Voltaire: Seitsemän filosofista tarinaa

Kokoelmaan valitut Voltairen (François-Marie Arouet 1694-1778) seitsemän filosofista tarinaa ovat aikuisten satuja, joista moni sijoittuu Voltairelle eksoottiseen Intiaan. Tarinoissa paikoin hyvin pisteliäästikin kommentoidaan ihmisen tyhmyyttä, joka kiteytyy omaan valheelliseen erinomaisuuden tunteeseen ja vallankäyttöön. Voltairen pistin sohii eniten uskontoon, eniten katoliseen kirkkoon 1700 -luvulla ja sen valikoituihin toimiin kuten lähetystyöhön 1700 -lukua edeltävinä vuosisatoina.

Kuusi tarinoista on lyhyitä, ihmisen moraalia ja vaikuttumia kyseenalaistavia, osa puolestaan enemmän aikansa viihteellistä hupailua, mutta seitsemäs nimeltään Amabedin kirjeet nousi tarinakokoelmasta itselleni kiinnostavimmaksi. Kokoelman kääntänyt Leena Rantanen arvioi, että Amabedin kirjeissä on osittainen totuuspohja Voltairen oman elämän kokemuksiin jouduttuaan sisarentyttärensä kanssa vangituiksi Preussissa 1753 riitaannuttuaan Fredrik Suuren kanssa. Rantanen kertoo, että Voltaire joutui ostamaan vapautensa kalliilla hinnalla ja sisarentytär joutui melkein raiskatuksi.

Amabedin kirjeet sijoittuu 1500 -luvulle. Kertomus kuvaa katolisen kirkon lähetystyön toimia ja paikallisen intialaisen korkeakastisen pariskunnan Amabedin ja Adatén ja heidän mukana kulkevan naisen Déran kokemuksia kristityistä ja heidän näkemyksiä kristinuskosta suhteessa hindulaisuuteen. Tapahtumat alkavat Intiassa, josta he joutuvat matkaamaan Roomaan saamaan oikeutta lähestystyöntekijöiden toimesta kokemansa vääryyden tähden. Tarina on kirjoitettu kirjeiden muotoon, joita kirjoittavat niin Adéte kuin Amabed. Kirjeissä kommentoidaan kristinuskon kummallisuutta suhteessa sitä vanhempaan uskontoon ja kulttuuripiiriin, mutta surraan myös epäoikeudenmukaista kohtelua: pakkokäännytystä ja naisten kokemaa seksuaalista väkivaltaa. Paikallisia kidutetaan vankeudella, väkivallalla ja väkivallan uhalla, jotta he kääntyisivät kristityiksi. Tarinan intialaisista saa kuvan hyväuskoisina, rauhanomaisina ja omalle elämäntavalleen uskollisina, joita väkivalloin yritetään saada luopumaan omista arvoistaan ja tavoistaan. Lähetystyöntekijöillä ei tunnu olevan kiinnostusta ”pelastaa” pakanoiksi mieltämiään ihmisiä vaan ainoastaan saada heidät omaan vaikutuspiiriinsä ja länsimaisen vallan alle.

Luin Voltairen tarinoita ja etenkin Amabedin kirjeitä ajankuvallisena satiirina, joilla on kiinnostavuutta kirjallisuushistoriallisesti ja Euroopan (aate)historian näkökulmista. Voltairen teksti antaa ymmärtää, että kristinusko on suhteellisen  nuori uskonto ja eurooppalainen kristillinen kulttuuri hyvin nuori suhteessa Intian alueen kulttuureihin ja uskontoihin. Kristinusko vaikuttaa myös hyvin joustamattomalta monoteistisena uskontona ja Raamatun tarjoaman tiedon ja opin valossa. Voltaire lähestyy kristinuskoa ”filosofisena” järjestelmänä järkeä ja loogisuutta alleviivaten, jolloin Raamatun asema opin ja moraalin selityksenä vaikkapa skolastisen perinteen mukaan on hyvin jähmeä ja lopulta aika ohut ja helposti kumottavissa. Voltairen teksti ei ole kiinnostunut kristinopin soveltamisesta käytäntöön (hengellinen elämä, hengellinen kulttuuri) kuin niiltä osin miten sitä on käytetty vallan välineenä. Amabedin kirjeissä kristinusko on läntisen kirkon projekti alistaa muita kansoja uskoen oman opin, elämäntavan, ja ihmis- sekä maailmankuvan erinomaisuuteen ja ylivoimaisuuteen.

Voltairen tekstistä on luettavissa vahva kritiikitön ihannointi ja kiinnostus valikoituja Euroopan ulkopuolisia kulttuureja kohtaan, jolloin nämä maat 1700 -luvun valistusfilosofille vaikuttavat olevan eksoottisia ja satumaisia paikkoja. Tämä ihailu ei kuitenkaan koske kaikkia Voltairen tuntemia Euroopan ulkopuolisia kulttuureja. Amabedin kirjeissä Voltairen nasevan kritiikin läpi puskevat myös jotkin rasistiset näkemykset esimerkiksi afrikkalaisista. Voltairelle Intia on vanha, muinaisen sivistynyt kulttuuri, mutta Afrikka on hänelle takapajula kaikilla mittareilla. Näin voi käydä kun aineeton kulttuuri asetetaan vertailuasemaan suhteessa kirjallisiin kulttuureihin.

Tein lukiessani havainnon, että Voltairen satiirisuus näin 2010 -luvulla tuntui paikoin liian helpolta: sen kohteeksi syystäkin joutuneesta kristinuskosta ja katolisesta kirkosta nostettiin esille pääosin vain pahimmat ja övereimmät mokat. Itselleni menneiden vuosisatojen pakkolähetystyö ei tullut yllätyksenä kirjan sivuilla, eivätkä sen ihmisiä ja kulttuureja hajoittavat keinot, mutta voin kuvitella, että omana aikanaan Voltairen teksti on iskenyt voimalla ja tehokkaasti kohteeseensa ja antanut lukijoilleen ajattelemisen aihetta. Ja toisaalta kun pohtii mitä kaikkea typeryyttä vielä tänäkin päivänä tehdään uskonnon nimissä (vaikka ilmiö olisi laajempi tai ei vain uskontoon liittyvä), niin Voltairen tekstillä on vielä painoarvoa 2010 -luvullakin. Viime päivinä on voinut lukea uutisten otsikoista, kuinka jotkin katoliset papit ovat käyttäneet seksuaalisesti hyväkseen nunnia ja pakottaneet heidät seksityöhön.

*

Voltairen tarinoita oli kiinnostavaa lukea, vaikka niiden sisältö nyki mattoa alta luottaa ihmisen hyvyyteen. Esimerkiksi Amabedin kirjeissä minua viihdytti kristinuskon absurditeettien esille tuominen ja kuinka ilmeisesti Voltairellekin ytimeltään hyvällä asialla oleva uskonto on ”pilattu” joidenkin valtaa käyttävien uskovien toimesta näiden toimiessa uskontonsa eettisten ohjeiden vastaisesti vallan- ja kunnianhimossa.

Loppuun lainaus Amabedin kahdennestatoista kirjeestä, jossa hänet ja Adaté on kutsuttu Roomassa illanviettoon.

”Tänään meillä on ollut vallan ylenpalttisesti vieraita, ja muuan prinsessa Piombino lähetti kaksi tallimestaria kutsumaan meidät luokseen päivälliselle. Saavuimme sinne suurenmoisilla vaunuilla. Sielläkös oli myös violetti mies. Sain tietää, että hän on yksi signoreista eli varajumalan palvelijoista, joita nimitetään suosikeiksi, prelati. Kukaan ei ole rakastettavampi ja kunniallisempi kuin prisessa Piombino. Hän sijoitti minut viereensä pöydässä. Hän yllättyi tavattomasti, että meistä oli niin vastenmielistä syödä roomalaisia kyyhkysiä ja peltopyitä. Suosikki sanoi, että koska meidät on kastettu, meidän täytyy syödä peltopyitä ja juoda Montepulcianon viiniä, kaikki varajumalatkin tekevät niin, sillä se on todellisen kristityn merkki. 

Kaunis Adaté vastasi vilpittömään tapaansa, ettei hän ole kristitty, hänet on kastettu Gangesissa.

– No entä sitten, Jumalan tähden, sanoi suosikki, – Gangesissa tai Tiberissä tai kylvyssä, mitä sillä on väliä! Te olette meikäläisiä! Isä Fa tutto on teidät käännyttänyt, tätä kunniaa emme halua menettää. Näettehän kuinka paljon meidän uskontomme on yläpuolella teidän uskontoanne! Ja hän latoi lautasemme täyteen pyyn siipiä. Prinsessa joi terveydeksemme ja pelastuksemme. Meitä helliteltiin niin tavattomasti kohteliaisuuksilla ja herttaisilla sanoilla, meille oltiin niin huomaavaisia, iloisia ja hurmaavia, että lopulta mielihyvän noitumina (ja pyydän sitä Brahmalta anteeksi) söimme Adatén kanssa maailman parhaan aterian ja lupasimme ehdottomasti peseytyä Gangesissa korvia myöten pyyhkiäksemme pois syntimme. He eivät epäilleet yhtään ettemmekö olisi kristittyjä. 

– Isä Fa tutto täytyy olla suuri lähetyssaarnaaja. Minä haluat hänet rippi-isäkseni, sanoi prinsessa. Me punastuimme ja laskimme katseemme, vaimorukkani ja minä. 

Aina väliin signora Adaté sanoi, että olimme tulleet siksi että varajumala tekisi meille oikeutta, ja että hän haluaa tavata tämän pian. ” (s. 75-76)

*

IMG_1491

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Voltaire: Seitsemän filosofista tarinaa

Tarinat 1700 -luvulta, Voltaire (François-Marie Arouet) eli vuosina 1694-1778

Suomentanut ja jälkisanat: Leena Rantanen

2018 Basam Books

Kannen kuva: Carle Vernet

164 sivua

arvostelukappale

*

Lisää filosofiaa ja satiiria blogissa ja bonuksena yksi ajattelija 1800 -luvulta

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

Savien de Cyrano de Bergerac: Matka kuuhun

Richard Jefferies: Sydämeni tarina

 

 

Mainokset

Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput. – kirjoituksia romaanitaiteesta

Maailmojen loput. käsittelee romaanitaidetta keskiössä romaanien lopetukset. Kirja on jaettu viiteen lukuun. Neljässä ensimmäisessä kirjallisuusalan ammattilaiset Sinikka Vuola ja Tommi Melender käyvät keskustelua kirjallisuudesta, romaaneista, kirjoittamisesta ja romaanien lopetuksista. Viides osa kattaa sisälleen runsaan joukon parin aukeaman pituisia pienoisesseitä, joissa Melender ja Vuola avaavat joidenkin kirjallisuuden historiasta tunnettujen ja nykykirjailijoiden romaanien lopetuksia. Käsiteltävien joukkoon on mahtunut niin kotimaista kuin ulkomaista kirjallisuutta eri romaanigenreistä.

Luin kirjan useammassa palassa nauttien lukumatkasta. Nautin siitä, että pääsin lukemaan tekstiä, joka keskustelee kirjallisuudesta, antaa keskustelijoiden olla eri mieltä ja perustella näkemyksiään niin henkilökohtaisista näkökulmistaan kuin kirjallisuuden ja luovan kirjoittamisen tutkimuksen kautta. Keskusteluesseiden dialogisuus oli virkistävää kaikkien niiden monografioiden ja muun akateemisen tutkimuskirjallisuuden jälkeen, jota olen elämäni aikana lukenut aiheesta kirjallisuus. Lukutuntumakseni jäi, että Maailmojen lopuissa ikään kuin tieteellinen teksti olisi herännyt henkiin ja vinkannut minulle silmää: Heidi, kirjallisuudesta voi lukea myös esseemäistä tekstiä, joka kuitenkin antaa tietoa, mutta pakottaa sinut kyseenalaistamaan niin kirjoittajan kuin oman positiosi kirjallisuuden lukijana.

Alkupuolen esseiden vuorovaikutteisuus oli iso plussa kirjalle myös siitä näkökulmasta, että harvemmin innostun yksittäisen esseistin ajatuksista. Usein kun luen yksittäisen esseistin tekstejä niin mieleni tekee nurista joka toisella sivulla vastaan, vaatia lisätietoja tai perusteluja ja alistua toisteiseen havahtumiseen siitä, että miksi minun tulisi olla kiinnostunut yhden ihmisen ajattelusta siihen tai tuohon asiaan. Nyt Vuola ja Melender väittelivät ja etsivät yhteisiä tarttumapintoja romaanitaiteeseen. Roolini keskusteluesseiden lukijana oli reagoida heidän käymäänsä keskusteluun omasta lukuhistoriastani ja tietopohjastani käsin. Keskustelu hyvä, tietoa jakava luento hyvä, saarna tai puhe ei niin hyvä.

Melenderin ja Vuolan erimielisyys tai vastakkaisuus oli kirjan sivuilla melko vähäistä tai sitten en osannut lukea kaikkia hienosävyisempiä piikahduksia. Ja toisaalta tämä ei haitannut minua lukemisen aikana. En nimittäin usein jaksa myöskään lukea konfliktitekstejä (näytelmät erikseen), joissa kaksi ihmistä jankuttaa omaa asiaansa kohtaamatta toisiaan. Voin mennä sosiaalisen median joihinkin keskusteluketjuihin tai johonkin muuhun nettikeskusteluketjuun seuraamaan tämän tyyppistä antikliimaksista ihmisyyden sonnankaivantaa. Maailmojen lopussa tekstiä tuottivat ja keskustelua (siis keskustelua!) kävivät kaksi sivistynyttä ihmistä, joilla ei tuntunut olevat pakottavaa tarvetta kääntää toisen mieli omalle alisteiseksi. Kiitos dialogista!

Vaikka Maailman loppujen huomion kärki oli romaanien lopetuksessa, niin teksti avautui laajemmalle. Kirja toimi minulle esseekokoelmana kirjallisuudesta, kirjoittamisesta, romaaneista ja romaanitaiteesta. Lukeminen antoi minulle myös mahdollisuuden tarkastella omaa suhdettani romaanitaiteeseen, kirjoittamiseen(i) ja kirjallisuuteen yleisesti. Sain vahvistusta siihen, miksi pidän niin paljon runojen, näytelmien ja usein bestseller -listojen kärkisijoilta (Mitä Suomi lukee top 10 listaukset vuodelta 2018) puuttuvan proosan lukemisesta.

Pidän kielestä, muodosta ja ideoista tekstin takana. Olen melko kykenemätön samaistumaan romaanien päähenkilöihin saati heidän elämäntarinoihinsa, en saa usein kicksejä romaanin ajan kuvauksista (vrt. historialliset romaanit) ja vetävä tarina, joka jonkin sortin aristoteelisen kaaren mukaan sulkeutuu näppärästi lopussa on usein viihdyttävä, mutta kaipaan usein kirjalta myös jotakin muuta. Se, että kirjailija selittää minulle asioita tai pitää kädestä kiinni kuljettaessaan minua romaaninsa maailmassa on mukavaa, mutta harvemmin jättää minuun lukemisen jälkeen erityistä jälkeä. Vetävien tarinoiden tai kerronnan lisäksi epilogit, joissa katsotaan valoisaan tulevaisuuteen tai esitetään selkeä muutos päähenkilön aiemmasta kuvauksesta, ovat melko usein jonkin sortin antikliimaksi, joihin mieleni tekee reagoida joskus kuin Unelmien pelikirjan Pat (vaikka lukijoina kenties olemme erilaisia ;))

”Whatta F***! – Stupid Fucking Book”

Pidän siis lopuista, joissa on väljyyttä. Pidän kirjoista, joissa lukijalla on tilaa ajatella itse. Ilmeisesti pidän myös hankalista kirjoista,  joissa on avoin loppu, absurdi loppu, tiivistä merkityksen määrittelyä pakeneva lopetus. Minulle tuntuvat toimivan lukijan ilmaanheitto ilman vakuuksia, että painovoima hoitaa hommansa tai jos hoitaa, niin en voi olla varma, että laskeutuminen olisi turvallinen. Haluan proosalta dialogisuutta, jotta voisin kutsua kirjaa todella kiinnostavaksi. Haluan olla vuorovaikutuksessa kirjan kanssa.

Lukemisen aikana tulinkin siis ajatelleeksi, että sille on ehkä syynsä miksi viihdyn runojen ja näytelmien parissa. Runot ovat kiinnostavimmillaan irtaantuessa tilastaan ja antaessaan lukijalleen mahdollisuuden tutkia runoja, sanoja, säkeitä, rytmiä, vaikutelmia ja avaavat ajattelua, maailmaa, ihmisyyttä ja mitä milloinkin riittävän laajalla skaalalla. Runojen lisäksi pidän näytelmien lukemisesta. Näytelmissä antiikista ja nykyaikaan pidän erityisesti niiden muodosta, joka on pelkkää henkilöhahmojen dialogia ja voin itse kuvitella loput. Näytelmiä lukiessa huomaan usein toimivani ohjaajana. Toki poikkeuksiakin on. Esimerkiksi Eugene O’Neill tuntuu kuvaavan yksityiskohtaisen tarkasti erityisesti näytelmien alussa henkilöhahmoja ja miljöötä. Näytelmissä yleisesti voi joskus kyllä olla hieman puuduttavaa henkilöhahmojen intensiivinen konfliktisuus, mutta se on fiktiota, se on ideoita todellisuuden takana. Ja toisaalta kenties juuri tämä ihmiskohtaamisten räiske ja samalla tietynlainen ambivalenssi (epävarma?) tapahtumien etenemisestä kiehtoo minua näytelmissä. Pidän myös hyvin paljon antiikin tragedioiden lukemisesta. Olen lukenut Euripideen, Sofokleen ja Aiskhyloksen tragedioita moneen kertaan, Euripides on suosikkini. Antiikin Kreikan tragedioissa minua kiehtovat erityisesti niiden maailman riittävä outous verrattuna nykyaikaan ja muodoltaan ne ovat puolestaan niin tiiviitä, että havahdun usein toteamaan, että parhaimmillaan tragediassa ei ole mitään ylimääräistä. Itselleni kiinnostavimpia kotimaisia näytelmätekstejä ovat puolestaan mm. Laura Ruohosen Luolasto (2014) ja Pipsa Longan Lauluja harmaan meren laidalta – These Little town blues are melting away (2011). Niiden lukeminen tulee lähelle runojen lukemista.

*

Maailmojen loput sai minut tunnustamaan julki oman asemani lukijana ja rakkauteni kirjallisuuteen, jonka äärellä voin hengittää rauhassa. Kirjan pienoisesseiden kohdalla (viimeinen luku!) huomasin ajoittain jääväni hieman epämukavasti tyhjän päälle ja enkä nyt tarkoita sellaista vau-efektistä romaanilopetusta tai romaanitaiteen oikeasti kiinnostavaa lopetusta, vaan kirjan päättävä luku oli kenties hieman antikliimaksinen minulle. Olen lukijana ilmeisesti sellainen, että olisin halunnut syvempää käsittelyssä olevan kirjan pöllytystä tai tutkintaa, mutta ymmärrän miniesseiden pointin. Nyt pienoisesseet olivat nopeatempoisia variaatioita pääteemaan, jotka minun kohdallani valitettavasti hujahtivat nopeasti ohi. Jos edessäni olisi ollut nuotit, niin olisin saanut enemmän irti niiden lukemisesta (kuinka kumma ajatus). Kirjan pidemmät dialogiset esseet olivat puolestaan nektaria aivoilleni toimiessaan tiuha-ajatuksellisina pohdintoina aiheesta, johon suhtaudun paikoin hyvin intohimoisesti.

Kiitos kirjasta! Toivoisin, että Suomessa julkaistaisiin enemmän tämän tyyppistä esseekirjallisuutta: dialogia ja kirjallisuuskeskustelua.

*

img_1301

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Sinikka Vuola ja Tommi Melender: Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta

2018 WSOY

Päällys: Martti Ruokonen

296 sivua

arvostelukappale

*

Muita kirjallisuus-aiheista materiaalia blogissa ja muita mainintoja

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

Ari Hiltunen: Aristoteles Hollywoodissa

Laura Ruohosen Luolasto subliimina draamana

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (jonka lisäksi fenomenologisia pohdintoja kirjojen lukemisesta)

Veera Antsalo: Imago

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

 

 

 

 

Samuel Beckett: Malone kuolee

Samuel Beckett (1906-1989) nousi tietoisuuteeni näytelmäkirjailijana joitakin vuosia sitten. Ihastuin hänen minimalistiseen ja absurdiin tyyliinsä esimerkiksi näytelmissä Huomenna hän tulee (En attendant Godot, 1953), Leikin loppu (Fin de Partie, 1956), Viimeinen ääninauha (Krapp’s Last Tape, 1959) ja Voi miten ihana päivä (Happy Days, 1961). Samoihin aikoihin löysin laajemmin nk. absurdin teatterin, joka flirttailee eksistentiaalisen filosofian kanssa. Termi on teatterin monitoimimiehen Martin Esslinin (1918-2002) luoma ja sen ”piiriin” kuuluivat joukko toisen maailmansodan jälkeen kirjoittaneita näytelmäkirjailijoita kuten Eugene Ionesco, Jean Genet, Tom Stoppard, Arthur Adamov, Edward Albee ja Luigi Pirandello. Piiri on lainausmerkeissä, sillä kirjailijat eivät todellisuudessa muodostaneet minkäänlaista yhtenäistä ryhmää jonkin taidefilosofisen manifestin tai idean pohjalta. Termi ”absurdi teatteri” oli Esslinin luomus koota yhteen tekstejä, joissa tuodaan esille mm. elämän merkityksettömyyttä, mielettömyyttä, absurdiutta pohjanaan Albert Camus’n essee Sisyfoksen myytti (1942). Yhtenä absurdin teatterin ajatuksellisena kiintopisteenä toimi myös kommunikaation mahdottomuus. Toinen maailmansota oli viimeistään osoittanut, että ihmiset ovat kykenemättömiä kommunikoimaan keskenään tuloksellisesti, järkevästi ja psykologisesti merkittävää yhteyttä toisiinsa hakien.

Malone kuolee on Beckettiltä ensimmäinen proosateos, jonka olen lukenut. Se on trilogian toinen osa. Trilogian muut osat ovat: Molloy (1. osa, 1951, suom. 1968) ja L’Innommable (1953). Ja mitä netistä tietoja pengoin, niin trilogian osat liittyvät suhteellisen väljästi toisiinsa, joten trilogian lukemisen aloittaminen keskeltä ei haittaa. Varasin kyllä jo Molloyn kirjastosta, koska miksei.

Malone kuolee ei ollut mikään helppolukuinen proosateos. Aluksi se tuntui sekavalta proustilaiselta tai James Joycen Ulysseksen kaltaiselta hölötykseltä (pidän kummastakin). Kirjalla ei ole selkeää tarinaa, ei selkeää juonta. Se ei ole psykologista proosaa, jossa rakennettaisiin eheän oloinen kuva päähenkilöstä. Epäselviä ovat myös miljöö ja aikakäsitys. Kirjassa on Malone-niminen mies, joka on kai vanha ja makaa sängyssä ilmeisesti jonkinlaisessa laitoksessa. Hän on raihnainen, käyttää keppiä ja odottaa kuolemaa. Ennen elämänsä päätöstä hän haluaa kirjata ylös omaisuutensa ja kertoa tarinan tai tarinoita kirjoittaen niitä muistikirjaansa. Tarinoidensa keskushenkilöinä ovat Sapocat ja myöhemmin (kenties sama henkilöhahmo) Macmann, joka asuu laitoksessa (kuten Malone?).

Kirja on inessiivistä pölinää. Malone kirjoittaa tarinoita, mutta niissä ei tunnu olevan aina selkeää yhteistä linjaa, teemaa tai aihetta. Ne vaikuttavat pääosin hajanaiselta joukolta lapsuudenmuistoja ja satunnaisen oloisia kohtaamisia ihmisten välillä. Malonen tarinaflown muotoseikat eivät kuitenkaan ollut häiritsevimpiä lukukokemuksessa vaan niiden sisältö, joka oli paikoin hyvin tylyä, inhottavaa tai vain hämmentävää. Havahduin lukemisen aikana pohtimaan, miksi kuoleva ihminen intoutuu kertomaan insestisistä tunteista yhden perheen sisällä tai vaikkapa sikateurastajan toimista eläinten tappajana? Jälkimmäisessä pysäyttävää oli kuoleman aiheen käsittely. Kuoleva ihminen kirjoittaa siitä, kuinka kuolema ei ole rauhallinen poismeno vaan väkivaltainen (murha).

Kuolema vaikuttaa liittyvän moneen Malonen muistiinpanoon ja erityisesti hänen mietteisiinsä omasta itsestään. Tämä antaa mahdollisuuksia pohtia kuolemaa monesta eri näkökulmasta, jotka eivät välttämättä nouse suoraan edes itse tekstistä. Mitä kuolema on? Mitä kuoleminen on? Miksi ja miten elää, kun kuolema kuitenkin korjaa eikä välttämättä nätisti niittäen? Mitä on kuoleman pelko? Sitä ettei ole enää olemassa? Ja jos uskoo sielun olemassaoloon ja erityisesti sen kuolemattomuuteen, niin ihminen voi pohtia mitä ruumiin kuolemisen jälkeen tapahtuu. Ja jos henkinen ikuisuus ei ole uskottava konsepti, niin kuolema on fysiologinen tapahtuma, joka päättää elämän ja sen myötä ihmisen tietoisuuden, ajattelun. Kuolemassa ihminen lakkaa olemasta omana itsenään. Minä katoaa. Kuolema on hyvin lopullinen tapahtuma.

Kuoleman vastapooliksi voi ajatella elämän. Selvää on, että ihminen kuolee, mutta miksi hän elää? Sen takia, että hän syntyy. Entä elämä näiden kahden tapahtuman välissä? Malone ei tunnu antavan itsestään mitään erityistä lukijalleen vai olivatko Sapocat ja Macmann Malonen alter egoja? Kertoiko Malone sittenkin omasta elämästään? Ja jos kertoi, niin oliko se elämisen arvoista? Miksi tällaista tulisi edes pohtia? Kuka määrittelee ”elämisen arvoisen elämän” ja millä kriteereillä?

Kirjan lukukokemukseen kuului syvempiä pohdintoja herättelevien jaksojen lisäksi tuskaisen tylsiä jonkin esineen tai toiminnon kuvailua. Esimerkiksi yhdestä takista Malone teki selontekoa muutaman aukeaman verran. Takille en tahtonut löytää erityistä symboliikkaa, se oli vain takki. Jokin syy takkiepisodiin kuitenkin on kirjassa, koska muuten se ei olisi siinä. Minun kohdallani se oli kuitenkin vain hämmennys, jolla minua lukijana ajatushutkittiin. Kiinnostavampana objektina pidin Malonen käyttämää keppiä ja erityisen kiinnostavana ikkunaa hänen huoneessaan. Ja kenties kaikkein kiinnostavimpana sitä, että Malone ei lopulta tuntunut antavan itsestään mitään, mutta hän kantoi huolta kirjata vähäisen omaisuutensa. Elämän materiaalisuus.

Ajoittain huomasin epäileväni Malonea psykoottiseksi, joka ei näe todellisuutta eli on yksin maailmassaan. Välillä näin Malonen yksinäisenä hylättynä vanhuksena jossakin laitoksessa. Hänen luonaan ei käy läheisiä vieraita ja ruokaa tuova ja yöastiat tyhjentävä hoitajakin on jonnekin kadonnut. Malone tuntui käyvän kamppailua minuudestaan ja olemassaolostaan. Kenelle Malone on olemassa? Kirjassa ollaan alusta loppuun saakka Malonen pään sisällä. (1)

Malone kuolee oli minulle lukukokemuksena absurdi, haastava ja puliseva yhden ihmiskokemuksen ajatuksenjuoksua imitoiva monologi. Kirjan lukukokemus herätti lukuisan joukon kysymyksiä, ristiriitaisia, polveilevia kysymyksiä, joihin en luultavasti saa koskaan vastausta.

*

”Muutama rivi muistuttaakseni itselleni, että minäkin yhä olen. Täällä ei ole enää käyty. Miten kauan siitä on, kun hän täällä kävi? En tiedä. Kauan. Ja minä. Kiistattomasti kuoleva, muu ei merkitse mitään. Mistä tämä varmuus? Yritä ajatella. En osaa. Suurisuuntainen kärsimys. Minä paisun. Jospa puhkean? Katto lähestyy, loittonee, rytmikkäästi niin kuin silloin, kun olin sikiö. Yhtä lailla merkille pantava on mahtava jäteveden ääni, eräänlainen mutatis mutandis – ilmiö, ehkä autiomaiden kangastusten kaltainen. Ikkuna. En enää näe sitä, minulle on vastahakoisesti selvinnyt, että minun on mahdotonta kääntää päätäni. Valo on taas lyijynharmaata, piripintaista, virranpyörteen ylittänyttä, syvistä räjähdyskuopista täysin kirkkaaksi kovertunut, vai pitäisikö sanoa, että se pyrkii ilmaksi, valoksi. Kaikki on valmista. Paitsi minä. Synnyn kuolemaan, jos niin uskallan sanoa. Siltä minusta tuntuu. Omituinen tiineysaika. Jalat ovat jo tulleet ulos olemassaolon suuresta vitusta. Toivon, että synnytystila on otollinen. Pääni kuolee viimeisenä. Vedä kätesi sisään. En osaa. Vihlova vihlottu. Kun tarinani on loppu, elän edelleen. Lupaava ero. Se on minun loppuni. En enää sano minä.” (s. 175-176)

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Samuel Backett: Malone kuolee

Alkuperäisteos: Malone meurt (1951)

Suomennos: Caj Westerberg

2007 Basam Books

Kansi: Jari Silvennoinen

183 sivua

lainattu kirjastosta

*

Muita absurdimman tunnelman kirjoja blogissa

Tässä. ja. . . nyt. Samuel kirjoitti. Beckett. Älä koskaan… unohda.

Kun sarvikuonot valtaavat maailman ja muita näytelmiä

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

*

Kirjasta on akateemisemmalla otteella kirjoittanut Päivi Mehtonen: Minän pyhiinvaellus ei-mihinkään (niin & näin)

(1) Jokin descartesilainen cogito ergo sum – tyyppi Malonesta tuli myös mieleeni. Ajattelen, olen siis olemassa. On aika iso pala haukattavaksi lähteä varhaisen rationalismin, kartesiolaisen dualismin ja sen sellaisten linjoille pohtiakseen Malonen eksistenssiä, vaikka mahdollisesti myös hedelmällinen tulkintareitti. Aine ja henki, ruumis ja sielu. Tietoisuus, minuus… Juu. Iso pala on.