Sabine Forsblom: Betinka

Betinka asuu pienellä paikkakunnalla pikkukaupungissa. Hänen perheensä on kuvattu työväenluokkaiseksi suhteessa esimerkiksi Betinkan (entiseen) bestikseen Susannaan, jonka isä on kaupungin arkkitehti ja ilmeisesti sitä niin sanottua ”parempaa väkeä”. Betinkaan nähden Susannalla on koti, perhe-elämä ja tulevaisuus järjestyksessä tai ainakin perhetaustan suoma tuki on vahvempi, jos ja kun nuoruus kolhii.

Betinka on nuorisokuvaus 1970-luvun Suomesta, jossa ääni on annettu teini-ikäiselle tytölle. Kirjan kieli oli energistä, tunnepitoista ja kainostelematonta. Betinkan kuvaukset ja tulkinnat vapaa-ajan vietosta, perheestään, kaveriporukastaan ja koulustaan ovat parhaimmillaan kuin teini-ikäisen päiväkirjasta. Riittävä määrä intensiivistä vuodatusta, höystettynä tehokkailla ja puolueellisilla raporteilla tapahtumista ja intropektiivistä pohdintaa siitä, mitä tapahtui, mitä tapahtuu ja mitä tämä kaikki voi merkitä.

Kirjan teemoiksi minulle nousivat työväenluokkaisen teinitytön kokemukset, johon kuuluvat rakastuminen, ihastuminen, ystävyys, pojat, seksi, perhe-elämä, päihteet ja elämä pienellä paikkakunnalla. En ole lukenut elämäni aikana kovinkaan montaa nuorille suunnattua kirjaa, mutta voisin kuvitella, että tästä voisi olla sellaiseksi, vaikka kenties tämä oli tarkoitettu enemmän aikuiselle lukijalle? En ole tästä varma. Lukemisen aikana nimittäin tulin ajatelleeksi, että a) teinitytön kokemukset eivät ole aika- ja paikkasidonnaisia, joten kirjasta löytynee yhtymäkohtia nykynuorten tunteisiin ja kokemuksiin, vaikka maailma on erilainen ja b) tästä voisi olla aikuiselle lukijalle ja erityisesti 1970 -luvulla nuoruutensa läpi käyneelle muistojen herättäjäksi. Oman syvyyden kirjaan toi Betinkan tausta työläisperheen lapsena ja kirjasta sai kuvan, että työläisen lapsella raha on tiukassa, vanhemmat riitelevät usein, perhe-elämän tekevät turvattomaksi alkoholismi ja työttömyys, kaverit ovat levottomia ja koulunkäynti on pakkopullaa.

Betinka ei kuitenkaan ole vain pelkkää synkistelyä ja rankistelua vaan se on myös hauska, kipeän hauska lukukokemus, jonka soundtrackinä soi 1970 -luvun musiikki. Marc Bolan, David Bowie, lähes hengellisiä sfäärejä tavoitteleva diskonytke ja Hurriganes. Nauroin eniten kirjan koulukuvauksille. Betinkan asenne opettajien ”sekopäisyyteen” oli usean repeämiseni alkusyy.

En tiedä kuinka kliseistä on kutsua Betinkaa elämänmakuiseksi, mutta se oli adjektiivi, joka tuli mieleeni luettuani kirjan. Betinkan sivuilla ei häpeillä mitään aihetta tai tunnetta teinitytön maailmasta. Forsblom on tuonut Betinkan kautta lukijalle todistettavaksi kaiken sen tunteiden ja olosuhteiden arvaamattomuuden, kun nuori etsii omaa paikkaansa ja itseään. Nuoruus on paradoksaalista aikaa, jos se vie mennessään. Esimerkiksi alaikäisenä olet riippuvainen perheestäsi, mutta haluat itsenäistyä. Nuorena olet usein kiinni myös kaverisuhteiden mukanaan tuomissa myrskyissä, pohjakosketuksissa ja riemuissa, mutta samalla ystävyys voi yllättäen kaatua hetkessä, jolloin koko maailmasi voi romahtaa ja joudut etsimään uuden suunnan paikallesi kaveripiireissä.

Nuoruus kirjan sivuilla on rikkirepivä kokemus, jossa lapsuus on kadotettu, mutta aikuisuudesta ei ole vielä tietoakaan. Onneksi nuoruus ei ole pysyvä olotila ja useimmat selviävät siitä hengissä, mutta eivät kolhuitta. Ja vaikka nuoruus hajottaa, niin kirjan kuvauksiin mahtui myös iloa ja voimaa, luottamusta hetkeen, jolloin mikä tahansa voi olla mahdollista.

”Kellari oli nuorisotila, jonka kunnanisät olivat hyvin ennalta ehkäisevästi järjestäneet lähiöön, jotta kaikista kerrostalojen nuorista ei tulisi huligaaneja ja merirosvoja, kuten muuten olisi käynyt. No jaa, mitäpä siihen voi sanoa? Se oli kenties ainoa asia, jossa kaupunginisät olivat todella onnistuneet huolimatta siitä, että Kellari oli virallisesti pommisuoja eikä sitä olisi saanut käyttää muuhun tarkoitukseen. Ja pommisuojanahan se tavallaan palvelikin, järkeilivät kaupunginisät, sillä se suojasi paikallisväestöä huligaaneilta, ja Kellarissa oli lämmintä ja mukavaa, ja se oli täynnä nuoriso-ohjaajia, jotka pitivät nuorista, ajattelivat heidän olevan jollakin lailla tärkeitä. 

Kellarissa oli tanssilattia, katossa oli sillä kohdalla värillisiä lamppuja, ja nurkassa oli pieni kaappi ja siellä istui se jota sanottiin tiskijukaksi, ja juuri hän päätti, mitä levyjä soitettiin. Kellariin sai tulla minkälaisissa vaatteissa vain, eikä kukaan katsonut kieroon, jos jollakulla oli erilaiset vaatteet kuin muilla, sillä se oli vapautta ja omintakeisuutta, ja se näkyi esimerkiksi seinistä, jotka oli maalattu erivärisiksi ja joissa oli palloja ja ympyröitä, ruutuja ja raitoja. 

Kellarissa homma meni niin, että sisällä olevat kundit pelasivat koronaa, ja ulkoportailla seisoskelevat kundit vetivät tupakkaa, ja kaikki tytöt seisoivat ympärillä ja vetivät vatsaa sisään. Ulkona ja sisällä. Tai sitten mentiin toiseen huoneeseen juomaan kokista. Mutta paras paikka oli tietenkin tanssilattia. Siellä tanssivat vanhemmat, siis 17-vuotiaat, hitaasti kiemurrellen, hieroivat lantioitaan, piilottelivat nenäänsä, tunsivat lämmön ja tuoksun, ja illan lopuksi soitettiin viimeinen kappale, se jota ei saanut soittaa radiossa, eikä sanoista ymmärtänyt mitään koska ne olivat ranskaa, ja saattoi vain ihmetellä, miksi laulu oli pitänyt kieltää, vaikka kukaan ei ymmärtänyt siitä mitään. Aluksi näppäillään vähän kitaraa, ja sitten käheä-ääninen mies alkaa huokailla ja huohottaa, ja sitten nainen laulaa heleällä ja kauniilla äänellä, ja sitten molemmat huokailevat aika lailla, ja sen jälkeen mies tekee naiselle jotain, mistä hän tulee iloiseksi, ja miehen ääni muuttuu pehmeäksi ja kiltiksi ja vaativaksi, ja kaikki tiesivät mistä oli kysymys, tiesivät myös että levyä soitettiin Nuorisokellarissa protestiksi. Kellarissa soitettiin Shöteemiä protestiksi yhteiskuntaa vastaan, ja parasta oli se, että paikka oli vain tavallinen kellari, sillä oli iskettävä alhaaltapäin, iskun piti osua suoraan haaroihin ja osoittaa, että nyt on KAPINA, ja nuoriso-ohjaajat olivat mukana ja kannustivat. Nyt ne saisivat antröö tee rääniä niin että tuntui!” (s. 66-68)

*

betinka-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Sabine Forsblom: Betinka

ruotsinkielinen alkuteos Betinkan

suomentaneet: Helene Bützow ja Laura Kulmala

Kustantamo S & S

Kansi ja ulkoasu: Fredrik Bäck

Kannen kuva: Göran Glad

226 sivua

arvostelukappale

*

Monenlaisia kasvutarinoita blogissa

Meri Kuusisto: Vuosi tavaratalossa

Pauliina Vanhatalo: Toinen elämä

Maritta Lintunen: Stella

 

 

Riikka Ulanto: Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille?

Riikka Ulannon absurdit ja nonsensenkin kanssa flirttailevat minuuttinovellit kokoelmassa Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille? käsittelevät joukon eri aiheita yhteiskunnan ilmiöistä ihmisen toimiin, televisiomeiningeistä sanataiteeseen. Kirjan sivuilla kohtaavat kaikenmoiset säätäjät toisensa taivaallisista enkelijoukoista maaseudun syviin riveihin. Ihmiset puhuvat rohkeasti omilla murteillaan ja jonkinlainen Kainuun läsnäolo huokui teksteistä ulos.

Kokoelma on jaettu useampaan otsikoituun osaan antaen viitteitä siitä mitä aihepiirejä kussakin osiossa käsitellään. Osien otsikot antavat myös kuvan Ulannon tyylistä ja asenteesta (asemoinnista) suhteessa tekstin aiheisiin. (Mitä tällä halusin sanoa on: novellikokoelma jakaantuu useaan osaan ja jokainen osa on otsikoitu. Otsikot kuvaavat mikä kunkin osion sisältö on ja millä asenteella ja tyylillä kirjailija on lähtenyt niissä työstämään novelleissa esiintyviä aiheita. Tuliko selkeämmäksi? Ottaisiko Kela, lakifirma tai poliitikko minut töihin? Minulla on selkeästi sana hallussa. Mikä on hallu?) Novellikokoelman osat ovat: Kääpiökuolema ja muita tapoja menehtyä, Antaumaaniset – ja muita varsin arvelluttavia tapauksia, Oi TV!, Väärillä urilla, Puutarhureita ja muita nyppijöitä, Lapsia ja niiden omistajia ja viimeisenä osana: Ilmiö sanatorio tai muuta taidetta.

*

”Ruokajuoma, juomajuoma, janojuomalukuromaani

Kirjoitin kirjoituskirjeen, joka sisälsi kirjoitusmerkkejä, eli olin kirjoittajakirjoittaja. Lähetin kirjoituskirjeeni janojuomaa hörppien lukulukijalle, joka ottivastaanotti lukukirjeen. 

Kirjoituskielikirjoituksessani oli kirjoituskieltä ja yleisesti kirjoitettua yleiskieltä. Kirje ei kuulunut, vaan näkyi luettuna seuraavasti (joka seuraa tätä lauseen osaa) näin (siis en nähnyt, vaan se toinen ”näin” eli seuraavasti, eli ei tavalla seurata vaan seuraavalla tavalla, ei kun ei SILLÄ tavalla, vaan seuraten – argh! – siis jatkaen jumalauta tätä kirjoitettua tekstiä, eli tekstissä eteenpäin edeten), ollaanko sitä nyt tyytyväisiä?” (s. 75)

*

Novellit ovat lyhyitä, puolen sivun, sivun, parin sivun mittaisia ja osa niistä voisi hyvin mennä proosarunonakin. Novellit on nopeasti luettavissa, mutta niiden äärelle kannattaa myös pysähtyä ja antaa oudon huumorin ja kielen leikin vaikuttaa aikansa. Lopputulos novellin lukemisesta voi olla kaikkea skaalalta ”TÄ?!” – repeän – no niin sitte. Novelleja oli usein hauska lukea, vaikka en aina ollut ihan varma, että a) mille nauran ja b) onko ok nauraa. Voisinkin todeta, että novellit kutittivat esille jotakin syvempiä kerroksia esille lukijastaan, vaikka niiden näennäinen sisältö ei ollut erityisen diippiä.

*

Maakuntalauluja, eroottisia tietovisoja

Entinen kotiseutujuontaja, jota kuihtuva maaseutu-Suomi ihaili, joutui myymään taitonsa ja perhearvonsa kansainväliselle kanavayhtiölle.

-Lupaathan ettet tee mitään vanhanaikaista suorassa lähetyksessä, tivasi tuottaja.

-Luppaan mie, vastasi juontaja.

Kuitenkin juontaja onnistui ujuttamaan maakuntalauluja tietovisaan, jossa kilpailijat esiintyivät alasti. Tämän vuoksi juontaja ammuttiin suorassa lähetyksessä, kun hänellä oli Nälkämaan laulu kesken. Hän lauloi kauniilla tenorilla.” (s.35)

*

Pidin Ulannon tekstin ihmisyyttä vinksallaan katsovasta perspektiivistä ja valloilleen päästetystä kielellä leikkivästä asenteesta, joka näkyi muun muassa villeinä sanamonstereina. Novelleissa räyhää kokeellisuuden riemullinen henki ja kirjoittajan kyky tehdä jotakin omaperäistä. Tekstiaines tuoksui keitokselta, johon oli lisätty aimo annos kirjailijalähtöistä reaktiota ympäröivään todellisuuteen tai sitten vain mitä ikinä kirjoittajan mieleen juolahtaa, koska miksei. Moni novelli tuntuu lähtevän liikkeelle jostakin havainnosta, joka muokataan överiksi, koska miksei. Novelleissa ei välitetä normaalin ja epänormaalin rajasta vaan leikitään, hullutellaan. Tarvitseeko kirjallisuuden olla aina niin vakavaa?

Voisin luonnehtia Ulannon novellikokoelmaa myös aikuisten lastenkirjaksi, joka pitää kiinni lukijastaan kuin koira tennissukasta, joka on ainoa kappale sukkaparista jäljellä, mutta jonka on säilyttänyt sentimentaalisista syistä. (Kysymykseni: kuka säilyttää tennissukkaa sentimentaalisista syistä?)

Kokoelman kokonaistunnelma on energinen, kuriton, hyväntuulinen ja kumma. Absurdit ajatuspyrähdykset ja realismin vinha kääntöpuoli tekevät kirjasta mielikuvituksen tilataideteoksen.

*

img_1299

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Riikka Ulanto: Mutta mitä kuuluu Lynyrd Skynyrdille?

Kuvitus: Marja-Terttu Vähäkangas

2018 Aviador

83 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää lyhytproosaa blogissa

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (jonka lisäksi fenomenologisia pohdintoja kirjojen lukemisesta)

Tiina Rajamäki: Vieras maisema

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

 

Ina Westman: Henkien saari

”Henkien saaressa on läsnä inhimillinen taustavalo.” Näin olin kuvannut käsin kirjoittamaani lukupäiväkirjaan joulukuussa viime vuonna päätökseen tullutta lukukokemusta.  Uskoisin, että olen yrittänyt tällä suhteellisen poeettisella ilmaisulla tavoitella kirjan tunnelmaa ja asennetta sen neljään henkilöhahmoon. Inhimillisyys tulee ihmisläheisyydestä ja valo toivon tunteesta kirjan synkistä aiheista huolimatta.

Kirjan keskeinen miljöö on saari meressä. Se toimii pienen perheen kesäpaikkana. Saarella aikaa viettävät aviopari Emma ja Joel, heidän tyttärensä Fanni ja isoisä, Joelin isä. Kertojat vaihtuvat luvusta toiseen tuoden eri näkökulmia käsillä oleviin tapahtumiin. Tulin näkökulmatekniikan kautta pohtineeksi kuinka eri tavalla ihmiset voivatkaan kokea samat asiat ja tapahtumat ja erityisesti: kuinka ihmiset voivat kohdata toisensa aidosti omana itsenään, jos he eivät kommunikoi ajatuksiaan ja tunteitaan?

*

Emmalla on kansainvälinen työ, joka tähtää maailman parantamiseen. Joel tekee töitä kotimaassa opettajana kasvatusalan ammattilaisena. Heillä on alle kouluikäinen tytär Fanni, joka keskustelee saarella isoisän kanssa ja jota Emma haluaa suojella maailmalta tai ihmisten pahuudelta. Emma kärsii muistikatkoksista, voimakkaista päänsäryistä ja näkee aaveita. Saarta ympäröivä meri ja saaren rannat ovat Emman aaveiden kohtaamispaikkoja. Emma ei muista mitä hänelle on tapahtunut ennen päänsärkyjä ja lähimenneisyyteen ilmestyneitä aukkoja.

Emma on maailmanmenosta uupunut. Ihminen sotii, tuhoaa luontoa ja epäinhimillistää ne, jotka ovat jollakin tavalla poikkeavia. Emma haluaa elää turvassa omassa suojaisassa saaressa, mutta maailman ongelmat ja ihmisten ymmärtämättömyys kohdata toinen kaltaisensa ilman ennakkoluuloja eivät jää kotisatamasta kauaksi. Joka kesä sinilevälaatat pilaavat uimaveden ja aaveet rantautuvat saareen Emman elämästä ennen muistikatkosta.

Emman äänessä on usein pettynyttä toivottomuutta ja epäluottamusta ihmisten kykyyn toimia paremman tulevaisuuden puolesta:

”Ei ilmastonmuutos tuo mukanaan pelkkiä helteitä. Se tuo mukanaan juuri tätä – epävarmuutta, ennustamattomuutta, tuulisia kylmiä kesiä, liian leutoja talvia, viikkokausia kestäviä sateita. Mutta emme me halua tietää. Me haluamme pienen ilmastonmuutoksen, sellaisen, joka tekisi kesistä kivasti lämpimiä ja toisi mukanaan kauniita eteläisiä kasveja ja perhosia. 

Nyt kun helle viimein on täällä, siitäkin valitetaan. Vesipulaa liioitellaan lööpeissä, joita Joel tuo kaupalta vastusteluistani huolimatta. Ennen yritin saada aikaan uutisia ilmastonmuutoksesta, nyt en halua lukea siitä enää mitään. 

Eivät sanat muuta mitään, eivät enää. Se aika oli, jolloin kehityksen olisi voinut vielä pysäyttää. Istumme kiihtyvässä karusellissa vauhtisokeudesta hurmaantuneina ja luulemme, että voimme hypätä pois sitten kun alkaa oksettaa. Ei täältä pääse kukaan pois. Yksi kerrallaan hukumme tai paistumme kuoliaiksi kuten Joelin ahvenet pannulla.” (s. 168-169)

*

Ina Westmanin tarina on taitavasti kerrottu kuvaus pienestä perheestä ja pienen perheen kautta maailman nykyisestä tilasta, suomalaisesta yhteiskunnasta, maailman parantamisen tarpeesta ja kuluttavuudesta. Kirjan sivuilla nousee esille ilmastonmuutos erilaisine haitta-aaltoineen: kuivuus, köyhyys, tulvat, pakolaisuus ja sodat. Suomalaisesta yhteiskunnasta pinnalle nousee rasismi. Kirja käsittelee myös parisuhteiden ja perhe-elämän sisäisiä kipupisteitä: erilaisuutta persoonallisuuksissa, elämäntapojen ja eettisten valintojen yhteensovittamista ja vanhemmuutta. Kirjan sivuilla riidellään aika usein, ollaan eri mieltä usein sopimatta ja koetaan uupumusta puolison sairaudesta.

Henkien saari oli paikoin aika hyytävä lukukokemus, salaperäinenkin. Emman haamut tuntuivat kutsuvan onnettomuutta ja syvää menetystä perheen elämään. Saari merellä -motiivi oli melko perinteisessä käytössä kirjassa, mutta sopi kuitenkin kirjan tunnelmaan. Suljettu yksityinen tila maailman laajassa kartassa.

Kirjassa on valoisa lopetus kuin majakan valo myrskyisellä merellä tai öisen merimatkan jälkeen. Elämä on joskus riskien ottamista ja joskus arvaamatonta – mutta myös mahdollisuuksia, joihin ihminen voi tarttua.

*

img_1004

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Ina Westman: Henkien saari

2018 Kosmos

Kansi: Joel Melasniemi

234 sivua

arvostelukappale

*

Lisää kirjallisuutta elämästä meren äärellä

Jarkko Volanen: Hiekankantajat

Marianna Kurtto: Tristania

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Bonuksena:

Judith Schalansky: Atlas of Remote Islands – Fifty Islands I Have Never Set Foot on and Never Will