Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Vuoden odotetuimpia kirjoja! Olin nähnyt tästä useita ylistäviä arvosteluja muun muassa Instagram-feedissäni. Lehtiarvosteluja luen vähän, koska en usein saa niistä paljoa irti. Koen ne aika usein kliinisiksi ja joskus vain tylsiksi kirjojen tai kirjailijoiden esittelyiksi.  Välittömät lukijoiden reaktiot sosiaalisessa mediassa ovat usein kiinnostavampia, mutta niillä on myös mahdollisuus nostaa kirja sfääreihin, joihin en itse pääse lukukokemuksessani. Kyllä: tarkoitan pettymyksen tunnetta tai vaimean laihaa jälkimakua, jonka suuresti hypetetty kirja jättää minuun. En uskaltanut lukea niin ikään blogikirjoituksia kirjasta. Yritin sulkea vastaanottokanavani, jotta ne eivät liikaa vaikuttaisi lukukokemukseeni.

Miten koin kirjan Ystäväni Natalia?

Minulle kirja rakentui kokonaisuudekseen Natalian ja hänen terapeuttinsa kohtaamisista terapiaistunnoissa. Natalia kuvataan kärsivän hyperseksuaalisuudesta. Hän hakeutuu eri tavoin voimakkaisiin seksuaalisiin kokemuksiin ja eroottisesti stimuloiviin kohtaamisiin. Terapiakohtaamiset muistuttavat taideterapiaa, jossa terapeutti pyrkii purkamaan Natalian ongelman käsiteltäviin osiin, jotta Natalia voisi olla vapaa. Kirjassa esitelty terapiamuoto on ymmärtääkseni fiktiivinen luomus. En ole erityisesti perehtynyt eri terapiamuotoihin, koska olen kammonnut Freudia ja hänen vaikutustaan. Pidin siis virkistävänä, että fallosentrinen (?) psykoterapia Freudeineen oli feidattu taka-alalle menetelmänä ja Natalialle käytettiin monipolvisempaa, ilmaisurikasta terapiatapaa. Toisaalta kirjassa ratsastetaan mm. oidipuskompleksin aallonharjalla ja Natalia tunnustaa rakkautensa fallossymbolien esifotoon, joten kenties Freud ei ollut oikeasti lähtenyt yhtään minnekään? En ole varma. Onko pakko valita ja määritellä?

Kirja kutsui minut alkuvaiheillaan analysoimaan Nataliaa. Ajattelin, että tässä kirjassa löydetään omaehtoinen nainen ulos kärsimystensä kuoresta. Siis eräänlainen eheyttävä kasvutarina. En ole kuitenkaan varma, onko tämä kasvutarina vai jotain muuta. En toisaalta halua edes kategorisoida tätä kirjaa vain jonkin tietyn ”lajityypin” edustajaksi. Pidän vapaammasta lähestymistavasta kirjallisuuteen. Mutta aloin siis tahtomattani analysoida Nataliaa lukemisen edetessä. Natalia vaikutti seksuaalisuutensa energisoimalta luonnonvoimalta ja en aina ollut ihan varma, miksi hänen tulisi kärsiä seksuaalisesta aktiivisuudestaan ja kokeilunhalustaan. Hänessä on myös feminististä asennetta. Natalia ei suostu olemaan sartrelainen ”ontto aukko”, joka tarvitsee ”täytettä” ollakseen kokonainen. Miksi Nataliassa on sitten jotakin ”vikaa”, että hän tarvitsee apua? Miksei hän voisi (kliseisesti todeten) olla seksin ja naiseuden papitar ja painella menemään juuri sellaisena kuin on? Kenties siksi, että Natalian kaltaisia naisia ei toivota olevan olemassa?

Mutta siis Natalian analysoimisesta. Kirjan rakenne kutsui tutustumaan Natalian mielen ja libidon tahtotilaan sivu sivulta. Terapia antaa äänen fantasian ja todellisuuden sekoittumisille. En voi aina luottaa Nataliaan, mutta en voi luottaa aina myöskään terapeuttiin, koska hän vaikuttaa avuttomalta ja ajoittain huvittavan kliiniseltä pohtiessaan tapausta ”Natalia”.

Minkälaiseen analyysiin tai analyysin lopputulemaan sitten pääsin? Kirjan lopetus omassa analyysiketjussani antoi minulle mahdollisuuden tulkintaan, jossa Natalia olisi jäänyt seksuaalisessa kehityksessään infantiilin uteliaaseen, hetkiin sidottuun loputtoman tarpeen tilaan. Näin ollen Natalian seksuaalisuus ei olisi siis koskaan ”kasvanut aikuiseksi”, mikä on tehnyt hänestä lopulta musta aukon (!). Ja tästä johtuen Natalia ei ole balanssissa oman libidonsa kanssa. Libido? Jep. Sigmund Freud. Freudiloin Natalian. Onko reilua? Ei, koska halusin nähdä Natalian voimakkaana naisena, joka osoittaa, että nainen voi myös olla aktiivinen ja toteuttaa itseään ilman, että ….

Kirjan kaksi keskeistä henkilöä ovat terapeutti ja Natalia. Terapian edetessä minusta alkoi yhä enemmän tuntua siltä, että Natalia haluaa leikkiä rajattomasti, jotta ydin hänen kokemaansa ongelmaan ratkeaisi. Kirjan maailmassa oli tuntu siitä, että jonkin trauman ulostulo on tekeillä. Tuntu kuin kirjassa oltaisiin jatkuvan kiehumispisteen äärellä odottamassa milloin pinta särkyy ja (terapeutin) seesteinen asia- ja normilinjainen pinta rikkoutuu. Terapeutin ja Natalian kontrasti oli kirjan herkullisimpia osia ja loi kerrontaa jännitettä, joka vei kirjan kerrontaa eteenpäin.

Mietin lukemisen jälkeen, mistä kirja minulle kertoi. Kertoiko se naisen seksuaalisuudesta ja kuinka se on ollut vuosisatoja tai -tuhansia ongelma? En ole tästä ihan varma, koska Natalia ilmeisesti kärsi omasta seksuaalisesta vietistään (ja siksi hakeutui terapiaan). Vai oliko Natalia uhri, jonka hänestä oli tehnyt naisen seksuaalisuuden väärinymmärretty historia? Natalialla ei olisi ongelmaa, jos seksiin ja naisiin suhtauduttaisiin realistisesti.

Ajattelin kirjan enemmänkin herättelevän minut pohtimaan seksuaalisuuden kompleksisuutta. Kuinka se kehittyy iän myötä, minkälaiset arvot, normit, asenteet, vaikutteet, kokemukset, mielikuvat, muistot… jne siihen vaikuttavat. Mietin tunteiden roolia aikuisessa seksuaalisuudessa. Mietin seksuaalista vetovoimaa. Mietin seksuaalista viettiä. Mietin seksuaalista vallankäyttöä. Mietin seksuaalisuuden biologiaa ja emotionaalista/henkistä syvyyttä. Mietin, että onko näiden oltava vastakohtaisia toisilleen vaan voisivatko ne olla ”kolikon kaksi eri puolta”.

En kyennyt provosoitumaan Nataliasta, en kirjaan sisältyvästä rehevän voimakkaasta peniskuvasta, monikerroksisen vulvan kuvauksesta ja en eri aktitilanteiden kuvauksista. Ajattelin, että Natalia on vapaa fantasioimaan ja toteuttamaan seksuaalisuuttaan niin pitkälle kuin se on hänelle ja hänen kumppaneilleen turvallista ja yksilöllisiä tarpeita tyydyttävää. Ei tehdä seksuaalisuudesta ongelmaa (ja vanhemmat puhukaa lapsillenne omista tunnereaktioistanne, jotta niistä ei jää lapsille pitkälle aikuisuuteen jääviä traumoja).

Ystäväni Natalia oli lopulta minulle lukijana hyperintertekstuaalinen tutkielma ja fiktiivinen tapauskertomus seksuaalisuuden historiasta, jota on vähemmän esitetty kirjallisuudessa. Miksiköhän?

*

C61D8580-AF63-4347-82E8-712D144EE09E

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

2019

Teos

Ulkoasu: Jussi Karjalainen

224 sivua

*

Kirja kustantajalta – kiitos!

*

Lisää lukemista blogista

Stina Saari: Änimling

Meri Kuusisto: Vuosi tavaratalossa

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta – Lisäys seksuaaliteoriaan

 

Heikki Kännö: Sömnö

Seuraava teksti on todellinen keskustelu kirjan sisällöstä. Keskustelu käytiin keväällä 2019 sähköpostitse, mikä oli vähän hölmöä, koska henkilöt asuvat samassa taloudessa. Toisaalta: kirjoittamalla keskustelusisällöt ovat säilyneet.

Heidi:

Satumme joskus lukemaan saman kirjan lyhyen ajan sisällä. Näin kävi viimeksi Heikki Kännön Runeberg-palkitun Sömnö:n osalta. Keskustelimme kirjasta pari viikkoa sitten ja siitä sain idean, josko kävisimme keskustelua kirjan lukemisen herättämistä ajatuksista näin ”kirjallisesti”. Vaikutti siltä, että lähestyimme kirjaa osittain eri näkökulmista, mutta ei täysin vastakohtaisesti.

Luin Sömnön loppuun pari viikkoa sitten (21.2.2019). Koin lukeneeni viihdyttävän, satiirisen ja eepoksellisen tiiliskiviromaanin miestaiteilijamyytistä ja faustmyytistä. Sömnö oli minulle myös sukukronikka, jossa useamman sukupolven osalta seurattiin joitakin eurooppalaisittain merkittäviä historiallisia jaksoja kuten Afrikan varhaista kolonisaatiota, tieteen kehitystä ja toista maailmansotaa. Ensisijaisesti kirja keskittyi mielestäni sen keskushenkilöön, eksentriseen kuvataiteilijaan ja esoteristiin Werner H. Bergeriin. Luimmeko saman kirjan?

Jonas:

Omasta lukukokemuksesta Sömnön parissa on vierähtänyt kuukauden päivät. Yksityiskohdat ehtivät haalentua mutta kokonaiskuva kirkastua.

Itselleni sukukronikan keskushenkilö Werner H. Berger jäi etäiseksi, jopa myyttiseksi hahmoksi. Tuntui siltä, että hän hautautui suvun historian alle. Keskushenkilöä lähimmäksi kirjassa itselleni tuli hänen eksentrinen isoisänsä Samuel Berger, joka tarinassa vaikuttaa olevan jonkinlainen Forrest Gump-tyyppinen hahmo, jolle asioita vain tapahtuu ja hän vain sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Häntä eteenpäin puskevana voimana olivat tarinan veijarihuijariyrittäjäkeksijähörhö Jacques-Louis Lenoir sekä Samuelin mystistäkin mystisempi vaimo ja Wernerin isoäiti Lucrèce Doré.

Sömnö on itselleni satiiri miestaiteilijamyytistä sekä ylipäätään vauraudessa kylpevästä, valkoisesta maskuliinisesta mieskuvasta, jonka antiteesi Samuel mielestäni kertomuksessa on. Miehet tarinassa kuvataan perinteisten roolien ja toimijuuden kautta ja järjestäen jokainen murtuu omaan perinteiseen maskuliinisuuteensa. Suku on varakas ja kaikki vaikuttaa kulkevan omalla painollaan kohti haluttuja tavoitteita, mutta mies toisensa jälkeen tuhoutuu ja on riekaleina. Lenoirin hahmo on näistä ehkä konkreettisin esimerkki, samoin Wernerin isä.

Jatkoa edelliseen…

Jäin pohtimaan miksi itse Werner jäi itselleni etäiseksi. En tiedä oliko se kirjailijan intentio, mutta Wernerin suvun historia ja hänen läheisensä elämäntarinat olivat itsessään niin laajoja ja tapahtumarikkaita, että hän itse oikeastaan kutistui sukunsa alle.

Miltä kirjan henkilöhahmojen suhde toisiinsa vaikutti sinusta? Entä miten kertomuksen rakenne mielestäsi palveli Wernerin tarinan kertomisessa? Oliko se johdonmukainen ja onnistunut?

Heidi:

Hyviä kysymyksiä! Werner oli minulle tosiaan keskushenkilö koko tarinassa ja häneen mielestäni huipentui Bergerin suvun edesottamukset, outoudet, pioneerihenki ja niin edelleen. Palaan myöhemmin tuohon miestaiteilijamyyttiin, johon sinäkin viittasit ja mielestäni kiinnostavasti analysoit sitä.

Minulle kirjan henkilögalleria oli laaja ja koin ilmeisesti tarvetta keskittyä vain yhteen hahmoon ja minulle se oli Werner. Kirja muistaakseni alkoi hänestä, kun elämäkertakirjuri Isak halusi kirjoittaa ”rehellisen” ja laajemman kuvan (ihailemastaan?) taiteilijasta. Ja kirja päättyi niin ikään Werneriin hänen okkultistisissa menoissa nostattaessa itseään ajan yli Dorian Grayn ja Faustin tunnelmissa soundtrackinä Richard Wagnerin Ring-tetralogia. Samuelin tarina sijoittui vahvimmin minulle kirjan alkupuoleen, joka oli mielestäni juonellisesti tai kerronnallisesti eheämpi jakso kuin Wernerin elämän kuvaus. Kenties tästä syystä Wernerin tarina paikoin minullakin hukkui sukunsa saagaan ja toisaalta oli osa sitä. Ja kyllä isoisän (Samuel) ja Wernerin tarinat limittyivät ja kohtasivat toisensa useasti eli eivät olleet täysin erilliset toisistaan ja miksi olisivat olleet. Esimerkiksi huikean hilpeässä ”länsimaista (post)modernia ja robertwilsonmaista taideoopperaa Afrikkaan” – taideprojektissa oli kaikuja Bergerin suvun menneisyydenlinkeistä Afrikkaan.

Ja huikeista sukusaagakoukeiroistaan huolimatta Sömnö avautui minulle ensisijaisesti miestaiteilijamyytin kuvauksena. Miestaiteilijamyytti teki kirjasta satiirisen, eikä pelkästään viihdyttävän vauhdikkaan sukueepoksen. Satiirisuus nousi pinnalle esimerkiksi edellä mainitsemassa oopperaproduktiossa. Valkoinen länsimainen mies vie Taidetta poikkitaiteellisen massiivisen oopperaproduktion muodossa Afrikkaan epästabiiliin maahan. Oopperan keskushenkilö on hän itse ja produktion taiteellinen kunnianhimo ja tyyli ovat hyvin länsimaisia ja länsimaisen taidekehyksensä sisällä kaiken lisäksi vielä hyvin elitistinen. Ei viihdettä massoille vaan vaativaa kamaa.

Wernerin eksentrinen elämäntapa, eristyineisyys ja esoteeriset vibat lisäsivät myös taiteilijamyyttiä. Ja vaikutti myös siltä, että naisen rooli on toimia astiana miehen fantasialle kuolemattomuudesta. Miestaiteilijan rinnalla naispuoliso helposti jää hyväksikäytettäväksi statistiksi, kun ”tositaiteilija” luo Taidetta, vaikka se olisikin erittäin arvostettua ja poikkeuksellisen (!) lahjakkuuden mahdollistamaa. Muistan kirjasta kyllä pätkän, jossa Wernerin runoilijavaimo kommentoi jotenkin sarkastisesti tai lakonisesti, että miestaiteilijoiden vaimot jäävät usein jonkinlaiseen altavastaajan rooliin taiteilijaelämäkerroissa, joten en voi ottaa krediittiä tuosta vaimon jäämisestä varjoon, kun se oli kirjaan myös kirjoitettu sisälle.

Werner kuvataan kirjassa poikkeusyksilönä, joka tekee mitä huvittaa ja hänellä on siihen asema, valta, varallisuutta ja muita resursseja. Hän vaikutti keräilevän seksuaalisia valloituksia taiteensa välineiksi ja toinen puoli hänen seksuaalista toimintaansa olivat (hyvin) nuoret ja hänelle eksoottiset naiset. Wernerin hahmo pääosin ärsytti minua ja siksi kenties otin hänen tarinaansa komediallisen tai satiirisen lukuetäisyyden tai luennan. En ole varma, onko tämä ollut kirjailijan intentio. Mutta viitteitä tästä mielestäni oli kirjan yleisessä miestaiteilijakuvauksessa ja mainitsemassani oopperaspektaakkelissa. Lisäksi kirjassa oli muutama herkullinen kohta, joka olisi toiminut erinomaisena Ingmar Bergman -elokuvan käsikirjoituksena ja hänen etäisenä elämänkertakuvauksena. Esimerkiksi yhdessä saaressa-olo-jaksossa yläluokkainen ja yhteiskunnan intellektuelli kerma ”sekoilee” ihmissuhteissaan rajatussa tilassa ja ajassa. Tuossa jaksossa juonen ja henkilöhahmojen lisäksi myös kuvakulmat (tai cinematografia) ja elokuvaleikkaus oli hyvin ingmarbergmanilainen. Itse asiassa nyt tuli mieleeni, että voisiko Wernerissä olla mukana ripauksia Ingmar Bergmania, jolla oli myös saari (Färö)? Ja kuitenkin: Werner on fiktiivinen hahmo ja sellaisena ihan omassa luokassaan eli en vetäisi heidän välilleen yhtäläisyysmerkkejä, en edes noin-merkkiä (yhtäläisyysmerkki kaariviivoilla).

Oliko kirja mielestäsi hauska? Tai mitä ajattelit sen uskonnollisesta puolesta kuten esoteriasta ja okkultismista? Tai missä kirja oli mielestäsi erityisen ansiokas? Oliko Werner mielestäni traaginen tai tragikoominen hahmo?

Jonas:

Hyviä näkökulmia.

Satiirisuus miestaiteilijamyyttiä ja laajemmin koko valkoista varakasta miesvaikuttajaa kohtaan tuli mielestäni myös elämäkerturi Isak Severinin paikoin erittäin lakonisen ja rutikuivan humoristisen asenteen ja kertojasävyn kautta, joka hänellä on ei vain Werneriä vaan koko tämän rikasta sukua kohtaan.

Kirjan esiteeristeosofismystisen puolen koin myös jossain määrin koomisena elementtinä kertomuksessa siltä osin, kun se liittyi Werneriin. Se ampui mielestäni niin yli, etten osannut suhtautua siihen kovinkaan vakavasti. Varsinkin tämä Wernerin itselääkintä sekä sielunrakennustouhu sekä Isakin suhtautuminen tähän puoleen edesauttoivat sitä, että omassa lukukokemuksessani en osannut ottaa niitä vakavasti. Sen sijaan mielenkiintoista oli, että Wernerin isoäidin kohdalla mielestäni sävy ja ilmaisu hänen kohdatessaan vanhan afrikkalaisen poppamiestietäjän sekä tämän kertomus vanhasta myytistä oli selvemmin vakavahenkistä ja minulle myös yksi onnistunein osa kirjassa.

Isak kertojaäänenä oli minulle yksi onnistunein osa kirjaa. Mitä syvemmälle Werneriä ja tämän sukusaagaa Isak meni, sitä sarkastisemmaksi sävy ja asenne muuttui. Pidin Samuelin ja Lucrècen tarinasta, joka oli mielestäni tasapainoisin osa kirjaa. Heissä kummassakin on jonkinlaista viattomuutta ja puhtautta. Kännö mielestäni varsin onnistuneesti heittää tähän keittoon hurjan määrän kulttuurisia ja taiteellisia aineksia/viittauksia mielestäni pilke silmäkulmassa tehden tarinasta viihtyisän mutta ei liian kepeää.

Vaikka kyseessä on suht’ kepeää fiktiota on kuitenkin itselleni kertomuksen viesti selvä: varakkaan valkoisen hörhömiehen valinnoista kärsivät poikkeuksetta heidän läheisensä, erityisesti naiset. Werner ei mielestäni ole traaginen eikä oikeastaan loppujen lopuksi koominenkaan hahmo, vaan itsekeskeinen, onnekas, tissutteleva kemikaalihörhö ja egotistinen mulkku, jolta Isak kerros kerrokselta pyrkii riisumaan kaiken suurmiessuuritaiteilijavisionääri-fasadin tämän ympärillä olevien läheisten ihmisten kautta. Wernerille kaikki muut ovat vain välineitä tai hyödykkeitä hänen omien ambitioidensa saavuttamiseksi. Traagisia hahmoja olivat kaikki hänen kanssaan tekemisissä olleet ihmiset, jotka toimivat jonkinlaisina peileinä kaikelle mikä Wernerissä on mätää ja alhaista.

Heidi:

Tämä on kiinnostavaa, että koit Isak Severinin hahmon kommentoimassa Werneriä ja koit hänen ”katseensa” Werneriin satiirisena tai ironisena. Minulle ei kirjan sivuilta välittynyt tämä tuntu vaan luin Isakin hahmoon sisälle sen, että hän ihaili Werneriä. Tämän vuoksi olin lukemisen jälkeen jonkinlaisessa ”närästyksen tilassa”, koska olisin niin halunnut Isakin ottavan enemmän etäisyyttä elämäkertakohteeseensa ja suhtautuvan häneen kriittisemmin. Kenties minulta lukijana meni Isakin asennesävyt ohi.

Minulle onnistunein osa kirjaa olivat Wernerin egoistisen toiminnan kuvaukset, kaikenmoiset sählingit esoteerisissä sfääreissä ja opeissa. Allekirjoitan kyllä myös sen, että kirjan alkupuoli eli Samuelin ja Lucrèsen elämien kuvaus oli ehein kerronnallisesti ja siinä mielessä hyvin onnistunut. Kenties Sömnön kiinnostavuus romaanina on myös sen laajuus, joka mahdollistaa erilaiset kerronnat ja henkilökuvat.

Lisäys 8.7.2019

Heidi:

Tästä lyhyestä ajatuksenvaihdoista on kuulunut muutama kuukausi. Tuleeko mieleesi vielä jotakin kirjasta? Minulla ei oikeastaan ole muuta lisättävää kuin se, että Sömnö on taitava kokonaisuus ja poikkeava siitä, mitä Suomessa on viime vuosina julkaistu. Kirjan paksuus ei minua huolestuttanut ja pidän siitä, että tiiliskiviä kirjoitetaan edelleen myös romaanitaiteen puolella eikä vain ns. viihteellisessä kirjallisuudessa. Usein tiiliskiviromaanit kaipaavat juuri toimivia tarinoita ja kiinnostavia henkilöhahmoja, että ne jaksaa lukea.

Jonas:

Sömnö on itselleni Mikhail Bulgakovin teoksen Saatana saapuu Moskovaan kotimainen vastine, positiivisesti. Niissä on molemmissa samanlainen henki. Molemmilla kirjailijoilla on kyky mennä pienistä detaljeista huikeisiin sfääreihin, luoda ajan- ja paikan ylittäviä tiloja sekä kuvata niin ihmisen raadollisuus kuin kauneuskin. Molemmat ovat kepeitä mutta syvempiä tasoja löytyy lukijoille, jotka niitä kaipaavat.

Itselleni, joka en ole hirveän syvällisesti perehtynyt kirjallisuuden ja taiteen historiaan, kirja tarjoaa hyvän virikkeen lähteä syventämään tietoa tällä alueella, sillä se populaarikulttuurin näkökulmasta kierrättää klassillisia aineksia hyvin muodostaen kuitenkin oman kokonaisuutensa. Ehdottomasti laittaisin äidinkielenopettajien kirjalistalle lukio-opetukseen.

*

IMG_3147

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad ja Jonas Bergenstad

Kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Heikki Kännö: Sömnö

2018 Sammakko

Ulkoasu: Riikka Majanen

550 sivua

*

Kirja kustantajalta – kiitos!

*

Lisää luettavaa blogissa:

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

Antonio Tabucchi: Unien unia

Tomi Kontio: Uumen

 

 

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia

Avaruusajan unelmia on kokoelma Saara Henrikssonin spefi- ja tarkennettuna scifinovelleja 2000 -luvulta vuosien varrelta. Novelleja kokoelmassa on yhteensä yhdeksän. Ne sijoittuvat enemmän tai vähemmän määriteltyyn aikaan ja tapahtumapaikkoina toimivat niin oma planeettamme kuin avaruus ja vieraat planeetat, joilla on älyllistä elämää miten sen sitten ihminen haluaa ymmärtää. Toiseuden kohtaaminen ja psykologinen reaktiivisuus outoihin ja vieraisiin tapahtumiin ovat läsnä jokaisessa novellissa. Lukijaa ei usein aseteta tapahtumien ulkopuolelle vaan kohtaamaan vieraat tapahtumat ja tunteet jokaisen novellin päähenkilön kokemusten ja ajattelun kautta.

Saara Henrikssonin novellit avautuivat minulle kertomuksina ihmiskohtaloista tähtisumussa, vierailla mailla, tutkimusasemilla ja konserttisalissa. Esimerkiksi novellissa Taivaallista musiikkia kuvataan kuinka musiikilla on voimaa muuttaa ihmisen tajuntaa ja todellisuutta kohtaamaan jotakin ennenkokematonta, joka on kenties aina ollut läsnä, mutta sitä ei ole aiemmin tavoittanut tai ei ole tiennyt sen olemassaolosta. Novelleista yhtä tahditti David Bowien 70 -luvun musiikki. Kokoelman otsikkonovellissa Avaruusajan unelmia kertoja tekee töitä androgyynille avaruusolennoksikin epäilylle taiteilijalle, joka ajautuu epäsuosioon epäilyttävien mielipiteidensä takia. Luin novellista kaikuja David Bowien hahmoon The Thin White Duke.

Lukija sai kertomusten myötä eteensä näkyjä ja muita olemassaolon tapoja, jotka vieraannuttavat arkikokemuksista ja ihmisyydestä. Osa näistä oli pelottavia, koska tuntemattoman olennon tai tulevaisuuden kohtaaminen on joskus pelottavaa. Et tiedä miten toimia tai mitä tulee tapahtumaan. Esimerkiksi novellissa Siniset lukija pääsee tutustumaan erikoisiin fluideihin olentoihin, joita on tuotu tutkimusasemalle ja jotka menehtyvät novelliin kuvattujen sotilaiden ksenofobisessa toiminnassa. Tämän käsittämättömyyden vastapainona tutkijan asenne vieraaseen kulttuuriin tai olemassaolon tapaan on utelias ja toiseutta kunnioittava. Monessa novellissa vesi ja kasvimaailma olivat keskeisessä roolissa. Henrikssonin scifinovellit eivät kuitenkaan ole raskaita tieteellisiä ”infopaketteja” vaikkapa biologiasta tai hydrologiasta. Novellit usein keskittyvät enemmänkin novelliin luodun maailman tunnelmaan ja henkilöhahmojensa tunteisiin, konflikteihin ja ajatuksiin. Henrikssonin luomien tarinoiden kertojana ja keskushenkilönä toimii usein ihminen, joka on itsenäinen pioneeri, tutkija ja oman tiensä kulkija, joka käy läpi jonkin sisäisen konfliktin, merkittävän muutoksen tai on osa jotain kollektiivista ongelmaa, josta voi löytää oman suuntansa, jos on avoin uusille mahdollisuuksille ja todellisuuksille.

Saara Henrikssonin scifinovelleja oli ilo lukea. Niiden päähenkilöiden joukossa oli pioneerien, taiteilijoiden ja tutkijoiden joukossa myös naisia. Ja vaikka pidän myös hyvin tiukasta infopitoisesta scifistä, niin pidin virkistävänä, että näissä tarinoissa tiede ja avaruus vieraana kiehtovana paikkana eivät nousseet pääosaan vaan ihminen reaktioineen ja tunteineen. Novelleissa oli usein psykologinen lähestymistapa päähenkilönsä kokemuksiin. Kaipaan scifiltä usein jonkin vieraan/toiseuden kohtaamista, kiehtovia näkyjä ja visioita ja ihmisyyden pohdintaa. Useissa Henrikssonin novellissa pääsin näihin lukutuntumiin kiinni.

”Vesi lainehti joka puolella heidän ympärillään. Jos kuunteli tarkkaan, saattoi erottaa hennon äänen, kuin sähköistä ritinää. Se tuntui ilkkuvan kaikkea sitä, minkä Maris oli menettänyt, kaikkea sitä, mitä hän oli pelännyt turhaan. Varhaisissa avaruusajan utopioissa ihmiset uneksivat universumista, jossa äly, ei ulkoiset ominaisuudet, muodostaisi pohjan yhteiselle toiminnalle. Älyllistä elämää saattoi vähiten odottaa niiden ihmisten keskuudessa, joiden parissa Maris oli viettänyt viimeiset puoli vuotta. Mutta ehkä sen voimin hän oli pysynyt järjissään tähän saakka, toivoen, että jotain tulisi eteen. Jotakin oli ennen pitkää tultava.” (s. 43-44, lainaus novellista Siniset)

*

avaruusajanunelmia-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Kuva otettu tammikuisella lennolla kohti Lontoota (linkki aukeaa blogitekstiin: Terveisiä tammikuisesta Lontoosta!)

*

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia

2018 Osuuskumma

Kansikuva: Anu Korpinen

143 sivua

arvostelukappale (kiitokset)

*

Lisää scifiä, spefiä tai muuta fantastisen kummaa blogissa

S. A. Hakkarainen: Nescitus

Leena Krohn: Kadotus

Stanislaw Lem: Solaris (blogitekstissä juonipaljastuksia)