Kassia St. Clair: The Secret Lives of Colour

Riemastuttava lukukokemus ihmisten käyttöön luotujen värien synnystä ja historiasta!

Tämä oli ensimmäinen reaktioni luettuani kirjan. Kenties kirja toimi minulle jonkinlaisena väriterapiana vuodenaikaan, jolloin valon määrä (värit ovat valoa tai valon aaltopituuksia, jonka näköaisti tunnistaa) on vähäisempi ja luonnossa nähdyt värit sumeampia, tummempia tai haaleampia. Ja toisaalta en halua kutsua talvea ainakaan värittömäksi vuodenajaksi, koska olin sitten kaupungissa tai metsässä, niin värien määrä on huikea – kenties niiden sävy on vain hillitympi.

Pidin kirjaa painokkaasti nippelitietoisena. Kirjoittaja on kulttuurihistorioitsija, joka on perehtynyt aiheeseen ja koonnut lukijoilleen ensyklopedisen lukuelämyksen. Ensin on johdanto, jossa lukijaa lämmitellään väreihin luonnontieteellisinä ilmiöinä. Lukijalle kerrotaan värien jaottelusta eri ryhmiin ja niiden sekoittamisesta joko lisäämällä (väri valona, jolloin värivalojen yhdistymiset johtavat valkoiseen) tai vähentämällä (väri väriaineena, jolloin valoa heijastuu yhä vähemmän kohti mustaa).

Kirja jakaantuu johdannon jälkeen useampaan päälukuun. Pääluvut on jaoteltu spektrin värien mukaan, joista on pudotettu pois syaani (”sinivihreä”) ja mukaan on lisätty pinkki, valkoinen, ruskea ja musta. Värejä ei kuitenkaan ole esitelty spektrin järjestyksessä niiden aallonpituus- tai taajuusvälien mukaan vaan lennokkaasti valkoisesta mustaan ja ruskea on sijoitettu mustan edelle. Pääluvut puolestaan jakaantuvat yhden tai kahden aukeaman mittaisiin alalukuihin, jossa esitellään jokin tietty väri pääryhmästään. Kirjan lopussa St. Clair luetteloi joitakin muita häntä kiinnostavia värejä, jotka eivät ole päässeet kirjassa tarkempaan esittelyyn.

Tällä tavalla pieniksi luvuiksi pilkottu kirja voi hukuttaa kokonaisuuden. Nautin kyllä tällaisesta pienestä tiiviistä täsmäinfosta, mutta minkälaisen laajan kuvan voin saada ihmisten käyttöön luoduista väriaineista? Tästä kirjassa on kuitenkin kyse. Ihmiset ovat kivikaudelta lähtien käyttäneet värejä ilmaisemaan asioita ja koristamaan ympäristöään sekä itseään. Tämä näkökulma tekee kirjasta hyvin kulttuurihistoriallisen. Värit herättävät käyttäjissään erilaisia tunteita ja mielipiteitä. Väreillä myös viestitään erilaisia asioita ja niillä on merkistystä ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Kirjassa kiinnitetään huomiota värien merkitykseen muun muassa politiikassa (vihreä vallankumousten värinä Ranskassa ja Irlannissa), yhteiskunnallisessa vallankäytössä (kuten hallitsijoiden värit, uskonnolliset johtajat, varakkaiden mahdollisuus käyttää harvinaisia värejä) ja uskonnossa (kuten eri uskontojen antropomorfisten jumalien ihon värit).

Kirjassa on annettu paljon tilaa myös maalaustaiteelle ja kuinka väriaineet ovat olleet enemmän tai vähemmän luotettavia välineitä taiteilijoille. Jotkin väriaineet käyttäytyivät arvaamattomasti joutuessaan kosketuksiin toisten värien tai erilaisten maalauspintojen kanssa. Myös keskiajalle ja renessanssiin asti vaikuttanut tabumainen kielto sekoittaa värejä tai väriaineita keskenään aiheutti maalareille päänvaivaa. Esimerkiksi vihreä oli pitkään yllättävän hankala väri tuottaa ”puhtaana” ilman, että se sekoitettiin yhdistämällä keltaista ja sinistä pigmenttiä.

Oma lukunsa väriaineiden hankaluuksissa oli harvinaiset ja kalliit väriaineet kuten ultramariini tai Tyrian purple. Tyrian on englanninkielinen käännös kaupungille Tyros, joka oli merkittävä foinikialainen kaupunki, joka sijaitsee nykyisessä Libanonissa. Eli voisiko Tyrian purplen kääntää foinikian violetiksi tai tyroksen violetiksi? Vai foinikian punavioletiksi (purppura)? Oli niin tai näin, niin foinikian purppura (!) oli harvinainen väriaine ja se nosti sen hintaa tähtitieteellisiin lukemiin. Näin oli myös ultramariinin kanssa. Näin ollen nämä väriaineet olivat ”varatut” omana aikanaan vain jumalallisen tärkeille henkilöille kuten Rooman keisarille tai neitsyt Marialle. Maria ei kyllä aina pukeutunut siniseen, mutta kun länsimaalaiset löysivät ultramariinin ja se oli sinisenä heille ihmeellinen, niin siitä lähti ultramariinin nousu Marian omana värinä. Ja muille tavallisille kuolevaisille jäivät muut siniset ja violetit, jotka eivät olleet lähtöisin lasuurikivestä tai tietynlajisista lypsettävistä merietanoista. Jo vain.

Mistä väriaineet sitten tulivat? Esihistorialliselta ajalta lähtien väriaineet saatiin luonnosta kuten mineraaleista, kasveista (mm. puut ja kukat) ja eläinkunnasta (mm. hyönteiset, nilviäiset, nisäkkäät). Useimmiten väri syntyi parin tai useamman ainesosan sekoituksesta, joka oman aikakautensa kemiallisen työskentelyn kautta prosessoitiin jauheeksi. Tämä käsityö värijauheen aikaansaamiseksi saattoi olla ensinnäkin melko työlästä ja pitkäkestoista, mutta aina välillä myös hengenvaarallista. Esimerkiksi Scheelen vihreässä (kehitetty 1775)  ruotsalainen tiedemies Carl Wilhelm Scheele käytti arsenikkia ja tämä väri St. Clairin mukaan johti esimerkiksi Napoleonin kuolemaan, koska hänen vankilansa seinät olivat Scheelen vihreät. Sama vihreä tappoi myös muita ihmisiä heidän sisustaessaan sillä kotejansa kunnes se kiellettiin. Myös yksi menneiden vuosisatojen trendijuoma absintti oli murhaavaa kamaa kunnes se kiellettiin. Jälkeenpäin on tutkittu, että syy ei ollut värissä vihreä vaan alkoholin määrässä, joka johti alkoholimyrkytyksiin. Vihreän lisäksi lyijynvalkoinen (lead white) oli valmistusprosessiltaan hyvin vaarallinen ja johti moniin kuolemiin ennen kuin se korvattiin vähemmän tappavalla valkoisella väriaineella. Ja koska väriaineiden valmistus on riskityötä, niin varsinaisessa värien sekoitustuotannossa työskentelivät usein se porukka, jonka elämää ei arvostettu kovinkaan korkealle yhteiskunnallisessa hierarkiassa. Värien hengenvaarallisuuden lisäksi niiden tuotantoprosessi saattoi olla haisevaa ja kuvottavaa hommaa. Väriaineisiin nimittäin sekoitettiin myös eläinten eritteitä, joten haju lienee ollut omaa luokkaansa. Arkeologit ovatkin löytäneet joitakin ”väritehtaita” syystäkin kauempaa asutusalueita.

Kirja tarjosi väreihin liittyviä lukuisia jännittäviä ja mielenkiintoisia anekdootteja. Toisin sanoen se ei ollut pelkkää faktarummutusta. Voisin kuvata kirjaa myös kummien faktojen ja ihmisten väreistä sekoamisten kokoelmana. Kenties hämmentävin väriaineen lähde muutaman vuosisadan takaa olivat muumiot. Jo vain. Toistan: väriaineen yksi keskeinen ainesosa oli faaraoiden Egyptin muumiot. Toki muumiot olivat myös eläimistä, mutta myös ihmisistä ja jos aitoa muumiota ei ollut saatavilla niin tuotantoon kelpasivat myös orjien ja kuolemaantuomittujen ruumiit. Miettikää tätä seuraavan kerran, kun ihailette museoissa maalauksia, joissa on ruskeita värisävyjä. Tätä muumionruskeaa nimittäin läträttiin pari-kolmesataa vuotta eurooppalaisten maalareiden tauluihin kunnes sen suosio romahti. Syy väriaineen kartteluun oli lopulta hyvin inhimillinen: muumionruskean alkuperä tuli laajempaan tietoisuuteen. Ilmeisesti myös käytettäväksi sopivat muumiot olivat lopussa, mutta ajatus (ihmis)ruumiin pyyhkimisestä maalaukseen oli sen verran kuvottava, että väriainetta ei haluttu enää käyttää. St. Clair kertookin tähän torjuntaan liittyvän anekdootin prerafaeliittimaalari Edward Burne-Jonesista, joka hautasi seremoniallisin menoin muumionruskeaa sisältävän värituubinsa puutarhaansa saatuaan selville värin alkuperän.

Kirja oli minulle erinomainen lukukokemus ja pidin siltä monilta osin hyvin kiehtovana. Lukemistani kuitenkin hieman vaivasi kirjan länsimaiskeskeisyys. Välillä vierailtiin toki faaraoiden Egyptissä (mikä ihmeellinen paikka!), mutta enemmistö väriaineiden valmistus- ja käyttöesimerkeistä oli Euroopasta ja nimenomaisesti siitä osasta, joka on kolonisoinut aikoinaan Euroopan ulkopuolisia alueita taloudellisen hyödyn toivossa.

Lukemisen jälkeen voin kuitenkin todeta näkeväni värit kulttuurituotteina eri tavoin, vaikka toki tiedostan, että yhä harvempi ihmisen tekemä väri on enää 100% luonnontuote vaan laboratoriokamaa.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi / Kosminen K

*

Kassia St. Clair: The Secret Lives of Colour

2016, toinen painos 2018

John Murray Publishers

Kansi: en löytänyt tietoja kirjasta

328 sivua

*

lainattu kirjastosta

*

Värikylläisiä ja historiallisiakin matkoja tekeviä kirjoja blogissa:

Heikki Kännö: Sömnö

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

Sir John Mandevillen ihmeelliset matkat

 

Lukuvuosi 2019 ja nostoja kirjavuoteni luetuista

Vuosi 2019 oli joillakin mittareilla tuhnuinen lukuvuosi. Luin vähemmän kirjoja kuin edellisinä vuosina ja Helmet – lukuhaaste ei valmistunut. Oikeastaan jossakin vaiheessa vuotta totesin, että en edes yritä suorittaa Helmet – lukuhaastetta. Luen kirjoja jo muutenkin melko paljon ja kykenen myös haastamaan itseäni lukijana. Voin myös asettaa itselleni henkilökohtaisia lukutavoitteita. Silti olen ottanut mielenkiinnolla vastaan uuden Helmet – lukuhaasteen ja jos jokin tänä vuonna lukemani kirja sujahtaa johonkin lukuhaasteen kohtaan, niin antaa mennä vaan ja jos jokin lukuhaasteen kohta puhuttelee erityisesti, niin alan sitä lukuhaastekohtaa varten etsimään omista hyllyistä tai kirjastosta sopivaa kirjallisuutta.

Kirjavuoteeni 2019 kuului myös tämän blogin junnaaminen paikoillaan – välillä viikkoja, välillä parikin kuukautta. Tämä on harmittanut minua, sillä pidän todella paljon kirjoittamisesta.

Vuoden 2019 aikana innostuin harvasta kotimaisesta uutuuskirjasta aiempiin vuosiin verrattuna. Kovinkaan moni uusi kirja ei vetänyt välittömästi puoleensa. En tiedä oliko ”vika” markkinoinnissa, mutta luultavasti enemmän minussa lukijana. Aloin vuoden edetessä kaipaamaan aiemmin julkaistua kirjallisuutta ja halusin täyttää sillä lukuvuoteni noin pääosin. Tiedän, että osa vuoden 2019 julkaistuista kirjoista tulee lukuun parin vuoden sisällä, koska joukossa on varmasti myös minulle kiinnostavaa kirjallisuutta.

Haluan nostaa tähän kuitenkin maininnan tasolla muutaman vuoden 2019 aikana julkaistun kirjan, joka jätti jäljen tai riemastutti muuten. Lukujärjestyksessä: Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki, Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista, Maria Matinmikko: Kolkka, Rachel Cusk: Siirtymä ja Pauliina Haasjoki: Himmeä sininen piste. Vuoden aikana löysin myös useamman minulle uuden kirjailijan, jonka tuotanto on minulta jäänyt aiemmin kokematta. Ilahduin isosti mm. Liv Strömquistin sarjakuvista, Rakel Liehun runoudesta ja Adelaida García Moralesin proosasta. Näistä kolmesta etenkin García Morales jysähti tajuntaani. Tunnelman mesmeroiva ja elevoiva outous oli usean onnistuneen elementin sekoitus. Oli ripauksia ympäristön vaikuttavia kuvauksia ja läsnäoloja henkilöhahmojen sisäisissä todellisuuksissa. Kerronta eteni tapahtumatiloina, joista ei usein voinut ennakoida, että mihin suuntaan oltiin menossa. Ja oli jotain rajoja ylittävää läsnäoloa myös, jota oli hankala määritellä. Kiehtovaa kirjallisuutta.

Joskus kirjavuoteni menevät näin ja lopulta en ole täysin vakuuttunut siitä, että lukuvuoteni olisi ollut kehno. En koe mielekkääksi mitata lukuvuottani lukemieni uutuuskirjojen määrällä, koska tiedän olevani muutenkin huono pysymään ajanhermoilla. Olen siihen nähden todella huono kuluttaja. Mutta ajanhermolla oleminen ei ole vain kuluttamista vaan oman aikansa seuraamista. Kenties olen tässäkin melko huono, sillä joskus tuntuu että jokin pinnalla oleva ilmiö tai tapahtuma on vain vanha tuttu uusissa vaatteissa.

Ja kun katson kirjavuottani taakseni päin, niin olen vakuuttunut siitä, että kirjavuoteni 2019 lukutuntuma on ollut hyvä. Se on ollut syventyvä, meditoiva, ideoissa vellova ja hyvää tekevän seesteinen.

*

Pidin vuoden 2019 osalta kirjaa lukemistani kirjoista ja eräänlaisista metatiedoista kirjojen ympärillä kuten: julkaisuvuosikymmen, julkaisumaa, kustantaja ja joitain kirjailijaan liittyvää infoa kuten syntymävuosi ja sukupuoli (kuinka binääristä blaah). Seuraan tällaisia tietoja lukuhistoriassani, koska olen kiinnostunut tietämään, mitä tällaiset tilastot voivat kertoa. Eivät ne paljasta kirjan sisältöä, eivätkä lukemisen jättämiä jälkiä minuun, mutta jotain valinnoista, mitä olen tehnyt lukemisen suhteen. Lukemisen jättämistä jäljistä olen useimmiten kirjoittanut tänne blogiin, mutta vuoden 2019 osalta enemmän tätä puolta löytyy instagramtililtäni kosminenk.

Tilastot vuodesta 2019 löytyvät täältä: Kirjavuosi 2019 tilastoina  ja kaikki vuoden aikana luetut kirjat löytyvät täältä: Luetut kirjat 2019 . Aiempien vuosien tilastoja löytyy täältä: Luetut kirjat 2016-2018

Olen lukenut kuukausitasolla vaihtelevan määrän kirjoja kolmesta 24:ään. Olen lukenut varsin monipuolisesti eri genrejä, mutta tänäkin vuonna kärjessä ovat runous, näytelmät ja kertomakirjallisuus. Kenties erikoisin genre vuonna 2019 oli libretto. Luin Lorenzo de Ponten tekstin Don Giovanni (1787) ja voin edelleen todeta, että enemmistö perinteisistä oopperoista ei tekstin tasolla ole minun juttuni. Liikaa nopeita tunteita ja naisten runttaamista. Libreton käännös on Esko Elstelän käsialaa ja sellaisena erinomainen. Siinä toimivat riimittelyt, rytmisyys, melodisuus ja lukiessa kuulin Mozartin musiikin. Huikeaa!

Suurin osa lukemistani kirjoista vuonna 2019 oli 2000 -luvulta, joista en ole eritellyt vuoden 2019 aikana julkaistuja. Antiikin kirjallisuutta luin tänä vuonna vain yhden kirjan verran – todella outoa, koska pidän paljon antiikin kirjallisuudesta. Enemmistö kirjoista oli kotimaisia, mutta luin useampia kirjoja myös Espanjasta, Iso-Britanniasta, Italiasta, Japanista ja Ranskasta. Kenties erikoisin kirjamaa minulle tänä vuonna oli Kuwait luettuani Souad Al-Sabahin käännösrunokokoelman Alussa oli nainen (suom. Sari Kuustola, Ammatour Press 1994/2006). Haluan lukea jatkossa monipuolisemmin kirjallisuutta eri maista ja olenkin lisännyt tänne blogiin uuden sivun ”Kirjallinen maapallo”, josta toivottavasti löydän ainakin itselleni uutta luettavaa myös Euroopan rajojen ulkopuolelta.

Lukemistani kirjailijoista enemmistö on ollut naisia ja lähellä omaa ikääni eli syntyneet 1970- ja 80 – luvuilla. Tämän laajan ryhmän jälkeen melko reilu määrä lukemistani kirjailijoista on syntynyt joko 1960 – luvulla ja (minulle hieman yllättäen) 1930-luvulla. Kirja- ja kirjailijatietojen lisäksi olen laittanut muistiin sen, mistä kirja on tullut minulle luettavaksi. Suurin osa vuoden aikana lukemistani kirjoista on kirjastosta (97), mutta osa saatu kustantajalta ja osa tullut omasta hyllystä. Vuoden aikana olen tullut lukeneeksi uudelleen viisi kirjaa. Loppuvuodesta innostuin uudelleen Leena Krohnin kirjallisuudesta. Lisäksi olen kirjannut 12 teosta kesken jäänneiksi. Aina ei toimi tai aika ei ole ollut sopiva.

Kaiken kaikkiaan luin vuoden 2019 aikana 127 kirjaa ja Goodreadsin mukaan sivuja on kertynyt 22 420. Nämä luvut eivät kuitenkaan kerro kirjojen sisällöstä ja mitkä ovat minuun eniten vaikuttaneet.

Mitä kirjat sitten ovat tehneet minuun lukuvuoteni aikana suurimman vaikutuksen?

Vuoden mieleenpainuvimmat kirjat luku- ja genrejärjestyksessä:

 

Runoteoksia:

Stina Saari: Änimling (2018)

Sam Pink: Aion kloonata itseni ja tappaa kloonini ja syödä sen (2007-2009/2012/2013)

Ryōkan: Suuri hupsu (1700/1800-luvut/2000)

Robin Robertson: The Long Take (2018)

Eugenio Montale: Valitut runot (1918-1980) – Tuo minulle auringonkukka (2018)

Catharina Gripenberg: Ottaisit käteni, kummallista (2007/2019)

Mikael Brygger: Valikoima asteroideja (2010)

Rakel Liehu: Readymade (1995)

Rakel Liehu: Bul bul (2007)

Osmo Jokinen: Nollapiste (1964)

Tiina Lehikoinen: Multa (2016)

 

Kertomakirjallisuus:

Antonio Tabucchi: Unien unia (1992/2008)

Thomas Bernhard: Pakkanen (1963/2018)

Samuel Beckett: Piiritetyn huoneen novelleja (1940/50-l/2000)

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema (2006/2018)

Adelaida García Morales: Etelä, Bene, Vampyyrin logiikka ja Seireenien hiljaisuus (useita pienoisromaaneja 1980- ja 1990 – luvulta)

The Complete Illustrated Works of Lewis Carroll (1865-1898/1996) (joukossa paljon runoja)

Belén Gopegui: Aukko kartalla (1993/1996)

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki (2019)

Sir John Mandevillen Ihmeelliset matkat (1300 -luku / 2013)

Marguerite Duras: Rakastaja (1984/1985)

Claude Simon: Ruoho (1983/1986)

Maria Matinmikko: Kolkka (2019)

Roberto Bolaño: Amuletti (1999/2014)

Marianne Alopaeus: Pimeyden ydin (1965/1967)

Rachel Cusk: Siirtymä (2016/2019)

Leena Krohn: Mehiläispaviljonki (2006)

Leena Krohn: Unelmakuolema (2004)

 

Tietokirjallisuus, esseet, sarjakuvat:

Antti Salminen: Kokeellisuudesta – Historiallisesta avantgardesta jälkifossiiliseen elämään (2015)

Menetelmällisen kirjallisuuden antologia (2018)

Esteille hyvästit! Opas autismikirjon, sekä adhd- ja tourette-oireisten lasten kasvattajille (2019) (tulin vuoden aikana instagram-tililläni ”ulos kaapista” kertomalla, että olen autismikirjolla ja päätin jakaa aina välillä IG-juttuja myös elämästä autismikirjolla)

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (2014/2016)

Pauliina Haasjoki: Himmeä sininen piste (2019)

 

Näytelmät:

Samuel Beckett: Voi miten ihana päivä / Viimeinen ääninauha (1959/1961/suom. 1967)

Pirkko Saisio: Koivu ja tähti (2017)

 

Teksti ja kuvat: Heidi / KosminenK

 

 

 

 

 

Rachel Cusk: Siirtymä

Kirjan päähenkilö Faye on muutoksen tilassa. Hän on eronnut lastensa isästä ja muuttamassa tai muuttanut (takaisin) Lontooseen. Uusi koti on remontoitava perusteellisesti, koska se on (Lontoolle tyypillisesti) helvetinmoinen mörskä. Lapset asuvat sen aikaa isänsä luona ja Faye elää keskellä kaoottista remonttia helvetillisien alakerran naapurien aggressiivisen kiusaamisen ja häiriköinnin kohteena.

Elämä remontin ulkopuolella on töitä ja enemmän ja vähemmän satunnaisia ja suunniteltuja tapaamisia ihmisten kanssa. Faye käy esimerkiksi keskustelemassa (vai pääseekö keskustelemaan?) kirjallisuusfestareilla, tapaa niin ikään remontin keskellä elävää ystäväänsä, kohtaa entisen poikaystävänsä kadulla (ero jäänyt Fayetä vaivaamaan) ja viimeisessä luvussa ollaan jossakin päin Englannin maaseutua ylemmän keskiluokan illalliskutsuilla, jotka ovat herkullisen huterat, koska vieraat vaikuttavat näennäisen ontoilta kunnes he keskustelevat Fayen kanssa ja heistä tulee kiinnostavia (ainakin minulle lukijana).

Koin Siirtymän luvun mittaisina kohtaamisina Fayen tapaamien ihmisten kanssa. Tulkitsin nämä tuokiot elämänkuvauksina, jotka muistuttivat novelleja tai pieniä kertomuksia, joissa analysoidaan ihmisten mieltä, motiiveja ja sen sellaisia sisäisiä liikkeitä, jotka saavat toimimaan, tekemään jotain elämässään. Olin lukukokemuksesta kertovaan päiväkirjamerkintööni kuvaillut kirjan lukuja myös aukiselitettyinä henkilökuvina. Aukiselittämisen kohteena ovat kertojan kuvailemat ihmiset. Havaitsin yksityiskohtaisuutta, erikoista aukottomuutta, intiimiä läheisyyttä ja samalla älykästä analyysiä ihmisestä tämän ulkopuolelta käsin.

Hätkähdin ja riemastuin jo Rachel Cuskin trilogian ensimmäisen osan keinoista kuvata henkilöhahmoja. (Siirtymä on toinen osa, ensimmäinen osa oli Ääriviivat). Siirtymää lukiessa niin ikään ilahduin ihmiskuvauksista ja tarkkoja havaintoja tekevästä kertojasta ihmisen psyykeen monimutkaisuudessa. Ja vaikka ihmisen mieli on kompleksinen, niin Siirtymän henkilökuvaukset olivat minulle positiivisen häiritsevällä tavalla selkeitä, ihmeellisen analyyttisia ja tarkkoja yksityiskohdissaan. Ne vaikuttivat tapauskertomuksilta, joita selostetaan tapahtuman tai kohtaamisen jälkeen. Tämä tekee kirjan henkilöistä epärealistisia ja samalla intiimillä tavalla hyvin inhimillisiä. Ikään kuin ihmisen sielu olisi kuivattu tai pakastettu analysoitavaksi, mutta mitä mikroskoopista näet on elävä organismi. Tämä on erikoinen vaikutelma, joka kiehtoo minua. Tätä tunnetta vahvistaa henkilökuvien kliininen ja näennäisesti etäinen yhteys toisiinsa. Kirjan ihmisiä yhdistää Faye ja se, että heidät on altistettu kertojan analysoivan katseen kohteeksi. Heillä on jokin tilanne päällä tai ongelma, johon keskitytään yhden luvun ajan ja lukijan tehtäväksi jää ratkaista tuo ongelma tai olla ratkaisematta.

Ja koska Faye on kohtaamiensa ihmisten tuntojen kuulas sanallistaja ja arvioija, hänen äänensä välineellistää kirjan muut henkilöhahmot. Tämä lukutuntuma on mahdollinen, koska he vaikuttavat melkein liian täydellisiltä henkilöhahmoilta säröineen ja rikkimenneine osineen päivineen. Mutta en näe tässä mitään negatiivista. He juuri tällaisina tapauskertomuksina kommunikoivat olemassaolollaan aiheita, joita kirja käsittelee. On lukijan tulkinnan varassa, mitä aiheita kirjasta nousee esille.

*

Henkilöhahmojen kirkkaan kuulauden lisäksi tulin miettineeksi kirjan otsikkoa. Onko Faye ainoa kirjan henkilöistä, joka muutoksen tilassa? Eikö kirjan jokainen henkilöhahmo ole käynyt tai parhaillaan käy läpi jotain siirtymätapahtumaa elämässään? Entä voinko nähdä jokaisen kirjan luvun jonkinlaisena siirtymätilan kuvauksena? Näkisin, että ainakin yksi näkökulma kirjan lukukokemuksen avaamiseen voi juuri olla tämä erilainen siirtymätiloissa oleminen.

Muutama vuosi sitten otin selvää ainakin yhden gradun verran erilaisista teorioista, malleista ja sen sellaisista koskien siirtymäriittejä. Yksi kiinteä piirre siirtymissä on niiden prosessimuoto. Ensin on lähtötilanne, josta siirrytään liminaaliin (välitilaan). Liminaalissa ratkaistaan asioita, jotka johtavat ulospääsyyn liminaalista kohti uutta tai jotakin toisenlaista olemisen tilaa kuten muuttunutta ihmistä tai alkuperäisen ja usein negatiivisen lähtötilanteen kumoamista. Tärkeätä on, että liminaalissa kohdatut testit ja koettelemukset muuttavat siellä toimivaa ihmisistä, koska ilman sitä siirtymäprosessi epäonnistuu. Pahimmassa tapauksessa hän jää liminaaliin kuin limboon pääsemättä sieltä koskaan ulos. Välitilassa olemisessa on valtaisa muutoksen voima niin yksilö- kuin yhteiskuntatasoilla. Se on poikkeuksellinen tila, mahdollisesti karnevalistinen, jossa kokeillaan eri vaihtoehtoja, luodaan uutta, ratkaistaan tehtäviä ja jotkut saavat mukaansa myös jonkun apurin. Joseph Cambellin monomyytti on klassinen esimerkki tällaisesta siirtymätapahtumasta ja sitä on edelleen käytetty sankarikeskeisissä elokuvissa (esim. Tähtien sota – se ensimmäinen ja alkuperäinen). Rachel Cuskin kerronta ja henkilöhahmot eivät kuitenkaan ole yksiulotteisia toiminnan kautta voittoonsa kulkevia hahmoja vaan heidän siirtymätapahtumansa ovat hienovaraisempia ja realistisempia.

Mutta miten edellinen siirtymärituaalikuvaus liittyy Rachel Cuskin Transitiin tai suomeksi Siirtymään? Ei välttämättä millään tavalla. Kenties osa Fayen kohtaamisista ihmisistä oli päässyt ulos liminaalista ja elää hyvää tasaista elämää ja osa on vielä ”vaiheessa”. Vaikuttaa siltä, että esimerkiksi Fayen ex-poikaystävä oli elämässään hyvässä vaiheessa, mutta Fayen ystävätär remontin keskellä ja parisuhteessa urakoitsijansa kanssa vaikutti muutoksen välitilaan jymähtäneeltä. Kirjaa lukiessa en voinut olla myös pohtimatta oliko Faye keskellä omaa siirtymävaihettaan? Voin tulkita, että hän oli vasta selvittämässä kuinka siirtyä eteenpäin elämässä avioeron jälkeen, mutta en ole ihan varma. Hän saattoi olla jo loppuvaiheessa, jossa luolan suun aukko jo näkyy ja paluu vaikuttaa varmalta. Ratkaisu avioerosta on tehty ja Faye jatkaa elämäänsä uusin reunaehdoin.

*

”Tunsin muutoksen alapuolellani, liikkeen syvällä pintojen alla, aivan kuin mannerlaatat olisivat liikkuneet sokeina mustissa uomissaan. Etsin laukun ja auton avaimet ja lähdin talosta hiljaa.” (s. 218 suom. Kaisa Kattelus)

Kirjan lopussa kuvataan muutosta ja sitä kommentoidaan Fayen näkökulmasta ja kokemuksesta käsin. Tulkitsin tässä tiiviissä loppupohdinnassa siirtymätapahtuman pelottavaksi ja koko elämän perustaa liikuttavaksi epävarmuuden tilaksi. Sen voi tuntea ja aistia, mutta sen liikettä ja vaikutusta ei voi (koskaan) ennakoida.

Ja lopulta mietin, että mitä tällainen oivallus kirjan äärellä tekee ihmiselle? Minkälaista elämää elämme?

*

Minulle on vaikea kirjoittaa Rachel Cuskin kirjoista ja koen epäonnistuvani jo lähtökohtaisesti. Tuntumani on, että kierrän kehää jonkin ytimen ympärillä ja yritän lähestyä epäluotettavin sanoin sitä, mitä tuossa ytimessä on. En kuitenkaan pääse perille kirkkaaseen ajatukseen, sillä sanat pettävät ja kykyni kirjoittaa pettää. Ja päästän irti. Miksi minun tulisi määritellä tuo ydin? Eikö se juuri ole jotakin sellaista, joka vetää minua puoleensa?

 

8D5BBBB2-F067-46F7-85F0-D537AC9D77AB

 

Teksti ja kuva: Heidi / Kosminen K

*

Rachel Cusk: Siirtymä

Kustantamo S & S

2019

Suomennos: Kaisa Kattelus

Alkuperäisteos: Transit (2016)

Kansi: Jussi Karjalainen

218 sivua

*

Kirja kustantajalta

*

Lisää lukemista blogissa:

Adelaida García Morales: Seireenien hiljaisuus

Rachel Cusk: Ääriviivat

Tiina Rajamäki: Vieras maisema