Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput. – kirjoituksia romaanitaiteesta

Maailmojen loput. käsittelee romaanitaidetta keskiössä romaanien lopetukset. Kirja on jaettu viiteen lukuun. Neljässä ensimmäisessä kirjallisuusalan ammattilaiset Sinikka Vuola ja Tommi Melender käyvät keskustelua kirjallisuudesta, romaaneista, kirjoittamisesta ja romaanien lopetuksista. Viides osa kattaa sisälleen runsaan joukon parin aukeaman pituisia pienoisesseitä, joissa Melender ja Vuola avaavat joidenkin kirjallisuuden historiasta tunnettujen ja nykykirjailijoiden romaanien lopetuksia. Käsiteltävien joukkoon on mahtunut niin kotimaista kuin ulkomaista kirjallisuutta eri romaanigenreistä.

Luin kirjan useammassa palassa nauttien lukumatkasta. Nautin siitä, että pääsin lukemaan tekstiä, joka keskustelee kirjallisuudesta, antaa keskustelijoiden olla eri mieltä ja perustella näkemyksiään niin henkilökohtaisista näkökulmistaan kuin kirjallisuuden ja luovan kirjoittamisen tutkimuksen kautta. Keskusteluesseiden dialogisuus oli virkistävää kaikkien niiden monografioiden ja muun akateemisen tutkimuskirjallisuuden jälkeen, jota olen elämäni aikana lukenut aiheesta kirjallisuus. Lukutuntumakseni jäi, että Maailmojen lopuissa ikään kuin tieteellinen teksti olisi herännyt henkiin ja vinkannut minulle silmää: Heidi, kirjallisuudesta voi lukea myös esseemäistä tekstiä, joka kuitenkin antaa tietoa, mutta pakottaa sinut kyseenalaistamaan niin kirjoittajan kuin oman positiosi kirjallisuuden lukijana.

Alkupuolen esseiden vuorovaikutteisuus oli iso plussa kirjalle myös siitä näkökulmasta, että harvemmin innostun yksittäisen esseistin ajatuksista. Usein kun luen yksittäisen esseistin tekstejä niin mieleni tekee nurista joka toisella sivulla vastaan, vaatia lisätietoja tai perusteluja ja alistua toisteiseen havahtumiseen siitä, että miksi minun tulisi olla kiinnostunut yhden ihmisen ajattelusta siihen tai tuohon asiaan. Nyt Vuola ja Melender väittelivät ja etsivät yhteisiä tarttumapintoja romaanitaiteeseen. Roolini keskusteluesseiden lukijana oli reagoida heidän käymäänsä keskusteluun omasta lukuhistoriastani ja tietopohjastani käsin. Keskustelu hyvä, tietoa jakava luento hyvä, saarna tai puhe ei niin hyvä.

Melenderin ja Vuolan erimielisyys tai vastakkaisuus oli kirjan sivuilla melko vähäistä tai sitten en osannut lukea kaikkia hienosävyisempiä piikahduksia. Ja toisaalta tämä ei haitannut minua lukemisen aikana. En nimittäin usein jaksa myöskään lukea konfliktitekstejä (näytelmät erikseen), joissa kaksi ihmistä jankuttaa omaa asiaansa kohtaamatta toisiaan. Voin mennä sosiaalisen median joihinkin keskusteluketjuihin tai johonkin muuhun nettikeskusteluketjuun seuraamaan tämän tyyppistä antikliimaksista ihmisyyden sonnankaivantaa. Maailmojen lopussa tekstiä tuottivat ja keskustelua (siis keskustelua!) kävivät kaksi sivistynyttä ihmistä, joilla ei tuntunut olevat pakottavaa tarvetta kääntää toisen mieli omalle alisteiseksi. Kiitos dialogista!

Vaikka Maailman loppujen huomion kärki oli romaanien lopetuksessa, niin teksti avautui laajemmalle. Kirja toimi minulle esseekokoelmana kirjallisuudesta, kirjoittamisesta, romaaneista ja romaanitaiteesta. Lukeminen antoi minulle myös mahdollisuuden tarkastella omaa suhdettani romaanitaiteeseen, kirjoittamiseen(i) ja kirjallisuuteen yleisesti. Sain vahvistusta siihen, miksi pidän niin paljon runojen, näytelmien ja usein bestseller -listojen kärkisijoilta (Mitä Suomi lukee top 10 listaukset vuodelta 2018) puuttuvan proosan lukemisesta.

Pidän kielestä, muodosta ja ideoista tekstin takana. Olen melko kykenemätön samaistumaan romaanien päähenkilöihin saati heidän elämäntarinoihinsa, en saa usein kicksejä romaanin ajan kuvauksista (vrt. historialliset romaanit) ja vetävä tarina, joka jonkin sortin aristoteelisen kaaren mukaan sulkeutuu näppärästi lopussa on usein viihdyttävä, mutta kaipaan usein kirjalta myös jotakin muuta. Se, että kirjailija selittää minulle asioita tai pitää kädestä kiinni kuljettaessaan minua romaaninsa maailmassa on mukavaa, mutta harvemmin jättää minuun lukemisen jälkeen erityistä jälkeä. Vetävien tarinoiden tai kerronnan lisäksi epilogit, joissa katsotaan valoisaan tulevaisuuteen tai esitetään selkeä muutos päähenkilön aiemmasta kuvauksesta, ovat melko usein jonkin sortin antikliimaksi, joihin mieleni tekee reagoida joskus kuin Unelmien pelikirjan Pat (vaikka lukijoina kenties olemme erilaisia ;))

”Whatta F***! – Stupid Fucking Book”

Pidän siis lopuista, joissa on väljyyttä. Pidän kirjoista, joissa lukijalla on tilaa ajatella itse. Ilmeisesti pidän myös hankalista kirjoista,  joissa on avoin loppu, absurdi loppu, tiivistä merkityksen määrittelyä pakeneva lopetus. Minulle tuntuvat toimivan lukijan ilmaanheitto ilman vakuuksia, että painovoima hoitaa hommansa tai jos hoitaa, niin en voi olla varma, että laskeutuminen olisi turvallinen. Haluan proosalta dialogisuutta, jotta voisin kutsua kirjaa todella kiinnostavaksi. Haluan olla vuorovaikutuksessa kirjan kanssa.

Lukemisen aikana tulinkin siis ajatelleeksi, että sille on ehkä syynsä miksi viihdyn runojen ja näytelmien parissa. Runot ovat kiinnostavimmillaan irtaantuessa tilastaan ja antaessaan lukijalleen mahdollisuuden tutkia runoja, sanoja, säkeitä, rytmiä, vaikutelmia ja avaavat ajattelua, maailmaa, ihmisyyttä ja mitä milloinkin riittävän laajalla skaalalla. Runojen lisäksi pidän näytelmien lukemisesta. Näytelmissä antiikista ja nykyaikaan pidän erityisesti niiden muodosta, joka on pelkkää henkilöhahmojen dialogia ja voin itse kuvitella loput. Näytelmiä lukiessa huomaan usein toimivani ohjaajana. Toki poikkeuksiakin on. Esimerkiksi Eugene O’Neill tuntuu kuvaavan yksityiskohtaisen tarkasti erityisesti näytelmien alussa henkilöhahmoja ja miljöötä. Näytelmissä yleisesti voi joskus kyllä olla hieman puuduttavaa henkilöhahmojen intensiivinen konfliktisuus, mutta se on fiktiota, se on ideoita todellisuuden takana. Ja toisaalta kenties juuri tämä ihmiskohtaamisten räiske ja samalla tietynlainen ambivalenssi (epävarma?) tapahtumien etenemisestä kiehtoo minua näytelmissä. Pidän myös hyvin paljon antiikin tragedioiden lukemisesta. Olen lukenut Euripideen, Sofokleen ja Aiskhyloksen tragedioita moneen kertaan, Euripides on suosikkini. Antiikin Kreikan tragedioissa minua kiehtovat erityisesti niiden maailman riittävä outous verrattuna nykyaikaan ja muodoltaan ne ovat puolestaan niin tiiviitä, että havahdun usein toteamaan, että parhaimmillaan tragediassa ei ole mitään ylimääräistä. Itselleni kiinnostavimpia kotimaisia näytelmätekstejä ovat puolestaan mm. Laura Ruohosen Luolasto (2014) ja Pipsa Longan Lauluja harmaan meren laidalta – These Little town blues are melting away (2011). Niiden lukeminen tulee lähelle runojen lukemista.

*

Maailmojen loput sai minut tunnustamaan julki oman asemani lukijana ja rakkauteni kirjallisuuteen, jonka äärellä voin hengittää rauhassa. Kirjan pienoisesseiden kohdalla (viimeinen luku!) huomasin ajoittain jääväni hieman epämukavasti tyhjän päälle ja enkä nyt tarkoita sellaista vau-efektistä romaanilopetusta tai romaanitaiteen oikeasti kiinnostavaa lopetusta, vaan kirjan päättävä luku oli kenties hieman antikliimaksinen minulle. Olen lukijana ilmeisesti sellainen, että olisin halunnut syvempää käsittelyssä olevan kirjan pöllytystä tai tutkintaa, mutta ymmärrän miniesseiden pointin. Nyt pienoisesseet olivat nopeatempoisia variaatioita pääteemaan, jotka minun kohdallani valitettavasti hujahtivat nopeasti ohi. Jos edessäni olisi ollut nuotit, niin olisin saanut enemmän irti niiden lukemisesta (kuinka kumma ajatus). Kirjan pidemmät dialogiset esseet olivat puolestaan nektaria aivoilleni toimiessaan tiuha-ajatuksellisina pohdintoina aiheesta, johon suhtaudun paikoin hyvin intohimoisesti.

Kiitos kirjasta! Toivoisin, että Suomessa julkaistaisiin enemmän tämän tyyppistä esseekirjallisuutta: dialogia ja kirjallisuuskeskustelua.

*

img_1301

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta

2018 WSOY

Päällys: Martti Ruokonen

296 sivua

arvostelukappale

*

Muita kirjallisuus-aiheista materiaalia blogissa ja muita mainintoja

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Ari Hiltunen: Aristoteles Hollywoodissa

Laura Ruohosen Luolasto subliimina draamana

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (jonka lisäksi fenomenologisia pohdintoja kirjojen lukemisesta)

Veera Antsalo: Imago

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

 

 

 

 

Mainokset

Riikka Ulanto: Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille?

Riikka Ulannon absurdit ja nonsensenkin kanssa flirttailevat minuuttinovellit kokoelmassa Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille? käsittelevät joukon eri aiheita yhteiskunnan ilmiöistä ihmisen toimiin, televisiomeiningeistä sanataiteeseen. Kirjan sivuilla kohtaavat kaikenmoiset säätäjät toisensa taivaallisista enkelijoukoista maaseudun syviin riveihin. Ihmiset puhuvat rohkeasti omilla murteillaan ja jonkinlainen Kainuun läsnäolo huokui teksteistä ulos.

Kokoelma on jaettu useampaan otsikoituun osaan antaen viitteitä siitä mitä aihepiirejä kussakin osiossa käsitellään. Osien otsikot antavat myös kuvan Ulannon tyylistä ja asenteesta (asemoinnista) suhteessa tekstin aiheisiin. (Mitä tällä halusin sanoa on: novellikokoelma jakaantuu useaan osaan ja jokainen osa on otsikoitu. Otsikot kuvaavat mikä kunkin osion sisältö on ja millä asenteella ja tyylillä kirjailija on lähtenyt niissä työstämään novelleissa esiintyviä aiheita. Tuliko selkeämmäksi? Ottaisiko Kela, lakifirma tai poliitikko minut töihin? Minulla on selkeästi sana hallussa. Mikä on hallu?) Novellikokoelman osat ovat: Kääpiökuolema ja muita tapoja menehtyä, Antaumaaniset – ja muita varsin arvelluttavia tapauksia, Oi TV!, Väärillä urilla, Puutarhureita ja muita nyppijöitä, Lapsia ja niiden omistajia ja viimeisenä osana: Ilmiö sanatorio tai muuta taidetta.

*

”Ruokajuoma, juomajuoma, janojuomalukuromaani

Kirjoitin kirjoituskirjeen, joka sisälsi kirjoitusmerkkejä, eli olin kirjoittajakirjoittaja. Lähetin kirjoituskirjeeni janojuomaa hörppien lukulukijalle, joka ottivastaanotti lukukirjeen. 

Kirjoituskielikirjoituksessani oli kirjoituskieltä ja yleisesti kirjoitettua yleiskieltä. Kirje ei kuulunut, vaan näkyi luettuna seuraavasti (joka seuraa tätä lauseen osaa) näin (siis en nähnyt, vaan se toinen ”näin” eli seuraavasti, eli ei tavalla seurata vaan seuraavalla tavalla, ei kun ei SILLÄ tavalla, vaan seuraten – argh! – siis jatkaen jumalauta tätä kirjoitettua tekstiä, eli tekstissä eteenpäin edeten), ollaanko sitä nyt tyytyväisiä?” (s. 75)

*

Novellit ovat lyhyitä, puolen sivun, sivun, parin sivun mittaisia ja osa niistä voisi hyvin mennä proosarunonakin. Novellit on nopeasti luettavissa, mutta niiden äärelle kannattaa myös pysähtyä ja antaa oudon huumorin ja kielen leikin vaikuttaa aikansa. Lopputulos novellin lukemisesta voi olla kaikkea skaalalta ”TÄ?!” – repeän – no niin sitte. Novelleja oli usein hauska lukea, vaikka en aina ollut ihan varma, että a) mille nauran ja b) onko ok nauraa. Voisinkin todeta, että novellit kutittivat esille jotakin syvempiä kerroksia esille lukijastaan, vaikka niiden näennäinen sisältö ei ollut erityisen diippiä.

*

Maakuntalauluja, eroottisia tietovisoja

Entinen kotiseutujuontaja, jota kuihtuva maaseutu-Suomi ihaili, joutui myymään taitonsa ja perhearvonsa kansainväliselle kanavayhtiölle.

-Lupaathan ettet tee mitään vanhanaikaista suorassa lähetyksessä, tivasi tuottaja.

-Luppaan mie, vastasi juontaja.

Kuitenkin juontaja onnistui ujuttamaan maakuntalauluja tietovisaan, jossa kilpailijat esiintyivät alasti. Tämän vuoksi juontaja ammuttiin suorassa lähetyksessä, kun hänellä oli Nälkämaan laulu kesken. Hän lauloi kauniilla tenorilla.” (s.35)

*

Pidin Ulannon tekstin ihmisyyttä vinksallaan katsovasta perspektiivistä ja valloilleen päästetystä kielellä leikkivästä asenteesta, joka näkyi muun muassa villeinä sanamonstereina. Novelleissa räyhää kokeellisuuden riemullinen henki ja kirjoittajan kyky tehdä jotakin omaperäistä. Tekstiaines tuoksui keitokselta, johon oli lisätty aimo annos kirjailijalähtöistä reaktiota ympäröivään todellisuuteen tai sitten vain mitä ikinä kirjoittajan mieleen juolahtaa, koska miksei. Moni novelli tuntuu lähtevän liikkeelle jostakin havainnosta, joka muokataan överiksi, koska miksei. Novelleissa ei välitetä normaalin ja epänormaalin rajasta vaan leikitään, hullutellaan. Tarvitseeko kirjallisuuden olla aina niin vakavaa?

Voisin luonnehtia Ulannon novellikokoelmaa myös aikuisten lastenkirjaksi, joka pitää kiinni lukijastaan kuin koira tennissukasta, joka on ainoa kappale sukkaparista jäljellä, mutta jonka on säilyttänyt sentimentaalisista syistä. (Kysymykseni: kuka säilyttää tennissukkaa sentimentaalisista syistä?)

Kokoelman kokonaistunnelma on energinen, kuriton, hyväntuulinen ja kumma. Absurdit ajatuspyrähdykset ja realismin vinha kääntöpuoli tekevät kirjasta mielikuvituksen tilataideteoksen.

*

img_1299

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Riikka Ulanto: Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille?

Kuvitus: Marja-Terttu Vähäkangas

2018 Aviador

83 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää lyhytproosaa blogissa

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (jonka lisäksi fenomenologisia pohdintoja kirjojen lukemisesta)

Tiina Rajamäki: Vieras maisema

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

 

Heidi Pyykkönen & Niilo Rantala: Aina

Heidi Pyykkösen ja Niilo Rantalan runoteos Aina oli viime vuoden raikkaimpia ja valoisimpia lukukokemuksiani. Aina on monisävyistä runoutta rakkaudesta, jonka loppusointu avautuu mahtavassa duurissa. Runoteoksen sivuilta lukija löytää perinteistä mittoihin taivutettua runoutta, sivujen ylittäviä urkupisteitä ja vapaaäänistä nykyrunoutta. Sanataiteen tyylirepertuaarista Ainaan on päätynyt mm. eeppinen runoelmatyyli, kantriballadi, suomalaiskansanomainen poljento ja proosa- ja kuvarunoutta. Äänen ja rytmin vaihdoksia teokseen on mahtunut useita, mutta ne muodostavat toimivan kokonaisuuden kertoen tarinan rakkaudesta, rakastamisesta ja parisuhteesta. Mukana on intertekstuaalisuutta esimerkiksi satuihin (Lumikki) ja kirjallisuuden historian tunnettuihin (traagisiin) rakastavaisiin. Runojen askellus oli rytmikästä, tahdikasta, soljuvaa, tarpeentullen rubatomaista viivyttelyä ja sitten taas eteenpäin vyöryvää sanoilla ja tunteiden väreillä ilottelua. Aina tuntui lukumatkalta joka oli kuin aallonharjalla matkustaisi. Voin helposti kuvitella, että Ainan runoja lausutaan ja lauletaan ääneen.

Ainan aiheena on rakkaus, mutta myös uskonto kulki matkassa mukana. Keskiössä on kuitenkin rakkaus, rakastuminen, rakastaminen ja rakkauden herättämät muut tunteet. Sivuilla tapahtuu kohtaaminen (”Se tuntuu hölmöltä ja sitähän se on / ei kukaan ketään löydä ruotsinlaivalta, se varma on”) koetaan epävarmuutta ja lopulta rakastamisen vahvuutta, ainaisuutta. Ainan tarinan voi nähdä parisuhteen (alun) kuvauksena ja siitä kenties runoteoksen valoisa ilo unohtamatta synkkiä ja epävarmoja taitekohtia, jolloin rakkauden menetys on mahdollinen.

Aina oli lukukokemuksena virkistävän onnellinen ja häpeilemättömän viatonkin rakkauden kuvaus. Ja toisaalta lukijana havaitsin, että rakkaus saa myös unohtamaan itsensä, herättää halun omistaa toinen ja näkemään rakkaus mahdolliseksi vain silloin kun toinen on läsnä.

”…Ennen kuin löysin sinut / minä ikävöin sinua niin, / että usein matkani kulkeutui seutuihin siunaamattomiin. / Minun maailmani oli tyhjä ja kauneudeton / ja jäätävän kylmä se oli. Vain sinussa kauneus on. /// Elämäni ennen sinua oli rakkaudeton / ja rintaani pakotti niin. Vain sinussa rakkaus on.” (pyhiinvaeltajan laulusta, s. 72)

*

Aina vetoaa tunteisiin ja kutsuu heittämään penseyden pois silmistä, korvista ja käsistä. Ainassa poissa ovat kyynisyys, analyyttisyys, monimutkainen problematisointi ja tilalla tuntuu olevan puhdas avoin riemu. Aina on raikas tunteiden valloilleen päästäminen, joka ei tahdo kenellekään pahaa  vaan kutsuu hetkeen, jossa onnellisuus kulkee euforian voimalla kohti tulevaisuutta. Aina ei ole kuitenkaan mitään vaaleanpunaista pumpulia, glitterpölyä ja enkelikuoroja, sillä runominät ovat yhtä lailla kompleksisia ihmisiä säröineen, arpineen ja varjoineen.

Huomaisin loppua kohden hymyileväni (valoisa olo, ei ivallinen hymy) runojen sisällön ja erityisen teoksen tunnelman onnellisuutta vapaaksi päästävästä asenteesta. Aina välittyi minulle vahvana avauksena rakkaudesta kyynisenä aikana. Aina luottaa siihen, että rakkaus on ikuista, että se on aina.

”Kyynikoille

Tiedämme / ei rakkaus ole muodissa / sillä se ei ole musta. Aurinko nousee.” (s. 65)

*

img_1232
*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Heidi Pyykkönen ja Niilo Rantala: Aina (Rakkausrunoelma)

Ensimmäinen osa Rakkaus-trilogiasta, jonka toinen osa Auki julkaistaan vuonna 2019

2018 Käsite

Graafinen suunnittelu: Ruho Factory

84 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoutta blogissa

Lealiisa Kivikari: Rakkaudelma

Risto Ahti: Ensimmäinen rakkaus

Francesco Petrarca: Sonetteja Lauralle

*

Runoreaktiot!

Runoteoksia

#Runo18 : Nämä ovat

#Runo19 – Runohaaste (päivittyvä)