Kassia St. Clair: The Secret Lives of Colour

Riemastuttava lukukokemus ihmisten käyttöön luotujen värien synnystä ja historiasta!

Tämä oli ensimmäinen reaktioni luettuani kirjan. Kenties kirja toimi minulle jonkinlaisena väriterapiana vuodenaikaan, jolloin valon määrä (värit ovat valoa tai valon aaltopituuksia, jonka näköaisti tunnistaa) on vähäisempi ja luonnossa nähdyt värit sumeampia, tummempia tai haaleampia. Ja toisaalta en halua kutsua talvea ainakaan värittömäksi vuodenajaksi, koska olin sitten kaupungissa tai metsässä, niin värien määrä on huikea – kenties niiden sävy on vain hillitympi.

Pidin kirjaa painokkaasti nippelitietoisena. Kirjoittaja on kulttuurihistorioitsija, joka on perehtynyt aiheeseen ja koonnut lukijoilleen ensyklopedisen lukuelämyksen. Ensin on johdanto, jossa lukijaa lämmitellään väreihin luonnontieteellisinä ilmiöinä. Lukijalle kerrotaan värien jaottelusta eri ryhmiin ja niiden sekoittamisesta joko lisäämällä (väri valona, jolloin värivalojen yhdistymiset johtavat valkoiseen) tai vähentämällä (väri väriaineena, jolloin valoa heijastuu yhä vähemmän kohti mustaa).

Kirja jakaantuu johdannon jälkeen useampaan päälukuun. Pääluvut on jaoteltu spektrin värien mukaan, joista on pudotettu pois syaani (”sinivihreä”) ja mukaan on lisätty pinkki, valkoinen, ruskea ja musta. Värejä ei kuitenkaan ole esitelty spektrin järjestyksessä niiden aallonpituus- tai taajuusvälien mukaan vaan lennokkaasti valkoisesta mustaan ja ruskea on sijoitettu mustan edelle. Pääluvut puolestaan jakaantuvat yhden tai kahden aukeaman mittaisiin alalukuihin, jossa esitellään jokin tietty väri pääryhmästään. Kirjan lopussa St. Clair luetteloi joitakin muita häntä kiinnostavia värejä, jotka eivät ole päässeet kirjassa tarkempaan esittelyyn.

Tällä tavalla pieniksi luvuiksi pilkottu kirja voi hukuttaa kokonaisuuden. Nautin kyllä tällaisesta pienestä tiiviistä täsmäinfosta, mutta minkälaisen laajan kuvan voin saada ihmisten käyttöön luoduista väriaineista? Tästä kirjassa on kuitenkin kyse. Ihmiset ovat kivikaudelta lähtien käyttäneet värejä ilmaisemaan asioita ja koristamaan ympäristöään sekä itseään. Tämä näkökulma tekee kirjasta hyvin kulttuurihistoriallisen. Värit herättävät käyttäjissään erilaisia tunteita ja mielipiteitä. Väreillä myös viestitään erilaisia asioita ja niillä on merkistystä ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Kirjassa kiinnitetään huomiota värien merkitykseen muun muassa politiikassa (vihreä vallankumousten värinä Ranskassa ja Irlannissa), yhteiskunnallisessa vallankäytössä (kuten hallitsijoiden värit, uskonnolliset johtajat, varakkaiden mahdollisuus käyttää harvinaisia värejä) ja uskonnossa (kuten eri uskontojen antropomorfisten jumalien ihon värit).

Kirjassa on annettu paljon tilaa myös maalaustaiteelle ja kuinka väriaineet ovat olleet enemmän tai vähemmän luotettavia välineitä taiteilijoille. Jotkin väriaineet käyttäytyivät arvaamattomasti joutuessaan kosketuksiin toisten värien tai erilaisten maalauspintojen kanssa. Myös keskiajalle ja renessanssiin asti vaikuttanut tabumainen kielto sekoittaa värejä tai väriaineita keskenään aiheutti maalareille päänvaivaa. Esimerkiksi vihreä oli pitkään yllättävän hankala väri tuottaa ”puhtaana” ilman, että se sekoitettiin yhdistämällä keltaista ja sinistä pigmenttiä.

Oma lukunsa väriaineiden hankaluuksissa oli harvinaiset ja kalliit väriaineet kuten ultramariini tai Tyrian purple. Tyrian on englanninkielinen käännös kaupungille Tyros, joka oli merkittävä foinikialainen kaupunki, joka sijaitsee nykyisessä Libanonissa. Eli voisiko Tyrian purplen kääntää foinikian violetiksi tai tyroksen violetiksi? Vai foinikian punavioletiksi (purppura)? Oli niin tai näin, niin foinikian purppura (!) oli harvinainen väriaine ja se nosti sen hintaa tähtitieteellisiin lukemiin. Näin oli myös ultramariinin kanssa. Näin ollen nämä väriaineet olivat ”varatut” omana aikanaan vain jumalallisen tärkeille henkilöille kuten Rooman keisarille tai neitsyt Marialle. Maria ei kyllä aina pukeutunut siniseen, mutta kun länsimaalaiset löysivät ultramariinin ja se oli sinisenä heille ihmeellinen, niin siitä lähti ultramariinin nousu Marian omana värinä. Ja muille tavallisille kuolevaisille jäivät muut siniset ja violetit, jotka eivät olleet lähtöisin lasuurikivestä tai tietynlajisista lypsettävistä merietanoista. Jo vain.

Mistä väriaineet sitten tulivat? Esihistorialliselta ajalta lähtien väriaineet saatiin luonnosta kuten mineraaleista, kasveista (mm. puut ja kukat) ja eläinkunnasta (mm. hyönteiset, nilviäiset, nisäkkäät). Useimmiten väri syntyi parin tai useamman ainesosan sekoituksesta, joka oman aikakautensa kemiallisen työskentelyn kautta prosessoitiin jauheeksi. Tämä käsityö värijauheen aikaansaamiseksi saattoi olla ensinnäkin melko työlästä ja pitkäkestoista, mutta aina välillä myös hengenvaarallista. Esimerkiksi Scheelen vihreässä (kehitetty 1775)  ruotsalainen tiedemies Carl Wilhelm Scheele käytti arsenikkia ja tämä väri St. Clairin mukaan johti esimerkiksi Napoleonin kuolemaan, koska hänen vankilansa seinät olivat Scheelen vihreät. Sama vihreä tappoi myös muita ihmisiä heidän sisustaessaan sillä kotejansa kunnes se kiellettiin. Myös yksi menneiden vuosisatojen trendijuoma absintti oli murhaavaa kamaa kunnes se kiellettiin. Jälkeenpäin on tutkittu, että syy ei ollut värissä vihreä vaan alkoholin määrässä, joka johti alkoholimyrkytyksiin. Vihreän lisäksi lyijynvalkoinen (lead white) oli valmistusprosessiltaan hyvin vaarallinen ja johti moniin kuolemiin ennen kuin se korvattiin vähemmän tappavalla valkoisella väriaineella. Ja koska väriaineiden valmistus on riskityötä, niin varsinaisessa värien sekoitustuotannossa työskentelivät usein se porukka, jonka elämää ei arvostettu kovinkaan korkealle yhteiskunnallisessa hierarkiassa. Värien hengenvaarallisuuden lisäksi niiden tuotantoprosessi saattoi olla haisevaa ja kuvottavaa hommaa. Väriaineisiin nimittäin sekoitettiin myös eläinten eritteitä, joten haju lienee ollut omaa luokkaansa. Arkeologit ovatkin löytäneet joitakin ”väritehtaita” syystäkin kauempaa asutusalueita.

Kirja tarjosi väreihin liittyviä lukuisia jännittäviä ja mielenkiintoisia anekdootteja. Toisin sanoen se ei ollut pelkkää faktarummutusta. Voisin kuvata kirjaa myös kummien faktojen ja ihmisten väreistä sekoamisten kokoelmana. Kenties hämmentävin väriaineen lähde muutaman vuosisadan takaa olivat muumiot. Jo vain. Toistan: väriaineen yksi keskeinen ainesosa oli faaraoiden Egyptin muumiot. Toki muumiot olivat myös eläimistä, mutta myös ihmisistä ja jos aitoa muumiota ei ollut saatavilla niin tuotantoon kelpasivat myös orjien ja kuolemaantuomittujen ruumiit. Miettikää tätä seuraavan kerran, kun ihailette museoissa maalauksia, joissa on ruskeita värisävyjä. Tätä muumionruskeaa nimittäin läträttiin pari-kolmesataa vuotta eurooppalaisten maalareiden tauluihin kunnes sen suosio romahti. Syy väriaineen kartteluun oli lopulta hyvin inhimillinen: muumionruskean alkuperä tuli laajempaan tietoisuuteen. Ilmeisesti myös käytettäväksi sopivat muumiot olivat lopussa, mutta ajatus (ihmis)ruumiin pyyhkimisestä maalaukseen oli sen verran kuvottava, että väriainetta ei haluttu enää käyttää. St. Clair kertookin tähän torjuntaan liittyvän anekdootin prerafaeliittimaalari Edward Burne-Jonesista, joka hautasi seremoniallisin menoin muumionruskeaa sisältävän värituubinsa puutarhaansa saatuaan selville värin alkuperän.

Kirja oli minulle erinomainen lukukokemus ja pidin siltä monilta osin hyvin kiehtovana. Lukemistani kuitenkin hieman vaivasi kirjan länsimaiskeskeisyys. Välillä vierailtiin toki faaraoiden Egyptissä (mikä ihmeellinen paikka!), mutta enemmistö väriaineiden valmistus- ja käyttöesimerkeistä oli Euroopasta ja nimenomaisesti siitä osasta, joka on kolonisoinut aikoinaan Euroopan ulkopuolisia alueita taloudellisen hyödyn toivossa.

Lukemisen jälkeen voin kuitenkin todeta näkeväni värit kulttuurituotteina eri tavoin, vaikka toki tiedostan, että yhä harvempi ihmisen tekemä väri on enää 100% luonnontuote vaan laboratoriokamaa.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi / Kosminen K

*

Kassia St. Clair: The Secret Lives of Colour

2016, toinen painos 2018

John Murray Publishers

Kansi: en löytänyt tietoja kirjasta

328 sivua

*

lainattu kirjastosta

*

Värikylläisiä ja historiallisiakin matkoja tekeviä kirjoja blogissa:

Heikki Kännö: Sömnö

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

Sir John Mandevillen ihmeelliset matkat

 

Rachel Cusk: Siirtymä

Kirjan päähenkilö Faye on muutoksen tilassa. Hän on eronnut lastensa isästä ja muuttamassa tai muuttanut (takaisin) Lontooseen. Uusi koti on remontoitava perusteellisesti, koska se on (Lontoolle tyypillisesti) helvetinmoinen mörskä. Lapset asuvat sen aikaa isänsä luona ja Faye elää keskellä kaoottista remonttia helvetillisien alakerran naapurien aggressiivisen kiusaamisen ja häiriköinnin kohteena.

Elämä remontin ulkopuolella on töitä ja enemmän ja vähemmän satunnaisia ja suunniteltuja tapaamisia ihmisten kanssa. Faye käy esimerkiksi keskustelemassa (vai pääseekö keskustelemaan?) kirjallisuusfestareilla, tapaa niin ikään remontin keskellä elävää ystäväänsä, kohtaa entisen poikaystävänsä kadulla (ero jäänyt Fayetä vaivaamaan) ja viimeisessä luvussa ollaan jossakin päin Englannin maaseutua ylemmän keskiluokan illalliskutsuilla, jotka ovat herkullisen huterat, koska vieraat vaikuttavat näennäisen ontoilta kunnes he keskustelevat Fayen kanssa ja heistä tulee kiinnostavia (ainakin minulle lukijana).

Koin Siirtymän luvun mittaisina kohtaamisina Fayen tapaamien ihmisten kanssa. Tulkitsin nämä tuokiot elämänkuvauksina, jotka muistuttivat novelleja tai pieniä kertomuksia, joissa analysoidaan ihmisten mieltä, motiiveja ja sen sellaisia sisäisiä liikkeitä, jotka saavat toimimaan, tekemään jotain elämässään. Olin lukukokemuksesta kertovaan päiväkirjamerkintööni kuvaillut kirjan lukuja myös aukiselitettyinä henkilökuvina. Aukiselittämisen kohteena ovat kertojan kuvailemat ihmiset. Havaitsin yksityiskohtaisuutta, erikoista aukottomuutta, intiimiä läheisyyttä ja samalla älykästä analyysiä ihmisestä tämän ulkopuolelta käsin.

Hätkähdin ja riemastuin jo Rachel Cuskin trilogian ensimmäisen osan keinoista kuvata henkilöhahmoja. (Siirtymä on toinen osa, ensimmäinen osa oli Ääriviivat). Siirtymää lukiessa niin ikään ilahduin ihmiskuvauksista ja tarkkoja havaintoja tekevästä kertojasta ihmisen psyykeen monimutkaisuudessa. Ja vaikka ihmisen mieli on kompleksinen, niin Siirtymän henkilökuvaukset olivat minulle positiivisen häiritsevällä tavalla selkeitä, ihmeellisen analyyttisia ja tarkkoja yksityiskohdissaan. Ne vaikuttivat tapauskertomuksilta, joita selostetaan tapahtuman tai kohtaamisen jälkeen. Tämä tekee kirjan henkilöistä epärealistisia ja samalla intiimillä tavalla hyvin inhimillisiä. Ikään kuin ihmisen sielu olisi kuivattu tai pakastettu analysoitavaksi, mutta mitä mikroskoopista näet on elävä organismi. Tämä on erikoinen vaikutelma, joka kiehtoo minua. Tätä tunnetta vahvistaa henkilökuvien kliininen ja näennäisesti etäinen yhteys toisiinsa. Kirjan ihmisiä yhdistää Faye ja se, että heidät on altistettu kertojan analysoivan katseen kohteeksi. Heillä on jokin tilanne päällä tai ongelma, johon keskitytään yhden luvun ajan ja lukijan tehtäväksi jää ratkaista tuo ongelma tai olla ratkaisematta.

Ja koska Faye on kohtaamiensa ihmisten tuntojen kuulas sanallistaja ja arvioija, hänen äänensä välineellistää kirjan muut henkilöhahmot. Tämä lukutuntuma on mahdollinen, koska he vaikuttavat melkein liian täydellisiltä henkilöhahmoilta säröineen ja rikkimenneine osineen päivineen. Mutta en näe tässä mitään negatiivista. He juuri tällaisina tapauskertomuksina kommunikoivat olemassaolollaan aiheita, joita kirja käsittelee. On lukijan tulkinnan varassa, mitä aiheita kirjasta nousee esille.

*

Henkilöhahmojen kirkkaan kuulauden lisäksi tulin miettineeksi kirjan otsikkoa. Onko Faye ainoa kirjan henkilöistä, joka muutoksen tilassa? Eikö kirjan jokainen henkilöhahmo ole käynyt tai parhaillaan käy läpi jotain siirtymätapahtumaa elämässään? Entä voinko nähdä jokaisen kirjan luvun jonkinlaisena siirtymätilan kuvauksena? Näkisin, että ainakin yksi näkökulma kirjan lukukokemuksen avaamiseen voi juuri olla tämä erilainen siirtymätiloissa oleminen.

Muutama vuosi sitten otin selvää ainakin yhden gradun verran erilaisista teorioista, malleista ja sen sellaisista koskien siirtymäriittejä. Yksi kiinteä piirre siirtymissä on niiden prosessimuoto. Ensin on lähtötilanne, josta siirrytään liminaaliin (välitilaan). Liminaalissa ratkaistaan asioita, jotka johtavat ulospääsyyn liminaalista kohti uutta tai jotakin toisenlaista olemisen tilaa kuten muuttunutta ihmistä tai alkuperäisen ja usein negatiivisen lähtötilanteen kumoamista. Tärkeätä on, että liminaalissa kohdatut testit ja koettelemukset muuttavat siellä toimivaa ihmisistä, koska ilman sitä siirtymäprosessi epäonnistuu. Pahimmassa tapauksessa hän jää liminaaliin kuin limboon pääsemättä sieltä koskaan ulos. Välitilassa olemisessa on valtaisa muutoksen voima niin yksilö- kuin yhteiskuntatasoilla. Se on poikkeuksellinen tila, mahdollisesti karnevalistinen, jossa kokeillaan eri vaihtoehtoja, luodaan uutta, ratkaistaan tehtäviä ja jotkut saavat mukaansa myös jonkun apurin. Joseph Cambellin monomyytti on klassinen esimerkki tällaisesta siirtymätapahtumasta ja sitä on edelleen käytetty sankarikeskeisissä elokuvissa (esim. Tähtien sota – se ensimmäinen ja alkuperäinen). Rachel Cuskin kerronta ja henkilöhahmot eivät kuitenkaan ole yksiulotteisia toiminnan kautta voittoonsa kulkevia hahmoja vaan heidän siirtymätapahtumansa ovat hienovaraisempia ja realistisempia.

Mutta miten edellinen siirtymärituaalikuvaus liittyy Rachel Cuskin Transitiin tai suomeksi Siirtymään? Ei välttämättä millään tavalla. Kenties osa Fayen kohtaamisista ihmisistä oli päässyt ulos liminaalista ja elää hyvää tasaista elämää ja osa on vielä ”vaiheessa”. Vaikuttaa siltä, että esimerkiksi Fayen ex-poikaystävä oli elämässään hyvässä vaiheessa, mutta Fayen ystävätär remontin keskellä ja parisuhteessa urakoitsijansa kanssa vaikutti muutoksen välitilaan jymähtäneeltä. Kirjaa lukiessa en voinut olla myös pohtimatta oliko Faye keskellä omaa siirtymävaihettaan? Voin tulkita, että hän oli vasta selvittämässä kuinka siirtyä eteenpäin elämässä avioeron jälkeen, mutta en ole ihan varma. Hän saattoi olla jo loppuvaiheessa, jossa luolan suun aukko jo näkyy ja paluu vaikuttaa varmalta. Ratkaisu avioerosta on tehty ja Faye jatkaa elämäänsä uusin reunaehdoin.

*

”Tunsin muutoksen alapuolellani, liikkeen syvällä pintojen alla, aivan kuin mannerlaatat olisivat liikkuneet sokeina mustissa uomissaan. Etsin laukun ja auton avaimet ja lähdin talosta hiljaa.” (s. 218 suom. Kaisa Kattelus)

Kirjan lopussa kuvataan muutosta ja sitä kommentoidaan Fayen näkökulmasta ja kokemuksesta käsin. Tulkitsin tässä tiiviissä loppupohdinnassa siirtymätapahtuman pelottavaksi ja koko elämän perustaa liikuttavaksi epävarmuuden tilaksi. Sen voi tuntea ja aistia, mutta sen liikettä ja vaikutusta ei voi (koskaan) ennakoida.

Ja lopulta mietin, että mitä tällainen oivallus kirjan äärellä tekee ihmiselle? Minkälaista elämää elämme?

*

Minulle on vaikea kirjoittaa Rachel Cuskin kirjoista ja koen epäonnistuvani jo lähtökohtaisesti. Tuntumani on, että kierrän kehää jonkin ytimen ympärillä ja yritän lähestyä epäluotettavin sanoin sitä, mitä tuossa ytimessä on. En kuitenkaan pääse perille kirkkaaseen ajatukseen, sillä sanat pettävät ja kykyni kirjoittaa pettää. Ja päästän irti. Miksi minun tulisi määritellä tuo ydin? Eikö se juuri ole jotakin sellaista, joka vetää minua puoleensa?

 

8D5BBBB2-F067-46F7-85F0-D537AC9D77AB

 

Teksti ja kuva: Heidi / Kosminen K

*

Rachel Cusk: Siirtymä

Kustantamo S & S

2019

Suomennos: Kaisa Kattelus

Alkuperäisteos: Transit (2016)

Kansi: Jussi Karjalainen

218 sivua

*

Kirja kustantajalta

*

Lisää lukemista blogissa:

Adelaida García Morales: Seireenien hiljaisuus

Rachel Cusk: Ääriviivat

Tiina Rajamäki: Vieras maisema

 

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

Vuoden odotetuimpia kirjoja! Olin nähnyt tästä useita ylistäviä arvosteluja muun muassa Instagram-feedissäni. Lehtiarvosteluja luen vähän, koska en usein saa niistä paljoa irti. Koen ne aika usein kliinisiksi ja joskus vain tylsiksi kirjojen tai kirjailijoiden esittelyiksi.  Välittömät lukijoiden reaktiot sosiaalisessa mediassa ovat usein kiinnostavampia, mutta niillä on myös mahdollisuus nostaa kirja sfääreihin, joihin en itse pääse lukukokemuksessani. Kyllä: tarkoitan pettymyksen tunnetta tai vaimean laihaa jälkimakua, jonka suuresti hypetetty kirja jättää minuun. En uskaltanut lukea niin ikään blogikirjoituksia kirjasta. Yritin sulkea vastaanottokanavani, jotta ne eivät liikaa vaikuttaisi lukukokemukseeni.

Miten koin kirjan Ystäväni Natalia?

Minulle kirja rakentui kokonaisuudekseen Natalian ja hänen terapeuttinsa kohtaamisista terapiaistunnoissa. Natalia kuvataan kärsivän hyperseksuaalisuudesta. Hän hakeutuu eri tavoin voimakkaisiin seksuaalisiin kokemuksiin ja eroottisesti stimuloiviin kohtaamisiin. Terapiakohtaamiset muistuttavat taideterapiaa, jossa terapeutti pyrkii purkamaan Natalian ongelman käsiteltäviin osiin, jotta Natalia voisi olla vapaa. Kirjassa esitelty terapiamuoto on ymmärtääkseni fiktiivinen luomus. En ole erityisesti perehtynyt eri terapiamuotoihin, koska olen kammonnut Freudia ja hänen vaikutustaan. Pidin siis virkistävänä, että fallosentrinen (?) psykoterapia Freudeineen oli feidattu taka-alalle menetelmänä ja Natalialle käytettiin monipolvisempaa, ilmaisurikasta terapiatapaa. Toisaalta kirjassa ratsastetaan mm. oidipuskompleksin aallonharjalla ja Natalia tunnustaa rakkautensa fallossymbolien esifotoon, joten kenties Freud ei ollut oikeasti lähtenyt yhtään minnekään? En ole varma. Onko pakko valita ja määritellä?

Kirja kutsui minut alkuvaiheillaan analysoimaan Nataliaa. Ajattelin, että tässä kirjassa löydetään omaehtoinen nainen ulos kärsimystensä kuoresta. Siis eräänlainen eheyttävä kasvutarina. En ole kuitenkaan varma, onko tämä kasvutarina vai jotain muuta. En toisaalta halua edes kategorisoida tätä kirjaa vain jonkin tietyn ”lajityypin” edustajaksi. Pidän vapaammasta lähestymistavasta kirjallisuuteen. Mutta aloin siis tahtomattani analysoida Nataliaa lukemisen edetessä. Natalia vaikutti seksuaalisuutensa energisoimalta luonnonvoimalta ja en aina ollut ihan varma, miksi hänen tulisi kärsiä seksuaalisesta aktiivisuudestaan ja kokeilunhalustaan. Hänessä on myös feminististä asennetta. Natalia ei suostu olemaan sartrelainen ”ontto aukko”, joka tarvitsee ”täytettä” ollakseen kokonainen. Miksi Nataliassa on sitten jotakin ”vikaa”, että hän tarvitsee apua? Miksei hän voisi (kliseisesti todeten) olla seksin ja naiseuden papitar ja painella menemään juuri sellaisena kuin on? Kenties siksi, että Natalian kaltaisia naisia ei toivota olevan olemassa?

Mutta siis Natalian analysoimisesta. Kirjan rakenne kutsui tutustumaan Natalian mielen ja libidon tahtotilaan sivu sivulta. Terapia antaa äänen fantasian ja todellisuuden sekoittumisille. En voi aina luottaa Nataliaan, mutta en voi luottaa aina myöskään terapeuttiin, koska hän vaikuttaa avuttomalta ja ajoittain huvittavan kliiniseltä pohtiessaan tapausta ”Natalia”.

Minkälaiseen analyysiin tai analyysin lopputulemaan sitten pääsin? Kirjan lopetus omassa analyysiketjussani antoi minulle mahdollisuuden tulkintaan, jossa Natalia olisi jäänyt seksuaalisessa kehityksessään infantiilin uteliaaseen, hetkiin sidottuun loputtoman tarpeen tilaan. Näin ollen Natalian seksuaalisuus ei olisi siis koskaan ”kasvanut aikuiseksi”, mikä on tehnyt hänestä lopulta musta aukon (!). Ja tästä johtuen Natalia ei ole balanssissa oman libidonsa kanssa. Libido? Jep. Sigmund Freud. Freudiloin Natalian. Onko reilua? Ei, koska halusin nähdä Natalian voimakkaana naisena, joka osoittaa, että nainen voi myös olla aktiivinen ja toteuttaa itseään ilman, että ….

Kirjan kaksi keskeistä henkilöä ovat terapeutti ja Natalia. Terapian edetessä minusta alkoi yhä enemmän tuntua siltä, että Natalia haluaa leikkiä rajattomasti, jotta ydin hänen kokemaansa ongelmaan ratkeaisi. Kirjan maailmassa oli tuntu siitä, että jonkin trauman ulostulo on tekeillä. Tuntu kuin kirjassa oltaisiin jatkuvan kiehumispisteen äärellä odottamassa milloin pinta särkyy ja (terapeutin) seesteinen asia- ja normilinjainen pinta rikkoutuu. Terapeutin ja Natalian kontrasti oli kirjan herkullisimpia osia ja loi kerrontaa jännitettä, joka vei kirjan kerrontaa eteenpäin.

Mietin lukemisen jälkeen, mistä kirja minulle kertoi. Kertoiko se naisen seksuaalisuudesta ja kuinka se on ollut vuosisatoja tai -tuhansia ongelma? En ole tästä ihan varma, koska Natalia ilmeisesti kärsi omasta seksuaalisesta vietistään (ja siksi hakeutui terapiaan). Vai oliko Natalia uhri, jonka hänestä oli tehnyt naisen seksuaalisuuden väärinymmärretty historia? Natalialla ei olisi ongelmaa, jos seksiin ja naisiin suhtauduttaisiin realistisesti.

Ajattelin kirjan enemmänkin herättelevän minut pohtimaan seksuaalisuuden kompleksisuutta. Kuinka se kehittyy iän myötä, minkälaiset arvot, normit, asenteet, vaikutteet, kokemukset, mielikuvat, muistot… jne siihen vaikuttavat. Mietin tunteiden roolia aikuisessa seksuaalisuudessa. Mietin seksuaalista vetovoimaa. Mietin seksuaalista viettiä. Mietin seksuaalista vallankäyttöä. Mietin seksuaalisuuden biologiaa ja emotionaalista/henkistä syvyyttä. Mietin, että onko näiden oltava vastakohtaisia toisilleen vaan voisivatko ne olla ”kolikon kaksi eri puolta”.

En kyennyt provosoitumaan Nataliasta, en kirjaan sisältyvästä rehevän voimakkaasta peniskuvasta, monikerroksisen vulvan kuvauksesta ja en eri aktitilanteiden kuvauksista. Ajattelin, että Natalia on vapaa fantasioimaan ja toteuttamaan seksuaalisuuttaan niin pitkälle kuin se on hänelle ja hänen kumppaneilleen turvallista ja yksilöllisiä tarpeita tyydyttävää. Ei tehdä seksuaalisuudesta ongelmaa (ja vanhemmat puhukaa lapsillenne omista tunnereaktioistanne, jotta niistä ei jää lapsille pitkälle aikuisuuteen jääviä traumoja).

Ystäväni Natalia oli lopulta minulle lukijana hyperintertekstuaalinen tutkielma ja fiktiivinen tapauskertomus seksuaalisuuden historiasta, jota on vähemmän esitetty kirjallisuudessa. Miksiköhän?

*

C61D8580-AF63-4347-82E8-712D144EE09E

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Laura Lindstedt: Ystäväni Natalia

2019

Teos

Ulkoasu: Jussi Karjalainen

224 sivua

*

Kirja kustantajalta – kiitos!

*

Lisää lukemista blogista

Stina Saari: Änimling

Meri Kuusisto: Vuosi tavaratalossa

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta – Lisäys seksuaaliteoriaan