Kirjavuoteni 2017

Vuoden lukusaldoni on tällä hetkellä noin 192 kirjaa. Noin tulee siitä, että Goodreads – palvelussa ei ollut kaikkia niitä kirjoja, jotka olen lukenut. Opin vasta lokakuussa tätä vuotta kuinka sinne voi lisätä kirjoja, joten kaikki ne alkuvuonna luetut ovat jääneet merkitsemättä. No, väliäkö tuolla tässä vaiheessa. Olen listannut lukemani kirjat myös tänne blogiin: Luetut kirjat 2017

Tänä vuonna osallistuin myös kahteen lukuhaasteeseen. Toinen oli runohaaste, jossa luettiin kotimaista runoutta niin paljon kuin sielu ja aivokapasiteetti sietää ja toinen oli Helmet-lukuhaaste. Ihan mahtavia lukuhaasteita kummatkin. Runohaaste ”pakotti” minut lukemaan enemmän kotimaista runoutta ja erityisesti kirjoittamaan niistä tänne blogiin ja Helmet-lukuhaaste auttoi minut näkemään lukemani kirjallisuus uusista vinkkeleistä ulos genrerajojen. Ja kummatkin auttoivat minua löytämään uutta kirjallisuutta sekä keskustelemaan kirjallisuudesta aiempaa enemmän. Olen kirjoittanut kummankin lukuhaasteen kokemuksista myös tänne blogiin: Runohaaste! – Koonti vuoden mittaisesta lukuhaasteesta ja Helmet lukuhaaste 2017 on valmis

Teen tässä seuraavaksi nostoja kirjoista, jotka ovat erityisesti jääneet mieleeni vuoden aikana positivisella tavalla.

John Berger: Näkemisen tavat / Vuoden alussa menehtynyt kirjailija, taidekriitikko ja kuvataiteilija kirjoitti monipuolisesti ja kriittisesti taiteista ja kirjallisuudesta. Näkemisen tavat on jo suhteellisen vanha kirja, mutta sen sisältö ei ole vanhentunut. Tavat, joilla asiat esitetään on merkitystä, sillä se muokkaa meidän ajatteluamme. Joskus on hyvä jäädä pohtimaan miksi asiat on esitetty meille niinkuin ne on esitetty.

Vladimir Majakovski: Pilvi housuissa (ja muita runoja) / Kirjan vahvin anti minulle taisi olla Majakovskin teksti siitä, kuinka runoillaan ja mikä tekee ihmisestä runoilijan. En referoi sisältöä sen enempää tässä. Olen kirjoittanut tästä aiemmin muutaman rivin Instagram-tililleni (Kosminen K)

Shikibu Murasaki: Genjin tarina 1 – Kirsikankukan juhla / Tämä yllätti minut. Ja olen lukenut jo toisen osan tästä noin vuonna 1000 kirjoitetusta japanilaisesta romaanista, joka kertoo prinssi Genjin fiktiivisen tarinan. Yllätys tässä oli se, että keskushenkilö on liian täydellinen minun yleiseen makuuni ja hillitön naisten sankari. Ehkä tässä kuitenkin lopulta kiehtoo kokonainen maailma, japanilainen vanha hovikulttuuri ja erityisesti se kuinka henkilöhahmot kommunikoivat toistensa kanssa kirjerunojen kautta.

Henry Parland: koko tuotanto / Varhaista kotimaista modernismia erikoisimmillaan.

Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja / Kotimaista novellistiikkaa, jossa tapahtuu muutakin kuin selkeä tarina ja henkilöhahmo, jonka ympärille novellin sisältö konflikteineen on rakentunut. Novelli voi kertoa myös subliimeista tiloista, fantastisesta salaatista ja kommunikoida kirjallisen perinteen kanssa kokeilevilla tavoilla.  Kokeilevat novellit – Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja

V.S.Luoma-ahon runous / Siis melkein kaikki. Riemastuttavaa aivojumppaa ja ajattelun reittejä, joista tulen hyvälle tuulelle. Aiheet ja teemat eivät välttämättä ole mieltä ylentäviä, mutta tapa, jolla ne on esitetty toimii.

Max Frich: Tuhopolttajat / Näytelmä, joka kertoi minulle tarinan siitä mitä tapahtuu kun hyvät ihmiset eivät tee mitään. Max Frisch: Tuhopolttajat

Kaarlo Sarkia ja Aaro Hellaakosken runous / Niin paljon kuin kotimainen nykyrunous tekee minut onnelliseksi, niin joskus lukijana kaipaa selkeää kaunista kieltä klassisella rytmityksellä ja voin vain nauttia matkasta lyyrisillä aalloilla.

Marisha Rasi Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja / Matka, josta nyrjähdin paikoiltani. Marisha Rasi Koskinen: Eksymisen ja unohtamisen kirja

Le Corbusier: Kohti uutta arkkitehtuuria / Funktionalismin lähtölaukaus ja modernin arkkitehtuurin klassikko. Le Corbusier: Kohti uutta arkkitehtuuria

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin / Rakenne vaikuttava, sillä kerrottiin kahden yhdestä kantaäidistä haarautuvan suvun jäsenten tarina Afrikassa ja Yhdysvalloissa. Rakentaa kokonaisuuden rotusorrosta historiallisen kehityksen kautta. Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Minna Rytisalo: Lempi / Jälleen yksi kirja, jonka rakenne ilahdutti ensimmäisenä. Kolmen itsenäisen kertojan näkökulmat kirjan päähenkilöön. Minna Rytisalo: Lempi

Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä / Luin tämän, koska tiedän vähän puista. Nyt uskoisin ymmärtäväni niitä vähän enemmän, mutta en edellekään tiedä niistä paljoa. Metsänhoitajien kirjoja puista – Max Adams: The Wisdom of Trees ja Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä

Miranda July: Uimakoulu / Salmenniemen tavoin novellikokoelma, joka nyrjäyttää lukijansa sijoiltaan. En ollut ihan varma, mitä tässä tapahtui, miksi ja niin edelleen, mutta nautin matkasta. Absurdi etäännyttäminen toimii minulle. Miranda July: Uimakoulu

Ulrika Nielsen: Perikato / Runokokoelma, joka jätti minuun muistijäljen. Ulrika Nielsen: Perikato

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset / Kummallinen aikuisten satuseikkailu kuvitettuna hienoilla valokuvilla. Mikä tekee ihmisestä ihmisen ja mikä valta aikuisilla on määritellä, mikä on totta ja oikein?

Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät / Episodimainen kerronta toimi minulle tässä kokonaisuudessa. Tiina Laitila Kälvemark: Seitsemäs kevät

Steven Hall: Haiteksti / Taatusti omaperäinen aikuisten seikkailu rinnakkaisissa todellisuuksissa.

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut / Kertomus naisista, hyytävää, ihmeellistä ja vahvaa. Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

Lord Byron: runous ja joukko pienoisnäytelmiä kuten Cain / Ilahduttavaa älykästä ja taitavaa kikkailua rytmiikassa, metriikassa ja sanoissa. Cain jätti jäljen faustilaisena raamatullisen aiheen variaationa. Lord Byron: Cain

Hannele Mikaela Taivassalo: In Transit / Tarinat, kokonaisuus Hannele Mikaela Taivassalo: In Transit

Monika Fagerholm ja Martin Johnson: Meri – neljä lyyristä esseetä / Rakkaudesta mereen, ei mitään haihaittelua tai romanttisia mielikuvia. Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri

Annastiina Storm: Me täytytään valosta / Lasten kertomana perheen ongelmista, lasten maailma ja kokemuksellisuus käsinkosketeltavaa. Tämä jäi elämään minussa ja vaivaa edelleen.

Aiskhylos: Neljä tragediaa / Antiikin traagikot vain toimivat minulle. Fanitan.

Jari Koponen: Mielikuvituksen mestarit / Pettymys oli se, että kirjassa ei siis ollut alkuperäistekstejä vaan esiteltiin lukuisia omaperäisiä visionäärisiä ajattelijoita, jotka usein ovat sekaantuneet alkemiaan ja sen sellaiseen. Kiehtovaa tässä oli kuitenkin ihmisen mielikuvituksen voima.

Fiona Mozley: Elmet / Lasten kokemuksia ulkopuolisuudesta yhteiskunnassa ja isän rakkaudesta lapsiinsa Fiona Mozley: Elmet

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti / Hurjan maaninen tilitys tyttäreltä äidille, pökerryttävä, vau. Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Miia Toivio: Pysty hiljaisuus / Jätti jäljen. Ei mitään ylimääräistä.  Miia Toivio: Pysty hiljaisuus

Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta / Ei päästä lukijaansa helpolla. Novellikokoelma ihmisistä ohimatkoilla itsestään ja toisistaan. Nyrjäyttäviä tapauksia. Selko-realismia. Raymond Carver: Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta

Saara Turunen: Puputyttö / Näytelmä naiseksi kasvamisesta äidin varjon alla, kun mikään ei kelpaa. Rakenne toimii, henkilöhahmot toimivat, ei mitään ylimääräistä.

Kjell Sundstedt: Kirjoita elokuvaksi / Kirjoitusopas, joka toimii muillekin kuin elokuvakäsikirjoittajiksi haluaville. Mistä tulee tarina, mitä siihen kuuluu, miten rakentaa henkilöhahmoja ja niin edelleen. Omaääninen ja selkeä.

Yusunari Kawabata: Lumen maa / Jätti jäljen. Japanilainen kirjallinen estetiikka sai pohtimaan erilaisten suhteiden merkitystä, ei siis vain ihmissuhteiden ja maiseman, ympäristön, asioiden, ajan ja ihmisten suhdetta toisiinsa. Yasunari Kawabata: Lumen maa

*

cropped-img_9976.jpg

Mielenkiinnolla odotan, mitä uusi kirjavuosi tuo tullessaan!

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Runohaaste! – Koonti vuoden mittaisesta lukuhaasteesta

Omppu (Reader, why did I marry him?) käynnisti vuoden alussa Runohaasteen, jonka aikana luettiin niin paljon kotimaista runoutta kuin ihmisen sietokyky, reaaliteetit, mielenkiinto ja kisakunto kestivät. Tämä oli minulle erityisen mieluisa haaste, sillä runojen lukeminen menee mukavuusalueelleni. Ei siis välttämättä haaste, mutta oli kuitenkin, sillä luin vuoden aikana varmasti enemmän kotimaista runoutta kuin aikaisempina vuosina ja kirjoitin lukukokemuksistani julkisesti (blogiin) ensimmäistä kertaa. Nuo blogitekstit eivät kaikki ole varsinaisia runoanalyysejä, kirja-arvioita tai yleisiä runopohdintoja vaan osa niistä on runoreaktioita, oma insta-runoreaktioni lukukokemukseen.

Vuoden aikana tulin lukeneeksi 61 runokokoelmaa. Olen tästä melko ylpeä. Tavoitteeni oli kyllä sata (runo 100 hei…), mutta realismi voitti.

Alla lista lukemistani:

Leif Färding: Levoton oksa, keinuva sydän

Sirkka Selja: Taman lauluja

Paavo Haavikko: Tiet etäisyyksiin

Anja Erämaja: Töölönlahti

Aaro Hellaakoski: Hiljaisuus

Mia Rönkä: Maanalaiset linnut

Saila Susiluoto: Ariadne

Pentti Saarikoski: Runot (siis kaikki (15) Saarikosken runokokoelmat yksissä kansissa)

V.S.Luoma-aho: Remora

Olli-Pekka Tennilä: Ontto harmaa

P. Mustapää: Laulu ihanista silmistä

Helena Kallio: Kalarakastaja

Kaarlo Sarkia: Unen kaivo

Eila Kivikk’aho: Ruusukvartsi

Kirsi Kunnas: Valoa kaikki kätketty

Kristian Blomberg: Valokaaria

Anja Erämaja: Laulajan paperit

Olli Heikkonen: Regional-Express

Jarno Pennanen: Tomun kimallus

Jouni Inkala: Nähty. Elämä

Anja Erämaja: Ehkä liioittelen vähän

Jarno Pennanen: Jeremian murhe

Maria Matinmikko: Valkoinen

Maria Matinmikko: Musta

Silja Kejonen: Vihkilumen talo

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut

Henry Parland: Hamlet sanoi sen kauniimmin

Olet täyttänyt ruumiini tulella – eroottisen runouden antologia

Harry Salmenniemi: Virrata että

Jarno Pennanen: Elokuun päivä

Tiina Lehikoinen: Multa

Katja Seutu: Kuusilla mittaan aikaa

Suvi Valli: Spiraali

Vesa Haapala: Valekuolleet

Manne Tuomenoksa: Kaipauksen harmaa (lyyristä modernia aforistiikkaa)

Tua Forsström: Lokakuun iltana soudin järvelle

Kaarlo Sarkia: Kohtalon vaaka

Vilja-Tuulia Huotarinen: Sakset kädessä ei saa juosta

Sirkka Turkka: mies joka rakasti vaimoaan liikaa

Miia Toivio: Pysty hiljaisuus

IC-98, Mikael Brygger ja Henriikka Tavi: Tekstinauhoja: In large, well-organized termite colonies

Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku Sheba

Eino Santanen: Yleisö

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Eeva-Liisa Manner: Fahrenheit 121

Pauli Tapio: Varpuset ja aika

Satu Manninen: Sateeseen unohdettu saari

*

Olen kirjoittanut runojen lukemisesta noin yleensä blogissani, esim. Runohaaste! ja Runojen lukeminen lisää hyvinvointia – Helmetin lukuhaaste!

*

Runot tulevat minusta aina silloin tällöin ulos runoina. Siis niin, että minun on ”pakko” kirjoittaa runo, joka voi olla vastareaktio lukemalleni tai myötäillä runokokoelman maailmaa, kieltä ja sen tapaisia asioita. Päätinkin aloittaa täällä blogissa uuden sivun (page), jonka otsikko on Runoreaktiot. Sieltä löytyy jatkossa kaikki imprompturunoni, jotka runokokoelman lukeminen on minussa herättänyt esille.

*

Olen iloinen, että Runohaaste sai minut lukemaan entistä enemmän kotimaistakin runoutta. Kiitos Ompulle tästä mieluisasta lukuhaasteesta!

runo100 - jatko

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad

Kuva: Omppu Martin

*

Runohaasteen lukukokemuksista on kirjoittanut muun muassa: Kirja vieköön! 

Yasunari Kawabata: Lumen maa

Kirjan keskushenkilönä ja pääasiallisena kertojana toimii Shimamura. Hän on joutilas ja varakas mies Tokiosta, joka saapuu junalla Lumen maahan. Lumen maa on kylpyläkaupunki Japanin pohjoisessa. Tarinan miljöönä toimii siis vuoriston ympäröimä elämänpiiri ja siellä kylpylä, jonne miehet tulevat rentoutumaan ja heitä viihdyttävät geishat. Yksi näistä naisista on Komako.

Komakoa Shimamura tulee tapaamaan suhteellisen harvoin, kenties kerran vuodessa. Heidän ensikohtaamisellaan Komako ei ole vielä geisha vaan kiehtova nuori nainen, jonka Shimamura haluaa pitää ystävänä, koska hänen kanssaan on hyvä keskustella. Komako saattaa olla eri mieltä tästä ja toimittaa Shimamuralle geishan, joka ei miestä miellytä. Hän on arvoituksellinen nainen. Komakolla on salaisuuksia, joihin liittyy miehiä menneisyydestä, mutta Shimamura ei tunnu pääsevän tähän ytimeen kiinni.

Komako on rakastunut tai vähintäänkin ihastunut Shimamuraan. Muilla miehillä ei ole väliä. He saavat unohtua, kuolla pois ilman Komakon läsnäoloa tai sopivat maksaviksi asiakkaiksi, jotka juottavat hänet humalaan. Shimamura kutsuu Komakoa naiseksi, jonka hänen kätensä muistaa, mutta on myös toinen nainen tästä vuoristokaupungista, jonka nimi on Yoko. Yokon Shimamura näkee ensimmäisen kerran junassa kohti Lumen maata ja kutsuu häntä naiseksi, jonka silmässä vuoren valo oli hohkanut. Yokon kauniit ja arvoitukselliset kasvot olivat heijastuneet junanikkunaan, joista Shimamura niitä ihaili.

Tarina etenee tuokiokuvasta toiseen, maisemakuvauksesta toiseen ja kohtaamisesta toiseen. Näiden ”kohtausten” välillä ei ole selkeää erottelua. Tarina virtaa vähitellen eteenpäin eri rytmisenä avaten erityisesti Komakosta ja hänen kauttaan myös Shimamuran ja Komakon suhteesta erilaisia asioita. On pyrähtelyjä, räiskintää, pausseja, hiljaisuutta ja etäisyyksien mittailua maisemakuvissa ja huoneissa, joissa henkilöt ovat. Keskustelut ovat ilmaisuiltaan tiiviitä ja niitä reflektoidaan heti niiden perään esimerkiksi maisemakuvalla eli ympäröivän vuoristoluonnon kuvauksella tai Shimamuran omilla reaktioilla. Luontokuvauksissa on metaforallisuutta henkilöhahmojen tunteisiin ja siihen minkälaiset suhteen heillä eri hetkissä ja kohtaamisissa on. Lisäksi joissakin luontokuvauksissa tuntuu olevan jonkinlainen intuitiivinen ennustamisen ja tulevan aavistus läsnä.

Lumen maa on lyhyt, intensiivinen ja tiivis lukukokemus. Minulla oli lukijana tuntu, että pelkistetyssä ja ekonomisessa ilmaisussa on paljon sisältöä, jonka avautuminen tapahtuu vähitellen ja osa jää ymmärryksen ja tulkinnan ulkopuolelle, sillä en ole harjaantunut japanilaisen estetiikan ja kulttuurin sääntöihin ja olemukseen. Uskoisin, että tämä kirja kestää useamman lukukerran.

Kirjan on suomentanut saksan- ja englanninkielisistä käännöksistä Yrjö Kivimies. Hän esittelee joitakin ajatuksia kirjan lopussa kääntämisestä ja erityisesti japanilaisen estetiikan erityispiirteistä kirjallisessa taiteessa. Hän nostaa esille haikurunouden, jossa keskeistä on taiteellinen ekonomia: ilmaisukeinot ovat säästeliäät, vain pelkistetty sanallinen ja kielellinen ilmaisu riittävät viestin välittämiseen. Suoraan sanotaan vain se, mikä on välttämättömintä ja kaikki muu syntyy lukijan mielikuvituksessa. Tällainen haikai – menetelmä (Kivimiehen varovainen asenne menetelmä -sanaan) näkyy Kivimiehen mukaan Lumen maassa esimerkiksi katkelmallisina lausahduksina. Näihin latautuu tulkinnan avaimet. Ne ovat nostoja, joihin perehtynyt (japanilaisen) runouden lukija tarttuu tulkinnan purkamisen käynnistämiseksi.

Lumen maassa seurataan erityisesti kahden ihmisen välistä suhdetta, mikä tekee heistä päähenkilöitä, joita lukija seuraa ja joita lukija tarvitsee, jotta hän voi tulkita lukukokemustaan ja rakentaa kertomuksesta itselleen mielekkään kokemuksen. Näin ainakin, jos lukisin perinteistä länsimaista kertomusta. Shimamura ja Komako vaikuttivat minulle äkkiseltään hyvin irrationaalisilta tai epäloogisilta kirjallisilta hahmoilta, joilta puuttuvat selkeät motiivit ohjaamassa toimintaa, joka vie tarinan kohti selkeää päätöspistettä. Mutta tämä voi olla lukijan harha, jos ei huomioi japanilaisen kulttuurin ja estetiikan piirteitä erotuksena länsimaisesta ajattelusta ja kirjallisesta kaanonista.

Japanilaisen ajattelun perusyksikkö ei ole asia tai yksilö vaan suhde. Siis se, mitä tapahtuu ja minkälainen etäisyys on asioiden ja yksilöiden välillä. Ja näin esimerkiksi logiikka, ajattelu ja moraali ovat tilannesidonnaisia ja alati muuttuvia. Suhteet (etäisyydet, läheisyydet tilanteesta riippuen) ovat merkittävämpiä kuin niiden selittäminen rationalistisesti tai/ja empiirisesti. Lumen maassa näytetään asioita ja päähenkilöiden kohtaamisia pyrkimättä sen enempää selittämään niitä. Silti Lumen maa ei ole mikään fragmentaarinen käsittämätön kirja, vaan kokonaisuus, joka muodostuu juuri sen sisällä olevasta suhteiden verkostosta. Suhteilla tarkoitan tässä muutakin kuin henkilöhahmojen välisiä suhteita vaan laajemmin heidän kohtaamistensa sävyä, luontokuvauksien suhdetta ihmisten sisäiseen maisemaan ja niin edelleen.

Näistä pohdinnoistani johtuen tuntuu vähän hölmöltä tai vaikealta alkaa pohtimaan, mistä tämä kirja kertoo. Ainakin ihmisten sisäisistä toiveista, jotka eivät kohtaa ulkoisen velvollisuuteen pohjautuvan vastavuoroisuuden periaatteen kanssa. Kertonee myös ihmisten välisistä suhteista mahdollisesti jopa enemmän kuin ihmisistä, vaikka he ovatkin hyvin kiehtovia. Esimerkiksi Shimamurasta voi saada mielikuvan tunteettomana tyhjäntoimittajana, joka hakee vain hetken nautintoa ja joka on jäänyt jumiin Komakon kanssa, josta ei voi päästää irti, koska on kasvanut velvollisuudentunteeseen. Shimamura ei ole kuitenkaan tunteeton, hänen tunneskaalansa on yhtä vahva kuin luminen vuoristoluonto ja tyhjäntoimittajalta hän voi vaikuttaa, mutta ehkä se on normaalia, kun hän on tullut kylpylään rentoutumaan. Komako on vahva, monivivahteikas ja levoton nainen sekä ilmeisen taitava geisha. Heidän välisensä suhde pysyy minulle mysteerinä kirjan loppuun asti ja pidän tästä tunteesta. En voi ymmärtää sitä, mutta mistä lukijana voin nauttia on arvoitus, jonka heidän välisensä suhde jättää minuun.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Yasunari Kawabata: Lumen maa (1947)

Suomentanut: Yrjö Kivimies (1958), 161 sivua sisältäen suomentajan jälkisanat

Kustantaja Tammi (Keltainen pokkari)

Arvostelukappale

Kirjasta kustantajan sivuilla 

*

Lisätietoja japanilaisesta kulttuurista ja estetiikasta: Wikipedia