamenttiinkin, niin jotain villiä bakkanaalista irroitteilua sivuilta varmasti löytyy. Ja kyllä löytyikin, mutta psykologisemmalla tasolla. Aktit, tahtotilat, fetisismit ja halut on kuvattu, mutta osa hyvin peitellen ja osa täysin avoimesti, mutta silti niin, että ei jäänyt kioskikirjallisuustuntua. Asiat asioina. Toteaminen. Ja kaiken kaikkiaan kompleksinen tunteiden ja ajattelurakenteiden kuvaus.

Kirja sijoittuu Japaniin ja keskelle kaupunkikulttuuria. Kirja on julkaistu 1950-luvulla, jolloin Japanin talous alkoi kasvamaan hurjaa vauhtia. Ihmisiä muutti maaseudulta kaupunkeihin ja kaupungit kasvoivat nopeasti. Tätä yhteiskunnallista prosessia edelsi toisen maailmansodan jälkeinen miehitetty Japani, jonka kansa oli köyhyydessä kurjistunut ja joka samanaikaisesti kävi läpi suhteellisen voimakkaita yhteiskunnallisia ja mentaalisia uudistuksia miehitysvallan aikana.

Kirjan päähenkilöt ovat yhteiskunnallisesti suhteellisen korkeassa asemassa. Vaimo on saanut perinteisen kiotolaisen kasvatuksen, elää miehelle ja kodille. Mies on professori tai opettaja. Heillä on yksi aikuisuuden kynnyksellä oleva tytär, jota on koulutettu ainakin osittain länsimaisesti (ranskan ja pianonsoiton opiskelu). Länsimaalaistuminen ei kuitenkaan ollut Japanissa uusi ilmiö tuolloin, sillä se käynnistyi valtiollisena ohjelmana jo 1800-luvun puolella meiji-restauraation (1868) jälkeen. Kirja käsittelee naisen aseman vahvistumista toisen maailmansodan jälkeen.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä. Mies ja nainen Ikuko, jotka ovat aviopari. He kommunikoivat toistensa kanssa vapaammin päiväkirjojensa välityksellä. En halua hirveästi paljastaa kirjasta juonta tai loppuratkaisua. Kerron kuitenkin kirjan keskeisen kerronnallisen idean: Päähenkilöt kommunikoivat toistensa kanssa suoran epäsuorasti (!) päiväkirjojen välityksellä. Mies esittää päiväkirjansa sivuilla erilaisia toiveita heidän välisestä seksistä, joihin Ikuko lähtee aluksi vastahakoisesti mukaan. Lopputulos tästä prosessista ei lopulta ole miehen elämän kannalta onnistunut. Päiväkirjakommunikaatio on peli, joka ratkeaa toisen voittoon.

Avain kertoi minulle (seksuaalisesta) vallankäytöstä sekä japanilaisen 1950-luvulla elävän naisen suhteesta itseensä, seksuaaliseen haluaansa ja sukupuolen esittämiseen. Ikuko kirjan tarinan päätyttyä on etääntynyt ajan perinteisestä aviovaimon roolista. Ikuko löytää oman eroottisen minänsä ja halunsa toteuttaa sitä. Tämä tapahtuu hänen murtautuessa vähitellen ulos niistä mielikuvista, joita hänellä itsellään on naiseudesta. Kirja kertoi minulle myös petoksesta ja aviopuolisoiden kohtaamattomuudesta fyysisesti ja henkisesti. Lukijana tulin pohtineeksi myös romanttisen rakkauden merkitystä. Ikuko meni naimisiin, koska uskoi hänen vanhempansa pitäneen sitä järkevänä ratkaisuna.

Päiväkirjamuoto oli kiinnostava ja toimiva keino kuvata kahden päähenkilön ajattelua ja tunteita. Lukija ei voinut olla varma ovatko päiväkirjamerkinnät aitoja tai siis onko niiden kertoja luotettava. Jotain selviää kirjan lopussa tästä kyllä, mutta mielestäni kaikki epäselvyydet eivät ratkea. Tyttären rooli tarinan edetessä kehittyy hyvin kummalliseksi hänen vanhempiensa välisessä pelissä. Kirjassa on myös avoin loppu, joka jättää tilaa monenlaisiin tulkintoihin ensinnäkin Ikukosta, mutta myös hänen tyttärestään sekä Kimura – nimisestä miehestä, avioparin tuttavasta, joka tulee mukaan parin elämään.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Junichirō Tanizaki: Avain

1956 (Kagi), suomennos 1961 Tuomas Anhava

Tammi

140 sivua

Kirja omasta hyllystä kotikirjastosta

*

Helmet-lukuhaaste 16: Kirjassa luetaan kirjaa

Helmet lukuhaaste 2018

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Ullan Luetut kirjat

Mainokset

Ystävänpäivän lukumaraton

Lukemista 24 tuntia putkeen, vapaalla tyylillä ja tauot lasketaan tuohon vuorokauden tuntimäärään. Miksei?

Pari vuotta sitten olin mukana vastaavassa lukuhaasteessa: Lukumaraton 24H. Silloin meni lukuhommat paremmin ainakin sivumäärällisesti, sillä tuli luettua reilusti yli 1000 sivua.

Mitä tapahtui, Heidi? Olet kirjafani, lukuihmisiä, biblionörtti. Pois turha lukukireys! Hyvin meni tälläkin kertaa. Ilon kautta: luin pääosin kiinnostavaa kirjallisuutta ja samalla kolme hyllylämmittäjääkin.

Luin Fernando Pessoan valikoidusti kootut runot: En minä aina ole sama loppuun, Tove Janssonin Muumipapan urotyöt, Junichirō Tanizakin Avaimen ja Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan. Siis reilut pari sataa sivua runoutta, lastenkirjan ja japanilaista psykologista pienoisromaanikerrontaa. Sivumäärä: 547.

Pessoan kootut olin aloittanut jo aikaisemmin ja sain sen nyt päätökseen. Proosarunollinen runoreaktio tulee blogiin myöhemmin. Vaikutuin ja todenäköisesti jäin fiilistelemään joitakin runoja pidemmäksi aikaa. Ja harmittelen, että kyseessä oli kirjaston kirja. Olen paikallisen kirjaston viikottain vakiasiakas, mutta olisi tämä kirja kiva löytää kotikirjastostakin. Jos jollakin on kyseinen teos vapaana myyntäväksi tai tiedätte jonkun, jolla kirja vapaana jatkamaan matkaa tai jos näette tämän jossakin myynnissä, niin viestiä vain minulle päin (kosminenk ät gmail.com).

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina eteni myös runomuodossa kuvaten kertojan kokemusmaailmaa vaimona ja äitinä elämäntilanteessa, jossa puoliso on alkoholisti. Vahvaa tekstiä. Tove Janssonilta olen lukenut pari muumikirjaa aikaisemmin ja täytyy valitettavasti todeta, että Muumipapan uroteot ei kolahtanut. Jotakin puuttui. En tiedä mitä, mutta jotakin. Hauska lukukokemus kuitenkin. Suosikkihahmokseni nousi kummitus, joka peilasi todellisuutta niin kiinteästi omasta näkökulmastaan, että hänen heittonsa dialogeissa lähenteli absurdismia. Luin maratonin aikana myös yhden romaanin, Tanizakin alunperin 1950-luvulla julkaistun Avaimen (suomennos 1961, Tuomas Anhava, Otava). Ennakkoluuloni/pelkoni oli pehmopornoinen, mutta sitä tämä psykologinen pienoisromaani ei (onneksi) ollut. Kirjoitan Avaimesta blogiin myöhemmin lisää. Vaikuttava lukukokemus, hämmentävä, seksuaalisen vallan ja perinteisen japanilaisen ja länsimaalaisuuden kohtaamisen kuvaus. Pieni kirja, painava sisältö erityisesti kerronnallisin keinoin rakennettuna tunnelmana.

Olen tottunut lukemaan kirjani pätkissä ja minulla on usein 2-3 kirjaa kesken samanaikaisesti. Maratonin päätteeksi tulin todenneeksi, että saattaa olla aika käydä optikolla ja olen syyllinen kissojeni lellimiseen eksessiivisin määrin.

”Mitä täällä pitää tehdä, että saa huomiota?” Kirjakissa Hilman muuvsit ovat huomiota herättäviä.

Ystävänpäivän lukumaratonin käynnisti Kirjavaras (Kirjavarkaan tunnustuksia)

Lähtisinkö uudelleen mukaan lukumaratonille? Miksei.

*

Teksti ja kuva(t): Heidi Kusmin-Bergenstad

Ystävänpäivän lukumaraton:

Sivumäärä: 547

Luetut kirjat:

Fernando Pessoa: En minä aina ole sama

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Junichirō Tanizaki: Avain

Märta Tikkanen: Vuosisadan rakkaustarina

Piia Leino: Taivas

Minkälaista on elämä vuonna 2058? Aika randomilta tuntuva vuosiluku. Siihen on 40 vuotta. Otetaan uudestaan: minkälaista on elämä 40 vuoden kuluttua? Tuntuu pitkältä ajalta. – – – Minkä ikäinen olet 40 vuoden kuluttua?

Jatketaan.

Missä tai minkälaisessa elämäntilanteessa voisit kuvitella itsesi olevan 40 vuoden päästä? Minä olen toivottavasti eläkkeellä ja toivottavasti elämäni olisi vielä omani henkisesti ja fyysisesti. Lisäksi toivoisin olevani suhteellisen toimivassa balanssissa eletyn elämän ja nykyhetken kanssa.

*

Piia Leino on kirjoittanut dystopian, joka sijoittuu vuoteen 2058. Sen nimi on Taivas. Kuulostaa aika ihanalta. Dystopiat harvemmin ovat. Ne ovat utopioiden pahoja veli- ja isäpuolia. Jos utopia on unelma, niin mikä dystopia on?

Dystopia saa luovan energiansa nykyhetkestä. Kirjan sisäkannella Anna Kivekäs (Kustantamo S&S) kuvailee Suomen yhteiskunnallista tilannetta marraskuulta 2017. Joulu on tuloillaan ja sataa vettä jatkuvasti. Tavaroiden hankintaa, rauhan kaipuuta, kiky-kuvioita (muistatteko vielä kikyn?), nousukautta innovoiva Suomi. Yliopistoissa tapahtuu laajoja tutkintouudistuksia, sillä tieteenaloja arvotetaan niiden hyödyn näkökulmasta. Kuka arvottaa tieteenalat hyödyllisyysjärjestykseen? Miten hyöty määritellään? Mitkä ovat kriteerit hyödylliselle tutkimukselle? Hyödyllistä kenelle? Miten hyödyllisyys mitataan? Ja niin edelleen. Virtuaaliset todellisuudet ja älypuhelimet vievät aikaa läsnäololta toisten ihmisten kanssa. Virtuaalinen kasvokkain kohtaaminen ei ole riittävää kohtaamista. Nappia painamalla kasvot voi sulkea hetken mielijohteesta. Ihmiset eivät koske toisiaan vaan konetta näissä kohtaamisissa. Haetaan mielipiteitä, näkemyksiä ja myös riitaa niiden kanssa, jotka eivät ajattele samalla tavalla. Nokkela näpäytys on liikenteen keltainen valo. Painatko kaasua vai pysähdytkö? Ajatukset vaihtuvat ja oma ymmärrys lisääntyy tiedon lisääntyessä ja inhimillisessä kohtaamisessa. Mitä ne ovat? Samaan aikaan meremme täyttyvät muoviroskalla. Ekosysteemimme lähtökohdista keskeinen tukehtuu muoviin. Poliittinen ilmapiiri Suomessa on kiristynyt. Ihmiset ovat epävarmoja, epätietoisia ja pahimmillaan epäinhimillisiä.

Taivas on onnellinen tila niille, joille todellisuus on toisteista suorittamista ja tulevaisuus on jotain, miltä ei odota mitään, ei mitään erityistä eikä oikeastaan sitä tavallistakaan. Ei parempaa ainakaan. Asiat menevät vain huonompaan suuntaan. Hullu maailma. Joukossa tyhmyys tiivistyy. Ihan sama. Haluan nukkua ikävien tunteiden ja näkyjen yli.

Taivas on dystopia. Leino kertoo ja kuvailee kahden ihmisen kohtaamista ja vaihtoehtoja luomassaan fiktiivisessä todellisuudessa, joka pohjautuu monille nyky-yhteiskunnasta tunnistettaville asioille: kiristynyt ilmapiiri yhteiskunnassa, vastakkainasettelut, reaktiot maahanmuuttoon, köyhyys ja epätasa-arvo. Rakennusaineina ovat ihmisten heikkoudet ja vahvuudet niin hyvässä kuin pahassa.

Dystopian vuonna 2058 ihmiset elävät harmaassa maailmassa, jossa on kourallinen vaihtoehtoja ja hirttosilmukka niille, jotka poikkeavat totalitaarisen valtiomallin linjasta. Politiikka ja poliittinen tai yhteiskunnallinen vallankäyttö eivät kiinnosta kansalaisia.

Tämä ei voi olla totta Suomessa 40 vuoden päästä vaan se voisi olla totta. – – – Tämä on yksi dystopioiden kiehtova piirre. Onko se uskottavaa, on kiinni lukijan mielikuvituksesta. Dystopia ohjaa lukijaansa katsomaan ympärilleen: missä olemme ja missä voisimme olla nykyisen tilanteen kehittyessä? Mitä historia voi kertoa meille?

Minulle jäi melko kutkuttavalla tavalla avoimeksi, onko Leinon dystopiassa toiveikas lopetus vai siirryttiinkö uudesta dystopiasta toiseen? Siirryttiinkö flegmatiasta täystuhon alkuaskelille? Ovatko ihmiset vihaisia herätessään unesta, kun näkevät mihin he ovat alistuneet? Ja jos ovat niin miten he kanavoivat vihansa? Ketkä toivovat rauhaa, ketkä kutsuvat sotaan? Ketkä haluavat hajottaa, ketkä rakentaa? Mitä rakennetaan? Kenen arvoille rakennetaan? Miksi tällainen kahtiajako mahdollisuuksissa? Dualistinen ajattelu on polttoainetta. Olisiko parempi kysyä mille arvoille rakennetaan?

Minulle parhaat ja kiinnostavimmat dystopiat kuvaavat yksilöiden kautta jotain meistä ihmisistä, miten toimimme ja mikä meitä motivoi. Tai laajemmin: mikä tekee ihmisestä ihmisen?

holmberg- maantiehämeessä-helteinenkesäpäivä-1860

 

*

Teksti ja kuva (kirjasta): Heidi Kusmin-Bergenstad

Maalauksen kuva: Gustaf Werner Holmberg: Maantie Hämeessä (Helteinen kesäpäivä) (1860). Lähde: Europeana Collections, Kansallisgallerian julkaisema, lisenssi CC.BY 4.0 ja CC0.

*

Piia Leino: Taivas

250 sivua

Kansi: Jussi Karjalainen

Kustantamo S&S 2018

Arvostelukappale

Helmet-lukuhaaste 36: Runo on kirjassa tärkeässä roolissa