Vergilius: Georgica

Koin lukeneeni maanviljelysopasta, jossa oli poliittinen taustasävy ja poeettinen pyrkimys. Georgica on rikas kuvaus aikansa (1vs.eaa) tiedosta, mitä tulee luontoon, maanviljelyyn, karjan- ja mehiläistenhoitoon, meteorologiaan, astrologiaan, astronomiaan, maantietoon, mytologiaan, uskontoon…

Teivas Oksalan ja Maija-Leena Kallelan kirjoittama johdanto kuvaa Georgicaa esteettis-kirjalliseksi opetusrunoelmaksi. Se kertoo maaseudun ihmisten töistä ja vuodenkierrosta, mutta poeettisuudellaan ja taustaideologialtaan nostaa sen tavanomaisesta opaskirjasta eepokselliseksi. Johdanto itse asiassa kertoo paljon muutakin merkittävää Georgican taustoista ja vaikutushistoriasta. Esimerkiksi vielä keskiajalla siitä otettiin oppia maanviljelykseen. Ja jotain se edelleen opettaa lukijalleen. Oli kiinnostava huomata, että osa kirjan tiedoista on edelleen ihan käypää tänä päivänä kuten kiertoviljely, mutta oli myös paljon ainesta, joka nykytiedon mukaan ei enää päde (mehiläisparvea johtaisi kuningas). Tällaiset johdannot ovat ilo lukea varsinkin, kun kyse on teoksesta ajalta, joka on niin etäinen omastamme.

Kirjaan kuuluu kaksi suomennosta: runosuomennos ja proosasuomennos ja niitä seuraa Georgican latinankielinen teksti. Itse Georgica puolestaan jakaantuu neljään kirjaan. Ensimmäisessä käsitellään kyntötöiden perusteita, kalenteria ja sääolosuhteita. Toisessa kirjassa aiheena ovat hedelmäpuut ja viinin viljely. Kolmannessa kirjassa huomion saa karjan hoito. Neljäs kirja käynnistyy mehiläistenhoidon esittelyllä, kertoo bugoniasta ja siihen liittyvästä taustatarinasta. Bugonia on rituaali, jonka uskottiin herättävän eläimen ruhosta oikeissa olosuhteissa eloon mehiläisiä. Bugoniaa esitellessään Vergilius tulee kertoneeksi Orfeuksen manalamatkasta, joka lienee Georgican tunnetuin osuus tänä päivänä.

Georgican jokainen kirja alkaa ja päättyy rukouksilla ja ylistyksillä, milloin keisarille, Vergiliuksen tukijalle Maecenaalle (vrt. mesenaatti) tai jumalille kuten Bacchukselle. Lisäksi kirjassa on oma laajemman narratiivin tuntu, jossa on poliittinen tai muu ideologinen taustahämy. Lukijaa muistutetaan Julius Caesarin murhasta ja sitä seuranneesta kansalaissodasta, Octaviuksen ylistämisestä (Rooman ensimmäinen keisari Augustus, Julius Caesarin adoptiopoika) ja laajoista rutoista, jotka ovat tuhonneet ja voivat tuhota talonpoikaisen idyllin. Neljännessä mehiläisiä kuvaavassa osiossa minun silmääni osui melko runsaasti allegorisuutta ihannevaltiosta. Sillä on yksi (jumalallinen) johtaja, selkeä tehtäväjako ihmisryhmien kesken ja kansalaisten ahkeruus on kunniallinen asia valtion jäsenten yhteiseksi hyväksi. Tämä kaikki luultavasti sopi hyvin Rooman keisarille ja roomalaiselle eliitille.

Georgicaa voi lukea myös toisin tai monin eri tavoin ja se teki siitä minulle kiinnostavan lukukokemuksen.

Georgica ylistää maanviljelyä ja maaseutua suhteessa kaupunkikeskuksiin, joissa Vergiliuksen mukaan politikoidaan, lähdetään sotimaan, käydään kauppaa, hankitaan turhakkeita ja joissa on arkistoja (!!). Maaseudulla ihminen ei hänen mukaansa ole hankalien poliittis-sosiaalisten verkostojen osanen vaan itsellinen toimija, jonka menestys riippuu hänen omasta työstään (ja tietysti myös hengellisistä asioista). Tällä vapaudella on kuitenkin hintansa. Maaseudulla elämä on raskasta. Töitä on tehtävä aamusta iltaan koko vuodenkierron ajan. Talvikauden aikana ihminen voi hetken levätä, kunnes hänen on taas ryhdyttävä raskaaseen fyysiseen työhön.

Vergilius on minulle kirjailijana ollut poliittinen ja kantaaottava. Hänen pääteoksensa (jälkipolvien mukaan) on Aeneis, jonka voi nähdä Rooman olemassaolon ja ensisijaisuuden esityksenä. Jopa Vergiliuksen pastoraalirunous (suom. Bucolica/Paimenlauluja/Paimenrunoja) ei taipunut pelkän maaseutuidyllin ja arkadiamaisen tilahengailun ylistämiselle vaan on kantaaottavaa. Vergiliuksen paimenrunoudessa tuodaan esille esimerkiksi maaseudun muuttuminen poliittiseksi pelinappulaksi tai osaksi keskuskaupunki-johtoista toimintaa, kun Rooman sotaveteraaneille pakkoluovutettiin maatiloja.

Georgica saattaa kuiskia ja flirttailla pastoraalirunouden kanssa, jossa luonnonympäristö on ihanne vastakohtana kaupunkielämän vaatimuksille, mutta minulle Georgica ei ole tyylipuhdas luonnon ylistys vaan ihmisen luontosuhteen kuvaus. Georgicassa luonto kuvataan rikkaana, mutta on aina silti ensisijaisesti hyötyarvollinen ihmiselle. Ihminen kultivoi sitä ravinnoksi, suojaksi, vaatteiksi ja iloksi (viini).

*

IMG_0710

*

Teksti ja kuva: Heidi / Kosminen K

*

Vergilius: Georgica

Publius Vergilius Maron eli vuosina 70 – 19 eaa

Suomennos: Teivas Oksala ja Päivö Oksala

Johdanto ja selitykset: Teivas Oksala ja Maija-Leena Kallela

2020

Gaudeamus

Kansi: Jukka Aalto

400 sivua

*

Kirja on arvostelukappale kustantajalta

*

Lisää antiikkia blogissa:

Tacitus: Germania

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Sofokles: Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra

Samuel Beckett: Sanoinkuvaamaton

Miten kuvata kirjan jättämää jälkeä? Minkälaisia ajatuksia kirja minussa herätti? Miten koin Sanoinkuvaamattoman?

Ensimmäinen virtuaalinen jälki päivittyi Instagram-tililleni: 

 

Lukemisen jälkeinen tila

Täytyy jatkaa ei voi jatkan hiljaisuudessa                           

ovi ovi ovi

Tarinani ovi hiljaisuudessa täytyy jatkaa

 

Kirja alkaa:

”Missä nyt? Milloin nyt? Kuka nyt? Itseltäni sitä kysymättä. Sanoa minä. Siihen uskomatta. Kysymyksiä, oletuksia, sanoa niitä siksi. Mennä eteenpäin, sanoa sitä menemiseksi, sanoa eteenpäin. Voiko olla, että yhtenä päivänä, näin sitä mennään, en lähtenytkään mihinkään, vaan pysyin aloillani, missä, sen sijaan että olisin vanhan tavan mukaan lähtenyt ulos ja viettänyt päivän, myös yön, mahdollisimman kaukana kotoa, ei se ollut kaukana. Ehkä se alkoi näin.” 

Kirja ei ole koolla pilattu. Noin 185 sivua inessiivistä pölinää epätilasta. Puhujasta tai äänestä tai minästä ei voi olla varma. Joku se on, mutta missä, milloin, mikä, miksi, miten jne-jne. En tiedä miksi olisin edes kiinnostunut ihmisestä puheen takana. Olen kiinnostunut vain puheesta. Onko kuitenkaan näin? Hanakasti nimittäin etsin ihmistä, vaikka kieli rikkoi polkuani toistamiseen tuoden aina uusia esteitä ja sokkeloittaen kulkuani. 

Etsin kirjan ihmistä. Ainoa ääni, joka on – vai onko? Onko hän moniääninen? 

Oli myös hetkiä, jolloin mietin, voisiko kirjan minä olla kirjailija itse. Onko tässä Samuel Beckett ihan Samuel Beckettinä kommentoimassa aiempia kirjoituksiaan? Sanoinkuvaamattoman tekstimassan seassa lukija kohtaa Beckettin aiempia kirjallisia hahmoja. Heistä Molloy ja Malone (kuolee) kuuluvat ”väljään trilogiaan” Sanoinkuvaamattoman kanssa. Sanoinkuvaamaton on trilogian viimeinen osa. Silti itsenäinen. Malone (kuolee) on toinen osa. Sanoinkuvaamattoman maailmassa Malone vaikuttaa tyhjältä kuorelta, hengettömältä kappaleelta, joka kirjan alkupuolella kiertää jonkinlaista kehämäistä liikerataa paikoillaan olevan minän ympärillä. Tuossa epätilassa ei tunnu tapahtuvan mitään muuta kuin kappalemaisuuksia leijumassa tai kulkemassa omia liikeratojaan. Tämä tekee kirjan alkupuolesta epämukavalla tavalla kauhunomaisen. Rakoilevaa subliimin tuntua. Surrealistista kauhua, joka tekee mielen levottomaksi. 

Mutta onko Sanoinkuvaamaton Beckettin henkilökohtainen ääniraita itsestään kirjailijana reflektoimassa aiempaa tuotantoaan ja kirjoittamista (prosessina)? Olenko edes kiinnostunut jatkamaan tätä ajatusta eteenpäin? En halua kaventaa kirjaa tähän yhteen viitekehykseen. Heitän kysymykseni ilmaan. (Mitä niille tapahtuu painovoimattomassa tilassa?)

Mutta jos en halua määritellä kirjaa, niin miten voin siitä ylipäätään kirjoittaa? Miten kirjoittaa siitä, josta ei voi kirjoittaa? Voinko määritellä lukukokemukseni? 

Tästä lähtee oma inessiivinen pölinäni. 

Koin Sanoinkuvaamattoman jonkinlaisena monologina, mutta en kuitenkaan. Puhuja ei vaikuta eheältä kirjalliselta hahmolta. Hänen ajattelunsa ja minuutensa rajat vaikuttavat olevan irrallaan ajasta ja paikasta. Minä on, joka puhuu, mutta minä on yhtä aikaa rajallinen (määrittelee itseään väite- ja kieltolausein) ja rajaton (tai oikukas, irrallinen, lipevä, välinpitämätön…). Onko hän olemassa muuten kuin sanoissa? 

Lukemisen edetessä ja tyhjiön hiipuessa taustalle, lukija kohtaa Mahoodin ja Wormin. Näiden kahden läsnäolossa minä tuntuu käyvän dialogia (itsensä kanssa) olemassaolonsa rajoista ja olemassaolonsa sisällöstä. Mitä hän on, mitä hän ei ole, mitä jokin toinen on. 

Kirjasta jäi minulle vaikutelma jatkuvien muodonmuutosten kuvauksena. Lukijan yhtenä tehtävänä voi olla pyrkiä luomaan järkeä jatkuvien muodonmuutosten syihin ja kulkusuuntiin, mutta itse koin ne pääosin vapaana assosiaationa. Ajatus on todellinen siinä hetkessä, kun se tulee ulos. Ajatus on todellinen siinä hetkessä, kun se saa kirjallisen muotonsa kirjaimina ja kirjainjoukkoina, joita kutsumme sanoiksi. Jupisen: haluan paeta merkityksenluontia ja merkityksenantoa kirjan lukukokemuksen äärellä. Miksi tässä kirjassa pitäisi olla järkeä? Tämä ei ole millään muotoa perinteinen lukuromaani. 

Nuo muodonmuutokset tapahtuvat erilaisina tilamuutoksina ja minä on jatkuvan itseprosessoinnin liikkeessä. Lukijalle tämä näyttäytyy kielen, äänenpainojen, miljöön, rytmin, tunnelman, puhujan mielialan jne jne muutoksina. Minän ajatukset pujahtelevat, vellovat, jumittavat, katkeavat, pinnistelevät, kiitävät, katoavat lukemisen edetessä. Minän mieli käy läpi metamorfooseja, muovautuu sanojen ja kaikenlaisten asiantilojen lisääntyessä. 

Tulin lukemisen aikana miettineeksi, kuinka kieli luo tai tuottaa todellisuutta ja minuutta. Ja pohdin, että onko jotakin olemassa, jos sillä ei ole sanaa tai jos sitä ei ole kielen avulla todettu, annettu ilmiasua, muotoa, syytä olla olemassa? Onko olemassa vasta kun on nimetty, sanallistettu, kielellä tehty eläväksi. 

Ja edelleen… Etsin kodin kirjahyllyistä Stephen C. Levisonin kirjan Pragmatics. Ajatukseni jäivät jumittamaan puheaktiin, puheaktiteoriaan, -teorioihin. Mieleen pinnistää myös looginen positivismi ja Wittgenstein. Mikä hänen kuuluisa lausahduksensa olikaan? 

Mutta hetkisen pituinen paluu kirjan tilakokemukseen. Se oli minulle vahva. Se ei ollut paikan kokemus vaan tilan. Paikka kirjan sivuilla tuntui muistojen herättämältä, mutta tila ja sen sisällä oikukkaan metamorfoosinen minä oli äänessä. 

Välillä lukija kulkee surrealistisessa kauhuntilassa, josta vaikutelmaksi jää, että kappaleet (minä ja muut attribuutteineen) liikkuvat tyhjiössä. Kelataan avaruutta ja kelataan, että kulkeeko siellä mikään vai miten se avaruus sitten toimikaan. Välillä ollaan henkisesti ja fyysisesti varjoisalla kadulla ja nähdään groteskeja kuvia. Ja kirjan puolen välin hujakoilla tai sen jälkeen kohdataan Madeleine, josta käynnistyy tekstimassajakso, jossa minulle oli kaikuja Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä – kirjahirviöstä. Kenties ei ole sattumaa, että Madeleine on kirjassa. Toki ei leivoksena vaan liitettynä rakkauteen jollakin tavalla. Jotain epämääräistä. Jotain. Epämääräistä kirjassa on paljon. Lukija joutuu töihin. 

Kirjassa ihminenkin on kappaleina. Osista ei tunnu kuitenkaan muodostuvan kokonaisuutta. Levoton ajattelun liike kenties syynä tähän. Ihminen on kuitenkin osia. Usein mainitaan silmät, suu, kädet, jalat, peniskin pari kertaa, korvat.  Ja tämä kaikki tapahtuu kiperän synteesejä muodostumattoman jupinan kautta. Minä esittää jonkin teesin ja samalla kieltää sen tai esittää jotakin vastakkaista ja synteesi jää uupumaan. On ja ei ole. Ei ole on ei ole on on ei ei ole on. Tämä ajatuksellinen kliimaksittomuus toi kirjaan energiaa, joka ajoi minut lukemaan kirjaa eteenpäin. Minua kiinnosti tietää, kuka on tämä minä, joka kirjassa on. (eih!) Mitkä ovat hänen fyysiset ja henkiset rajansa? Mikä on hänen historiansa? Minne hän on menossa? Hänen ajallinen sijaintinsa. Onko häntä olemassa? Miksi, missä, miten hän olemassa? Olin lukemisen aikana sittenkin kiinnostunut ihmisestä. 

Sanoinkuvaamattomassa toistetaan paljon. Ikään kuin rakennettaisiin jotain kehää (hermeneuttista?). Välillä vaiettiin vain siitä, mistä ei voida tietää tai puhua. Välillä tuntui kuin minä on olemassa vain siksi, että hän ajattelee. Jotain silti etsittiin. Jotain hahmotettiin lukuisien negaatioiden kautta. Ikään kuin sanottaisiin sanomatta mitään varmaa yhtään mistään. Minkälainen ihmiskuva tämä on? Minkälainen kuva tämä on yhtään mistään? Miksi mitään ei sanota varmuudella? Ei ole mitään stabiilia, pysyvää – kulttuuri ja ihminen ovat liikkeessä. Hegemonia ei ole totuus. Tyhjän päällä oleminen? Mikä on perusta? Ja niin edelleen. Kuinka modernia vai postmodernia vai postpost ja niin edelleen. 

Ikkunat ja ovet olivat läsnä. Pako ja ulospääsy. Siirtyminen toiseen tilaan tai kenties jopa paikkaan. Ja musta ja harmaa olivat läsnä. Ja hiljaisuus. Loppua kohti tunnelma valoistui tai keveni. Alun kappaleiden liikkeet, groteskit kuvat ja sen sellaiset katosivat ja minä vaikutti löytävän muotonsa tai ainakin jonkin mahdollisuuden jonnekin jostakin ulos tai jotain ovi ovi ovi. 

Mietin kirjaa lukiessa ajattelun ja ajattelun kulun imitointia. Olen joskus aikaisemmin tuonut blogissa tai jossakin esille sen, että kuinka moni ihminen ajattelee kokonaisia lauseita? Sanoinkuvaamattomassa kenties imitoitiin ajattelun tilamaisuutta ja prosesseja, niiden lainehtivuutta, kietoutuvuutta, sinkoiluvuutta, palaisuutta, katkonaisuutta, nimettömyyttä, sanoinkuvaamattomuutta. Jotain jotain. Ovi. 

Sanoinkuvaamattomaksi yllättävän paljon sanoja kuvaamaan sanoin mikä sanoinkuvaamaton tila on. Hakee eksaktia tai sitten pakenee sitä, fluidinen minä alati muutoksessa, itsetarkkailu. Toistan. Itsetarkkailu. Ihminen on kiinnostunut itsestään.

Levoton tyhjä tila ja millä sen täyttää. Ajaton tila, tietoisuuden monologi. Onko olemassa seurauksia, jos ei ole aikaa? Jos sanoissa on vain nyt sillä hetkellä, kun sen lukee? Onko olemassa seurauksia? 

Lukeminen tekona. Miksi luen tätä? Tai miksi luin tämän? Miksi luit tämän? Miksi luet tätä?

Lopun keveyteen liittyi myös kohinan ja hälyn vaimeneminen ajattelussa. Kun Mahood ja Worm ovat poissa, alkoi tyynempi ja selkeämpi loppujakso. Vain minä, vain ovi. 

 

1222DBD2-36EE-4AA2-99F0-BCAA5CC8A1CF

Teksti ja kuvat: Heidi / Kosminen K

 

Samuel Beckett: Sanoinkuvaamaton

1953

Teos 2018

Kannen suunnittelu: Jenni Saari

185 sivua

 

Kirja kustantajalta 

 

Tekstissä mainittu kirja

Stephen C. Levison: Pragmatics (Cambridge University Press, 1983/2011)

 

Lisää jotain tällaista blogissa: 

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

Deborah Levy: Hot Milk

Kirja sijoittuu lähimenneisyyteen vuoteen 2015. Tapahtumapaikkana toimii Almería eteläisessä Espanjassa. Kirjan päähenkilö on:

 

”Name: Sofia Papastergiadis

Age: 25

Country of Origin: U K

Occupation:                                        ” (s. 3)

 

 

Miltä tuntuu, kun ei ole varma, miltä tuntuu? Tai miltä tuntuu, kun ei ole varma, mitä muut odottavat miltä pitäisi tuntua?

 

 

Kirja on lyhyt. 218 sivua. Lyhyitä kappaleita. Jokaisessa kappaleessa tapahtuu yksi merkittävä asia Sofian elämänpiirissä yhden vuoden tai yhden kesän aikana. Sofia elää äitinsä kanssa. Ja äiti elää Sofiassa. Sofian äiti ei kykene kunnolla kävelemään ja hänellä on pillereitä moniin vaivoihin. Äiti tarvitsee Sofiaa. Tarvitseeko Sofia äitiä?

 

Sofian isä asuu synnyinmaassaan Kreikassa. Hänellä menee hyvin. Jumala on suosinut häntä. Hänellä on omaisuutta. Uusi vaimo on vain muutaman vuoden Sofiaa vanhempi. Heillä on myös tytär. Sofia on täti.

 

Sofia on antropologi. Hän on kahvilatyöntekijä. Hän tekee artesaanikahveja. Asiakkaat uskovat hänen myös leipovan. Hän on kirjoittanut kahvilan yläpuolella olevan väliaikaisen asuntonsa seinälle tekstin Margaret Meadilta:

 

”I used to say to my classes that the ways to get insight are: to study infants; to study animals; to study primitive people; to be psychoanalysed; to have a religious conversion and get over it; to have psychotic episode and get over it.” (mm. s. 24)

 

Kirja keskittyy itseään tai elämäänsä hakevaan Sofiaan. Hän on Espanjassa. Äiti on kiinnittänyt talon, jotta on rahaa maksaa espanjalaisen klinikan hoitokulut. Jalat on saatava kuntoon. Kukaan muu lääkäri ei ole aiemmin onnistunut auttamaan rouva Papastergiadista. Sofia toimii äitinsä hoitajana, tukihenkilönä ja silloin kun ei tee tätä, hän viettää aikaa ja tapaa ihmisiä.

 

Mitä ihmisiä? Ihmisiä, joiden kanssa hänelle kehittyy ihmissuhde, kiintymyssuhde, seksisuhde, suhde, jota on vaikea määritellä. On villi saksalainen Ingrid ja on se ystävällinen mukava nuori mies rannalta. Tapahtuu väärinymmärryksiä, väärinkiertymiä suhdekehityksissä. Tapahtuu kohtaamisia, jotka pakenevat samalla hetkellä, kun ovat ilmenneet. Onko rakkautta vai onko mitä? Sitä voi lukija pohtia.

 

Ajattelen lukemisen jälkeen Sofiaa. Mikä estää häntä olemasta oma itsensä? Mikä tai kuka(kohan) estää häntä elämästä omaa elämäänsä? Miksi Sofian tarvitsee olla rohkea ja tehdä rohkeita asioita, jotta häntä arvostettaisiin enemmän? Mitä vikaa on antropologiassa? Miksi Sofian isä on niin etäinen (kusipää)? Mikä ihmisiä vaivaa, kun he eivät voi olla toisilleen rehellisiä? Mitä Sofia häpeää? Mitä hän pelkää? Miksi hänen pitäisi olla eheä fiktiivinen päähenkilö?

 

Kirjan tunnelma oli… Sofian tunneilmaisu oli… Sofia ajatteli asiasta x… Ingrid ja Sofia…? Ja kertoihan kirja myös äidin ja tyttären suhteesta sekä nuoresta naisesta elämänsä liminaalitilassa.

 

”I am Sophie, but Sofia is my Greek name.” (s. 36)

 

Mietin kirjan otsikkoa. Kysyn: milloin maito on kuumaa?

 

Kirja räjäytti myös intertekstuaalisen pankin, josta selkeimpänä lensi meduusoja ja kumma kyllä myös David Bowien Major Tom. Paljon oli ladattu myös kirjan henkilöhahmojen nimiin. Miksei kukaan kirjassa kuitenkaan kertonut, että Sofia tarkoittaa viisautta?

 

Haluan päättää tämän tekstin kertomalla suhteellisen epäyllätyksellisen asian. Tämä oli ensimmäinen kirja, jonka luin Deborah Levyltä. Ei jää viimeiseksi. Nainen osaa kirjoittaa.

 

IMG_0156

 

 

Teksti ja kuva: Heidi / Kosminen K

 

Deborah Levy: Hot Milk

2016

2017 Penguin Books

Kansi: Tamara Lichtenstein

 

218 sivua omasta hyllystä

 

Blogissa mm.

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Meri Kuusisto: Vuosi tavaratalossa

Jelena Tšižova: Naisten aika