Tiina Rajamäki: Vieras maisema

”Pitäisikö sinne mennä, Outi kysyi muutaman päivän päästä. Mene jos haluat, Kaisa sanoi.

Joitakin viikkoja muuton jälkeen Kaisa löysi vanhojen tavaroiden liikkeestä sinivihreällä kankaalla verhoillut nojatuolit. Sen jälkeen hän katseli taidelainaamon verkkosivuja ja etsi sopivan sävyistä maalausta olohuoneeseen. Hän ihastui yhteen ja pyysi, että Outi lähtisi hänen kanssaan katsomaan sitä, mutta Outi oli kiireinen.

Kaisa odotti joka päivä että pääsisi töistä kotiin. Hän rakasti uuden asunnon jokaista nurkkaa, ilmavia huoneita, parveketta ilta-auringossa ja keittiön ikkunasta avautuvaa vehreää näkymää.

Emma alkoi tulla vastaan vähän liian usein. Hänellä oli aina jotain kerrottavaa; hän onnistui pysäyttämään heidät, keskeyttämään heidän keskustelunsa. Kun Kaisa ja Outi olivat lenkillä, Emma sattui kävelemään juuri samaan aikaan rannassa. Joskus keskellä yötäkin he sattuivat alaovelle samalla hetkellä.

Kerran tullessaan töistä kotiin Kaisa huomasi, että makuuhuoneen kaapin ovessa roikkui uudennäköinen vaate.

”Emma lupasi lainata mekkoaan, kun kerroin, etten tiedä mitä laitan niihin häihin päälle.”

Jälkeenpäin kun Kaisa näki kuvia serkkunsa häistä, hän ei ollut tunnistaa puolisoaan.”

Lainaus novellista Naapuri, Tiina Rajamäki: Vieras maisema

*

Välitön tunnelma. Pelkistetty kieli. Kliininen suhtautuminen novellien henkilöhahmoihin. Janamainen aika. Vaatimattoman toteavia huomioita, joilla on iso vaikutus novellin kokemiseen, tulkintaan, ymmärtämiseen.

*

Vieras maisema on kymmenen novellin kokoelma ilmavilla riviväleillä ja riisutuilla lauseilla. Novellit kertovat ihmisten välisistä suhteista. Niissä esitetään tapahtumat koruttomasti. Ei mitään ylimääräistä. Tekstin pinta on kuulas ja viileä. Tekstin rytmi on rauhallinen ja tasainen.

Novellien sisältö kuvaa tapahtumia, muistoja, tekoja ja tunteita henkilöhahmojensa elämästä. Ihmiset eroavat. He löytävät itsensä tai ovat löytämättä. He ovat matkalla tai ovat paikoillaan. Lukija kohtaa heidät vain kerran. Novellien aikajana on usein jokin lyhyenomainen periodi henkilöhahmon elämässä. Lukija kohtaa fiktiiviset ihmiset lukemisen hetken ajaksi ja sen jälkeen he sulkeutuvat. Tapahtumia ei selitetä. Kuvailua on niukalti. Sen pituinen se.

Novellit mittaavat etäisyyksiä ja luovat tiloja ihmisten välillä. Jotkin tiloista syntyvät ainoastaan päähenkilön ympärille jättäen kaikki muut ulkopuolelleen. Tilat ovat tiheitä ja latautuneita ja samalla huokean ilmavia kuin harmaa taivas syksyisenä päivänä, jolloin aurinko ei paista.

Harmaan taivaan alla kuitenkin tapahtuu. Novellien päähenkilöt tuntuvat olevan jonkin sisäisen tai ulkoisen muutoksen äärellä. Muutos on prosessi, mutta sen saattaa käynnistää jokin yksittäinen tapahtuma, asia tai hetki. Joskus tuntui, että hetkissä olisi mahdollisuus johonkin laajaan, elämää mullistavaan kertojahenkilön elämässä.

Novellien henkilöhahmojen suhteissa toisiin ihmisiin tai itseensä on jokin hankaluus. Kitka, _mutta_, epäselvyys tai jokin kenties määrittelyjä pakeneva hahmoton ongelma. Sitä ei omista kukaan, sitä ei hallitse kukaan. Se on vain läsnä. Henkilöiden välisessä tilassa on selvittämättömiä, vaiettuja asioita. Kenties niihin on totuttu ajan kuluessa. Kenties niihin ei ole koskaan aiemmin havahduttu.

*

Pisara odottaa viileällä pinnalla. Pintajännite pitää sen paikoillaan kunnes se valuu pois ilman selityksiä.

Vieraan maiseman novellit voi lukea nopeasti, mutta ne kannatti lukea hitaasti. Antaa tilan vaikuttaa. Havaita pisara pinnalla ja odottaa sen liikettä. Tai voi katsella harmaan taivaan sävyjä pysäyttäen kaiken turhan toiminnan. Riittävän paikoillaanolon jälkeen voi kuvitella taivaan massasta irtaantuvan harmaan laatikon ja yllättyä tai olla yllättymättä kun sen kansi aukeaa ja sieltä pomppaa ulos jotakin mikä voi jäädä vaivaamaan.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tiina Rajamäki: Vieras maisema

2018 Teos

Esikoisnovellikokoelma

Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

139 sivua

arvostelukappale

*

Lisää novellien lukukokemuksia blogissa

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Pirjo Puukko: Mutkanlukutaito

Mainokset

Tuija Välipakka: Uutisia!

Poks!

Iloa. Lukeminen on pelkkää iloa. Aivot saavat töitä ja tästä pidän.

*

Aloitetaan uudestaan.

*

Kirjan alussa annetaan lukuohjeet tai oikeastaan kerrottiin lukijalle, mistä runoteos kertoo. Tämä harmitti minua hieman, sillä olisin halunnut itse selvittää tämän, mutta mennään(kö) sillä mitä on annettu.

Uutisia! – runoteoksesta kerrotaan, että se kertoo siitä mitä uutiset kertovat, mitä valeuutiset kertovat ja mitä nämä eivät kerro.

Okei.

*

Otetaan uudestaan.

*

Uutisia! – runoteoksen esipuheessa kerrotaan, että runot tutkivat ihmisyyttä, identiteettiä ja muistia uutisten ja valeuutisten valtaamassa maailmassa ja että runoteos tulee ymmärtää kokonaisuutena. Lyhyessä esipuheessa myös kerrotaan, että runoteoksen yksi tarkoitus on haastaa menemään pintaa syvemmälle ja muodostaa oma mielipide. (kysymykseni: muodostaa mielipide mistä?)

Runoteos käynnistyy Jumalan silmästä ja jatkuu ihmisen luomisella. Ihmistä kuvaillaan muun muassa pohtivana ja kollektiivisuuteen taipuvaiseksi. Joukkosieluisuus on meillä dna:ssa ja jonkinlainen tuhovoima/vimma myös.  Jumalan silmästä tulee mieleeni assosiaatio isoveljestä, joka valvoo siis jatkuva pelko kiinnijäämisestä, syyllisyyden tunto ilman syytä, häpeä ilman syytä hävetä ja niin edelleen. Isoveljen valvonnassa on myös hyviä piirteitä, mutta kun sanotaan (sanoitin), että ”isoveli valvoo” tunnutaan tarkoittavan usein jotain sellaista kuin äärimmäinen yhteisön jäsenten kontrollointi, joka voi ponnistaa myös jonkinlaisesta panoptikon -efektistä.

*

Uutisia! pursuaa visuaalista runoutta. Rivit on hakattu päällekkäin, vinoittain, poikittain, limittäin ja lomittain (lukukokemukseeni kuului mm. lomittajan kaipuu, koska välillä vain hengäistyin pelkästä sanojen sinkoilusta ilman jämerästi maahan ja paikoilleen tukevasti kiinittäviä merkityksiä. Kuului lukukokemukseen: informaatiotulva saa ihmisen hengästymään). Aina ei saa edes selvää, mitä teksti pitää sisällään. Ei ainakaan nopealla luvulla. Lukuflow katkeaa tuon tuosta kirjainten esimerkiksi kiitäessä maanista vauhtia jopa kesken virkkeen saati kesken sanan riviltä toiselle. Kyse ei ole kuitenkaan (toivottavasti) dysleksian imitoinnista, vaan tekstin ilmiasun ja luettavuuden ajoittaisesta hankaluudesta typografisin keinoin.

Runojen välittämä tieto ytimekkäästi sanoen ei ole helposti saavutettavissa. Tästä johtuen ajoittain tuli tuntu, että sanoilla tehtäisiin väkivaltaa, jos ei lukijalle niin ainakin tyhjälle paperille, jonka täytettynä tulisi jakaa informaatiota.

Jos lukukokemus on edellisen kuvauksen kaltainen riemukas ralli ja hämmennyksen kiintoisa yhteenliittymä, niin lukija on runojen äärellä valintojen edessä. Miten suhtaudun vaikeasti luettavaan tekstiin? Ja kun olen saanut otteen runon välittämistä viesteistä niin miten suhtaudun informaatioon, jonka runo jakaa? Miten suhtaudun runojen väittämiin?

*

Koin lukevani kirjaa, joka kommentoi yleisesti informaatiota, tarkennettuna tietoa ja eeteeris-diippisesti totuutta. Pohdin lukukokemuksen aikana ja sen jälkeen muun muassa seuraavia kysymyksiä:

mitä on tieto miten tieto on koottu mitä tiedolla tehdään kuka antaa tiedon millä sanoilla tieto annetaan mitä tiedosta on jätetty pois voisiko tiedon kertoa jollakin toisella tavalla miksi minulle on on on annettu tämä tie tie tieto mitä minä teen tällä tiedolla kuka tiedosta hyötyy kuka tiedosta kärsii kenelle tieto on yks paskan hailee ja kysyinkö jo että mitä tiedolla tehdään ja todella: mitä on tieto. Ja totuudesta: mitä on totuus mikä tekee jostakin totta onko totuuksia useampia kenelle totuus on tarkoitettu mistä totuus tulee minne totuus menee mitä totuudella tehdään mitä totuuden nimissä tehdään mitä vikaa on valheessa jos sillä esimerkiksi pelastaa ihmisen hengen vihaan valehtelijoita miksi totuus on olemassa mikä filosofinen suuntaus tutkii totuutta tai tarkemmin totuuden käsitettä kuka keksi totuuden miten totuuden voi problematisoida mikä tekee valheesta totuuden voiko totuutta määritellä kuka sen määrittelee miksi totuus tulisi määritellä mikä on totuuden suhde tietoon mikä on minulle totta mikä on sinulle totta mikä on meille totta voiko yksilön totuus olla eri totuus kuin kollektiivisesti sovittu totuus mikä on runoteoksessa totta.

*

Uutisia! tuntui kokoelmalta eri juttutyyppejä, tekstityyppejä eri tyyppisistä medioista, joita erilaiset tyypit kirjoittavat. Osa meistä on journalisteja, osa on hyvän-mielen-toimittajia (katso kuvat – juttutyyppi, 5 vinkkiä parempaa munakokkeliin – juttutyyppi ja muut klikkijournalismin mediayhtiöille mainostuloja tuovat tekstityypit), osa on valeuutisoijia syystä tai toisesta (mikä on syyn suhde tietoon, entä totuuteen? Huom! motiivit tärkeitä!) osa on somettajia, osa on markkinointityyppejä, osa tiedottajia, osa on taiteilijoita, osa on trolleja, osa karnevalistisia absurdisteja, joukossa voi olla jokunen runoilija ja filosofi, joukko kriitikkoja (joista osa on yhtä asiaa siis usein omaansa ajavia poterosta huutajia ja osa analyyttisiä, ja loput kyseenalaistajia), epämääräinen joukko vihaajia, epämääräinen joukko humanisteja, muutama huumeveikko ja – venla (pahoittelut binäärisestä sukupuolikuviosta tuossa) ja niin edelleen.

Runoteos tuntui siis koostuvan erilaisista informaation esittämisen representaatioista (miten eroaa presentaatiosta? Ehdotus: toinen on huonoa suomea ja toinen on pakokeino välttää tautologiaa). Ja jos runoteos on kokoelma tutkielma ja/tai kommentaari eri ”juttutyypeistä” (informaation välittämiseen tarkoitetuista teksteistä) niin lukijan tehtäväksi jää valita miten niihin reagoi ja reaktioiden jälkeen voi pohtia ihmistä, jos energiaa ja kykyä riittää.

Toisin sanoen: viestin välittäjä heittää pallon lukijan, kuuntelijan, vastaanottajan päätyyn ja jos pallosta ottaa kopin, on vastaanottajan päätös reagoida mitä pallolla tekee. Esimerkiksi: kyseenalaistanko informaation, joka minulle annetaan (kts. yllä mitä kirjoitin kappaleeseen, joka alkaa ”mitä on tieto…”). Voin heittää myös pallon takaisin kysymällä, että miksi heitit minulle pallon. Kolmas vaihtoehto on pudottaa pallo ja kävellä kentältä ulos, neljäs vaihtoehto on juosta kentältä pallo kainalossa, viides vaihtoehto on pomputella palloa kunnes ei enää jaksa ja sen jälkeen siirtyä kentältä pois sanomatta sanaakaan, kuudes vaihtoehto on kyseenalaistaa pallon olemassaolo, kahdeksas vaihtoehto on olla ottamatta palloa kiinni, yhdeksäs vaihtoehto on heittää pallo laidan yli ja odottaa, että sinulle heitettäisiin uusi pallo tai miksei vaihtoehtoisesti jotakin muuta kuin pallo ja niin edelleen. Pointtini tässä pallottelussa on se, että viestin vastaanottajalla on vastuuta omasta tulkinnastaan, hänen kannattaa kyseenalaistaa (siis esittää kysymyksiä) ja niin edelleen. Ja nyt tajuan, että en edellä ehdottanut vaihtoehtoa, jossa vastaanottaja ei saa palloa kiinni, yrittää, mutta menee ohi tai putoaa käsistä. Vaikenin myös vaihtoehdosta, jossa pallo heitetään vastaanottajalle tarkoituksella huonosti tai muulla ikävällä tavalla. Ja kun tälle linjalle lähdettiin, niin kannattaa huomioida myös sellainen skenaario, että pallo heitetään niin kovaa, että sitä ei edes halua ottaa kiinni ellei ole valmis kokemaan kipua, jopa vammautumaan tai pahempaa.

*

Palaan alkuun ja runoteoksen esipuheen yhteen väittämään.

Pohdin.

Muodostivatko kokoelman runot ”kokonaisuuden, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen, niin kuin informaatiotulvan täyttämässä maailmassammekin: (jolloin) kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu kaikille?”

Kokonaisuus? Mikä (on) kokonaisuus? Onko se osiensa summa vai antaisinko sille jonkin filosofisemman merkityksen, joilloin voin kriittisesti kysyä: onko 2010 -luvulla pakko olla eheitä vaniljaisia yhden suunnan ”suuria kertomuksia” siis kokonaisuuksia? Onneksi voin vastata omaan kysymykseeni toteamalla, että voihan kokonaisuus olla ristiriitainen. Sisältö voi kilpailla, riidellä ja asettua vastakkain itsensä kanssa. Onneksi runoudessa ja/tai runojen lukemisessa tämä on mahdollista.

*

Uutisia! on hauska, kiehtova, oivaltava ja ovela runoteos. Sen sisältö ja sisällön esittämisen tapa ovat ajankohtaisia mitä tulee uutispainoitteiseen viestintään jokapäiväisessä elämässämme. Uutisia! ei tarjoa valmiita vastauksia, mikä on pelkkää plussaa, koska tykkään ajatella itse. Torjun nopeasti sellaisen viestin välittäjän josta aistin, että hän yrittää antaa valmiit vastaukset kysymyksiin, joita en ole edes esittänyt.

Uutisia! tuntuu runoteokselta, joka kestää useamman lukukerran ja tarkastelun eri näkökulmista. Tässä blogitekstissä jumitin selkeästi informaation ja totuuden olemukseen ja kuinka voimme suhtautua näihin ja siihen miten näitä meille välitetään.

Pelkkää plussaa kirjassa on sen miellyttävä kiehtovuus esineenä. Kansi kommunikoi sisällön kanssa.

Kiitos ja onnittelut, että jaksoit lukea tänne asti. 

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

jk. Ihan sivujuonteena (jos niitä yllä olevassa tekstissä ei ollut riittävästi) heitän (pallon) ilmaan kysymällä: tarkoittaako kokonaisuus samaa kuin, että on juoni? Olen ajatellut, että juoni on lukijan korvien välissä, jolloin teksti on kartta, jota lukija käyttää matkan tekemiseen paikkaan, jossa hän ei luultavasti ole koskaan aikaisemmin käynyt (tai sitten hän on vain muuten huono suunnistamaan takaisin tuttuun paikkaan ja tarvitsee kartan)?

*

Tuija Välipakka: Uutisia!

2018 Siltala

Graafinen suunnittelu ja kansi: Elina Warsta

110 sivua

arvostelukappale

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Kirja vieköön!

Reader, why did I marry him?

*

Lisää runojen kokemista blogissa:

Helena Sinervo: Merveli

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Saila Susiluoto: Metropolis

Runoteoksia (ne, joiden lukukokemuksesta olen kirjoittanut blogiini)

Runoreaktiot!

Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus – Japanin kansallisuskonto

Kirja esittelee japanilaisuuteen kiinteästi kuuluvan shintolaisuuden, jota ei voi kuitenkaan käsitellä erillisenä muista moraalijärjestelmistä ja moninaisista uskomusjärjestelmistä, jotka ovat muokanneet japanilaisten itseymmärrystä, identiteettiä, arkea, arvoja ja yhteiskuntajärjestystä. Shintolaisuuden kanssa yhdessä kulkevat muun muassa buddhalaisuus, taolaisuus, kungfutselaisuus, shamanismi ja animismi.

Shintolaisuus on kiinteä osa Japania ja japanilaisuutta. Se on kehittynyt Japanin saariryhmillä ja elää hyvin ainoastaan Japanin saariryhmillä. Shintolaisuuden voi jakaa useimpiin suuntauksiin riippuen uskonnon harjoittamisen paikasta, syistä, johtajista ja niin edelleen. Shintolaisuus kokonaisuudessaan on historiallisesti muovautunut uskonto, joka on luultavasti edelleenkin liikkeessä. Sillä ei ole pyhiä kirjoituksia samassa mielessä kuin esimerkiksi kristinuskossa on ja sillä ei ole uskontunnustusta (”vähimmäiskriteerejä” olla uskovainen) eikä oppijärjestelmää.

*

Shintolaisuuden piiriin kuuluvat moraaliset säännöt, uskomukset, tavat ja riitit ovat olleet elinvoimaisia ja aktiivista perinnettä Japanin saariryhmillä ennen kuin ne niputettiin kenties enemmän poliittisista syistä meiji-uudistuksen (v. 1868) myötä nk. lahkoshintolaisuudeksi erotuksena valtioshintolaisuudesta. Valtioshintolaisuus tuki vahvempaa keisarivaltaa ja halusi uudistaa Japanin ulos feodaaliyhteiskunnasta. Toisen maailmansodan jälkeen valtioshintolaisuutta vaimennettiin yhdysvaltalaisen miehityksen aikana. Näiden kahden lisäksi shintolaisuuden ”lajeja” ovat mitä keskeisemmissä määrin esimerkiksi pyhäkkö- ja kansanshintolaisuus. Pyhäkköshintolaisuus on keskittynyt uskonnollisten rituaalien toimittamiseen pyhäköissä, ja tarvitsee olemassaololleen pyhäkkörakennusten lisäksi toimituksiin erikoistuneen papiston. Kansanshintolaisuus on puolestaan pyhäköistä irrallista ja hyvin rikas kokonaisuus erilaisia uskomusjärjestelmiä tapoineen eri ajoilta ja alueilta. Lahkoshintolaisuus on kansanshintolaisuuteen nähden suhteellisen uusi haarautuma ja henkilöityy usein jonkin karismaattisen tai muuten vaikuttavan yksilön ympärille, kultille tai vastaavalle.

Mytologian näkökulmasta tarkasteltuna Japani, Japanin keisari ja japanilaiset ovat taivaallista alkuperää. Japanilaiset nähdään auringonjumalatar Amaterasun jälkeläisinä ja Japani jumalten maana. Valtioshintolaisuus ponnisti vahvasti tästä näkökulmasta perustellessaan keisarin erityisaseman ihmisten joukossa ja Japanin erityisasemaa suhteessa muihin valtioihin. Jos tämän poliittisen kirkkaimman kärjen tylpistää, niin alkumyytti tarjoaa hyvin kiinnostavan mytologisen selityksen olemassaolon alkuperälle. Monilla myyteillä tuntuu olevan ”tapana” selittää alkuperiä ja syitä joskus hyvinkin abstrakteihin käsitteisiin (vrt. Raamatun luomiskertomus).

Kaksi keskeistä shintolaista tekstikokoelmaa Kojiki ja Nihonshoki kertovat sisaruksista Izanagi ja Izanami, jotka loivat Japanin saarineen, vuorineen, jokineen ja kasveineen ja joukon jumalia kuten auringonjumalattaren Amaterasun, johon liittyy shintolaisuuden keskeinen kertomus hänen piiloutumisestaan luolaan sisarensa Susano-o-mikoton suututtaessa hänet. Tämän jumalallisen riidan johdosta maailmaan tuli pimeys, joten Amaterasu oli houkuteltava ulos. Tämä tapahtui puuhun ripustetun peilin (ihaili kauneuttaan) ja juhlahumun äänien avulla. Tarina jatkuu kertoen kuinka Amaterasun lapsenlapsesta Nigini-no-mikotosta tuli Japanin hallitsija, jonka vallan symboleiksi annettiin kolme pyhää esinettä: peili, miekka ja jalokivi. Nämä pyhät esineet ovat edelleen hyvin merkityksellisiä kulttiesineitä pyhäkkö- ja keisariperheshintolaisuudessa. Nigini-no-mikotosta kerrotaan edelleen, että hänen jälkeläisistään mytologian mukaan polveutuu Japanin ensimmäinen keisari Jimmu, ja nykyinen keisari on perinteen linjassa Japanin 125. hallitsija.

Mytologia luo omanlaisensa pohjan ja selityksen alkuperille. Se ei vaali eikä vaadi tieteenfilosofisia periaatteita ja -keinoja. Yksi tieteellisestä kentästä nouseva lähestymisvinkkeli uskontojen tutkimukseen on niiden historiallinen tarkastelu. Vesterisen kirjassa esitetään, että Kiinasta ja Korean niemimaalta on tullut vaikutteita Japaniin menneinä vuosisatoina ja -tuhansina. Näistä yksi keskeisin on buddhalaisuus, joka on saanut Japanissa omat muotonsa ja Meiji-restauraatioon (1868) saakka eli rinnakkain shintolaisuuden kanssa ja välillä jopa valtauskontona.

Alunperin Intiassa kehittynyt buddhalaisuus tuli Japaniin 300-luvulla. Buddhalaisuus tuli  Japaniin kuitenkin kiinalaisittain suodatettuna. Lisäksi taolaisuus ja kungfutselaisuus ovat kiinalaisvaikutteisia uskomusjärjestelmiä ja sekoittuneet Japanin shamanismiin ja (muihin) kansanshintolaisiin tapoihin vuosien saatossa. Tänä päivänä shintolaisuus ja buddhalaisuus pyritään pitämään erillään virallisella tasolla, mutta käytännön tasolla ja kansan riveissä tyypillistä on, että buddhalaisuutta tarvitaan silloin kun muistellaan vainajia (esivanhempien kunnioitus) ja kun haudataan edesmenneet. Muissa tapauksissa käännytään shintolaisuuden puoleen. Kokonaisuudessaan rajat eri uskomusjärjestelmien välillä eivät ole näin selkeitä. Japanin henkinen ilmapiiri on hyvin synkretistinen.

Synkretismin lisäksi tyypillistä shintolaisuudelle tai japanilaiselle henkisyydelle Vesterisen kirjan mukaan on animistisuus ja panteismi. Jumalia (kami) on useita (panteismia), jumaluuksia ja henkiä myös. Niitä palvotaan, lepytellään ja niiltä anotaan erilaisia asioita, jotka vaikuttavat arkeen, menestymiseen elämässä, onnen tavoitteluun ja esimerkiksi hyvän sadon saamiseksi. Pahoja henkiä manataan pois eri keinoin. Animistisia piirteitä ovat henkien ja jumaluuksien sijoittuminen vaikkapa erilaisiin luonnonkappaleisiin (kuten kiviin ja puihin) tai esineisiin. Henkimaailma on läsnä kaikkialla, vaikuttaa arkeen ja sen vuoksi on tärkeä rukoilla ja tarjota uhrilahjoja, jotta asiat sujuvat suotuisasti. Rukouksen ja rukoilijan puhtaus (henkisesti, mutta myös fyysisesti) on tärkeää. Esimerkiksi ennen rukousta kädet ja suu tulisi huuhdella. Uhreista tyypillisimmät ovat ruokauhreja.

Shintolaisuutta voi harjoittaa kotioloissa vaikkapa kotialttarin (jumalhyllyn) kamidanan äärellä. Pyhäköillä on kuitenkin oma merkityksensä ja niiden palvelusten puoleen käännytään myös erilaisin pyynnöin tai kun esimerkiksi mennään naimisiin. Pyhäköissä voi käydä rukoilemassa ja uhraamassa ilman pappia, mutta pappejakin tarvitaan. Heidän lisäksi mikot eli naispuoliset pyhäkköpalvelijat avustavat vieraita ja esittävät pyhiä tansseja, joista pyhin kuvaa kohtausta Amaterasun paluusta maailmaan luolasta. Tansseja ei tule välttämättä ymmärtää esityksinä pyhäkkövieraille vaan eräänlaisina uhreina jumalille.

Japanissa on lukuisia pyhäkköjä, joista kenties merkittävin on Mien maakunnassa Isen kaupungissa sijaitseva Ise Daijingu, joka on pyhitetty Amaterasulle. Temppelit ovat puisia ja niiden puuverhoilu uusitaan säännöllisin väliajoin, jotta ne pysyisivät arvokkaina ja puhtaina pyhäkön tarkoituksen mukaisesti.

*

Ilmari Vesterisen shintolaisuutta esittelevä kirja on kiinnostava ja tuhti informaatioltaan. Sen näkökulma japanilaiseen uskonnollisuuteen tai henkisyyteen on kirjoittajan akateemisen taustan mukaan antropologinen. Tästä huolimatta kirja oli yllättävän historiallispainotteinen kertoen muun muassa shintolaisuuden ajallisesta kehityksestä nykypäiviin saakka ja esitellessään buddhalaisuutta, sen saapumista Japaniin ja sen roolia Japanissa eri aikakausina. Kirjassa selitettiin vähemmän tai oikeastaan tulkittiin vähemmän ja enemmän kerrottiin, kuvailtiin ja esiteltiin. Hyvin antropologista. Antropologin ote tutkimuskohteeseensa näkyi myös siinä, että Vesterinen kuvaa omia kokemuksiaan vierailuiltaan Japanissa. Mutta silloin kun asioita selitettiin niin se tapahtui usein historian ja antropologialle läheistä sukua olevan uskontotieteen näkökulmista. Itse olisin kaivannut lisää uskontotiedettä kirjaan esimerkiksi rituaalitutkimuksen näkökulmasta ja pyhän-käsitteen kautta, mutta yleisesityksenä shintolaisuuteen ja japanilaiseen henkisyyteen kirja on todella toimiva.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus – Japanin kansallisuskonto

2012 Gaudeamus

Kansi: Jukka Aalto

303 sivua

lainattu kirjastosta

*

Lisää Japania blogissa

Junichirō Tanizaki: Avain

Hiromi Kawakami: Sensein salkku

Hisashi Honda: Pyhä uni

Japani (kaikki blogin japaniaiheiset tekstit)