2 x Adelaida Garcia Morales: Etelä ja Vampyyrin logiikka

Adelaida Garcia Morales (1945-2014) on minulle ollut aiemmin tuntematon espanjalainen kirjailija. Hänen nimensä nousi esille kootessani paikallisen kunnallisen kirjastoni lukupiirille listaa Espanjassa julkaistusta kirjallisuudesta. Luin melkein yhdeltä istumalta kaksi häneltä suomennettua kirjaa: Etelän ja Vampyyrin logiikan. Olen erittäin iloinen, että löysin hänen teoksensa!

Garcia Moralesin kenties tunnetuin ja menestynein teos on Seireenien hiljaisuus (El silencio de las sirenas), jota en ole vielä lukenut, mutta on nousemassa aktiiviseen lukupinooni kunhan saan sen käsiini. Etelä (El Sur seguido de Bene) kattaa sisälleen kaksi mystistä novellia: Etelä ja Bene. Etelästä on tehty joskus aikoinaan filmatisointi (El Sur, 1983, ohj. Victor Erice). Oletan suomennoksen kannen kuvan olevan stillkuva elokuvasta.

Tässä blogitekstissä kerron joitakin lukutunnelmia, mitä Etelä, Bene ja pienoisromaanilta vaikuttava Vampyyrin logiikka minussa herättivät. Toivottavasti saan Seireenien hiljaisuuden pian luettavakseni ja kenties siitäkin naputan joitakin lukutuntuma-ajatuksiani tänne blogiin, mutta jos en, niin ainakin Instagramissa sitten. Minulla on ollut parin vuoden ajan melko aktiivinen Instagram-tili: Kosminen K, jossa julkaisen kaikista lukemistani kirjoista kuvan jonkinlaisella esittelyllä kirjan jättämistä ajatuksista. Kaikki lukemani kirjat eivät siis ehdi blogiin asti – valitettavasti. Tervetuloa seuraamaan minua instassa! 🙂

Mutta asiaan!

Etelä ja Bene ovat novelleja, joissa kummassakin keskushenkilönä ja kertojana toimii nuori tyttö (eivät sama henkilö). He asuvat perheensä talossa maaseudulla syrjässä, eristäytyneenä ja eristettyinä. He ovat usein yksinäisiä vailla kunnollista tai onnistunutta kontaktia ikätovereihin ja heillä on problemaattinen suhde myös vanhempiinsa. Adriana (Etelä) kertaa suhdettaan edesmenneeseen isäänsä, jolla oli salaisuuksia ja erikoisia kykyjä lapsen silmin. Angelan (Bene) isä on myös poissaoleva lastensa elämästä jäätyään leskeksi. Mutta ero näiden kahden novellin välillä suhteessa kertojaansa on siinä, että siinä missä Etelä keskittyy kertojansa Adrianan muistoihin ja tuntoihin isästään niin Bene keskittyy enemmän Angelan kotitaloon palvelustytöksi tulleen nuoren naisen Benen mystiseen taustaan, henkilöhistoriaan ja erikoisiin tapahtumiin, jotka Benen myötä tulevat koko talon asukkaiden koettavaksi. Bene on menneisyytensä riivaama nuori nainen, joka vaikuttaa aavemaiselta, oikukkaalta, paholaismaiselta talon muulle väelle.

Kummassakin novellissa on kuoleman merkitsemiä ja naamioittamia ihmisiä, jotka raunioituvat vähitellen. Kertojana ja todistajina toimivat lapset, jotka joutuvat novelleissa mystisten tapahtumien keskiöön. Lukija ei voi olla varma, mikä on totta ja mikä ei. Mikä on lapsen mielikuvistusta ja mikä on lapsen totta. Tämä häilyvä raja on yksi Garcia Moralesin novellien kiehtovuuden syitä minulle. Novelleista Bene tulee lähelle myös kauhuromantiikkaa (gotiikka), sillä sen tunnelma on paikoin hyvin jännittävä mysteeri kuljettaessa kertomusta kohti kohtalokasta arkiymmärryksen rajat ylittävää lopetustaan.

Vampyyrin logiikassa kertojana toimii aikuinen noin 40 -vuotias nainen. Hän on opettaja Madridissa, mutta palaa lapsuuden ja nuoruuden kaupunkiinsa Sevillaan saatuaan sähkeellä tiedon veljensä kuolemasta. Tästä käynnistyy muutaman päivän tapahtumaketju, jonka aikana hän pyrkii selvittämään mitä hänen veljelleen on todellisuudessa tapahtunut ja onko hän edes kuollut. Nainen tutustuu muun muassa veljensä entiseen tyttöystävään nuoreen Maraan, veljen ystävään Pabloon ja erikoiseen Alfonsoon, jolla tuntuu olevan voimakas elinvoimat lähipiiriläisistään vievä voima ja jonka lumoukseen hän myös lankeaa. Pablo väittää Alfonson olevan jonkinlainen vampyyri, joka ei ime uhrinsa verta, mutta elinvoimaa kylläkin.

Vampyyrin logiikka ei heti lukemisen jälkeen jättänyt minuun erityistä vaikutusta toisin kuin esimerkiksi Etelä. Mutta aikani lukukokemusta sulateltuani Alfonson erikoiset voimat ja veljen kohtalo heräsivät henkiin ja tulin ajatelleeksi, että tämän kirjan voisi lukea uudelleen. En lukijana kuitenkaan ajautunut Alfonso pauloihin, en eläytynyt siihen nähden kertojan kokemuksiin, mutta jälkeen päin jäin pohtimaan narsistisia piirteitä Alfonson henkilöhahmossa. Hän manipuloi ihmisiä taitavasti ja hänen henkilöhahmoonsa oli kirjoitettu sisälle jokin mystinen vetovoima, jonka takia hänen lähipiirin ihmiset ovat hänelle helposti ohjailtavissa. Osa heistä uskoo olevansa jollakin tavalla erityisyksilöitä, mutta tämä on vain Alfonson heille uskottelemaa harhaa. Myös mustasukkaisuus riivaa Alfonson vaikutuspiirissä olevia ihmisiä. Tämän kaltaiset ihmisiä valheilla rakentavat ja toisaalta hajottavat valtapelit sairastuttavat ihmisiä. Vampyyrin logiikka on kirjan takakansitekstin mukaan sekoitus murhamysteeriä ja rakkausromaania, mutta kutsuisin kirjaa myös väljillä määrittelyillä psykologiseksi romaaniksi.

*

Näistä kolmesta tarinasta Etelä nousi toistaiseksi suosikikseni Garcia Moralesin proosataiteesta. Siinä nuori tyttö Adriana asuu vanhempiensa ja talossa muiden asuvien naisten kanssa syrjässä kaikesta kaupunkimaisesta maailmanmenosta. Adriana ihailee ja rakastaa isäänsä hyvin paljon ja heidän välillään on sanaton ymmärrys. Heitä yhdistää esimerkiksi pienen heilurin käyttö, jolla voi löytää piilossa tai kadoksissa olevia asioita. Tämän vastapainoksi tarinaan tulee synkkiä sävyjä, sillä Adriana kokee myös surua ja pettymystä isänsä sulkeutuneisuudesta, jonka syy valkenee lukijalle vähitellen tarinan edetessä. Oman ahdistavan tunnelmansa kirjaan tuo erikoisen Adrianan kasvu ympäristössä, joka on syvästi uskonnollinen. Niin Adrianaa kuin hänen isäänsä epäillään olevan jollakin tavalla syntisen pahoja. Todellisuus on kuitenkin huomattavasti monimutkaisempi ja samalla hyvin inhimillinen.

Etelässä kertojana toimiva Adriana muistelee lapsuuttaan ja nuoruuttaan isänsä kautta ja puhuttelee isäänsä. Kirja on paikoin hyvin koskettava, mutta itseäni kirjassa kiehtoi se kuinka asioita, ihmisten välisiä suhteita ja tunteita kyettiin kuvaamaan viittaamatta niihin suoraan. Näin itse asiassa myös Vampyyrin logiikassa. Oma tärkeä roolinsa on myös sillä mitä jätetään sanomatta ja lukemisen aikana voi rakentaa tarinaan merkityksiä ja lopulta kenties näennäisen yksinkertainenkin tarina kasvaa aikamoisiin mittoihin.

Garcia Moralesilla on mielestäni ollut erityinen tai ilmiöimäinen kyky kuvata syrjäytyviä ja syrjäytettyjä ihmisiä ja lapsen tulkitsemaa todellisuutta ja maailmaa. Garcia Moralesin tarinat voivat vaikuttaa koruttomilta, mutta ne eivät ole mustavalkoisia vaan kompleksisia ja jättävät jäljen, jos on niiden tarjoamalle maailmalle avoin.

Lainaus novellista Etelä, suom. Tarja Roinila:

” On kummallista, että lapsuuteni kaikkien voimakkaimmat kokemukset syntyivät tuosta näkymättömästä asiasta, jota ei siis oikeastaan ollut olemassakaan. Muistan kuinka istuimme kahdestaan puutarhassa tuntikausia ja pelasimme peliä, jonka olit keksinyt vain meitä varten. Minä piilotin jonkin esineen, ja sinä etsit sen sitten heilurin avulla. Et usko, kuinka kovasti yritin löytää jotakin oikein pientä, niin näkymätöntä kuinka suinkin. Piilotin leivänmurun kiven alle ruusupensaan juurelle, laitoin kukan terälehden kellumaan kaivon sameaan veteen tai sujautin salaa johonkin pikkukiven, jonka vain minä tunnistin. En siksi että olisin yrittänyt harhauttaa sinua. Oli vain niin ihmeellistä yhä uudelleen todeta, että onnistuit ratkaisemaan kaikkein mahdottomimmatkin arvoitukset. Usein katselin pimeän tuloon asti, kuinka liikuit hitaasti heilurin osoittamaan suuntaan, lähestyen paikkaa jonka minä olin salaa valinnut. Silloin puutarhan rikkomaton rauha ja hiljaisuus valtasivat mieleni ja muuttivat todellisuuden unen kaltaiseksi.” (s. 10-11)

*

E3788F72-85A4-48B0-B462-D3D7E5ADC0C6.JPG

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Adelaida Garcia Morales: Etelä

Kaksi novellia: Etelä ja Bene

Alkuteos: El Sur seguido de Bene

Suomentanut: Tarja Roinila

1992 Like

94 sivua

kirjastosta

*

Adelaida Garcia Morales: Vampyyrin logiikka

Alkuteos: La lógica del vampiro (1990)

Suomentanut: Satu Ekman

1995 Like

165 sivua

kirjastosta

*

Lisää mystisiä tarinoita blogissa

Vanhan Japanin taruja

Kauhujen kirja – 10 maailmankirjallisuuden kauhukertomusta

Richard Marsh: Pyhä kuoriainen

Mainokset

Ina Westman: Henkien saari

”Henkien saaressa on läsnä inhimillinen taustavalo.” Näin olin kuvannut käsin kirjoittamaani lukupäiväkirjaan joulukuussa viime vuonna päätökseen tullutta lukukokemusta.  Uskoisin, että olen yrittänyt tällä suhteellisen poeettisella ilmaisulla tavoitella kirjan tunnelmaa ja asennetta sen neljään henkilöhahmoon. Inhimillisyys tulee ihmisläheisyydestä ja valo toivon tunteesta kirjan synkistä aiheista huolimatta.

Kirjan keskeinen miljöö on saari meressä. Se toimii pienen perheen kesäpaikkana. Saarella aikaa viettävät aviopari Emma ja Joel, heidän tyttärensä Fanni ja isoisä, Joelin isä. Kertojat vaihtuvat luvusta toiseen tuoden eri näkökulmia käsillä oleviin tapahtumiin. Tulin näkökulmatekniikan kautta pohtineeksi kuinka eri tavalla ihmiset voivatkaan kokea samat asiat ja tapahtumat ja erityisesti: kuinka ihmiset voivat kohdata toisensa aidosti omana itsenään, jos he eivät kommunikoi ajatuksiaan ja tunteitaan?

*

Emmalla on kansainvälinen työ, joka tähtää maailman parantamiseen. Joel tekee töitä kotimaassa opettajana kasvatusalan ammattilaisena. Heillä on alle kouluikäinen tytär Fanni, joka keskustelee saarella isoisän kanssa ja jota Emma haluaa suojella maailmalta tai ihmisten pahuudelta. Emma kärsii muistikatkoksista, voimakkaista päänsäryistä ja näkee aaveita. Saarta ympäröivä meri ja saaren rannat ovat Emman aaveiden kohtaamispaikkoja. Emma ei muista mitä hänelle on tapahtunut ennen päänsärkyjä ja lähimenneisyyteen ilmestyneitä aukkoja.

Emma on maailmanmenosta uupunut. Ihminen sotii, tuhoaa luontoa ja epäinhimillistää ne, jotka ovat jollakin tavalla poikkeavia. Emma haluaa elää turvassa omassa suojaisassa saaressa, mutta maailman ongelmat ja ihmisten ymmärtämättömyys kohdata toinen kaltaisensa ilman ennakkoluuloja eivät jää kotisatamasta kauaksi. Joka kesä sinilevälaatat pilaavat uimaveden ja aaveet rantautuvat saareen Emman elämästä ennen muistikatkosta.

Emman äänessä on usein pettynyttä toivottomuutta ja epäluottamusta ihmisten kykyyn toimia paremman tulevaisuuden puolesta:

”Ei ilmastonmuutos tuo mukanaan pelkkiä helteitä. Se tuo mukanaan juuri tätä – epävarmuutta, ennustamattomuutta, tuulisia kylmiä kesiä, liian leutoja talvia, viikkokausia kestäviä sateita. Mutta emme me halua tietää. Me haluamme pienen ilmastonmuutoksen, sellaisen, joka tekisi kesistä kivasti lämpimiä ja toisi mukanaan kauniita eteläisiä kasveja ja perhosia. 

Nyt kun helle viimein on täällä, siitäkin valitetaan. Vesipulaa liioitellaan lööpeissä, joita Joel tuo kaupalta vastusteluistani huolimatta. Ennen yritin saada aikaan uutisia ilmastonmuutoksesta, nyt en halua lukea siitä enää mitään. 

Eivät sanat muuta mitään, eivät enää. Se aika oli, jolloin kehityksen olisi voinut vielä pysäyttää. Istumme kiihtyvässä karusellissa vauhtisokeudesta hurmaantuneina ja luulemme, että voimme hypätä pois sitten kun alkaa oksettaa. Ei täältä pääse kukaan pois. Yksi kerrallaan hukumme tai paistumme kuoliaiksi kuten Joelin ahvenet pannulla.” (s. 168-169)

*

Ina Westmanin tarina on taitavasti kerrottu kuvaus pienestä perheestä ja pienen perheen kautta maailman nykyisestä tilasta, suomalaisesta yhteiskunnasta, maailman parantamisen tarpeesta ja kuluttavuudesta. Kirjan sivuilla nousee esille ilmastonmuutos erilaisine haitta-aaltoineen: kuivuus, köyhyys, tulvat, pakolaisuus ja sodat. Suomalaisesta yhteiskunnasta pinnalle nousee rasismi. Kirja käsittelee myös parisuhteiden ja perhe-elämän sisäisiä kipupisteitä: erilaisuutta persoonallisuuksissa, elämäntapojen ja eettisten valintojen yhteensovittamista ja vanhemmuutta. Kirjan sivuilla riidellään aika usein, ollaan eri mieltä usein sopimatta ja koetaan uupumusta puolison sairaudesta.

Henkien saari oli paikoin aika hyytävä lukukokemus, salaperäinenkin. Emman haamut tuntuivat kutsuvan onnettomuutta ja syvää menetystä perheen elämään. Saari merellä -motiivi oli melko perinteisessä käytössä kirjassa, mutta sopi kuitenkin kirjan tunnelmaan. Suljettu yksityinen tila maailman laajassa kartassa.

Kirjassa on valoisa lopetus kuin majakan valo myrskyisellä merellä tai öisen merimatkan jälkeen. Elämä on joskus riskien ottamista ja joskus arvaamatonta – mutta myös mahdollisuuksia, joihin ihminen voi tarttua.

*

img_1004

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Ina Westman: Henkien saari

2018 Kosmos

Kansi: Joel Melasniemi

234 sivua

arvostelukappale

*

Lisää kirjallisuutta elämästä meren äärellä

Jarkko Volanen: Hiekankantajat

Marianna Kurtto: Tristania

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Bonuksena:

Judith Schalansky: Atlas of Remote Islands – Fifty Islands I Have Never Set Foot on and Never Will

 

Jelena Tšižova: Naisten aika

Naisten aika sijoittuu 1960 -luvun Neuvostoliittoon. Antonina työskentelee tehtaassa ja  on äiti mykälle Suzannalle. Lapsen isä ei osallistu heidän elämäänsä. Antonina ei enää muista edes miehen nimeä. Jokin miehessä siinä hetkessä kiehtoi, kaupunkilaisuus kenties. Antonina ja alle kouluikäinen Suzanna asuvat kolmen iäkkään naisen kanssa yhteisasunnossa tehtaan yhteydessä. Elämä on Antoninalle jonottamista, tehtaassa työskentelyä, kodinhoitoa ja alituista rahojen laskemista. Lisäksi hän kärsii yksinhuoltajuuden tuomasta stigmasta ja hiljaisesta päätöksestään suojella erikoista lastaan. Hänet halutaan naittaa toiselle tehdastyöläiselle, koska perhe ja koti ovat keskeisiä neuvostonaisellekin. Perhe ja koti muodostavat naisen elämäntehtävän. Antonina ei ole kovin innostunut menemään naimisiin. Mies on ihan kiinnostava, mutta kaikenlaiset asiat painavat ja pohdituttavat. Suzannaa Antonina ei puolestaan halua laittaa valtion tai tehtaan kouluihin ja lastentarhoihin, sillä mykkänä lapsi joutuisi silmätikuksi. Äidin pahin pelko on, että hän menettää lapsensa sosiaalihuollolle. Tehtaan naisjohto on tivannut lapsesta useampaan otteeseen. Kotihoito ei ole hyvä, valtion tukemat lastentarha ja koulu olisivat paras paikka kasvavalle lapselle, koska siellä lapsi oppii pienestä pitäen yhteiskunnan arvot ja toimintatavat.

”Käy sisään Antonina”, se nyökkää. ”Meillä on tässä naisneuvoston kokous keskustelemassa asioistasi. Jutellaan ja mietitään tilannettasi. Kun et kerran usko minua.” Ääni on pehmeä ja hiljainen kuin syyskärpäsellä. Surisee. 

Kuuntelen enkä tajua – mitä minun kohdalle nyt on osunut? Kädet hikoilee. Pyyhin ne työtakkiin ja katselen ympärille. Niillä on teetä, lautasella pikkuleipiä, istuvat ja juovat. Ne ovat jo vaihtaneet leningit. Varmaan ethtineet jo huuhtaista itsensä suihkussa. Minä kun pistäydyin tällaisenaan, työtakissa. Pelkään haisevani hieltä. Löydän vapaan tuolin ja käyn nurkkaan istumaan. 

Zoja Ivanova saa nutturansa kuntoon ja aloittaa. ”No niin Antonina. Sinusta tulee tietoja, holtittomasta elämästäsi. Olen yrittänyt yhtä ja toista, voi sanoa että äidillisesti, mutta sinä et piittaa mitään, puuhaat vain omiasi. Se on paha, ettei nainen varjele mainettaan, kun lapsikin kasvaa siinä, semminkin tytär. Millaista esimerkkiä sinä pystyt antamaan? Nainen on äiti. Sitten vasta tulee kaikki muu: Naisina ymmärrämme kyllä sinua”, hän katsahtaa ympärilleen, ”mutta emme aio pysyä sivustaseuraajina, meillä ei ole oikeutta siihen. Joten vastaapa meille: mitä se juttunne on Rutšeinikov Nikolain kanssa, vakavaa vai ei?”

*

Antoninan ja Suzannan kanssa asuvat iäkkäät naiset Glikeria, Jevdokia ja Ariadna ovat eläneet vaiherikkaan elämän, vaikka sotasankareita ja historian suurmiehiä he eivät ole. On ollut rakkauksia, työtä, perhe-elämää ja mitä kaikkea ihmiselon yleinen levottomuus onkaan heidän elämäänsä tuonut ja siitä viennyt. Lapsia ja puolisoita on siirtynyt tuonilmaisiin sotien ja muiden yhteiskunnallisten muutosten myötä. He muistavat myös ajan ennen vallankumousta.

Kirja ei kerro kuinka ikänaiset ovat päätyneet yhteen asumaan, mutta niin he elevät kuin kollektiivinen mummous samassa kodissa. He jutustelevat, väittelevät ja keskustelevat kirjan alusta loppuun milloin muistellen menneitä ja milloin ihmetellen nykyajan meininkiä. He ovat kaikki ortodoksikristittyjä ja kastatuttavat Suzannan Sofiaksi Antoninalta salaa. Antonina uskoo kommunismiin siis siihen, että kommunismi on mahdollista kenties jo hänen elinaikanaan. Kun näin tapahtuu, rahaa ei enää tarvita ja kaikki saavat tarpeensa mukaan. Mummot eivät kommunismista välitä, vaikka toimeentulo on heidänkin huolensa. Rahan arvo ei ole enää sama kuin ennen ja kaikenlaista tavaraa ja ruokaa joutuu jonottamaan. Taloudellisia huolia enemmän heidän puheessaan esille nousevat kuitenkin sodat, kadonneet ihmiset, kaltoinkohdellut ihmiset, vanhat tavat, tarinat ja sadut, joita tulevat kertoneeksi Sofialle. Sofia vastaa niihin joskus piirtämällä ja on siinä ilmeisen lahjakas.

*

Kirjan lukeminen tuntui aluksi hieman sekavalta. Jokainen nainen puhelee omiaan, ajatuksia tulee milloin mistäkin aiheesta, katkonaisesti, yhtäkkisesti, ja en ollut aina ihan varma, kuka on milloinkin äänessä. Ainoastaan Suzanna/Sofian ajatukset olivat eroteltu kursiivilla selkeiksi omiksi kokonaisuuksiksi. Tämä kerronnallinen keino viedä tarinaa eteenpäin puheen kautta tuntui lukemisen edetessä kuitenkin vähitellen yhä kiehtovammalta. Lukijana en voinut ennakoida mihin suuntaan kertomus etenee, olin mummojen puheen porinan varassa.

Parasta mummojen keskusteluissa oli tunnelma. Koin todistavani vanhojen baabuškojen kollektiivista entiteettiä. Naiset olivat toki yksilöitä mielipiteineen ja henkilöhistorioineen, mutta samalla he tuntuivat joukkovoimalta, joka vie perinnettä eteenpäin, huolehtii ja järjestelee asioita niin arkisessa elämänmenossa kuin silloin kun elämässä seinä nousee pystyyn kesken matkan. He paikkaavat yhteiskunnan tukiverkoston aukkoja toisin sanoen järjestävät asiat kun yhteiskunta ei huolehdi omistaan. He tukevat kun naapuri epäilee toista ja kun ihmisten välillä valitsee kilpailua, kateutta ja sen sellaisia ihmisiä toisistaan erottavia asioita. Ajattelin iäkkäiden naisten pientä trialogista joukkoa jonkinlaisena baabuista koostuvana kolminaisuutena. Haja- ja säröääniä toki kuului silloin tällöin, mutta kollektiivina he muodostavat voimakkaan taustavaikuttajan, joka ryhtyy toimeen ylläpitääkseen ihmisyyttä.

*

Naisten aika kertoi naisista Neuvostoliitossa. Naisten kautta kerrottiin huolenpidosta, kun yhteiskunnan utopistiset kommervenkit hukuttavat yksilön alleen. Ideologian avulla luodut ja lopulta suhteellisen näennäiset puitteet ja säännöt jyräävät ihmisen kokemuksen alleen. Sääntöjä esimerkiksi tehtaan alueella noudatettiin lopulta hyvin hierarkkisesti ja vastaäänet vaimentaen. Neuvostoihmisellä oli mahdollisuus edetä urallaan kohti yhteiskunnan huippua, mutta hyvääkin tarkoittavasta ideologiasta karisee ydin pois tuolla noususuhdanteisella matkalla (mielleyhtymä George Orwelliin: ”Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut eläimet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset”). Naisten välinen solidaarisuus tehtaan oloissa tarkoitti kirjan antaman esimerkin mukaan sitä, että perheelliset tai oikeastaan naimisissa olevat pääsevät nauttimaan paremmista eduista kuin yksinhuoltajat ja lesket.

Tätä neuvostonaisen olemusta vasten mietin baabujen kollektiivista olemassaoloa ja Suzanna/Sofian mykkyyttä. Mummojen kolminaisuus vaikutti vastavoimalta yksilöä muotittavalle systeemille ja tarjosi tuen silloin kun sitä eniten tarvitsee. Yhdessä naiset olivat rakkauden ja huolenpidon täyttämä voima, mutta en halua tässä lähteä edes ajattelemaan, minkälaista vanhusten elämä olisi ollut, jos he olisivat asuneet yksin. Luultavasti hyvin onnetonta. Mummoista seuraava sukupolvi Antoninan hahmossa eli neuvostoihmisen ytimessä, mutta hyvää tarkoittavasta ideologiasta oli onnistunut käytännön toteutus vielä kaukana. Antonina vaikutti onnettomalta ja epävarmalta omasta ja lapsensa tulevaisuudesta, kun yksilölliset toiveet ja tarpeet hukutetaan ideologisen paineen toimesta. Elämänlaatua heikensi myös jatkuva varuillaan olo siitä, mitä häneltä toivotaan ja kuinka rahat saa riittämään, vaikka tekee pitkiä työvuoroja päivästä toiseen. Kirjan ainoa lapsi oli puolestaan kuvattu mykäksi. Jäin kirjan lukemisen jälkeen miettimään tätä: Jos lapsen ajattelee symboloivan tulevaisuutta, niin mitä mykkä lapsi silloin symboloi?

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Jelena Tšižova: Naisten aika

2018 Into

Suomennos: Kirsti Era

Kansi: Ivanna Mikhailenko ja Elina Salonen

261 sivua

arvostelukappale

*

Lisää naisten kokemuksia blogissa:

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta – Lisäys seksuaaliteoriaan

Lealiisa Kivikari: Rakkaudelma

Michael Baran: Aamu – Preludi c-molli op. 10

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Raisa Jäntti: Grand plié

Laura Gustafsson: Pohja

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti