Vergilius: Georgica

Koin lukeneeni maanviljelysopasta, jossa oli poliittinen taustasävy ja poeettinen pyrkimys. Georgica on rikas kuvaus aikansa (1vs.eaa) tiedosta, mitä tulee luontoon, maanviljelyyn, karjan- ja mehiläistenhoitoon, meteorologiaan, astrologiaan, astronomiaan, maantietoon, mytologiaan, uskontoon…

Teivas Oksalan ja Maija-Leena Kallelan kirjoittama johdanto kuvaa Georgicaa esteettis-kirjalliseksi opetusrunoelmaksi. Se kertoo maaseudun ihmisten töistä ja vuodenkierrosta, mutta poeettisuudellaan ja taustaideologialtaan nostaa sen tavanomaisesta opaskirjasta eepokselliseksi. Johdanto itse asiassa kertoo paljon muutakin merkittävää Georgican taustoista ja vaikutushistoriasta. Esimerkiksi vielä keskiajalla siitä otettiin oppia maanviljelykseen. Ja jotain se edelleen opettaa lukijalleen. Oli kiinnostava huomata, että osa kirjan tiedoista on edelleen ihan käypää tänä päivänä kuten kiertoviljely, mutta oli myös paljon ainesta, joka nykytiedon mukaan ei enää päde (mehiläisparvea johtaisi kuningas). Tällaiset johdannot ovat ilo lukea varsinkin, kun kyse on teoksesta ajalta, joka on niin etäinen omastamme.

Kirjaan kuuluu kaksi suomennosta: runosuomennos ja proosasuomennos ja niitä seuraa Georgican latinankielinen teksti. Itse Georgica puolestaan jakaantuu neljään kirjaan. Ensimmäisessä käsitellään kyntötöiden perusteita, kalenteria ja sääolosuhteita. Toisessa kirjassa aiheena ovat hedelmäpuut ja viinin viljely. Kolmannessa kirjassa huomion saa karjan hoito. Neljäs kirja käynnistyy mehiläistenhoidon esittelyllä, kertoo bugoniasta ja siihen liittyvästä taustatarinasta. Bugonia on rituaali, jonka uskottiin herättävän eläimen ruhosta oikeissa olosuhteissa eloon mehiläisiä. Bugoniaa esitellessään Vergilius tulee kertoneeksi Orfeuksen manalamatkasta, joka lienee Georgican tunnetuin osuus tänä päivänä.

Georgican jokainen kirja alkaa ja päättyy rukouksilla ja ylistyksillä, milloin keisarille, Vergiliuksen tukijalle Maecenaalle (vrt. mesenaatti) tai jumalille kuten Bacchukselle. Lisäksi kirjassa on oma laajemman narratiivin tuntu, jossa on poliittinen tai muu ideologinen taustahämy. Lukijaa muistutetaan Julius Caesarin murhasta ja sitä seuranneesta kansalaissodasta, Octaviuksen ylistämisestä (Rooman ensimmäinen keisari Augustus, Julius Caesarin adoptiopoika) ja laajoista rutoista, jotka ovat tuhonneet ja voivat tuhota talonpoikaisen idyllin. Neljännessä mehiläisiä kuvaavassa osiossa minun silmääni osui melko runsaasti allegorisuutta ihannevaltiosta. Sillä on yksi (jumalallinen) johtaja, selkeä tehtäväjako ihmisryhmien kesken ja kansalaisten ahkeruus on kunniallinen asia valtion jäsenten yhteiseksi hyväksi. Tämä kaikki luultavasti sopi hyvin Rooman keisarille ja roomalaiselle eliitille.

Georgicaa voi lukea myös toisin tai monin eri tavoin ja se teki siitä minulle kiinnostavan lukukokemuksen.

Georgica ylistää maanviljelyä ja maaseutua suhteessa kaupunkikeskuksiin, joissa Vergiliuksen mukaan politikoidaan, lähdetään sotimaan, käydään kauppaa, hankitaan turhakkeita ja joissa on arkistoja (!!). Maaseudulla ihminen ei hänen mukaansa ole hankalien poliittis-sosiaalisten verkostojen osanen vaan itsellinen toimija, jonka menestys riippuu hänen omasta työstään (ja tietysti myös hengellisistä asioista). Tällä vapaudella on kuitenkin hintansa. Maaseudulla elämä on raskasta. Töitä on tehtävä aamusta iltaan koko vuodenkierron ajan. Talvikauden aikana ihminen voi hetken levätä, kunnes hänen on taas ryhdyttävä raskaaseen fyysiseen työhön.

Vergilius on minulle kirjailijana ollut poliittinen ja kantaaottava. Hänen pääteoksensa (jälkipolvien mukaan) on Aeneis, jonka voi nähdä Rooman olemassaolon ja ensisijaisuuden esityksenä. Jopa Vergiliuksen pastoraalirunous (suom. Bucolica/Paimenlauluja/Paimenrunoja) ei taipunut pelkän maaseutuidyllin ja arkadiamaisen tilahengailun ylistämiselle vaan on kantaaottavaa. Vergiliuksen paimenrunoudessa tuodaan esille esimerkiksi maaseudun muuttuminen poliittiseksi pelinappulaksi tai osaksi keskuskaupunki-johtoista toimintaa, kun Rooman sotaveteraaneille pakkoluovutettiin maatiloja.

Georgica saattaa kuiskia ja flirttailla pastoraalirunouden kanssa, jossa luonnonympäristö on ihanne vastakohtana kaupunkielämän vaatimuksille, mutta minulle Georgica ei ole tyylipuhdas luonnon ylistys vaan ihmisen luontosuhteen kuvaus. Georgicassa luonto kuvataan rikkaana, mutta on aina silti ensisijaisesti hyötyarvollinen ihmiselle. Ihminen kultivoi sitä ravinnoksi, suojaksi, vaatteiksi ja iloksi (viini).

*

IMG_0710

*

Teksti ja kuva: Heidi / Kosminen K

*

Vergilius: Georgica

Publius Vergilius Maron eli vuosina 70 – 19 eaa

Suomennos: Teivas Oksala ja Päivö Oksala

Johdanto ja selitykset: Teivas Oksala ja Maija-Leena Kallela

2020

Gaudeamus

Kansi: Jukka Aalto

400 sivua

*

Kirja on arvostelukappale kustantajalta

*

Lisää antiikkia blogissa:

Tacitus: Germania

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Sofokles: Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra

J.R.R. Tolkien: Gondolinin tuho

Gondolinin tuho sijoittuu aikaan ennen Tarua sormusten herrasta. Se ei tunne hobitteja ja ei mainitse Sauronia. Kertomuksen keskiössä ovat ihmiset ja haltiat, jotka elävät maailmassa, jota pitää otteessaan vala (eräänlainen jumaluus) nimeltä Morgoth. Morgoth hallitsee heitä petoksella, pelolla ja väkivallalla.

Etäällä näistä tapahtumista omassa rauhassaan elävät Valinorissa Morgothin ”sisaret ja veljet”, jotka eivät enää halua olla tekemisissä haltioiden ja ihmisten kanssa – etenkin haltioiden tekemien virheiden ja rikosten takia. Silti yksi vala pitää vielä haltioiden ja ihmisten puolta. Hän on merten valtias Ulmo, jonka kirjan päähenkilö Tuor kohtaa vaeltaessaan yksin raunioituneessa ja pahan saastuttamassa maailmassa. Tuor on kovia kokenut mahtavaan ihmissukuun kuuluva jäsen, joka lähtee Ulmon johdattamana etsimään viimeistä ja salaista haltiakaupunkia Gondolinia viedäkseen perille Ulmon viestin kuningas Turgonille ja Gondolinin asukkaille.

Gondolinin tuho on J.R.R.Tolkienin pojan Christopher Tolkienin viimeinen isänsä jäämistöstä koottu kirja. Se tarjoaa lukijalleen useamman version Tuorin matkasta ja Gondolinin tuhosta. Kirja koostuu kahdesta versiosta samasta tarinasta. Nämä ovat tarun ensimmäinen versio vuodelta 1916 ja sitä 35 vuotta vanhempi viimeiseksi ja keskeneräiseksi jäänyt versio. Näiden välissä lukija pääsee tutustumaan erilaisiin tekstikatkelmiin, jotka tuovat lisää sisältöä tarinaan. Kirjaan kuuluu myös joitakin kirjeitä, jotka avaavat J.R.R. Tolkienin kirjoitusprosessia, työskentelyä ja kustannustoiveita luomansa maailman parissa. Kirjan loppupuolella on Christopher Tolkienin laajempi koonti eri versioista ja tekstikatkelmista, joissa hän yhdistelee eri versioita kommentoiden niitä. Luinko siis kolme eri versiota samasta tarinasta ja lisät päälle? Ilmeisesti. Ja oikeasti ajattelen, että luin yhden tarinan, jota syvennettiin eri näkökulmista. J.R.R. Tolkienin luoman maailman ystäville kirja on siis kaikin puolin mukava lukukokemus.

Gondolinin tuho on monin tavoin ehjä kokonaisuus, tai vaihtoehtoisesti sellaiseksi se olisi voinut muotoutua, jos J.R.R. Tolkien olisi kirjoittanut sen viimeisen version loppuun. Varhaisessa versiossa tarinan (tausta)maailma ei ole niin yksityiskohtainen kuin sen viimeisimmässä versiossa. Varhaista versiota lukiessa, koin olevani jonkin fantastisen kertomuksen äärellä, joka sijoittuu johonkin ihmeelliseen maailmaan ja jossa kirjailija on halunnut käsitellä sodan kokemuksia. Tolkien ilmeisesti kirjoitti ensimmäisen version Gondolinin tuhosta toipuessaan vammoista, jotka sai (ensimmäisessä maailman)sodassa. Viimeinen versio on maailmaltaan runsaampi ja se toi mieleeni Silmarillionin. Kaikessa yksityiskohtaisuudessaan viimeinen versio on täyteläinen ja voisin kuvitella, että Tolkienin maailmaan tuntemattomalle lukukokemus voi olla myös uuvuttava. En siis ehkä suosittelisi kirjaa ensimmäiseksi tolkieniksi, mutta toisaalta Gondolinin tuho voi ohjata lukijansa tutustumaan myös muihin Tolkienin kirjoihin. Kenties juuri Silmarillioniin, joka on suosikkini J.R.R.Tolkienin kirjoista (johon verrattuna Taru sormusten herrasta on ”ihan kiva”).

Minkälainen lukukokemus kirja oli minulle?

Olin iloinen, että pääsin jälleen J.R.R.Tolkienin luomaan maailmaan. Nautin erityisesti Tuorin matkakuvauksista. Mielikuvani oli yksinäinen ihminen luonnonkauniissa ja samalla sotien tuhoamassa ympäristössä. Tuor vaeltaa etsien tarkoitusta olemassaoloonsa muinaisten mahtavien kansakuntien raunioissa, meren äärellä, niityillä, metsissä ja mahtavan tavoittelemattomalta vaikuttavan vuoriston äärellä, joka kätkee taakseen toivoa antavan salaisuuden.  Mieleeni välähti myös joitakin tekstejä, joissa koetaan luonnon pyhyys, kaivataan takaisin jonkinlaiseen luonnonomaiseen tilaan ja syvään yhteyteen luonnon kanssa. Kirja ei kuitenkaan keskity luontoon tai ihmisen luontosuhteeseen vaan ihmiseen ja hänen paikkaansa maailmassa. Tuorin ja hänen ympäristönsä suhde kiteytyy kysymyksiin: kuinka selvitä vaikeissa olosuhteissa (hengissä) ja kuinka paha kukistetaan?

Tuor on monella tapaa melko klassinen sankari. Hän lähtee karuista oloista ja saa ”jumalallisen tehtävän” suorittaakseen. Hän on parhaista parhain ja taitava melkein missä tahansa mihin hän ryhtyy. Hänellä on onnea matkassa tai sitten kyse on johdatuksesta. Hän on fyysisesti miellyttävä ja voittaa puolelleen rakkauden, jota tavoittelee myös yksi tarinan vastavoimista. Hän on kunniakas, joka pyrkii hyvään. Tarinan keskushenkilöön kiteytyy siis monia viihdyttävän ja vetävän kirjallisuuden piirteitä sadunomaisuudessaan ja eepoksellisuudessaan.

Teemoinaan kirja käsittelee monia klassisia aiheita. Lukija voi pohtia mitä on pahan voima, miten paha korruptoi mieliä ja miten pahalla hallitaan. Usein tämä kiteytyy pelolla sekä henkisellä että fyysisellä väkivallalla hallitsemiseen. Lukemisen aikana voi pohtia myös vallankäyttöä, johtajuutta, petturuutta, ahneutta, vallanhimoa ja kateutta, mutta myös rakkautta, rohkeutta ja hyvyyttä.

Yhteen tarinaan on pakattu paljon, mutta hyvässä (fantastiseksi saduksi riittävän kompleksisessa) tarinassa se on mahdollista.

*

IMG_0047

*

Teksti ja kuva: Heidi

 

J.R.R.Tolkien: Gondolinin tuho

Toimittanut: Christopher Tolkien

Kuvittanut: Alan Lee

 

Suomennos: Jaakko Kankaanpää ja Kersti Juva

WSOY

312 sivua

 

kirja kustantajalta arvostelukappaleena

 

Lisää fantastisia lukukokemuksia blogissa:

Sir John Mandevillen ihmeelliset matkat

Antonio Tabucchi: Unien unia

J.R.R. Tolkien: Silmarillion

 

 

 

 

 

Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa

Kirjoitan mitä koin.

Kuvia, ajatuksia raameissa, jotka suodattavat sisään valoa, tunteita, aistikokemuksia. Lapsen (erityisen) ääni sivuilla paikka paikoin. Mielikuvitus, fantasia, kun niin paljon on mahdollista – melkein mikä vain. Satumaisuus, hetkittäinen läsnäolo, avoimuus, herkkyys, älykkyys, uteliaisuus, tarkka havainnointi … ja jotain mitä haluaa suojella aikuiselta tylsyydeltä, urautuneisuudelta ja pakkomaisuudelta. Aikuiset ovat todella tylsiä.

Vapautta olla ja se sai hymyn huulilleni. Rajattomuus ei ole huono asia, jos se kanavoituu hyvään. Ensimmäisen osan lapsuuden ääni. Lapsuus on saari, josta joutuu lähtemään merelle. Vai tapahtuiko syntymä? Kohdun maailma, josta joutuu lähtemään?

Runoista monet hengittävät mielikuvia sisään ja ulos. Minä-äänen kokemuksellisen liike. Ajatus ja tunne ulos maailmaan, havainnot maailmasta sisään minä-äänen yksityiseen todellisuuteen. Lukijana näin tämän hengityksen.

Minkälaisia teemoja minulle nousi esille runoteosta lukiessa? Vanhemmuus, tuore vanhemmuus ensimmäisen lapsen kanssa, äitiys, äidin kehollisuus, naisen kehollisuus, parisuhde vanhemmuuden äärellä.

Mitä muotoja minulle nousi esille runoteosta lukiessa? Kuvamaisuutta, hetkiä jotka laajentuvat ja supistuvat (liike), dialogia, trialogia, monologia, pisteliäitä pintoja, sileitä ja liukkaita pintoja ja kappaleita (olio, elementti, osa kokonaisuudesta). Margotin, Boriksen (pariskunta) ja Lulun (lapsi) äänet muodostavat kokonaisuuksia, joiden merkitystä en aina löytänyt. Mutta häiritseekö se minua? Ei oikeastaan. Maailmassa on paljon kokonaisuuksia, joista ihminen näkee vain osia ymmärtämättä, että mihin ne kuuluvat. Ja on myös mahdollista katsoa kokonaisuutta ymmärtämättä, että se on kokonaisuus tai kokea kykenemättömyyttä nimeämään sitä (kokonaisuus, mutta mikä sen nimi on?) Ja eikö voi olla myös niin, että asiat eivät aina muodosta kokonaisuutta (tai ne voi sellaiseksi yhdistää, mutta se on väkivaltaa).

Ilahduin isosti runoteoksen kielikuvista ja kielen käytöstä. Vaikka teemojen käsittely oli paikoin vikkelää ja herkkää, niin kieli teki niistä lähestyttäviä ja yllättävillä tavoilla paikoin myös hauskoja ja joskus kuvallisuudessaan vain hienoja (kuten tapana on kai sanoa) rönsyillessään oletusarvonsa yli. Esimerkiksi: ”Meidän kotimme voisi olla unettomien sudenkorentojen pesä. Sellainen, jossa unettomuudella on tarkoitus, jossa unettomuudesta tehdään housuja. Sinä olet hyvä kehräämään.” (s. 26) Pidän tällaisesta mielleyhtymien  vapaan asssosioinnin tunnusta ja yllättävistä, absurdeiltakin vaikuttavista vertailuista ja kuvien yhdistelmistä. Rajojen ylitykset ovat kiinnostavia. Sudenkorennot, niiden pesä ja unettomuus, tarkoituksenmukaisuuden arviointi, funktionaaliset housut ja kehrääjä. Riemunkiljahdus ilman ääntä (miltä se näyttää?)!

Luin teoksen tulkintaani paljon puhetta parisuhteesta, jota vauvan tulo muokkaa uudelleen. Muutostila parisuhteessa ja kuinka runoissa se ajateltiin lukijalle ääneen kokemuksina ja tunteina. Luin teokseen myös vahvan kehollisuuden, fyysisyyden, ruumiillisuuden (kuolemme kaikki joskus, joten miksei vartalosta voi puhua myös ruumiina?), vartaloisuuden. Tämä fyysisen olemisen pohdinta tuli naisesta. Ja seksuaalisuus. Akti tai hapuilu aktiin, aktissa, aktista ulos. Fyysinen etsintä. Ääriviivat, ääriviivojen etsiminen, jotta ne voi kadottaa yhdessä hetkessä. Kehollisuus, kehon ruumiin vartalon torson (objekti?) lihan hermojen säikeiden ihon tunnistama halu, joka etsii syytä olemassaoloa suuntaa tahtoa kaipuuta tarvetta tilaa uudelleen löytämistä onnea tuskaa sitä jotakin.

Fyysisen rajattomuus tai tulkinnallinen kokemuksellinen rajattomuus ei tihenny runoteoksessa vain aikuisen (naisen) kehoon. Se löytyy myös lapsen kehon uudelleentulkinnasta. Esimerkiksi näin:

”Ullakolta löytyy piirrustus, jossa

ihmisen raja tekee ympyrää.

Se olen kai minä pienenä

dallaspulla kädessä.” (49)

Tämä runo riemastutti paljon lukuhetkellään ja iloitsen siitä edelleen runoteoksen jälkeen. Runoteokset voivat koostua minulle usein yksityiskohdista (kadotan kokonaisuuden) ja ilahtelen tällaisten yksittäisten säkeiden äärellä pitkään kunnes voin jatkaa eteenpäin. Tässä lapsi kokee dallaspullan. Lapsesta tulee dallaspulla. Tuo suuri merkittävä kaiken ihmisrajat täyttävä ylittävä ja muovaama dallaspulla. Kehät kehät ympyrät ympyrät. Oi dallaspulla! Tärkein asia ikinä yhden lapsen maailmassa yhdellä hetkellä. Oi! Dallaspulla!

Koin Luhtavaaran runoteoksen monitasoisena ja monitilallisena. Sen pinnat (kieli, sanat, kirjaimet) ovat kiinnostavia, koska pinnalla tapahtuu paljon. Löysin useita yksityisiä ja yhteisesti jaettuja tiloja. Ajallisia ja ajattomia pintatasoja. Koin, että minut vietiin hyvin lähelle jotakin yksityistä, mutta en ollut varma haluanko olla tarkkailija. Intiimeissä kuvissa on se vaara, että jos katsoja ohjataan niitä katsomaan, niin hänen reaktionsa voi olla: ei kiitos. En halua nähdä mitään näin yksityistä. Mutta kieli onneksi mahdollistaa etäisyyksien oton. Runokielen metaforallisuus ei anna heti kaikkea.

Olin runoteoksen äärellä jälleen yhden ”ikuisuuskysymykseni” äärellä. Onko minun ymmärrettävä sanat runot teksti teos kirjailijan tavoin (samoin kuin hän, mitä hän on tarkoittanut) vai niinkuin minä ne ymmärrän? Sanojen merkitykset ovat henkilökohtaisia. Sana on yksikkö ja yksilö. Ne muodostavat joukon, joukkoja. Ne kommunikoivat keskenään, kohtaavat, torjuvat, etsivät toisiaan, kieltävät toisensa ja itsensä, hukkuvat, löytyvät, eksyvät, sijoittuvat, odottavat… hetkinen – voiko olla niin, että minä en hallitse sanojen välittämiä tulkintoja lainkaan? Mutta enkö minä lopulta muodosta sanojen ryhmistä (lauseet, säkeet, kappaleet, tekstikokonaisuudet) oman tulkintani ja se voi vaihdella ajasta ja paikasta toiseen? Miten sinä koet dallaspullan (suora kysymys)? Miten minä koen dallaspullan? (oletko valmis?) Miten hän kokee dallaspullan? (arpapeliä) Miten me koemme dallaspullan? (keskusteltu, sovittu merkitys), miten te koette (ihmisjoukkona) dallaspullan? (mihin yhteisesti sovittuun merkitykseen olette päätyneet?) Miten he kokevat dallaspullan? (!) Miten se kokee dallaspullan? (mikä se?) Miten dallaspulla koetaan? Mikä on dallaspulla? Mikä tekee dallaspullasta dallaspullan (ja kenen mukaan?)? Huh – mikä härdelli!

Koin runoteoksen käymistilana minäkertojassa. Tässä tilassa runojen minuus kehittyy, sekoittuu, hämmentyy, muovautuu joksikin toiseksi mikä oli ollut. Paikantumista uuteen rooliin (äitiys, parisuhteen osapuoli lapsen syntymän jälkeen, oman kehon uudet rajat, tuntemukset ja kokemukset). Näin runoteoksen sivuilla avautuvia ja sulkeutuvia ovia. Mietin läpivedon merkitystä. Mietin mitä jää varjoon? Mikä jää liikkumatta paikoilleen? Onko se (liikkumaton) ongelma vai suojeleeko se jotakin? Mietin valoa ja puhaltavaa ilmavirtaa. Ajattelin lukemisen aikana, että ihminen ei voi ajatella kieliopillisesti eheitä lauseita tiedostamattomassa.

Havaitsin intertekstuaalisuutta. Esimerkiksi Marguerite Duras. Tämä nosti esiin mielleyhtymiä Duras’n kirjallisuuteen. Halu, iho, tahto, mahdottomuus, mahdollisuus, kaipaus, suunta, pysähtyminen. Pinnan avaus ja kompleksisuuden esitys. Ruumiinavaus halulle, tahdolle, tunteillekin. Ei selkeitä vastauksia, koska niitä ei ole – vai onko? Mistä vastaus etsitään? Itsen ulkopuolelta vai itsen sisäpuolelta? Miksi tällainen kahtiajakoisuus? Eikö se ole rajoittavaa? Joko on tai ei ole? En ole löytänyt tätä ehdottomuutta Duras’lta ja en tahdo sitä tässäkään ajatella. Liike, jatkuva ja pysähtyvä, impulsiivisuus, katkonaisuus, katoaminen ja paluu yllättävästä suunnasta ja kenties jopa uudessa olomuodossa. Aika ja sen kuluminen ja mitä se tekee ihmiselle. On hetkiä ja niissä tapahtumia (tapahtuvia) reaktioita ja valintoja. Mikä on hetki? Voisiko aika olla verkosto? Ei lineaarinen viiva, ei edes syklinen. Hetki ja tila. Tila hetkessä, hetki tilassa. Kumpi on vahvempi? Onko sillä merkitystä? Jos on niin miksi ja mihin (on merkitystä)? Halun säikeitä runoissa oli lukuisia. Ihmisen fyysisyys ja metafyysisyys. Ihmisen fyysisyys, iho liha hermosto merkitsevät tahtoa ja tunteita. Onko ihmisellä sielua?

Kokonaisuus? Näin kaksi aikuista akateemisesti koulutettua aikuista, joille on syntynyt lapsi. Runoteoksessa käytiin läpi parisuhdetta ja ihmisen (naisen) fyysisyyttä. Halu ja seksuaalisuus äidiksi tulemisen jälkeen. Ajattelin lukemisen jälkeen: raikas, tilava, valoisa, rouskuva, leikkisä ja jotain mitä usein kutsutaan rehelliseksi, avoimeksi, avoimen rehelliseksi, rehellisen avoimeksi (mikä näiden ero on?). Ajattelin kuinka runouden kieli parhaimmillaan pudottaa kulttuuriset ilmimerkitykset laidan yli ja nostaa esille jotakin omintakeista.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi / KosminenK

*

Miira Luhtavaara: Sinusta roikkuu valoa

Teos

2019

Ulkoasu: Marika Maijala

96 sivua

*

Arvostelukappale kustantajalta

*

*

Lisää runoteostulkintoja blogissa:

Stina Saari: Änimling

Veera Antsalo: Imago

Runoreaktiot!

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut