Olli Sinivaara: Purkautuva satama

43 sivua ja 4 osaa, jotka jakautuvat useammaksi runoksi tai runojen säkeistöksi. Ensimmäisen lukukerran jälkeen oli vaimea olo. Tuntui kuin olisin lukenut tuttua tekstiä vieraalla kielellä. Tuttuus tuli siitä, että tartuin joihinkin säkeisiin kuin olisin ymmärtänyt ne ja aloin hatarahkolla ymmärryksellä luoda kokonaiskuvaa. Yksityiskohdista kokonaisuuteen. Mutta samalla koin, että en ollut täysin mukana. Toisin sanoen olin ensimmäisen lukukerran jälkeen ristiriitaisissa tunnelmissa.

Luin toisen kerran ja huomasin tarttuvani kynään. Ikään kuin haluaisin kirjoittaa lukukokemukseni auki. Runoteos herätteli minut kommunikoimaan sen kanssa. Selittämään itselleni, mitä olin lukenut ja kommentoimaan lukemaani, esittämään kysymyksiä.

Kopioin alle havaintoni ja ajatukseni ja muokkaan siitä sen mikä muokattavissa on. Lainaukset ovat Olli Sinivaaran Purkautuva satama – runoteoksesta. Kirjoitan tätä kuunnellessani Spotifystä The Young Pope – soittolistaa.

*

Ensimmäinen osa:

Ensimmäisen osan johtorunona tai sisäänheittäjänä toimii Wallance Stevensin The Snowman (1921), jonka väittämän mukaan ”one must have a mind of winter / To regard the frost and the boughs / Of the pine-trees crusted with snow,/ ”

Talvi. Läsnä onneton tilaan ja aikaan pakotettu kertoja. Ei voi hyväksyä luonnon hänelle pakottamaa (talvi, valon ja värien laatu ja määrä), mutta on elettävä. Hän haluaa pois siitä mitä ympärillä on. Vihjeitä sademetsistä ja korallista. Ongelma kai on kaiken valkoisuus ja samalla hangen heijastamat muut värit. Ovatko värit epäaitoja, koska ne heijastuvat hangen pinnasta? Saako epäaitous tai oikeastaan sen tajuaminen ihmisen voimaan huonosti?

Talven edustaja on lumi. Se ei ole diplomaattinen. Talvi häikäisee, ei päästä läpi. Talvi peittää tiedon tai saattaa tiedon (aina) liian myöhään vastaanottajalleen. Tiedon, ”että kaikki ovat kuolleet”. Talvi, sen lumi ja häikäisy estävät elämän.

”Kevättalven keltavalkea / läikkyy toimistotalojen ikkunoissa, / heijastukset / turkoosin vaahtosankoja, / auringon välkesiipiä / aaltojen pinnassa ja sisällä: / linnunsiipiä ja enkelin. / Koskaan en saa tietää / miten kaikki meni. / Kaikki vain tuli / päin kasvoja ja rintaa / niin kuin tänäänkin ilma ja askeleeni / horisontin takaa tulevat vastaan, / horisontin hehkusta / askeleet kohti.”

En voi sietää turkoosia. Värähdän.

*

Toinen osa: Kuvat, polut I – V

Viiden runon tai runon säkeistön kokonaisuus etenee säeparien voimalla. Niihin on vangittu ilmaisun vapaus. Ajatus jatkuu säkeiden yli, säeparien yli, vangitsevat runon vapauden.

Kunnes kevät on tuonut tulleessaan lisää valoja, tai värejä. Mitä väri oikeastaan on? Ollaan meren rannalla. Tuijotetaan horisonttia. Välimeri, mutta ollaanko sen rannalla? Jonkin meren tai laajan veden äärellä ollaan. Katsotaan horisonttia ja rantaa. Muotoja, viivoja, raitoja, joita aurinko ja kappaleet ympäristössä luovat. Luonto, korret, pilvet, miksei vesikin. Onko vesi kappale? Onko se olio, olento? Syntyy palkkeja, niin jonoja ja ryhmiä. Aina uusia palkkeja, kappaleita ja valon ja kappaleiden paljastamia paikkoja vai palkkeja? Vai paloja?

Aistikokemuksia, joita voi hengittää. Taivaan monimuotoisuus ja kaikkeus tilassa. Avautuminen. Aamu ja auringonnousu. Värit ja valo horisontin viivan läsnäolossa. Värejä, myös niitä, jotka eivät ole mielikuvien ”aurinkovärejä”. On siis myös harmaa, vihreä, turkoosi, violetti. Ilmiötason havaintoja tilassa, jonka meri ja aurinko nousuineen herättävät henkiin.

*

Kolmas osa: Kaksi otsikoitua runoa. Ensimmäinen: Tie ei koskaan lakkaa saapumasta, El camino no acaba de llegar, omistus Octavio Pazille, Jukka Koskelaiselle ja Jyrki Kiiskiselle.

Hiekka, kivi, kuivuus, missä meri, kuiva maa. Maapallon geologinen historia ja se, mikä tapahtuu pinnalla ja pinnan alla kerroksittain. . . meksikolainen ilmanala ja luonnontuntu, Pinacate tai jotain muuta. Edelleen sittenkin meren rannalla . . . ihminen. Voimakkaita kontrastisia sanarykäyksiä. Kierryttävää oloa. Tekisi mieli nyppiä sanat paperilta ja polttaa ne tai uhrata ne päivän ensimmäisille auringonsäteille.

”Ilta jää häipymään, horisontti syttymään / vihreän hiekan paloon / maan maalatulla kankaalla, / vanhalla maalaamattomalla puulla. // Kunnes pohjoisen kevään taivas / huuhtoo hiiltyneet raajat täyteen / graniitinpintatuhkaista valoa, / hopeanhohkaavia virtoja pilvien jäässä. // Pimetessä maalauksen turkoosi / tulee neonvärisemmäksi.”

Turkoosin värin läsnäolo tekee minut levottomaksi, ärtyneeksi.

Kolmas osa, toinen runo: Purkautuva satama

Alussa lainaus Walter Benjaminilta (Historian käsitteestä, 1940). Nostetaan esille edistys tai oikeastaan Edistys, joka kuljettaa, ohjaa, pakottaa, liikuttaa, virtoittaa, piiskaa ja puskee ihmistä (ihmisryhmää, – kuntaa) eteenpäin tai ainakin suoraa linjaa pitkin. Matkalla jonnekin pois itsestä päin joka tapauksessa. Jokainen tapaus. Mikä on tämä Edistys? Historian henki tai historian enkeli on sen ainut airut, kämppis, bff jotakin. Ihmisen katse on tulevassa paitsi niiden, jotka katsovat vanhoja kuvia. Ja niin ihminen (kts. yllä) jakaantuu kahtia ja miten  nämä puolikkaat kohtaavat tai voivat kohdata toisensa? – – – Voiko kertomalla menneestä vaikuttaa tulevaisuuteen?

*

Neljäs osa:

Vieraantuminen metsästä tai sitten sen uudella-tavalla-kokeminen on sitä, että metsän juo. Tällöin metsään ei astuta, ei siirrytä vihreään vaan annetaan sen kutsua kutsumistaan. Kaikuville korville vihreä kutsu, ja kaikuessaan se tuntuu aina tuoreelta tai toisaalta totunnaiselta, eikä ihminen havahdu siihen, että se on jo muinainen kutsuhuuto. Muinaisilta ajoilta, jolloin ihminen eli vielä metsän kanssa eikä vain sen laidalla tai pahempaa: kaatanut sitä pois ja asfaltoinut vihreää. – – Mitä tapahtuu, jos ihminen palaa metsään? Mitä se tekee ihmisen aisteille? Mitä se tekee ihmisten muistoille ja minkälaisia (uusia) muistoja se luo? Voi tapahtua jotakin ihmeellistä, kokea oivalluksen, joka on mahdollista vain kun on riittävän vapaa. Voi esimerkiksi yhdistää taivaan sinen ja maan vihreän meren turkoosiksi. Ihminen juurtuu polkuun, joka on valoa täynnä.

Neljännen osan viimeinen: Sataman jälkeen

”Merenpellon tähkät / aaltojen mukana harmaasta nousevat, / tuulen lastuina kulkevat, / palaavat kerrostumista ja katveista, / jo unohdetuista / niin kuin luultiin. // Palaavat // ja jäävät kulkemaan, kaikumaan / tähkät vielä silloinkin / kun myrsky on haudattu valoon, / valon silkkaan / pohjaveden pohjalla.”

*

Mitä ajattelin lukemisen jälkeen, kun olin antanut teoksen hengittää aikansa?

Yritin kirjoittaa suoraa asiatekstiä, analysoida runoja, sen kieltä, sen rytmiä, sen kielikuvia, värähteleviä kuvia, värien käyttöä, tilan avaruutta ja samalla sen pistemäisyyttä. Tulikin alla oleva teksti ulos:

Melankolia, menetys, havainto

aistipinnat ja värit

avaa hitaasti, vapauttaa pohtimaan

säe säkeeltä

Ei ollut ahmittavaa (runoutta)

vaan rauhallista

sanoja yksi kerrallaan

sytyttävää

Sai minut hetkeksi irtaantumaan arjesta

ja ajattelemaan

mikä voi olla ikuista

ja samalla vain

yhdessä hetkessä olemassa

Voitteko kuvitella jotakin tällaista?

Ja tiedän kun

astun ulos

olen jo

unohtanut

ellen toista muistoa

jonka kohtalona on haalistua

kunnes se on kangastus harhakuva usko toivomus

kuin turkoosi saari hikoilevan meren ulapalla.

*

*

Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

2018 Teos

Päällys: Jussi Karjalainen

43 sivua

arvostelukappale

*

Muita runoteostekstejä blogissa

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

Hisashi Honda: Pyhä uni

Runoreaktiot!

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Lisää kuvia kirjasta kiehtovana esineenä

Mainokset

Runoreaktio! Intertekstio: Valoja sanoihin

INTERTEKSTIO: VALOJA SANOIHIN

I. Elävien nukuttaminen

1.-8 … Omistus, ylistys osoitettu … kaikille niille, jotka ovat vapaita ajattelemaan omien ajatusten lisäksi muiden ajatuksia.

9.-  haettu samanlaista rouhean huojuvaa ja eteerisen häiritsevää tunnelmaa kuin kappaleessa: Sunday Morning (Velvet Underground, säv. san. Lou Reed, John Cale, 1967)

16. “Silmiä en uskalla kohdata unissa / kuoleman uni-valtakunnassa / ne eivät näyttäydy: / siellä silmät ovat / auringonvalo murtuneella pilarilla / siellä puu on huojumassa / ja ääniä on / tuulen laulannassa / kaukaisempia ja juhlallisempia / kuin sammuva tähti.” T. S. Eliot: Ontot miehet, II (suom. Kai Mäkinen)

18. Olen tällä pyrkinyt tavoittelemaan mahdollisesti jotakin käsittämätöntä, jota voi ilmaista vain näillä sanoilla tai niiden yhdistelmällä, mutta kuitenkin mahdollistaen monitulkinnaisuuden niin kuin se on tarpeellista tällaisessa kontekstissa lukuunottamatta ympäristöjä, joilla ei voi luoda merkityksiä yksittäisiin kohtiin vaikka yksityiskohdat merkitsevät eniten. Millä tavalla? Se on on minun ja yksityiskohtien välinen juttu.

II. Joukko kappaleita

47. maitoa, kananmunia, vehnäjauhoja, mehua, leipää, hedelmiä, fazerin sininen ja käsisaippua.

56. “O Rose, thou art sick!/ The visible worm, / That flies in the night, / In the bawling storm, / Has found out thy bed / Of crimson joy; / And his dark secret love / Does thy life destroy.” William Blake (1757-1827): The Sick Rose. Kuuntele myös: Benjamin Britten: “Elegy”, Serenade (op. 31). Not to be played at maximum volume.

60. ”Gilgamesh mourned bitterly for Endiku his friend, / And roamed open country. / ’Shall I die too? Am I not like Endiku? / Grief has entered my innermost being, / I am afraid of Death, and so I roam open / country / I shall take the road and go quickly / To see Ut-napishtim, / son of Ubara-Tutu. / (When) I reached the mountain passes at night, / I saw lions and was afraid.” (Myths from Mesopotamia. Creation, The Flood, Gilgamesh , and others. A New translation by Stephanie Dalley. Oxford World’s Classics)

66.-68. kts. Diverse Ways of ornamenting chimneypieces and all other parts of houses taken from Egyptian, Etruscan, and Grecian architecture with an Apologia in defense of Egyptian and Tuscan architecture, the work of Cavaliere Giambattista Piranesi.

III. Tuulinen vuori

“68. Ilmiö, jonka olen useasti pannut merkille”

69. Ilmiö, jonka toivoisin panevani esimerkiksi merkille. Vrt. semiotiikka.

78.-80. katso myös: Introduction. The Absurdity of the Absurd. Monojen grafiassa Martin Esslin: The Theatre of the Absurd (1961).

93. vrt. “Cette attitude énerva Elisabeth et angoissa la pauvre Agathe”. Jean Cocteau: Les infants terribles (1929)

IV. Vedestä-syntyminen

101. Teksti vessan ovessa: Dream Big

128. vrt. ” – – On siis aivan ymmärrettävää, että Pasilan nimi on Böle. Sen sijaan on mahdotonta hyväksyä, että Bölen nimi on Pasila. Mikä vitun Pasila? Pyöli sen pitäisi olla. ” (Juha Hurme: Niemi (2017)

V. Kenelle ukkonen puhui

256. Hes. 37:1-10 “Herran käsi tarttui minuun, ja Herran henki vei minut kauas pois ja laski minut keskelle laaksoa, joka oli täynnä kuolleitten luita. Hän kuljetti minua yltympäri niiden ylitse, ja minä näin, että luita oli laaksossa hyvin paljon ja että ne olivat rutikuivia. 3 Herra sanoi minulle: “Ihminen, voivatko nämä luut herätä eloon?” Minä vastasin: “Herra, sinä sen tiedät.” Hän sanoi: “Sano profeetan sana näille luille, sano niille – – – 7 Minä puhuin saamani käskyn mukaan, ja minun vielä puhuessani alkoi kuulua kovaa kalinaa, kun luut lähenivät toisiaan ja liittyivät yhteen nivel niveleltä. 8 Minä näin, että niiden päälle kasvoi jänteet ja liha ja että nämä saivat nahan ympärilleen, mutta elämää niissä ei ollut. 9 Herra sanoi minulle: “Ihminen, kutsu sanallasi henkeä ja sano sille: Näin sanoo Herra Jumala: Tule, henki, tule taivaan neljältä tuulelta ja mene näihin surmattuihin, niin että ne heräävät eloon.” 10 Minä puhuin niin kuin Herra minua käski, ja luihin tuli henki. Ne heräsivät eloon ja nousivat maasta, ja siinä oli luvuton ihmisjoukko.”

270. En usko tätä todeksi, mutta näin minulle on väitetty.

276. “Sanat liikkuvat, musiikki liikkuu / Ajassa ainoastaan; mutta mikä yksinomaan elää/ voi kuolla. Puhutut sanat kurkoittuvat / kohti hiljaisuutta. Vain muodoissa, vain kuvioissa / voi sana taikka sävel ulottua / hiljaisuuteen, niinkuin kiinalainen malja vaiti ollen / lakkaamatta liikkuu levossansa. / Ei viulun hiljaisuutta äänen jatkuessa yhä, / ei yksin näin, vaan olemisen samanaikaisuutta / tai sano että ennen alkua on loppu / ja että aina siellä oli alku aina loppu / ennen alkua ja lopun jälkeen. / Ja kaikki on nyt aina. Sanat pingoittuvat / repeytyen, särkyenkin, taakan alla, / jännityksen alla, liukuvat ja katoavat pois, / tuhoutuvat huolimattomuuteen, paikoillansa / eivät pysy eikä hiljaa. Äänet huutavat / riidellen, pilkaten tai lörpötellen vain / hyökäten sanoja vastaan. Autiomaassa on Sana / useimmin alttiina kiusauksen äänelle, / ja on itkevä varjo kuoleman-tanssissa, / valitus lohduttoman harhakuvan suussa.” T. S. Eliot: Burnt Norton, V (Neljä kvartettia), (suom. Sinikka Kallio-Visapää.)

“322. (Jeesus Getsemanen yrttitarhassa assosioituu legendan vanhoihin hirtettyihin jumaliin.)”

326. “Tämän Rakkauden johtamina, tämän Kutsumuksen ääni / korvissamme / tutkikaamme lakkaamatta siis / ja kaikki tutkiminen päättyy / kun saavumme sinne mistä lähdimme / ja näemme tuon paikan ensimmäistä kertaa. / Läpi muistin tuntemattoman portin / kun ei enää muuta löytämistä ole / kun se mistä kaikki alkoi; / pisimmän virran lähteellä / näkymättömän putouksen ääntä / ja lasten naurua omenapuusta – / emme tiedä niistä koska emme etsineet / mutta kuulemme, himmeästi, kun hiljaisuuteen / meren aalto sammuu eikä toinen vielä synny. / Pian, nyt, täällä, nyt, aina – / suuren yksinkertaisuuden olotila / (jonka hinnaksi on annettava kaikki) / ja hyväksi muuttuu kaikki ja / hyväksi kääntyy kaikki / kun liekin kielet solmiutuvat / tuliseksi piikkikruunuksi / ja tuli sekä ruusu ovat yhtä.” T. S. Eliot: Little Gidding, V (Neljä kvartettia) (suom. Sinikka Kallio-Visapää).

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Runoreaktiot T. S. Eliotin runoihin kokoelmissa The Waste Land and other poems (by T. S. Eliot, Faber and Faber), from collected poems (1909-1935) ja Autio maa, Neljä kvartettia ja muita runoja (Otava, kolmas painos 1988, toim. Lauri Viljanen ja Kai Laitinen)

Tämä runoreaktio vaatii vähän enemmän kuin lyhyen ohi kiitävän instanttiivisen hetken eri lähteiden merkitsemisen takia.

Runo on saanut inspiraationsa erityisesti T. S. Eliotin kirjoittamista huomautuksista ja viitteistä runoelmaan Autio maa. Lukemassani suomennoksessa on lisäksi jonkun minulle toistaiseksi mystiseksi jätetyn John Haywardin sekä suomentajan itsensä (Lauri Viljanen) huomautuksia. Näistä muutama lainaus runossa.

*

Runoreaktio on reaktioni runoteokseen tai yksittäiseen runoon, jonka olen kokenut. Runoreaktio on spontaani, usein lukukokemuksen jälkeen välittömästi syntynyt, ja muokkaan sitä hyvin vähän ennen julkaisemista.

Muita runoreaktioitani

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja

Mieleni teki kutsua kirjaa tutkielmaksi surutyöstä, kuoleman läsnäolosta ja läheisen menettämisestä kuolemalle. Tutkielma tuntuu määritelmänä kuitenkin liian kliiniseltä. Naja Marie Aidtin kirjassa kyllä lähestytään aihetta eri näkökulmista, mutta vahvoilla tunnelatauksilla ja subjektiivisilla kokemuksilla.

Haluan vaihtaa tutkielma-sanan toiseen yrittäessäni määritellä kirjaa. (Miksi edes haluan määritellä? Onko kirjasta ”helpompi” kirjoittaa, kun määrittelee sen joksikin?)

En tiedä uskallanko, mutta voisin kuvailla kirjaa ruumiinavaukseksi surutyöstä, kuoleman läsnäolosta ja läheisen menettämisestä kuolemalle.

Miksi en uskalla kutsua kirjaa ruumiinavaukseksi? Koska haluan kunnioittaa toisen surua ja olla mainitsematta sanaa, joka jää kuihtuvana kuorena ihmisestä jäljelle. Tuntuu, että minulla ei ole lupa mainita (hiljaisuus)avaus-termiä, koska elämältä menetetty ei ole minun läheiseni. Silti kirjan lukukokemus tuntui hyvin avoimelta, fyysiseltä ja raa’altakin. Tämä tulee selväksi surun osalta, mutta Aidt tulee kuvailleeksi myös onnettomuudessa kuolleen poikansa ruumista ja sen vammoja.

Kuolema konkretisoituu, mikä ei tee siitä hyväksyttävämpää. Kuolema ei ole ongelma, jonka konkretisoiminen, jakaminen osiin poistaisi sen. Kuolema on ja sen kanssa ei neuvotella. Menetys on lopullinen.

Naja Marie Aidtin kirja ei ole kliininen, eikä se ole looginen. Se pursuaa henkistä ja fyysistä kipua menetyksestä. Tuntemukset pirskahtelevat, pursuavat ja pakottuvat ulos tekstistä lukijalleen. Aidtin kirja on vaikeroiva selvitys äidin tuskasta ja samalla kuin kaunis muistokirja menetetyn pojan muistolle. Aidt etsii lohtua suruunsa ja joiltakin osin myös selitystä kuolemaan muistoista tallentaen poikansa kaikki fyysiset ja henkiset piirteet viimeistä muistettavaa yksityiskohtaa myöten. Matkalla menneisyyteen Aidt oppii pojastaan myös asioita, joita ei osannut arvata tai tietää.

*

Selvittäessään surunsa anatomiaa Aidt tarttuu toisten lapsensa menettäneiden kokemuksiin menneiltä vuosikymmeniltä ja -sadoilta. Lainaukset esimerkiksi runoilija Stéphane Mallarmélta olivat sykähdyttäviä.

”tunnen läsnäolosi / niin väkevästi – ja sen että / sinulla on vieläkin / hyvä olla / luonamme, isän, äidin / (lähellä) – mutta / vapaa, ikuinen / lapsi, ja kaikkialla / samaan aikaan – / – – / ”

Aidt kertoo kuinka Mallarmé ei voinut kirjoittaa kokonaisia runoja saati runoteosta kuolleesta pojastaan, vaan ainoastaan katkelmia ja muistiinpanoja. Aidtin kirja tuntuu myös katkelmilta ja muistiinpanoilta kuoleman ja menetyksen hetkestä, menetyksestä ja äkkinäisiltä tunteilta, joita tämä kaikki herättää.

*

Kirjassa on jonkinlainen löyhä kronologia hetkestä, jolloin puhelinsoitto tulee sairaalasta   Carlin kuoleman hetkeen sairaalassa, kun elämää ylläpitävät koneet sammutetaan. Kirjan aikajänne oikeastaan kulkee eteenpäin hetkittäin, jotka eivät kuitenkaan ole ohimeneviä vaan niihin vaivutaan pitkiksi ajoiksi, kelataan aina uudestaan alkuun ja niitä ei voi unohtaa. Tällä  hetkien matkalla hapuillaan menneeseen: toistetaan ilta, jolloin puhelinsoitto tavoitti, kerrataan kuoleman tapahtuma ja syvennytään siihen johtaneisiin syihin, käydään läpi ihmistä tuhoavia tunteita syyllisyydestä raivoon ja vieraillaan Carlin hautajaisissa omaisten puheiden muodossa.

Kirja ei kertonut minulle ensisijaisesti kuolemasta vaan omaisista, jotka jatkavat elämää(n). Kirja muistuttaa päiväkirjaa, muistiota ja runoteosta. Ajatus äärimmäisestä menetyksestä hirvittää ja vaimentaa. Naja Marie Aidt ei hiljentynyt vaan hän kirjoitti auki kokemuksensa.

*

Säkeistö runoa Naja Marie Aidtilta, josta kirja on saanut nimensä:

Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin

anna se takaisin

anna takaisin se

minkä sait kuolleelta

kun seisoitte sateessa lumessa

auringossa ja kuollut oli elävä

ja käänsi kasvonsa sinua kohti

kuin haluaisi kysyä jotakin

mitä et enää muista ja myös hän

oli unohtanut sen ja siitä on

ikuisuus

nyt jo ikuisuus

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja.

2017, 2018 suom. Katriina Huttunen

Kustantamo S & S

Kansi: Tuomo Parikka

160 sivua

Arvostelukappale

*

Kirjoja menetyksestä, kuolemasta, surusta

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Max Porter: Surulla on sulkapeite

Juha Hänninen: Kuolemme vain kerran

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Reader, why did I marry him?

Kirjakko ruispellossa

Tuijata. Kulttuuripohdintoja