Heikki Kännö: Sömnö

Seuraava teksti on todellinen keskustelu kirjan sisällöstä. Keskustelu käytiin keväällä 2019 sähköpostitse, mikä oli vähän hölmöä, koska henkilöt asuvat samassa taloudessa. Toisaalta: kirjoittamalla keskustelusisällöt ovat säilyneet.

Heidi:

Satumme joskus lukemaan saman kirjan lyhyen ajan sisällä. Näin kävi viimeksi Heikki Kännön Runeberg-palkitun Sömnö:n osalta. Keskustelimme kirjasta pari viikkoa sitten ja siitä sain idean, josko kävisimme keskustelua kirjan lukemisen herättämistä ajatuksista näin ”kirjallisesti”. Vaikutti siltä, että lähestyimme kirjaa osittain eri näkökulmista, mutta ei täysin vastakohtaisesti.

Luin Sömnön loppuun pari viikkoa sitten (21.2.2019). Koin lukeneeni viihdyttävän, satiirisen ja eepoksellisen tiiliskiviromaanin miestaiteilijamyytistä ja faustmyytistä. Sömnö oli minulle myös sukukronikka, jossa useamman sukupolven osalta seurattiin joitakin eurooppalaisittain merkittäviä historiallisia jaksoja kuten Afrikan varhaista kolonisaatiota, tieteen kehitystä ja toista maailmansotaa. Ensisijaisesti kirja keskittyi mielestäni sen keskushenkilöön, eksentriseen kuvataiteilijaan ja esoteristiin Werner H. Bergeriin. Luimmeko saman kirjan?

Jonas:

Omasta lukukokemuksesta Sömnön parissa on vierähtänyt kuukauden päivät. Yksityiskohdat ehtivät haalentua mutta kokonaiskuva kirkastua.

Itselleni sukukronikan keskushenkilö Werner H. Berger jäi etäiseksi, jopa myyttiseksi hahmoksi. Tuntui siltä, että hän hautautui suvun historian alle. Keskushenkilöä lähimmäksi kirjassa itselleni tuli hänen eksentrinen isoisänsä Samuel Berger, joka tarinassa vaikuttaa olevan jonkinlainen Forrest Gump-tyyppinen hahmo, jolle asioita vain tapahtuu ja hän vain sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Häntä eteenpäin puskevana voimana olivat tarinan veijarihuijariyrittäjäkeksijähörhö Jacques-Louis Lenoir sekä Samuelin mystistäkin mystisempi vaimo ja Wernerin isoäiti Lucrèce Doré.

Sömnö on itselleni satiiri miestaiteilijamyytistä sekä ylipäätään vauraudessa kylpevästä, valkoisesta maskuliinisesta mieskuvasta, jonka antiteesi Samuel mielestäni kertomuksessa on. Miehet tarinassa kuvataan perinteisten roolien ja toimijuuden kautta ja järjestäen jokainen murtuu omaan perinteiseen maskuliinisuuteensa. Suku on varakas ja kaikki vaikuttaa kulkevan omalla painollaan kohti haluttuja tavoitteita, mutta mies toisensa jälkeen tuhoutuu ja on riekaleina. Lenoirin hahmo on näistä ehkä konkreettisin esimerkki, samoin Wernerin isä.

Jatkoa edelliseen…

Jäin pohtimaan miksi itse Werner jäi itselleni etäiseksi. En tiedä oliko se kirjailijan intentio, mutta Wernerin suvun historia ja hänen läheisensä elämäntarinat olivat itsessään niin laajoja ja tapahtumarikkaita, että hän itse oikeastaan kutistui sukunsa alle.

Miltä kirjan henkilöhahmojen suhde toisiinsa vaikutti sinusta? Entä miten kertomuksen rakenne mielestäsi palveli Wernerin tarinan kertomisessa? Oliko se johdonmukainen ja onnistunut?

Heidi:

Hyviä kysymyksiä! Werner oli minulle tosiaan keskushenkilö koko tarinassa ja häneen mielestäni huipentui Bergerin suvun edesottamukset, outoudet, pioneerihenki ja niin edelleen. Palaan myöhemmin tuohon miestaiteilijamyyttiin, johon sinäkin viittasit ja mielestäni kiinnostavasti analysoit sitä.

Minulle kirjan henkilögalleria oli laaja ja koin ilmeisesti tarvetta keskittyä vain yhteen hahmoon ja minulle se oli Werner. Kirja muistaakseni alkoi hänestä, kun elämäkertakirjuri Isak halusi kirjoittaa ”rehellisen” ja laajemman kuvan (ihailemastaan?) taiteilijasta. Ja kirja päättyi niin ikään Werneriin hänen okkultistisissa menoissa nostattaessa itseään ajan yli Dorian Grayn ja Faustin tunnelmissa soundtrackinä Richard Wagnerin Ring-tetralogia. Samuelin tarina sijoittui vahvimmin minulle kirjan alkupuoleen, joka oli mielestäni juonellisesti tai kerronnallisesti eheämpi jakso kuin Wernerin elämän kuvaus. Kenties tästä syystä Wernerin tarina paikoin minullakin hukkui sukunsa saagaan ja toisaalta oli osa sitä. Ja kyllä isoisän (Samuel) ja Wernerin tarinat limittyivät ja kohtasivat toisensa useasti eli eivät olleet täysin erilliset toisistaan ja miksi olisivat olleet. Esimerkiksi huikean hilpeässä ”länsimaista (post)modernia ja robertwilsonmaista taideoopperaa Afrikkaan” – taideprojektissa oli kaikuja Bergerin suvun menneisyydenlinkeistä Afrikkaan.

Ja huikeista sukusaagakoukeiroistaan huolimatta Sömnö avautui minulle ensisijaisesti miestaiteilijamyytin kuvauksena. Miestaiteilijamyytti teki kirjasta satiirisen, eikä pelkästään viihdyttävän vauhdikkaan sukueepoksen. Satiirisuus nousi pinnalle esimerkiksi edellä mainitsemassa oopperaproduktiossa. Valkoinen länsimainen mies vie Taidetta poikkitaiteellisen massiivisen oopperaproduktion muodossa Afrikkaan epästabiiliin maahan. Oopperan keskushenkilö on hän itse ja produktion taiteellinen kunnianhimo ja tyyli ovat hyvin länsimaisia ja länsimaisen taidekehyksensä sisällä kaiken lisäksi vielä hyvin elitistinen. Ei viihdettä massoille vaan vaativaa kamaa.

Wernerin eksentrinen elämäntapa, eristyineisyys ja esoteeriset vibat lisäsivät myös taiteilijamyyttiä. Ja vaikutti myös siltä, että naisen rooli on toimia astiana miehen fantasialle kuolemattomuudesta. Miestaiteilijan rinnalla naispuoliso helposti jää hyväksikäytettäväksi statistiksi, kun ”tositaiteilija” luo Taidetta, vaikka se olisikin erittäin arvostettua ja poikkeuksellisen (!) lahjakkuuden mahdollistamaa. Muistan kirjasta kyllä pätkän, jossa Wernerin runoilijavaimo kommentoi jotenkin sarkastisesti tai lakonisesti, että miestaiteilijoiden vaimot jäävät usein jonkinlaiseen altavastaajan rooliin taiteilijaelämäkerroissa, joten en voi ottaa krediittiä tuosta vaimon jäämisestä varjoon, kun se oli kirjaan myös kirjoitettu sisälle.

Werner kuvataan kirjassa poikkeusyksilönä, joka tekee mitä huvittaa ja hänellä on siihen asema, valta, varallisuutta ja muita resursseja. Hän vaikutti keräilevän seksuaalisia valloituksia taiteensa välineiksi ja toinen puoli hänen seksuaalista toimintaansa olivat (hyvin) nuoret ja hänelle eksoottiset naiset. Wernerin hahmo pääosin ärsytti minua ja siksi kenties otin hänen tarinaansa komediallisen tai satiirisen lukuetäisyyden tai luennan. En ole varma, onko tämä ollut kirjailijan intentio. Mutta viitteitä tästä mielestäni oli kirjan yleisessä miestaiteilijakuvauksessa ja mainitsemassani oopperaspektaakkelissa. Lisäksi kirjassa oli muutama herkullinen kohta, joka olisi toiminut erinomaisena Ingmar Bergman -elokuvan käsikirjoituksena ja hänen etäisenä elämänkertakuvauksena. Esimerkiksi yhdessä saaressa-olo-jaksossa yläluokkainen ja yhteiskunnan intellektuelli kerma ”sekoilee” ihmissuhteissaan rajatussa tilassa ja ajassa. Tuossa jaksossa juonen ja henkilöhahmojen lisäksi myös kuvakulmat (tai cinematografia) ja elokuvaleikkaus oli hyvin ingmarbergmanilainen. Itse asiassa nyt tuli mieleeni, että voisiko Wernerissä olla mukana ripauksia Ingmar Bergmania, jolla oli myös saari (Färö)? Ja kuitenkin: Werner on fiktiivinen hahmo ja sellaisena ihan omassa luokassaan eli en vetäisi heidän välilleen yhtäläisyysmerkkejä, en edes noin-merkkiä (yhtäläisyysmerkki kaariviivoilla).

Oliko kirja mielestäsi hauska? Tai mitä ajattelit sen uskonnollisesta puolesta kuten esoteriasta ja okkultismista? Tai missä kirja oli mielestäsi erityisen ansiokas? Oliko Werner mielestäni traaginen tai tragikoominen hahmo?

Jonas:

Hyviä näkökulmia.

Satiirisuus miestaiteilijamyyttiä ja laajemmin koko valkoista varakasta miesvaikuttajaa kohtaan tuli mielestäni myös elämäkerturi Isak Severinin paikoin erittäin lakonisen ja rutikuivan humoristisen asenteen ja kertojasävyn kautta, joka hänellä on ei vain Werneriä vaan koko tämän rikasta sukua kohtaan.

Kirjan esiteeristeosofismystisen puolen koin myös jossain määrin koomisena elementtinä kertomuksessa siltä osin, kun se liittyi Werneriin. Se ampui mielestäni niin yli, etten osannut suhtautua siihen kovinkaan vakavasti. Varsinkin tämä Wernerin itselääkintä sekä sielunrakennustouhu sekä Isakin suhtautuminen tähän puoleen edesauttoivat sitä, että omassa lukukokemuksessani en osannut ottaa niitä vakavasti. Sen sijaan mielenkiintoista oli, että Wernerin isoäidin kohdalla mielestäni sävy ja ilmaisu hänen kohdatessaan vanhan afrikkalaisen poppamiestietäjän sekä tämän kertomus vanhasta myytistä oli selvemmin vakavahenkistä ja minulle myös yksi onnistunein osa kirjassa.

Isak kertojaäänenä oli minulle yksi onnistunein osa kirjaa. Mitä syvemmälle Werneriä ja tämän sukusaagaa Isak meni, sitä sarkastisemmaksi sävy ja asenne muuttui. Pidin Samuelin ja Lucrècen tarinasta, joka oli mielestäni tasapainoisin osa kirjaa. Heissä kummassakin on jonkinlaista viattomuutta ja puhtautta. Kännö mielestäni varsin onnistuneesti heittää tähän keittoon hurjan määrän kulttuurisia ja taiteellisia aineksia/viittauksia mielestäni pilke silmäkulmassa tehden tarinasta viihtyisän mutta ei liian kepeää.

Vaikka kyseessä on suht’ kepeää fiktiota on kuitenkin itselleni kertomuksen viesti selvä: varakkaan valkoisen hörhömiehen valinnoista kärsivät poikkeuksetta heidän läheisensä, erityisesti naiset. Werner ei mielestäni ole traaginen eikä oikeastaan loppujen lopuksi koominenkaan hahmo, vaan itsekeskeinen, onnekas, tissutteleva kemikaalihörhö ja egotistinen mulkku, jolta Isak kerros kerrokselta pyrkii riisumaan kaiken suurmiessuuritaiteilijavisionääri-fasadin tämän ympärillä olevien läheisten ihmisten kautta. Wernerille kaikki muut ovat vain välineitä tai hyödykkeitä hänen omien ambitioidensa saavuttamiseksi. Traagisia hahmoja olivat kaikki hänen kanssaan tekemisissä olleet ihmiset, jotka toimivat jonkinlaisina peileinä kaikelle mikä Wernerissä on mätää ja alhaista.

Heidi:

Tämä on kiinnostavaa, että koit Isak Severinin hahmon kommentoimassa Werneriä ja koit hänen ”katseensa” Werneriin satiirisena tai ironisena. Minulle ei kirjan sivuilta välittynyt tämä tuntu vaan luin Isakin hahmoon sisälle sen, että hän ihaili Werneriä. Tämän vuoksi olin lukemisen jälkeen jonkinlaisessa ”närästyksen tilassa”, koska olisin niin halunnut Isakin ottavan enemmän etäisyyttä elämäkertakohteeseensa ja suhtautuvan häneen kriittisemmin. Kenties minulta lukijana meni Isakin asennesävyt ohi.

Minulle onnistunein osa kirjaa olivat Wernerin egoistisen toiminnan kuvaukset, kaikenmoiset sählingit esoteerisissä sfääreissä ja opeissa. Allekirjoitan kyllä myös sen, että kirjan alkupuoli eli Samuelin ja Lucrèsen elämien kuvaus oli ehein kerronnallisesti ja siinä mielessä hyvin onnistunut. Kenties Sömnön kiinnostavuus romaanina on myös sen laajuus, joka mahdollistaa erilaiset kerronnat ja henkilökuvat.

Lisäys 8.7.2019

Heidi:

Tästä lyhyestä ajatuksenvaihdoista on kuulunut muutama kuukausi. Tuleeko mieleesi vielä jotakin kirjasta? Minulla ei oikeastaan ole muuta lisättävää kuin se, että Sömnö on taitava kokonaisuus ja poikkeava siitä, mitä Suomessa on viime vuosina julkaistu. Kirjan paksuus ei minua huolestuttanut ja pidän siitä, että tiiliskiviä kirjoitetaan edelleen myös romaanitaiteen puolella eikä vain ns. viihteellisessä kirjallisuudessa. Usein tiiliskiviromaanit kaipaavat juuri toimivia tarinoita ja kiinnostavia henkilöhahmoja, että ne jaksaa lukea.

Jonas:

Sömnö on itselleni Mikhail Bulgakovin teoksen Saatana saapuu Moskovaan kotimainen vastine, positiivisesti. Niissä on molemmissa samanlainen henki. Molemmilla kirjailijoilla on kyky mennä pienistä detaljeista huikeisiin sfääreihin, luoda ajan- ja paikan ylittäviä tiloja sekä kuvata niin ihmisen raadollisuus kuin kauneuskin. Molemmat ovat kepeitä mutta syvempiä tasoja löytyy lukijoille, jotka niitä kaipaavat.

Itselleni, joka en ole hirveän syvällisesti perehtynyt kirjallisuuden ja taiteen historiaan, kirja tarjoaa hyvän virikkeen lähteä syventämään tietoa tällä alueella, sillä se populaarikulttuurin näkökulmasta kierrättää klassillisia aineksia hyvin muodostaen kuitenkin oman kokonaisuutensa. Ehdottomasti laittaisin äidinkielenopettajien kirjalistalle lukio-opetukseen.

*

IMG_3147

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad ja Jonas Bergenstad

Kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Heikki Kännö: Sömnö

2018 Sammakko

Ulkoasu: Riikka Majanen

550 sivua

*

Kirja kustantajalta – kiitos!

*

Lisää luettavaa blogissa:

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

Antonio Tabucchi: Unien unia

Tomi Kontio: Uumen

 

 

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

Tätä kirjaa, sen sisältöä on helvetin vaikea kuvailla. Tämän kirjan jättämää vaikutelmaa ja lukukokemusta on helvetin vaikea kuvailla. Yritän ja silti koen, että olen epäonnistunut jo ennen kuin olen aloittanut.

Suurenmoinen huviretki on monologi kuopan pohjalta. Mies ja koira. Yksi pilkutettu lause tai pilkutettu ajatusvirta. Kirjassa on maailmanlopun tuntu. Sotatilan tai ydinpommin (?!) jälkeinen mykistynyt hämmennys, ihmisen (ruumiin) ja ympäristön joukkotuho.

Kenties maailman aika on lopuillaan ja kenties kuopan mies on ainoa ihminen, joka ihmiskunnasta on enää jäljellä. Ei välttämättä kiiltokuvaisan kunniakas loppu ihmiskunnalle, mutta ehkä erittäin kuvaava. Kuoppansa pohjalla mies puhelee koiralleen, ainoalle uskolliselle ystävälleen. Hän jakaa ajatuksiaan, muistojaan ja kertoilee elämästään.

Mutta mikä elämä! Ihmeellistä ihmeellisempi! Hämmentävää hämmentävämpi!

Suurenmoinen huviretki on hauska, surullinen ja joiltakin osin inhottava kirja. Sen paikoin hyvin groteski kuvasto tuntuu nousevan keskiaikaisesta naurusta. Jos kirja olisi kuva, niin se esittäisi keskiaikaisia tai sen hujakoilla olevia varhaisrenessanssisia helvetin ja kiirastulen kuvauksia. Kirjan päähenkilö on reheväaatoksinen tarinankertoja, jonka silmissä-säkenöivää-huimausta aiheuttava sanojen ja sanallistettujen ajatusolioiden pyörittely on kuin sekoilu ennen valistusta, joka ryntäsi kumoon pilkkuja halaavan skolastiikan.

Suurenmoinen huviretki jätti minuun jäljen veijaritarinasta, jolla on groteski ja tummasävyinen sisältö. Tyyliltään kirja on kielen, assosiaatioiden ja intertekstuaalisuuden kaikkinainen kylläisyys. Lukiessa tulee hiki ja likainen, ylensyötetty olo. Mutta lukijaa ei jätetä uppoamaan haisevaan suohon mätävien ja lahoavien ruumiiden sekaan vaan herätetään henkiin aina uudestaan ja uudestaan kokemaan toistaan ihmeellisempiä tarinapätkiä. Paasosen kyky kuljettaa lukijaansa sivulta toiselle on kuin lukija matkustaisi vellovassa magneettikenttien hyytelössä kosmoksen huvipuistossa.

Kuopassa asuva paikoin paronivonmünchausenmainenkin hahmo on historiat ja aikakaudet ylittävä tarinankertoja ja säälimättömien ja mielikuvituksellisten kuvaelmien yksinpuhelija. Lukijaa ei kutsuta uskomaan miehen elämäntarinaa ehyeksi ja todeksi vaan merkitystä on ajatusten, kuvien, tunnelmien ja sinkoilevien ideoiden välittymisellä. Mies vaikuttaa olevan teologi Suomen Turusta ja kenties epämääräisesti määriteltynä haisee keskiajalle, mutta on kuitenkin ajaton. Uskonnollinen kuvasto puurtaa maratonmatkaa kirjan sivuilla, mutta ei jää pelkästään pimeälle keskiajalle vaan pakenee ja kuplien pursuaa käsistä intertekstuaaliseksi ja -ajalliseksi räiskeeksi. Joissakin kohdin sihisee aikalaiskommentaari vilkas pilke silmäkulmassa ja toisissa osissa otetaan reippaan kosminen etäisyys kirjan maailmaan. Esimerkki: kuoppamiehen suun puroilevien helmien joukosta puristetaan ulos kommentaari kustannusalasta oranssin limanuljaskan ja avaruusolio Belchrumin muodossa, joka on tehnyt kansantieteellisen selonteon planeettamme viimeisestä alkuasukkaasta ja hänen koirastaan. (Ja hemmetti soikoon niitä Fartrumin kaltaisia kustantajia, jotka rahakirstuun vedoten pyytävät lyhentämään käsiksiä!)

Suurenmoinen huviretki on yksi helvetin pitkä lause, joka päättyy kuoleman riemuvoittoon korvakäytäviä puhdistavassa pauhussa tai jonkinlaiseen laajennettuun dissonanssiseen loppusointuun. Tai jos ei ihan kakofoninen räiske, niin mielessäni kävi myös Sibeliuksen viidennen sinfonian lopetus. PIM! ja PAM!

*röyhtäisee rehevästi*

Tässä blogitekstissä ei ole mitään järkeä, koska olen kykenemätön kuvailemaan sitä riemua ja hämmentyneitä hymyjä aiheuttavaa lukukokemusta, mitä Markku Paasosen Suurenmoinen huviretki sai minussa aikaan. Nauroin (”repeilin”) usein kirjaa lukiessa. En muista milloin olisin viimeksi lukenut näin hervotonta tekstiä. Mutta kirja ei ole (vain) hauska tarinoidensa puolesta. Se oli minulle lukukokemuksena ensisijaisesti pakenevia pilviä halailevan kielen rikkaus ja tarinallisen syväsykkeen taidonnäyte. Ensiluokkainen esimerkki siitä, miten kirjoitetaan kirja, joka on mielikuvitukseltaan tähtitieteellisen OOOOOH! ja pulsarimaisen säkenöivä kokonaisuus. Toivon Suurenmoisen huviretken loistavan ikuisesti tai sammuvan vasta minuutti ennen paruusiaa.

*

*

Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

Jk. Mutta mistä tämä kirja kertoi? Mitkä olivat teemat? Kokekaa ja päätelkää itse. Veikkaan ihmisen ilmiömäistä kykyä selittää itsensä voittajaksi kaiken mädänneisyydenkin keskellä tai kenties kyseessä oli ihmiskunnan kuvaus? Kenties identiteetin nestemäisyys, selviytymisen unohdus tai kenties sillä ei ole tässä väliä, koska olen kykenemätön tiivistämään kirjan teemat yhdeksi virkkeeksi.

Jk. Ja soundtrackiä tekstin jälkeen: John Cage: Music for Prepared Piano ja Music for Piano (pianisti Tim Ovens). Linkit aukeavat Spotify:hin.

*

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

2019 Teos

Kannen kuva: Pieter Brueghel vanhempi: Kuoleman riemuvoitto (1562) – Jos mahdollista, niin poistakaa kannen paperikuoret ja kokekaa mitä löytyy niiden alta.

Ulkoasu: Jenni Saari

256 sivua

*

Kirja kustantajalta – kiitos arvostelukappaleesta!

*

Lisää jotain tämäntyyppistä veijaritarinaa ja sinkoilevaa kielen suoraliitävää lentoa blogissa ja pari tietokirjaa aiheesta:

Stina Saari: Änimling

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (jonka lisäksi fenomenologisia pohdintoja kirjojen lukemisesta)

Turo Kuningas: Välityö

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

 

 

Voltaire: Seitsemän filosofista tarinaa

Kokoelmaan valitut Voltairen (François-Marie Arouet 1694-1778) seitsemän filosofista tarinaa ovat aikuisten satuja, joista moni sijoittuu Voltairelle eksoottiseen Intiaan. Tarinoissa paikoin hyvin pisteliäästikin kommentoidaan ihmisen tyhmyyttä, joka kiteytyy omaan valheelliseen erinomaisuuden tunteeseen ja vallankäyttöön. Voltairen pistin sohii eniten uskontoon, eniten katoliseen kirkkoon 1700 -luvulla ja sen valikoituihin toimiin kuten lähetystyöhön 1700 -lukua edeltävinä vuosisatoina.

Kuusi tarinoista on lyhyitä, ihmisen moraalia ja vaikuttumia kyseenalaistavia, osa puolestaan enemmän aikansa viihteellistä hupailua, mutta seitsemäs nimeltään Amabedin kirjeet nousi tarinakokoelmasta itselleni kiinnostavimmaksi. Kokoelman kääntänyt Leena Rantanen arvioi, että Amabedin kirjeissä on osittainen totuuspohja Voltairen oman elämän kokemuksiin jouduttuaan sisarentyttärensä kanssa vangituiksi Preussissa 1753 riitaannuttuaan Fredrik Suuren kanssa. Rantanen kertoo, että Voltaire joutui ostamaan vapautensa kalliilla hinnalla ja sisarentytär joutui melkein raiskatuksi.

Amabedin kirjeet sijoittuu 1500 -luvulle. Kertomus kuvaa katolisen kirkon lähetystyön toimia ja paikallisen intialaisen korkeakastisen pariskunnan Amabedin ja Adatén ja heidän mukana kulkevan naisen Déran kokemuksia kristityistä ja heidän näkemyksiä kristinuskosta suhteessa hindulaisuuteen. Tapahtumat alkavat Intiassa, josta he joutuvat matkaamaan Roomaan saamaan oikeutta lähestystyöntekijöiden toimesta kokemansa vääryyden tähden. Tarina on kirjoitettu kirjeiden muotoon, joita kirjoittavat niin Adéte kuin Amabed. Kirjeissä kommentoidaan kristinuskon kummallisuutta suhteessa sitä vanhempaan uskontoon ja kulttuuripiiriin, mutta surraan myös epäoikeudenmukaista kohtelua: pakkokäännytystä ja naisten kokemaa seksuaalista väkivaltaa. Paikallisia kidutetaan vankeudella, väkivallalla ja väkivallan uhalla, jotta he kääntyisivät kristityiksi. Tarinan intialaisista saa kuvan hyväuskoisina, rauhanomaisina ja omalle elämäntavalleen uskollisina, joita väkivalloin yritetään saada luopumaan omista arvoistaan ja tavoistaan. Lähetystyöntekijöillä ei tunnu olevan kiinnostusta ”pelastaa” pakanoiksi mieltämiään ihmisiä vaan ainoastaan saada heidät omaan vaikutuspiiriinsä ja länsimaisen vallan alle.

Luin Voltairen tarinoita ja etenkin Amabedin kirjeitä ajankuvallisena satiirina, joilla on kiinnostavuutta kirjallisuushistoriallisesti ja Euroopan (aate)historian näkökulmista. Voltairen teksti antaa ymmärtää, että kristinusko on suhteellisen  nuori uskonto ja eurooppalainen kristillinen kulttuuri hyvin nuori suhteessa Intian alueen kulttuureihin ja uskontoihin. Kristinusko vaikuttaa myös hyvin joustamattomalta monoteistisena uskontona ja Raamatun tarjoaman tiedon ja opin valossa. Voltaire lähestyy kristinuskoa ”filosofisena” järjestelmänä järkeä ja loogisuutta alleviivaten, jolloin Raamatun asema opin ja moraalin selityksenä vaikkapa skolastisen perinteen mukaan on hyvin jähmeä ja lopulta aika ohut ja helposti kumottavissa. Voltairen teksti ei ole kiinnostunut kristinopin soveltamisesta käytäntöön (hengellinen elämä, hengellinen kulttuuri) kuin niiltä osin miten sitä on käytetty vallan välineenä. Amabedin kirjeissä kristinusko on läntisen kirkon projekti alistaa muita kansoja uskoen oman opin, elämäntavan, ja ihmis- sekä maailmankuvan erinomaisuuteen ja ylivoimaisuuteen.

Voltairen tekstistä on luettavissa vahva kritiikitön ihannointi ja kiinnostus valikoituja Euroopan ulkopuolisia kulttuureja kohtaan, jolloin nämä maat 1700 -luvun valistusfilosofille vaikuttavat olevan eksoottisia ja satumaisia paikkoja. Tämä ihailu ei kuitenkaan koske kaikkia Voltairen tuntemia Euroopan ulkopuolisia kulttuureja. Amabedin kirjeissä Voltairen nasevan kritiikin läpi puskevat myös jotkin rasistiset näkemykset esimerkiksi afrikkalaisista. Voltairelle Intia on vanha, muinaisen sivistynyt kulttuuri, mutta Afrikka on hänelle takapajula kaikilla mittareilla. Näin voi käydä kun aineeton kulttuuri asetetaan vertailuasemaan suhteessa kirjallisiin kulttuureihin.

Tein lukiessani havainnon, että Voltairen satiirisuus näin 2010 -luvulla tuntui paikoin liian helpolta: sen kohteeksi syystäkin joutuneesta kristinuskosta ja katolisesta kirkosta nostettiin esille pääosin vain pahimmat ja övereimmät mokat. Itselleni menneiden vuosisatojen pakkolähetystyö ei tullut yllätyksenä kirjan sivuilla, eivätkä sen ihmisiä ja kulttuureja hajoittavat keinot, mutta voin kuvitella, että omana aikanaan Voltairen teksti on iskenyt voimalla ja tehokkaasti kohteeseensa ja antanut lukijoilleen ajattelemisen aihetta. Ja toisaalta kun pohtii mitä kaikkea typeryyttä vielä tänäkin päivänä tehdään uskonnon nimissä (vaikka ilmiö olisi laajempi tai ei vain uskontoon liittyvä), niin Voltairen tekstillä on vielä painoarvoa 2010 -luvullakin. Viime päivinä on voinut lukea uutisten otsikoista, kuinka jotkin katoliset papit ovat käyttäneet seksuaalisesti hyväkseen nunnia ja pakottaneet heidät seksityöhön.

*

Voltairen tarinoita oli kiinnostavaa lukea, vaikka niiden sisältö nyki mattoa alta luottaa ihmisen hyvyyteen. Esimerkiksi Amabedin kirjeissä minua viihdytti kristinuskon absurditeettien esille tuominen ja kuinka ilmeisesti Voltairellekin ytimeltään hyvällä asialla oleva uskonto on ”pilattu” joidenkin valtaa käyttävien uskovien toimesta näiden toimiessa uskontonsa eettisten ohjeiden vastaisesti vallan- ja kunnianhimossa.

Loppuun lainaus Amabedin kahdennestatoista kirjeestä, jossa hänet ja Adaté on kutsuttu Roomassa illanviettoon.

”Tänään meillä on ollut vallan ylenpalttisesti vieraita, ja muuan prinsessa Piombino lähetti kaksi tallimestaria kutsumaan meidät luokseen päivälliselle. Saavuimme sinne suurenmoisilla vaunuilla. Sielläkös oli myös violetti mies. Sain tietää, että hän on yksi signoreista eli varajumalan palvelijoista, joita nimitetään suosikeiksi, prelati. Kukaan ei ole rakastettavampi ja kunniallisempi kuin prisessa Piombino. Hän sijoitti minut viereensä pöydässä. Hän yllättyi tavattomasti, että meistä oli niin vastenmielistä syödä roomalaisia kyyhkysiä ja peltopyitä. Suosikki sanoi, että koska meidät on kastettu, meidän täytyy syödä peltopyitä ja juoda Montepulcianon viiniä, kaikki varajumalatkin tekevät niin, sillä se on todellisen kristityn merkki. 

Kaunis Adaté vastasi vilpittömään tapaansa, ettei hän ole kristitty, hänet on kastettu Gangesissa.

– No entä sitten, Jumalan tähden, sanoi suosikki, – Gangesissa tai Tiberissä tai kylvyssä, mitä sillä on väliä! Te olette meikäläisiä! Isä Fa tutto on teidät käännyttänyt, tätä kunniaa emme halua menettää. Näettehän kuinka paljon meidän uskontomme on yläpuolella teidän uskontoanne! Ja hän latoi lautasemme täyteen pyyn siipiä. Prinsessa joi terveydeksemme ja pelastuksemme. Meitä helliteltiin niin tavattomasti kohteliaisuuksilla ja herttaisilla sanoilla, meille oltiin niin huomaavaisia, iloisia ja hurmaavia, että lopulta mielihyvän noitumina (ja pyydän sitä Brahmalta anteeksi) söimme Adatén kanssa maailman parhaan aterian ja lupasimme ehdottomasti peseytyä Gangesissa korvia myöten pyyhkiäksemme pois syntimme. He eivät epäilleet yhtään ettemmekö olisi kristittyjä. 

– Isä Fa tutto täytyy olla suuri lähetyssaarnaaja. Minä haluat hänet rippi-isäkseni, sanoi prinsessa. Me punastuimme ja laskimme katseemme, vaimorukkani ja minä. 

Aina väliin signora Adaté sanoi, että olimme tulleet siksi että varajumala tekisi meille oikeutta, ja että hän haluaa tavata tämän pian. ” (s. 75-76)

*

IMG_1491

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Voltaire: Seitsemän filosofista tarinaa

Tarinat 1700 -luvulta, Voltaire (François-Marie Arouet) eli vuosina 1694-1778

Suomentanut ja jälkisanat: Leena Rantanen

2018 Basam Books

Kannen kuva: Carle Vernet

164 sivua

arvostelukappale

*

Lisää filosofiaa ja satiiria blogissa ja bonuksena yksi ajattelija 1800 -luvulta

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

Savien de Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun

Richard Jefferies: Sydämeni tarina