3x uskonto: raamatuntutkimusta, uskontodialogia ja pyhiä juutalaisia kirjoituksia (Talmud)

Kolme hyvin erilaista kirjaa uskonnoista. Erilaista sen tähden, että niiden tapa lähestyä uskontoja ja uskonnollisuutta on toisistaan poikkeava. Riikka Tuorin ja Tapani Harviaisen toimittama valikoima tekstejä Talmudista on uskonnollinen kirja, joka on tieteellisesti toimitettu. Talmud on keskeinen osa juutalaista uskonnollista itseymmärrystä ja oppia. Mikko Heikan Uskonnot kohtaavat on teologin ja uskonnollisen johtajan (luterilainen emerituspiispa) puheenvuoro globaaleista kriiseistä kuten pakolaisuudesta, ilmastomuutoksesta ja sotaisista konflikteista yhdistettynä uskontodialogin ja uskontoteologian mahdollisuuksiin vähentää ennakkoluuloja ja konflikteja ihmisryhmien välillä. Martti Nissisen ja Leena Vähäkylän toimittama Kiveen hakattu? on tieteellinen artikkelikokoelma, joka esittelee nykyaikaista raamatuntutkimusta eli eksegetiikkaa näkökulmanaan kumota mielikuva siitä, että pyhät kirjoitukset kuten kristittyjen Raamattu oli muuttumaton uskonnollisten tekstien kokoelma. Raamattu on kokenut lukuisia muutoksia esimerkiksi inhimillisen toiminnan ja synty-ympäristönsä tähden.

Seuraavaksi joitakin huomioita näistä kolmesta kirjasta.

*

Uskonnot kohtaavat avautui minulle puheenvuorona globaaleista kriiseistä kuten pakolaisuudesta, etnisten ryhmien konflikteista ja ilmastonmuutoksesta ja mikä on uskonnon sekä uskonnollisten ihmisten rooli näiden kriisien lieventäjinä. Pakolaisuus on tuonut eri kulttuurien ja uskontojen edustajat yhteen, jolloin konfliktien mahdollisuus on todennäköisempää. Pakolaisuutta ei voi kuitenkaan torjua vaan se on kohdattava. Heikka peräänkuuluttaa pakolaisstatuksen muutosta ottaen huomioon myös ilmastonmuutoksen kurjistamien maa-alojen pakolaiset ja kuinka monikulturalismi toimii assimilaatiopolitiikkaa paremmin. Heikalle monikulttuurisuuspolitiikan mukaan maahanmuuttaja saa ylläpitää omaa kulttuuriaan, jolloin hän myös kotiutuu Heikan arvioin mukaan paremmin uuteen kotimaahansa. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että maahanmuuttajan tulee noudattaa uuden kotimaansa lakeja ja kunnioittaa ihmisoikeuksia.

Heikka tuo kirjassaan esille uskontoteologian erilaiset mallit. Uskontoteologiassa on kyse siitä, että uskontoa lähestytään sen omista lähtökohdista käsin. Tämä mahdollistaa aidon kohtaamisen eri tavoin ajattelevien ja toimivien välillä, kun jokainen lähestyy toista (uskovaa) ihmistä omista lähtökohdista käsin ja tunnustaa, että toisen uskonto on (lähtökohtaisesti) erilainen omaan nähden. Uskontodialogi ei toisin sanoen tähtää uskontojen sulautumiseen vaan dialogiin. Uskontodialogisia menetelmiä Heikan mukaan voivat olla esimerkiksi opin, hengellisen elämän ja käytännön soveltaminen kohtaamisissa. Opilliset keskustelut etsivät yhteyspintoja dogmien ja etiikan aloilta. Hengellinen uskontodialogi voi olla esimerkiksi yhdessä rukoilemista yhteisistä huolenaiheista kenties kuitenkin tunnustaen, että jokaisella on oma jumala, jonka puoleen uskovat kääntyvät uskontodialogisen hartaudenharjoituksen aikana. Käytännön tasolla puolestaan haetaan yhteyttä toiseen ihmiseen, jotta konfliktit eri tavoin uskovien välillä vähentyisivät. Käytännön tasoa voi olla esimerkiksi tutustumisen toisen uskontoon, uskonnollisiin teksteihin tai tapoihin tai uskonnon ilmenemismuotoihin tuomitsematta niitä. Erilaisuuden sietäminen vähentää riitoja ja toivottavasti myös väkivaltaa toiseutta kohtaan.

Heikan kirjan vahvuus minulle oli juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin kohtaamismahdollisuuksien esittelyssä. Mitä näissä kolmessa ”Abrahamin uskonnossa” on yhteistä ja mitkä ovat niiden erot? Esimerkiksi: onko näillä kolmella uskonnolla sama jumala? Minkälaisia historiallisia esimerkkejä muslimien, kristittyjen ja juutalaisten välisistä kohtaamisista, kanssaelämisestä ja toisaalta myös konflikteista voidaan käyttää pohtiessa rauhan mahdollisuutta ja toiseuden hyväksymistä? Minkälaisia opillisia kohtaamispintoja kristityt, juutalaiset ja muslimit voivat löytää tukeutuen pyhiin teksteihin, joilla on hyvin samantahoinen alkulähde? Ja niin edelleen.

Kirjassa esitellään useita konkreettisia esimerkkejä uskontodialogista ”Abrahamin uskontojen” kohtaamismahdollisuuksista, mutta suoranaiseksi työkirjaksi uskontodialogiin kirjasta ei ole. Lisäksi olin hieman yllättynyt, että lähetystyö oli otettu kirjaan mukaan. Käsitykseni mukaan lähetystyön lähtökohtana on näkemys siitä, että lähetystyöntekijöillä on pyhäksi koettu tehtävä tehdä kaikista toisin uskovista oman uskontonsa edustajia ajatuksella, että toisen uskonto ei ole totta tai oikea suhteessa omaan jumalaan tai uskontoon. Heikka tuo esille pohtiessaan lähetystä ja dialogia esimerkiksi sen kuinka joissakin maissa on kiellettyä vaihtaa uskontoa. Tämä mielestäni on enemmän ihmisoikeuksien piiriin kuuluva asia kuin lähetystyön. Ihmisoikeuksiin kuuluu ihmisen mahdollisuus valita oma uskontonsa tai uskonnottomuus ja tästä on ulkopuolella arvoarvostelmat siitä mikä uskonto on oikeassa.

*

Martti Nissisen (Vanhan testamentin eksegetiikan professori) ja Leena Vähäkylän (Suomen Akatemian tiedottaja ja YM) toimittama tieteellinen artikkelikokoelma Kiveen hakattu? – Pyhät tekstit ja perinteet muutoksessa esittelee tänä päivänä Suomessa ja Suomen Akatemian rahoituksella tehtyä raamatuntutkimusta. Kirjan tarjoama keskeinen väite on, että Raamattuna tunnettu tekstien kokoelma on ollut alusta alkaen jatkuvan muutoksen alla. Ennen kuin Raamatun tekstit kanonisoitiin esimerkiksi kristinuskossa nykyiseen muotoonsa, yksittäisten tekstien variaatio on ollut monipuolista. Samasta tekstistä on esimerkiksi ollut useita eri käsikirjoituksia, joista vain osa on kaiken lisäksi säilynyt kopioiden kopiona. Pitkään Raamatun käännöstyötä on ohjannut keskiaikaiset käsikirjoituskopiot, mutta nykyeksegetiikka tunnustaa myös Qumranin tekstilöydosten ja Septuagintan (Vanhan testamentin kreikankielinen varhainen käännös hepreasta) roolin raamatuntutkimuksessa.

Ennen kirjapainotaitoa (1400-luvulta lähtien) tekstejä kirjoitettiin käsin erilaisille materiaaleille. Papyruskääröt edelsivät kirjamuotoisia esimerkiksi vasikannahalle kirjoitettuja kirjoituksia. Varhaiset papyrukset ovat säilyneet huonosti (poikkeuksena Qumran) verrattuna myöhempiin kirjoitusmateriaaleihin ennen kirjapainotaitoa. Tämän tekstien säilyvyysongelman lisäksi tekstit poikkeavat sisällöllisesti toisistaan. Tekstejä on kirjoitettu muistista ja niitä on kopioitu vuosisatojen ajan. Lisäksi raamatuntutkijan tulee olla tietoinen, että kirjoittaja tai kopioija on voinut tehdä kirjoitusvirheitä ja tarkoituksella muokannut tekstiä vastaamaan omaa tai oman yhteisönsä edustamaa teologiaa. Raamatun tekstien taustalla on siis lukuisia inhimillisiä tekijöitä, jolloin alkuperäisen, aidon, todellisen, autenttisen Raamatun tekstin rekonstruktioiminen eksegeettisin siis tieteellisin menetelmin ei ole mielekästä tai mahdollista.

Eksegetiikan yksi tehtävä on operoida erilaisten käsikirjoitusten kanssa ja löytää niistä yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia mm. sanamuodoissa ja teologiassa, jota käsikirjoitukset edustavat. Kirjan ensimmäinen luku on pääosin tiukkaa eksegeettistä tekstianalyysiä, joissa osoitetaan kuinka muutaman sananvaihdos eri käsikirjoituksissa voi tuoda merkittävästi erilaisen sävyn vaikkapa Paavalin kirjeisiin.

Kirjan toinen luku käsittelee Qumran-löytöjä hälventäen danbrownimaisia visioita eriskummallisesta salaseurasta Qumranissa. Tätä tiede tekee parhaimmillaan. Kirjan kolmas osa oli minulle kiinnostavin. Siinä oli päästy irti jaekohtaisista tekstianalyysistä ja laajennettu artikkelien sisältöjä Raamatun ja sen synty- ja lähikulttuurien tutkimukseen arkeologian näkökulmiin. Kirjan minulle kiinnostavin luku löytyi heti kolmannen osan alusta, jossa joukko tutkijoita esitteli muinaisen Lähi-idän kulttuureja. Artikkelin fokuksessa on esitellä useita arkeologisia lähteitä kuten piirtokiirjoituksia ja kivireliefejä ja kuinka niiden avulla voi rekonstruoida historiaa ja tieteellisesti kommunikoida sen kanssa.

Kiveen hakattu? on monipuolinen esitys nykyeksegetiikan tutkimuskysymyksistä ja tutkimuskohteista. Kirja on melko yleistajuinen erityisesti loppua kohden, jossa tieteenalan erikoissanasto aukeaa sellaisellekin lukijalle, joka ei ole eksegeetti. Silti ajattelisin, että lukijalla kannattaa olla jonkinlainen perustuntemus Raamatusta ja juutalaisuuden sekä kristinuskon varhaishistoriasta, jotta kirjasta saa riittävästi irti informaatiota. Toisin sanoen ihan pelkäksi johdantoteokseksi maallikolle kirjasta ei ole, mutta sille voi antaa mahdollisuuden syventää perustietämystä Raamatusta ja toivottavasti lisätä ymmärrystä siitä, että Raamattu on ollut ja on edelleen jatkuvassa muutoksen tilassa. Se ei ole monokulttuurinen monoliitti vaan vuosisatojen ajan muovautunut tekstikokoelma, jota on tehty inhimillisin käsin ja ajatusmaailmoin.

*

Talmudilla on merkittävä asema juutalaisessa perinteessä. Sen tekstit ovat syntyneet tarpeeseen etsiä Jumalan tahtoa ja vastata siihen. Talmud on hyvin laaja kokoelma erilajisia tekstejä, joissa juutalaiset oppineet eli rabbit etsivät keskustellen ja väitellen vastauksia Jumalan tahdon yksityiskohtaiseen ymmärtämiseen ja kuinka soveltaa heprealaisessa Raamatussa (kristittyjen Vanha testamentti) olevia tekstejä käytäntöön.

Riikka Tuorin ja Tapani Harviasen toimittama ja suomentama Pyhiä juutalaisia kirjoituksia on valikoima tekstikatkelmia Talmudista. Tämä kirja on ensimmäinen kunnollinen ja tieteellisesti toimitettu talmudtekstikokoelma suomeksi ja sen tähden merkittävä kulttuuriteko mielestäni. Kirja jakaantuu useampaan osaan. Alussa on rabbi Simon Livsoninin (Suomen ylirabbiini) tervehdys, josta siirrytään kattavaan Mišnan ja Talmudin historiallisen taustan esittelyyn. Tämän jälkeen valikoidut Talmudin tekstit on jaettu temaattisiin lukuihin, joissa käsitellään esimerkiksi lakia, etiikkaa, avioliittoa ja perhettä, kuoleman jälkeistä elämää ja juutalaisen historian avainhetkiä. Lukujen sarjan aloittaa Mišnan neljä traktaattia ja päättää Talmudin nk. Unikirja.

Talmudin historiaa tai syntyhistoriaa ja asemaa juutalaisuudessa esittelevä johdantoluku on kiitettävän selkeä esitys. En halua sitä referoida tässä laajalti, mutta haluan kertoa, että se antaa syventyneen kuvan siitä kuinka suullinen ja kirjallinen perinne juutalaisuudessa kommunikoivat keskenään ja kuinka juutalaisten diasporallinen asema ensimmäisinä vuosisatoina ennen ja etenkin jälkeen ajanlaskun alun ovat vaikuttaneet siihen, että Talmudin kaltainen tekstikokoelma on syntynyt pääosin Palestiinassa ja Babyloniassa (tai kenties tarkemmin Persiassa).

Talmudin syntyyn johdannosta saamani mielikuvan mukaan on vaikuttanut juutalaisten historia, jossa keskeiset vaikuttimet ovat olleet Jerusalemin temppelin tuhoutuminen kahteen otteeseen. Ensimmäisen kerran noin 500 eaa babylonian kuningas Nebukadnessar II:n joukkojen toimesta (josta alkoi myös pakkosiirtolaisuuden aika) ja toisen kerran roomalaisen vallan alla vuonna 70, jota seurasi vielä epäonnistunut kapina, jonka seurauksena juutalaiset karkotettiin Jerusalemista. Temppeliin keskittyvä juutalaisuus joutui etsimään vaihtoehtoisia keinoja elää juutalaisina ja näin alkoi kehittyä voimakkaammin synagogiin keskittyvä rabbiininen juutalaisuus. Uskonnollinen auktoriteetti siirtyi temppelin uhraamiseen vihityiltä papeilta synagogayhteisöissä opetusta antaville rabbeille.

Talmudin syntyhistorian ja johdantoon sopivan väljän sisällönesittelyn lisäksi kirjan alkuluvussa tuodaan esille myös minkälainen vastaanotto Talmudilla on ollut esimerkiksi kristittyjen keskuudessa keskiajalta lähtien ja mikä on Talmudin asema nykypäivän juutalaisuudessa maailmalla ja Suomessa. Talmud on hyvin rikas kokoelma eri lajityypin tekstejä eri ajoilta. Johdantotekstissä tuodaan esille, kuinka Talmudista on historian saatossa nostettu joitakin hyvin kielteisiä kantoja tai näkökulmia ei-juutalaisista ja näitä yksittäisiä kontekstistaan irrotettuja tekstikatkelmia on käytetty juutalaisia vastaan eri aikoina: ”Tyypillistä on irrottaa jokin Talmudin lause asiayhteydestään ja väittää sen olevan koko totuus juutalaisuudesta ja juutalaisista tai esittää koko Talmud tyhjänpäiväisenä hiustenhalkomisena.” (s. 32). Johdantoluvussa Talmudin arvellaan olevan vaikea ja monitulkintainen teksti lukea, joten se on voinut herättää ja herättää edelleen epäluuloja ja mutkat suoriksi -periaattella tehtyjä vääriä tulkintoja.

Nykypäivän Talmudin käytöstä juutalaisten keskuudessa johdannossa muun muassa kerrotaan, että 2010 -luvulla sen lukeminen on kokenut eräänlaisen renessanssin. Rabbi Meir Shapiro kehitti 1920-luvulla ”sivu päivässä” -harrastuksen, joka yhdistää tänäpäivänä laajakirjoisesti juutalaisia internetin välityksellä. Luku-urakka on pitkäkestoinen. Jos Talmudin haluaa lukea tällä menetelmällä alusta loppuun, menee siihen seitsemän ja puoli vuotta, mutta loppuun päässeet voivat osallistua maailmanlaajuisiin juhliin lukuonnistumisensa johdosta. Nykypäivää on myös naisten mahdollisuus lukea ja opiskella Talmudia, joka on perinteisesti mielletty vain miehille. Talmudin teksteissä tämä tulee esille kieltoina, mutta tänä päivänä melkein jokaisessa juutalaisuuden suuntauksessa on myös naisia rabbeina.

Loppuun lainaus Talmudista. Kyseisessä katkelmassa kolme pakanaa menevät hakemaan neuvoja Šammailta ja Hillelilta. He edustavat kahta varhaista koulukuntaa. Lainauksessa esiintyy kaksi ensimmäistä käännynnäistä.

” Rabbimme ovat opettaneet:

Kerran eräs pakana meni Šammain luokse ja kysyi: ”Kuinka monta Tooraa teillä on?”. Šammai vastasi: ”Tooria on kaksi. Toinen on kirjallinen ja toinen suullinen.”

Pakana sanoi: ”Kirjallisen Tooran suhteen uskon sinua, mutta suulliseen Tooraan en usko. Saat luvan käännyttää minut juutalaisuuteen, mutta vain jos opetat minulle pelkästään kirjallista Tooraa!”

Šammai suuttui ja ajoi hänet nuhdellen luotaan pois. 

Pakana meni Hillelin luokse, ja tämä lupasi käännyttää hänet. 

Ensimmäisenä päivänä Hillel opetti aakkosia: ”Alef, bet, gimel, dalet.” Seuraavana päivänä Hillel opetti kirjaimet toisin päin. 

Mies huomautti: ”Eilen sinä opetit ne toisin päin!”

Hillel vastasi: ”Jos luotat minuun opetellessasi aakkosia, luota minuun myös silloin, kun opetan suullista Tooraa!”

Toisen kerran eräs pakana meni Šammain luo ja sanoi: ”Saat luvan käännyttää minut juutalaisuuteen sillä ehdolla, että opetat minulle koko Tooran samaan aikaan kun seison yhdellä jalalla.”

Šammai hääti hänet luotaan heristämällä kädessään olevaa mittakeppiä. 

Pakana meni Hillelin luokse, ja tämä käännytti hänet juutalaisuuteen. 

Hillel sanoi hänelle: ”Älä tee lähimmäisellesi sitä, mikä on sinulle vastenmielistä. Siinä on koko Toora. Kaikki muu on kommentaaria. Mene ja opiskele!””

*

3D66CD2C-8305-41DC-87B5-085E7BFA2858858EAB98-080E-4325-8475-1F7B1432EB8B36332F86-7E2E-409A-9D28-233F677F495C

*

Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Kirjojen tiedot:

Riikka Tuori ja Tapani Harviainen (toimittajia ja suomentajia): Pyhiä juutalaisia kirjoituksia – Valikoituja tekstejä Talmudista

2018 Gaudeamus

Kannen kuvat: Julistaja Dura Europoksen synagogan seinämaalauksessa (v. 244),Tooranlukutikku (jad) (puu ja hopea, Saksa, n. 1800) ja Talmudin katkelma. Tooranlukutikun valokuva: Cooper Hewitt (Smithsonian Design Museum, muut kuvat: Wikimedia Commons.

Kannen suunnittelu: Jukka Aalto

505 sivua

kirja kustantajalta

*

Mikko Heikka: Uskonnot kohtaavat – Mahdollisuus parempaan maailmaan?

2018 Gaudeamus

Kansi: Miika Immonen

302 sivua

kirja kustantajalta

*

Martti Nissinen ja Leena Vähäkylä (toimittaneet): Kiveen hakattu? – Pyhät tekstit ja perinteet muutoksessa

2018 Gaudeamus, teos julkaistu yhteistyössä Suomen Akatemian kanssa

Kansi: Maria Manner

199 sivua

kirja kustantajalta

*

Lisää tietokirjallisuutta blogissa

Tacitus: Germania

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

Kun aika loppuu – Kuolema historiassa

 

 

Mainokset

Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput. – kirjoituksia romaanitaiteesta

Maailmojen loput. käsittelee romaanitaidetta keskiössä romaanien lopetukset. Kirja on jaettu viiteen lukuun. Neljässä ensimmäisessä kirjallisuusalan ammattilaiset Sinikka Vuola ja Tommi Melender käyvät keskustelua kirjallisuudesta, romaaneista, kirjoittamisesta ja romaanien lopetuksista. Viides osa kattaa sisälleen runsaan joukon parin aukeaman pituisia pienoisesseitä, joissa Melender ja Vuola avaavat joidenkin kirjallisuuden historiasta tunnettujen ja nykykirjailijoiden romaanien lopetuksia. Käsiteltävien joukkoon on mahtunut niin kotimaista kuin ulkomaista kirjallisuutta eri romaanigenreistä.

Luin kirjan useammassa palassa nauttien lukumatkasta. Nautin siitä, että pääsin lukemaan tekstiä, joka keskustelee kirjallisuudesta, antaa keskustelijoiden olla eri mieltä ja perustella näkemyksiään niin henkilökohtaisista näkökulmistaan kuin kirjallisuuden ja luovan kirjoittamisen tutkimuksen kautta. Keskusteluesseiden dialogisuus oli virkistävää kaikkien niiden monografioiden ja muun akateemisen tutkimuskirjallisuuden jälkeen, jota olen elämäni aikana lukenut aiheesta kirjallisuus. Lukutuntumakseni jäi, että Maailmojen lopuissa ikään kuin tieteellinen teksti olisi herännyt henkiin ja vinkannut minulle silmää: Heidi, kirjallisuudesta voi lukea myös esseemäistä tekstiä, joka kuitenkin antaa tietoa, mutta pakottaa sinut kyseenalaistamaan niin kirjoittajan kuin oman positiosi kirjallisuuden lukijana.

Alkupuolen esseiden vuorovaikutteisuus oli iso plussa kirjalle myös siitä näkökulmasta, että harvemmin innostun yksittäisen esseistin ajatuksista. Usein kun luen yksittäisen esseistin tekstejä niin mieleni tekee nurista joka toisella sivulla vastaan, vaatia lisätietoja tai perusteluja ja alistua toisteiseen havahtumiseen siitä, että miksi minun tulisi olla kiinnostunut yhden ihmisen ajattelusta siihen tai tuohon asiaan. Nyt Vuola ja Melender väittelivät ja etsivät yhteisiä tarttumapintoja romaanitaiteeseen. Roolini keskusteluesseiden lukijana oli reagoida heidän käymäänsä keskusteluun omasta lukuhistoriastani ja tietopohjastani käsin. Keskustelu hyvä, tietoa jakava luento hyvä, saarna tai puhe ei niin hyvä.

Melenderin ja Vuolan erimielisyys tai vastakkaisuus oli kirjan sivuilla melko vähäistä tai sitten en osannut lukea kaikkia hienosävyisempiä piikahduksia. Ja toisaalta tämä ei haitannut minua lukemisen aikana. En nimittäin usein jaksa myöskään lukea konfliktitekstejä (näytelmät erikseen), joissa kaksi ihmistä jankuttaa omaa asiaansa kohtaamatta toisiaan. Voin mennä sosiaalisen median joihinkin keskusteluketjuihin tai johonkin muuhun nettikeskusteluketjuun seuraamaan tämän tyyppistä antikliimaksista ihmisyyden sonnankaivantaa. Maailmojen lopussa tekstiä tuottivat ja keskustelua (siis keskustelua!) kävivät kaksi sivistynyttä ihmistä, joilla ei tuntunut olevat pakottavaa tarvetta kääntää toisen mieli omalle alisteiseksi. Kiitos dialogista!

Vaikka Maailman loppujen huomion kärki oli romaanien lopetuksessa, niin teksti avautui laajemmalle. Kirja toimi minulle esseekokoelmana kirjallisuudesta, kirjoittamisesta, romaaneista ja romaanitaiteesta. Lukeminen antoi minulle myös mahdollisuuden tarkastella omaa suhdettani romaanitaiteeseen, kirjoittamiseen(i) ja kirjallisuuteen yleisesti. Sain vahvistusta siihen, miksi pidän niin paljon runojen, näytelmien ja usein bestseller -listojen kärkisijoilta (Mitä Suomi lukee top 10 listaukset vuodelta 2018) puuttuvan proosan lukemisesta.

Pidän kielestä, muodosta ja ideoista tekstin takana. Olen melko kykenemätön samaistumaan romaanien päähenkilöihin saati heidän elämäntarinoihinsa, en saa usein kicksejä romaanin ajan kuvauksista (vrt. historialliset romaanit) ja vetävä tarina, joka jonkin sortin aristoteelisen kaaren mukaan sulkeutuu näppärästi lopussa on usein viihdyttävä, mutta kaipaan usein kirjalta myös jotakin muuta. Se, että kirjailija selittää minulle asioita tai pitää kädestä kiinni kuljettaessaan minua romaaninsa maailmassa on mukavaa, mutta harvemmin jättää minuun lukemisen jälkeen erityistä jälkeä. Vetävien tarinoiden tai kerronnan lisäksi epilogit, joissa katsotaan valoisaan tulevaisuuteen tai esitetään selkeä muutos päähenkilön aiemmasta kuvauksesta, ovat melko usein jonkin sortin antikliimaksi, joihin mieleni tekee reagoida joskus kuin Unelmien pelikirjan Pat (vaikka lukijoina kenties olemme erilaisia ;))

”Whatta F***! – Stupid Fucking Book”

Pidän siis lopuista, joissa on väljyyttä. Pidän kirjoista, joissa lukijalla on tilaa ajatella itse. Ilmeisesti pidän myös hankalista kirjoista,  joissa on avoin loppu, absurdi loppu, tiivistä merkityksen määrittelyä pakeneva lopetus. Minulle tuntuvat toimivan lukijan ilmaanheitto ilman vakuuksia, että painovoima hoitaa hommansa tai jos hoitaa, niin en voi olla varma, että laskeutuminen olisi turvallinen. Haluan proosalta dialogisuutta, jotta voisin kutsua kirjaa todella kiinnostavaksi. Haluan olla vuorovaikutuksessa kirjan kanssa.

Lukemisen aikana tulinkin siis ajatelleeksi, että sille on ehkä syynsä miksi viihdyn runojen ja näytelmien parissa. Runot ovat kiinnostavimmillaan irtaantuessa tilastaan ja antaessaan lukijalleen mahdollisuuden tutkia runoja, sanoja, säkeitä, rytmiä, vaikutelmia ja avaavat ajattelua, maailmaa, ihmisyyttä ja mitä milloinkin riittävän laajalla skaalalla. Runojen lisäksi pidän näytelmien lukemisesta. Näytelmissä antiikista ja nykyaikaan pidän erityisesti niiden muodosta, joka on pelkkää henkilöhahmojen dialogia ja voin itse kuvitella loput. Näytelmiä lukiessa huomaan usein toimivani ohjaajana. Toki poikkeuksiakin on. Esimerkiksi Eugene O’Neill tuntuu kuvaavan yksityiskohtaisen tarkasti erityisesti näytelmien alussa henkilöhahmoja ja miljöötä. Näytelmissä yleisesti voi joskus kyllä olla hieman puuduttavaa henkilöhahmojen intensiivinen konfliktisuus, mutta se on fiktiota, se on ideoita todellisuuden takana. Ja toisaalta kenties juuri tämä ihmiskohtaamisten räiske ja samalla tietynlainen ambivalenssi (epävarma?) tapahtumien etenemisestä kiehtoo minua näytelmissä. Pidän myös hyvin paljon antiikin tragedioiden lukemisesta. Olen lukenut Euripideen, Sofokleen ja Aiskhyloksen tragedioita moneen kertaan, Euripides on suosikkini. Antiikin Kreikan tragedioissa minua kiehtovat erityisesti niiden maailman riittävä outous verrattuna nykyaikaan ja muodoltaan ne ovat puolestaan niin tiiviitä, että havahdun usein toteamaan, että parhaimmillaan tragediassa ei ole mitään ylimääräistä. Itselleni kiinnostavimpia kotimaisia näytelmätekstejä ovat puolestaan mm. Laura Ruohosen Luolasto (2014) ja Pipsa Longan Lauluja harmaan meren laidalta – These Little town blues are melting away (2011). Niiden lukeminen tulee lähelle runojen lukemista.

*

Maailmojen loput sai minut tunnustamaan julki oman asemani lukijana ja rakkauteni kirjallisuuteen, jonka äärellä voin hengittää rauhassa. Kirjan pienoisesseiden kohdalla (viimeinen luku!) huomasin ajoittain jääväni hieman epämukavasti tyhjän päälle ja enkä nyt tarkoita sellaista vau-efektistä romaanilopetusta tai romaanitaiteen oikeasti kiinnostavaa lopetusta, vaan kirjan päättävä luku oli kenties hieman antikliimaksinen minulle. Olen lukijana ilmeisesti sellainen, että olisin halunnut syvempää käsittelyssä olevan kirjan pöllytystä tai tutkintaa, mutta ymmärrän miniesseiden pointin. Nyt pienoisesseet olivat nopeatempoisia variaatioita pääteemaan, jotka minun kohdallani valitettavasti hujahtivat nopeasti ohi. Jos edessäni olisi ollut nuotit, niin olisin saanut enemmän irti niiden lukemisesta (kuinka kumma ajatus). Kirjan pidemmät dialogiset esseet olivat puolestaan nektaria aivoilleni toimiessaan tiuha-ajatuksellisina pohdintoina aiheesta, johon suhtaudun paikoin hyvin intohimoisesti.

Kiitos kirjasta! Toivoisin, että Suomessa julkaistaisiin enemmän tämän tyyppistä esseekirjallisuutta: dialogia ja kirjallisuuskeskustelua.

*

img_1301

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta

2018 WSOY

Päällys: Martti Ruokonen

296 sivua

arvostelukappale

*

Muita kirjallisuus-aiheista materiaalia blogissa ja muita mainintoja

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Ari Hiltunen: Aristoteles Hollywoodissa

Laura Ruohosen Luolasto subliimina draamana

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (jonka lisäksi fenomenologisia pohdintoja kirjojen lukemisesta)

Veera Antsalo: Imago

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

 

 

 

 

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

Tämä kirja ei naurata. Tämä oli ajattelua kiihdyttävä lukukokemus, joka ohjasi kriittisyyteen. Huumori on helppo valjastaa erilaisiin tarkoituksiin, mutta se on mahdoton hallittava.

Kirjassa huumoria ja naurua lähestytään filosofian avulla historiallisesti ja teemoittain. Historiallinen tarkastelu käynnistyy antiikista ja teemoittainen tarkastelu kattaa mm.  yhteiskunnan, vallan käytön, politiikan, etiikan, utopiat ja dystopiat, kristinuskon, huumorin yleiset teoriat, huumorin käyttökontekstin pohdinnot ja huumorin asenteet. Asenteilla tarkoitetaan ironiaa, itseironiaa ja itsesatiiria. Huumorin teorioista Jarno Hietalahti nostaa tarkasteluun kolme: ylemmyysteorian, huojennusteorian ja yhteensopimattomuusteorian. Karkeasti yleistäen ylemmyysteorian mukaan nauru irtoaa pilkasta ja naurun kohteen naurettavuudesta, joka voi olla myös jokin hyvin konkreettinen tapahtuma kuten kohteen liukastuminen pyllylleen. Teorian nimi kuitenkin paljastaa jotain naureskelijasta: hän kokee olevansa ”ylempänä” naurun kohdetta tavalla tai toisella. Huojennusteorian nimi on myös onnistuneen paljastava. Nauru helpottaa oloa henkisesti ja fyysisesti.

Jokaisen kirjassa esitellyn teorian ytimessä on usein ristiriita, joka yhteensopimattomuusteoriassa on erityisen keskeinen. Ihmisen elämän ajatellaan kulkevan erilaisten sääntöjen mukaan (”Elämänkaari”, yhteiskunnalliset ja sosiaaliset säännöt jne.) ja kun näihin tulee poikkeama vaikkapa sattuman kautta, niin siinä on jotain hämmentävää tai hämmentävän hauskaa. Joskus odottamaton yllätys tai poikkeama voi naurattaa myös ylemmyyden näkökulmasta. Jos halutaan kuitenkin päästä rumentavasta röhönaurusta monitahoisempaan huumorintajuun ja -makuun, niin tarvitaan älyllistä reflektiota. Nauru on spontaani reaktio, mutta jos viitseliäisyyttä löytyy, niin sitä voi pysähtyä hetkeksi reflektoimaan mille ja miksi nauroi. Kirjan yhtenä kantavana ajatuksena ajattelijasta tai teoriasta riippumatta vaikuttaa olevan, että iva ei ole välttämättä eettisesti kestävää huumoria ja on lähtökohtaisesti erilaista kuin kriittinen nauru. Kontekstin merkitys on keskeinen arvioidessa huumorin etiikkaa. Myös huumorintajuja ja -makuja on erilaisia. Kaikki ei naurata. Kaikki eivät naura.

*

Lukemisen aikana nauroin vähän. Spontaani repeäminen tapahtui kaksi kertaa. Toinen näistä tapahtui lukiessani makupaloja Monty Pythonin elokuvasta Brianin elämä ja toinen saadessani luettavaksi Theodor Adornon vitsin. Olen nähnyt Brianin elämän muutamia kertoja elämässäni. Repeämiseni elokuvaa katsoessa ovat kummunneet  muun muassa iloluontoisen kriittisestä asenteesta raamatuntulkintaan. Ajattelen, että elokuva keventää tosipäistä vakavuutta kristinuskon ympäriltä. Elokuvan julkaisun aikaan sitä syytettiin rienauksesta, joka kenties kertoo enemmän siitä, että elokuvaa tulkittiin liian suoraviivaisesti jonkinlaisena kuvauksena Jeesuksesta. Adornon vitsin herättämää iloista huvittuneisuuttani en puolestaan kykene analysoimaan. Hietalahti kertoo Adornon huumorista näin: ”Adorno itse kirjoitti lähinnä omaksi ilokseen lystikkäitä, joskin samalla groteskeja ja synkkämielisiä lyhyitä tarinoita. Eräässä raapustuksessa Luiche -niminen hahmo on nielaissut aikapommin. Minuuttia ennen laskettua räjähdystä hän toteaa: ”Jep, Nietzsche oli oikeassa. Ihmisen sisällä on oltava kaaos, jos hän haluaa synnyttää tanssivan tähden”” (s. 260). 

Omiksi suosikeikseni kirjasta nousivat huumorin asenteita, Frankfurtin koulukuntaa (kriittisyys), narriutta ja outoa/absurdia/intellektuellia huumoria käsittelevät luvut. Frankfurtin filosofien jengin ajattelun ytimessä on muun muassa yhteiskuntakriittinen ajattelu kapitalistiseen järjestelmään, materialismiin, viihteellisyyden kasvuun ja tietynlaiseen tuotantokulttuuriin, joka tuottaa helppoa käyttötavaraa (henkistä tai fyysistä). Näin ollen esimerkiksi ruudullinen televisiotuotannon helpponauruhuumoria on materiaalia, jolla ihmiset pidetään tyytyväisinä ilman, että huumori oikeasti olisi älyllisesti kiinnostavaa, mahdollisesti kriittistä tai yleensäkään omaperäistä. Kertakäyttönaurut tulevat usein ylemmyyshuumorin sektorilta, jossa nauretaan jollekin asialle tai ihmisryhmälle, jota pidetään naurettavana syystä tai toisesta.

Frankfurtin koulukunnan kritiikin ytimessä huomioidaan myös huumori tuotteena. Jos ihminen saadaan helposti ja nopeasti nauramaan, niin ihmisen voi saada myös helposti ja nopeasti puolelleen. Ja se joka saa ihmiset puolelleen, saa rahat ja vallan näiltä ihmisiltä. Ei naurata. Helppohekottelua (eettisesti) kestävämpää huumoria on olemassa. Esimerkiksi kriittinen huumori on sellaista, joka tekee valtarakenteita näkyviksi kyseenalaistaen ne. Kriittinen huumori ei rakennu pikanaurujen varaan vaan saattaa ihmisen ihmetyksen valtaan. Ristiriita ja hämmennys voivat myös naurattaa ja parhaimmillaan saada ihmisen ajattelemaan.

Kun huumoria tarkastellaan asenteena katse kääntyy ihmiseen itseensä. Ihmisen asenne voi olla monin eri tavoin humoristinen. Vaihtoehtoina ovat esimerkiksi holhoava, mielipuolinen ja itsereflektiivinen asenne. Muille naurajat erään Freudin mukaan suhtautuvat ihmisiin kuin aikuinen lapseen, mutta naurun ei tarvitse olla holhoavaa, se voi olla jotakin sille hyvin vastakkaista. Nauru voi nimittäin olla myös mielipuolista. Hietalahti pohtii Batmanista tutun Jokerin asennetta ympäristöönsä. Hänen naurunsa kumpuaa ristiriidasta (yhteensopimattomuusteoria!), mutta Jokeri vie sen mielipuolisesti reunan yli ja haluaa nähdä maailman palavan poroksi. Jotta nauru ei kumpuaisi tuhon vimmasta, siihen tulisi liittyä inhimillisyyttä ja luultavasti myös aimo annos itsereflektiota.

*

Itselle nauraminen on oma taitolajinsa ja Hietalahti pohtii sen eri ”linjoja” kirjassaan. Klovnit saavat ihmiset nauramaan itselleen, mutta sisimmältään he ovat hyvin traagisia hahmoja. Kyynelten läpi nauraminen on henkisesti rankkaa, klovni on yksinäinen ja ulkopuolinen hahmo. Hietalahti tarjoaa esimerkkeinä traagisista humoristeista edesmenneen näyttelijä Robin Williamsin ja klassisena esimerkkinä Pagliaccion (pajatso, pierrot -tyyppinen klovnihahmo). Jälkimmäistä hän vertaa Jokeriin. Niin Pagliaccio kuin Jokeri nauravat kummatkin mielipuolisesti kaiken naurettavuudelle, mutta ainoastaan Pagliaccio on näistä kahdesta se, joka Hietalahden sanoin ei kykene ”osallistumaan loihtimiinsa hauskuuksiin.” (s. 194).

Itselle nauraminen voi olla mahdollista ainakin filosofi Thomas Hobbesin varhaisemman kirjallisen tuotannon mukaan. Kun ihminen kykenee irrottamaan  henkilöhistoriastaan tapahtumia, joille kykenee nauramaan, hän on asian ytimessä. Mutta jos häpeä on vielä liian pinnalla kokemuksessa, niin nauru jää saavuttamatta. Hietalahti kommentoi myös nykyisen stand up – komiikan suuntausta, jossa koomikko vääntää vitsiä itsestään. Taustalla saattaisi hänen mukaansa olla ajatus siitä, että jos tekee itsensä naurettavaksi, niin ei koe ylemmyyttä suhteessa muihin eikä tule ottaneeksi itseään liian vakavasti. Naurun kääntöpuolella kuiskaa kuitenkin Hietalahden nostama näkökulma siitä, että itsenauraja saattaa nauraa enemmänkin jollekin piirteelle tai ominaisuudelleen itsessään kuin itselleen kokonaisena persoonana. Koomikkokin on osa ihmisten yhteisöjä, vertaa itseään muihin ja huomaa, että jokin asia itsessä on eri tavalla muihin nähden. Hänessä on ristiriita, jolle hän nauraa ja tekee taloudellista voittoa naurunsa aiheesta, jos on menestynyt koomikko.

Itselle nauraminen ottaa monia muotoja. Hietalahti nostaa näistä esille kaksi lajityyppiä: itseironian ja itsesatiirin. Itseironia saa energiansa kriittisestä asenteesta, ironisesta asenteesta, joka ei ole kiinnostunut tekemään arvoarvosteluja kohteestaan. Itseironisti ottaa kriittisen etäisyyden ja naureskelee etäisyyden päästä jollekin asialle itsessään. Kenties joskus on parempi nauraa itse ensimmäisenä ennen toisia?

Satiiri on myös kritiikkiä, mutta ironiaan nähden tekee naurusta kiinnostavamman. Hietalahden mukaan esimerkki satiirista yleisellä tasolla on ottaa käsittelyyn jokin yhteiskunnallinen ilmiö ja kyseenalaistaa sen mielettömyys. Satiirikko toisin sanoen näkee mikä on pielessä ja tekee siitä naurettavan. Parhaimmillaan satiirikko ehdottaa myös parempaa vaihtoehtoa pielessä olevan asian tilalle.

Miten tämä toimii itsesatiirissa? Hietalahti argumentoi: ”Siinä missä satiiri kohdistuu kriittisesti vikaan menneisiin arvoihin, itsesatiiri laittaa ihmisen ruotimaan ja arvioimaan henkilökohtaista arvomaailmaansa suhteessa ihanteisiin. Tällöin itselle nauramisessa on mukana filosofista syvyyttä, joka kumpuaa siitä, että ihminen koettelee omia perustuksiaan. Se ei tarkoita kaikkien arvojen hylkäämistä vaan omien toimintamallien kyseenalaistamista tavalla, joka pyrkii kohti moraalisesti arvokkaampaa elämää.” (s. 205). Itsesatiirikko toisin sanoen suhteuttaa itsensä ja toimintansa osaksi maailmaa ja nauraa tekemisilleen ja asenteilleen arvojen moninaisuuden keskellä. Oma tekopyhyys johonkin asiaan voisi Hietalahden mukaan olla yksi naurun aihe, jonka näkyväksi tekeminen voi tehdä ihmisestä paremman suhteessa maailmaan, toisiin ihmisiin.

*

Kirjan yhdeksi tehtäväksi ilmeisen tiedon jakamisen ja tutkimuksen reflektoinnin lisäksi nousee tekijän sanojen mukaan humaanin huumorin mahdollisuuden etsintä. Kirjan toiseksi viimeinen luku käsittelee tätä kysymystä. Aluksi kirjoittaja kumoaa ajatuksen, että filosofit olisivat lähtökohtaisesti huumorintajuttomia naurun yksipuolisia kriitikoita. Kritiikki ei ole pelkkää vinoilua vaan tarvitaan syvää ymmärrystä aiheesta, jota kritisoi. Tämän vuoksi kenties moni huumoritutkija oli hän filosofi tai ei, on perillä huumorin monipuolisuudesta.

Huumorin kohteet ja asenteet ovat monet. Ihminen voi yrittää nauraa itselleen ja ihminen voi nauraa kaikkein pyhimpinäkin pidetyille asioille. Nauru voi olla kriittistä ja nauru voi olla tyhjänpäiväistä. Tyhjän nauraminen ei Hietalahden mukaan ole kuitenkaan filosofisesti kiinnostavaa tai kestävää. Hietalahti argumentoi: ”Pelkkä nauraminen nauramisen vuoksi, ikään kuin intellektuaalisessa, moraalisessa ja yhteiskunnallisessa tyhjiössä, ei tavoita huumorille asetettuja filosofisia toiveita ja lupauksia. Tämä on ongelmana huumorin tuotteistamisessa ja myös niissä monissa kliinisissä tutkimuksissa, joissa huumoria lähestytään kritiikittömästi. Jos huumori alistetaan kyseenlaisten päämäärien välineeksi, se menettää jotakin inhimillisestä syvyydestään – – – huumorin on edistettävä myös muiden kuin oman lähipiirin etua.” (s. 272).

Hietalahti ei ole kuitenkaan vakuuttunut helposti mistä tahansa vitsistä hermostuvien ihmisten reaktioista. Hietalahti argumentoi: ”jokainen törkeydeltä kalskahtava vitsi” ei kuitenkaan ole taantumuksellinen. Kriitikon on tunnettava humoristin repertuaari ja konteksti. ”Huumoria analysoidessa tulee kiinnittää huomiota siihen, kuka vitsin kertoo, miksi, missä tilanteessa, kenelle ja niin edelleen.” (s. 272-273).

Kun huumorin tutkimukseen tuodaan esimerkiksi etiikan pohdinta ja yhteiskunnalliset näkökulmat, niin huumoria on kuitenkin mahdollista kritisoida. Humaani nauru ei Hietalahden mukaan rakennu ihmisten välisten suhteiden negatiivisten puolien korostamiselle. Esimerkiksi rasismi ja seksismi eivät kanna yhteisöllistä hedelmää. Ne eivät rakenna yhteisymmärrystä ja yhteiskunnallista rauhaa ihmisten välillä. Onnistuneimmillaan huumori murtaa muureja ihmisten välillä, tasa-arvoistaa ihmisiä, onnistuu kritisoimaan myös ihmistä itseään ja kykenee näyttämään mikä kaikille ihmisille on yhteistä nimittäin ihmisyys.

*

Kirjan lopulla Hietalahti tuo eräät nykymenossa ahtaalle ajetut humoristit: luontaiset narrit. Keskiajalla he olivat viihdyttäjiä, joilla oli omintakeinen logiikka pulauttaa ulos ”hullunkurisia mietteitä”. Narreja oli kahdenlaisia. Luonnolliset narrit olivat usein jollakin tavalla (usein fyysisesti) poikkeavia siinä missä ”ammatilliset narrit” suunnittelivat viihde-esityksensä elannon saamiseksi. Luontaisista narreista Hietalahti kertoo, että heidän huumorinsa kumpusi heidän elämänkatsomuksestaan.

Nykyään kaikenlaiset paikoin absurdit luontaiset narrihumoristit pudotetaan helposti kategoriaan ”apua tarvitsevat” ja ”henkisesti häiriintyneet” (sosiologi Anton Zijdelveldin arvion mukaan). Hietalahti pohtii edelleen, että lääketiede ja psykologia ovat ajaneet luonnolliset narrit ahtaalle, koska ”poikkeamille jää vain vähän sijaa” ja hauskuutus tänä päivänä on kaventunut ammattiviihdyttäjien tehtäväksi. (s. 285). Narrius ei hänelle kuitenkaan ole kapea-alaisesti ammattinimike ”vaan narrin voi nähdä symboloivan myös ihmisyyden unohdettuja mahdollisuuksia. Perinteisesti narrit ovat haastaneet vakiintuneita ajattelutapoja seka jaettuja arvoja ja normeja. He ovat kyseenalaistaneet niin sanotut oikeat tavat tuntea ja halveksuneet arkipäiväisten rutiinien merkitystä. Tilalle narrit tarjoavat suloista mielettömyyttä, jota yhteiskunta ei ole vielä ottanut haltuun – – –  Se voi tarjota utooppisia visioita, joissa paraikaa vallitsevat vastakkainasettelut menettävät merkityksensä. Narrimaisten näkymien pohjalta voidaan yrittää ajatella olemassa olevien rakenteiden ulkopuolelle. Siten narri kyseenalaistaa ideologiat ja tuo tilalle kuvan niistä ihmisyyden puolista, jotka virallisissa puheissa, reaalipolitiikassa ja arkisessa kanssakäymisessä kovin usein unohdetaan tai pyritään sysäämään sivuun.” (s. 286-287).

Hietalahti ei kuitenkaan tekisi narrista vapauttavaa sankaria. Narri ärsyttää asenteellaan ja vallitsevan olotilan kyseenalaistuksilla sekä sohii sinne, minne eniten sattuu. Narrin voi nähdä traagisena hahmona, joka tajuaa ihmiselosta enemmän kuin antaa äkkiseltään ymmärtää. Narrille elämä voi olla absurdi hullutus, jota huumorin keinoin tehdään näkyväksi heitellen kysymysmerkkejä sinne, missä niitä ei uskoisi näkevän. Traagisen narrista tekee hänen asenteensa elämään: narrin toiminnan ytimessä on humaani elämänmyönteisyys, eikä hän esimerkiksi Jokerin tavoin ole tuhoamassa ihmisyyttä. Luontainen narri haluaa herättää ihmisen kyseenalaistamaan vallitsevia olosuhteita kohti muutosta.

*

Kirjan luettuani sain virkistävän kompleksisen kuvan huumorista. Huumorista on moneksi ja se on tiukasti kiinni ihmisyyden ytimessä: mille nauramme ja miksi nauramme. Kirja oli minulle onnistunut lukukokemus: kiinnostava, ajattelua kiihdyttävä, paikoin sopivan ärsyttävä (itsereflektio: missä menee huumorintajuni tai huumorimakuni rajat) ja tiedoltaan rikas aiheesta, josta harvemmin on kirjoitettu suomeksi mitään näin laajaa, kriittistä ja analyyttistä.

*

img_0915

*

Aaria ”Vesti La Giubba” (oopperasta Pagliacci, libretto: Ruggero Leoncavallo)

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

2018 Gaudeamus

Kansi: Heikki Rönkkö

Piirroskuvat: Harri Haarala

315 sivua

arvostelukappale

*

Lisää tietokirjallisuutta blogissa

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Kun aika loppuu – Kuolema historiassa

Peter Metcalf: Antropologia – Johdatus perusteisiin

*

Kaunokirjallisuutta, jossa nauru on läsnä

Erkka Mykkänen: Something not good

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Kun sarvikuonot valtaavat maailman ja muita näytelmiä