Tim Marshall: Maantieteen vangit

Tim Marshallin teos Maantieteen vangit tarkastelee 10 kartan kautta maailmanpolitiikan nykytilaa geopolitiikan näkökulmasta. Marshall määrittelee geopolitiikan seuraavasti: ”Geopolitiikka tarkastelee tapoja, joilla kansainvälisiä suhteita voidaan ymmärtää maantieteellisten tekijöiden kautta.” (s. 10) Tarkastelun kohteina ovat Venäjä, Kiina, Yhdysvallat, Länsi-Eurooppa, Afrikka, Lähi-itä, Intia ja Pakistan, Korea ja Japani, Latinalainen Amerikka sekä Arktinen alue.

Marshall tarjoaa jokaisen luvun alkuun kartan alueesta, jota avaa luvussa. Hän pyrkii havainnollistamaan, miten maantiede kullakin alueella on vaikuttanut ja vaikuttaa yhä poliittisiin ja taloudellisiin päätöksiin ja miten maantiede on muovannut kunkin alueen poliittista, taloudellista ja sosiokulttuurista kehitystä. Esimerkiksi Venäjälle Pohjois-Euroopan alanko on aina ollut maantieteellinen uhka, sillä sitä pitkin ovat historian saatossa maahan hyökänneet puolalaiset, ruotsalaiset, ranskalaiset ja saksalaiset. Kartta ja historia auttavat ymmärtämään, miksi Ukraina ja Valko-Venäjä ovat Venäjälle strategisesti tärkeitä.

Kiinnostavimmat luvut ovat Kiinaa, Koreaa ja Japania, Afrikkaa ja Etelä-Amerikkaa käsittelevät luvut, sillä niistä itse tiesin etukäteen kaikkein vähiten. Afrikan maantiede on rajoittanut infrastruktuurin kehittämisen mantereella, mikä on hankaloittanut muun muassa kaupankäyntiä. Sama on nähtävissä Etelä-Amerikassa esimerkiksi Brasiliassa, jossa sademetsät ja muu maasto on niin ikään rajoittanut infrastruktuurin kehittämistä, joka mahdollistaisi tehokkaamman kaupankäynnin. Molemmilla mantereilla myös maaperä on laajoilla alueilla viljelyyn kelpaamatonta. Aasiassa Mount Everest puolestaan tarjoaa strategisesti tärkeän huipun, josta hallita Himalajan vuoriston alueita erityisesti etelään ja pohjoiseen (Kiina vs. Intia), mikä selittää Kiinan halua hallita Nepalia.

Lukukokemuksena teos on kuin tasainen junamatka tasangon halki. Marshall on ilmaisussaan selkeä ja juoksuttaa asiavetoista tekstiä jouhevasti. Teos on opettavainen ja myös viihdyttävä. Ote on popularisoiva ja siinä Marshall onnistuu parhaiten esitellessään länsimaisia alueita. Kun mennään muille alueille, tämä muodostuu ongelmalliseksi.

Marshall esittää karttojen ilmaiseman maantieteen lisäksi myös monia näkökulmia, jotka eivät ilmene kartoista suoraan. Tästä yksi esimerkki on, kun Marshall kuvaa esimerkiksi tartuntatauteja Afrikan kehityksen jarruna: ”Afrikan etumatka yhteisessä tarinassamme antoi sille kuitenkin lisäaikaa kehittää jotain muuta, joka vielä nykyisinkin jarruttaa sen kehitystä: malarian ja keltakuumeen kaltaisia tartuntatauteja, jotka saavat alkunsa lämpimässä ilmastossa ja joita pahentavat nykyiset ahtaat asumisolot ja terveydenhuollon perusrakenteet.” (s. 145) Totta, Afrikassa on tartuntatauteja runsaasti, mutta niitä ei kartan avulla voi selittää. Eikä myöskään sitä, että juuri ne olisivat olleet kehityksen jarru Afrikassa.

Tämän ajatuksen myötä jäin pohtimaan muutamaa kysymystä, jotka koin ongelmalliseksi Marshallin tekstissä ja länsimaisessa ajattelussa laajemmin: mitä on kehitys, mikä tai mitkä ovat kehityksen mittarit? Marshallia lukiessa ei voi välttyä siltä ajatukselta, että länsimainen kulttuuri ja sivistys ovat kehityksen huippu, jota vasten muuta mitataan ja että länsimaisen kehityksen geopoliittinen yksinvaltias on Yhdysvallat siitä syystä, että sillä ei maantieteensä puolesta ole uhkatekijöitä, sillä on ollut suotuisat ilmasto-olosuhteet maanviljelyyn, ja teollistumisen sekä kaupankäynnin myötä se on onnistunut rakentamaan itsestään globaalin vallan, jolla on strategisia kaupallisia ja sotilaallisia asemia ympäri maapalloa. Kehitys olisi siis taloudellista ja aseellista valtaa.

Mutta onko kehitys todella vain sitä, että raha ja aseet ratkaisevat ja kuka niitä eniten onnistuu maailmaan levittämään määrää tahdin? Miten kehitys ymmärretään aasialaisissa tai afrikkalaisissa kulttuureissa? Onko mahdollista, että toiselta puolelta maapalloa katsellessa länsimainen elämänmuoto näyttäytyykin varsin kehittymättömältä? Marshall on länsimaisena toimittajana oman kulttuurinsa lapsi. Hän tuo toki esille myös kritiikkiä länsimaista politiikkaa kohtaan esimerkiksi Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä, joissa siirtomaavaltojen toimesta aavikoille on vedetty kansallisvaltioiden rajoja ymmärtämättä lainkaan paikallisten paimentolaiskulttuurien elämää alueilla. Missään vaiheessa hän ei kuitenkaan problematisoi sitä, että muilla alueilla voisi löytyä toisenlaisia tapoja ajatella kehitystä, joka kenties poikkea läntisestä ajattelusta, ja jonka valossa voisimme itse tarkastella käsitystä omasta kehittyneisyydestämme tai kehittymättömyydestämme toisenlaisista näkökulmista.

Mikäli kaipaa analyyttisempää pohdintaa ja syvällisempää tarkastelua aiheeseen, kannattaa hankkia jokin muu teos luettavaksi, sillä Maantieteen vangit on niin kuin popcorn-annos leffassa: valmiiksi tehty ja nopeasti pureksittu. Ja ahmimisen jälkeen alkaa janottamaan (lisää tietoa).

Jos puolestaan haluaa joko nopean pikakertauksen tai peruspaketin maailmanpolitiikan tilasta tänään, miten tähän on päädytty, miksi kyseiset alueet ovat sellaisia kuin ovat, on kirja hyvä vaihtoehto. Suosittelen pokkarin hankkimista, joka kulkee näppärämmin mukana maailmalla reissatessa, sillä kirjan luettuaan saattaa huomata olevansa matkakuumeessa, ja mikäli matka suuntaa kirjan esittämille alueille, on kukin luku itsessään oiva yleisesitys alueesta.

*

img_0499

*

Teksti: Jonas Bergenstad

Kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

Lisää kuvia kirjan kannesta alla. Pahoittelut kirjakissojen Hilma ja Siiri tuhosta kirjan kulmassa.

*

Tim Marshall: Maantieteen vangit

2018 Atena

Suomennos: Jaana Iso-Markku

Päällys: Timo Mänttäri

335 sivua

arvostelukappale

*

Muita tietokirjoja blogissa:

Peter Metcalf: Antropologia – Johdatus perusteisiin

Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus – Japanin kansallisuskonto

Pekka Valtonen: Karibian historia

*

Mainokset

Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun

Haluan heti alkuunsa pysähtyä Pirkko Lastikkan runokokoelman aloituslukuun. Siinä hän avaa runoteokseensa valitsemansa runomuodon, haibunin, taustoja ja pohtii edelleen sen merkitystä nykyaikana. Alla olevat huomiot haibunista on poimittu Lastikkan tekstistä.

Haibun on proosaa ja haikuja yhdistävä kirjallinen ilmaisukeino, jonka kenties tunnetuin taitaja oli japanilainen Matsuo Bashoo (1644-1694). Lastikka kuvailee häntä tunnetuksi haikurunoilijaksi ja runouden uudistajaksi pois päin aikansa pinnallisista iloluontoisista runoista kohti syvempiä kerroksia etsien olennaisuuksia kaavamaisuuden ja kaikenlaisten määrittelyjen takaa. Lastikka kertoo, että Bashoo matkusteli ja ajoittain erakoitui omiin oloihinsa, mikä puolestaan mahdollisti esimerkiksi taiteilijan vapauden kirjoittaa niin kuin koki.

Haibunista Lastikka puolestaan kertoo näin: ”Bashoon haibun on kaukainen pysäytetty hetki. Siinä yksinkertainen haiku liittyy kirkkaaseen, usein arkiseen tarinaan maailmasta joka oli, kuviin mielen matkoista. Vuosisatojen takaa Bashoo tekee eläväksi sen, miten kaikki muuttuu ja miten tämä hetki on kaikki mitä meillä on. Muutoksen takaa hän kurottaa kohti muuttumatonta. ” Bashoon jalanjäljissä tai hänen matkatoverinaan voisi toisin sanoen olla mahdollisuus löytää jotain pysyvää, saada välitön kokemus jostakin pysyvästä. Lastikka tuo alkuluvussa esille nykyajan pirstaleisuuden ja esittää joukon kysymyksiä, joilla hän herättelee lukijaansa pohtimaan mikä voisi olla haibunin rooli nykyajassa. Hän muun muassa kysyy: voiko olla kokonaista kuvaa? Jätän tämän kysymyksen ilmaan.

Näiden haibunin ideaa, muotoa ja mahdollisuuksia esittelevien ajatusten lisäksi koin runoteoksen lukukokemukselle oleelliseksi sen, mitä Pirkko Lastikkasta kerrottiin kirjan lopussa. Hän on asunut eri puolilla Suomea kaakosta Helsinkiin, Sallan Aatsingista Kemijärveen, Oulussa ja nykyään Hailuodon saarella. Runoissa oli minulle läsnä omakohtaisuuden tuntu siis yhtymäkohtia Lastikkan henkilöhistoriaan. Tämä ei ole hyvä eikä se ole huono asia. Omakohtaisuus on yksi kirjallinen ilmaisukeino. Koen kuitenkin, että jos kommentoin runojen sisältöä, niin koen samalla kommentoivani todellisen ihmisen persoonaa ja elämää. En tiedä meneekö se näin faktisesti.

*

Etäisten teiden haibun jakaantuu seitsemään osaan. Kolmessa ensimmäisessä osassa käsitellään muun muassa tyttölapsen syntymää metsien ja peltojen keskelle jonnekin joka tuntuu rajantakaiselta Karjalalta. Tästä elämän aloittavasta tapahtumasta tuonnempana runojen aiheiksi nousevat esimerkiksi suvun matriarkka, sota, evakon tunnot ja sisaruuden kokemukset. Keskimmäisessä (neljännessä) osassa runojen kertojaminä löytää Bashoon ja lähtee ”pohjoiselle tielle”. Kolmessa viimeisessä osassa ollaan pohjoisessa meren äärellä saaressa. Runoteoksen lopussa palataan kertojan tunnoissa lapsuuden hirsimökin maisemiin tai muistoihin sieltä jostakin kaukaa menneisyydestä. Tapahtuu ympyrän sulkeutumisen tunne.

*

Seuraavaksi joitakin nostoja runoteoksesta. Runot, jotka olen tähän valinnut kuvaavat mielestäni hyvin Lastikkan kirjallista tyyliä ja runoutensa sisältöä.

(Huom! Jos luet tätä blogitekstiä kännykällä, niin kaikki lainauksissa olevat tekstimuotoilut eivät välttämättä tule esille niiden alkuperäisessä muodossa. Voi olla, että joudut kääntämään puhelimen poikkisuuntaan, sillä pituussuunnassa tekstin rivivälit saattaavat temppuilla)

*

Ensimmäisenä nostona toinen osa runosta Äidin haibun (s. 31). Koin sen kauniina kuolemanhetken kuvauksena.

”Luinen kuori niin kevyt niin hauras niin ainutkertainen ja särkyvä. Silmukka silmukalta purkautuminen alkaa. Toukokuun yöttömässä yössä hengitys yhä harvenevin henkäyksin kiskoo elämän kuormaa. Kuolemisen työ vuorelle nousu. Polku pakenee alta mutta mentävä on. Tämä nousu vielä. Tämä. Ja tämä. Ollaan tässä nyt. Riisutaan kaikki. Anna silittää hengityksen laine rantaan. Anna hiipua.

Anna sanat

päästän

vapaa

ja yö kääntyy aamuun, mustarastas laulaa, vain laulaa”

*

Runo Epäilijän ikkunalla ikoni (s. 51) avautui minulle pyhyyden kokemuksen kuvauksena. Minän yksityinen hetki, jona hän kirjoittaa jotakin käsin sekoittuu kokemukseen kodinpiirin ulkopuolisesta luonnosta.

”Igorin Jumalanäiti, maavihreä, malakiitti, kulta ja koboltti, viittansa caput mortum, otsalla viattoman tähti. Lapsen pieni käsi, hellyys.

Valo kastaa pöydän, liukuu teekupin yli, kirjoittavan käden yli, karkaa seinän viertä kattoon, huuhtoo huonetta, kuva jää varjoon mutta on: ikkuna sisälläsi, ikkuna ulos. Lasin takaa ojentuu pihlaja pyhä puu, sen alaston runko ikonin riisa täällä missä pelto yhtyy peltoon, pihapuut metsän puihin ja kulon alla käy siementen kuhina.

kulta siroaa

huoneeseen, siunaa sinut

Lahja annettu”

*

Runokokoelman kolmessa viimeisessä osassa ollaan meren äärellä. Haibuneissa on tuntu tilavuudesta, joka on muistoista (ajasta) irtaantunutta kerrontaa. Runot kantavat havaintoja, joissa on usein läsnä ympäröivä luonto, sääilmiöt ja vuodenajat: ”Syyspäivä seisahtuu. Aurinko putoaa horisontin viivalta, kierii mereen, kalojen käytäviin” (s. 66)

Runossa Juurtua tänne (s.61) kuvaillaan pyrkimystä tulla osaksi ympäröivän luonnon kanssa. Yksittäiset havainnot ja niiden kuvaaminen muistuttavat minua mindfulness – tyyppisestä harjoitteesta (joka perinteinen menetelmä buddhalaisuudessa, mutta hieman muunneltuna siirretty länsimaiseen kontekstiin. Tämä on laaja aihe, johon en keskity tässä), jossa tehdään yksinkertaisia merkityksenannoista irroitettuja havaintoja ympäristöstä. Tulla läsnäolevaksi tilaan ja aikaan (ts. hetkeen) ja tämän välttömän läsnäolon kautta kenties oivaltaa jotakin transendentaalista.

”ottaa maisema omakseen. Ottaa tuuli, ottaa ilma, sen loputon liike. Veden huoku saaren ympärillä, meren äänet. Miten tuuli pyörittää männyn latvaa, kuusen tummaa vihreyttä, sinua, paju lakoaa pellon piennarta vasten. Unen läpi tunkee keinutus, ulina. Vedät verhon ikkunan edestä, aamu aukeaa. Yhä tuuli keinuttaa unesi laivaa, valo nuolee kirjan selkämyksen, maton kiemuraisen kuvion, sinut. Puet ylle päivän vaatteet, kuulet tutut äänet, viivyt ikkunassa, katsot miten ruskea koivunlehti, menneenvuotinen, leijaa talon ohi, tien yllä, matkalla pohjoiseen.

outo vastaavuus –

mittasuhteet, heijastus

kääriydyt valoon”

*

Runossa Punamulta tummuu sateessa (s.67) kerrotaan lukijalle aluksi miljöö ja siihen liittyvän toiminnan kautta etsitään sisäistä rauhan tilaa.

”Syksyn talo. Luotava päivä siitä mitä on: hämärän leppeet huoneissa, katoavan valon viipyilevät varjot. Kanna sisään sylillinen koivua, tuoksuva tervas, sytytä roihu uuneihin, kynttilät. Katso ikkunasta kapealle tielle, tien takana tarrimännyt, kuuset harvat ja kyyryt, koivun alastomuus syksyn sateessa.

Kaiva kätköistä Bashoo, Bach ja Kaori, Kundun ja symbaalit, oma eloonjäämisoppi

varjele tulta

kuule soitinten äänet

kaikki virratkoon”

*

Etäisten teiden haibunin lukukokemus oli kuin matkakirja, joukko pysähdyskuvia minäkertojan elämään. Osa niistä laajeni todellisuuden reunojen yli, osa tarjosi hetken sellaisena kuin kertojaminä sen koki ja osaan toin niiden lukijana henkilökohtaisia merkityksiä kuten luonnonläheisyys ja jonkinlainen horisontin näkemisen tai kokemisen kaipuu.

Lastikkan haibuneissa oli tuntu pistemäisistä, kuvallisista ja perinteisesti aistien ja visuaalisten havaintojen kautta rakentuneista runoista. Lastikka kiinnittää lukijan huomion yksityiskohtiin ja avaa niistä joistakin laajempia näkymiä. Osassa runoista en hakenut metaforia vaan nautin haibuniin rakennetusta kuvasta, mutta joissakin runoissa metaforat putosivat suoraan syliin. Esimerkiksi aloitusrunon hirsipirtissä on ”ovia kaksi: tulla ja lähteä” ja sen seinät ovat ”kaikkiin neljään tuuleen”. Hirsipirtti ei ole (vain) tiivis koti vaan tulkittavissa metaforaksi toisaalta jonkinlaisesta välitilasta, väliaikaisesta pysähdyspaikasta, jonka kautta ihmiset kulkevat ja toisaalta keskuspaikkana, jonka rajat ovat suljetut kaikilta tuulilta läpipuhaltaa. Minkälainen ”hirsipirtti” on, johon on vapaus tulla ja josta on vapaus lähteä, mutta ulkomaailmasta tulevat ”tuulet” eivät sen ”seiniä” läpäise? Jotain pysyvää ja samalla vapaus liikkua.

Mieleni tekee kuvailla Etäisten teiden haibunia mentaaliseksi valokuva-albumiksi. Jokainen yksittäinen haibun tuntui omalta itsenäiseltä kuvaltaan ja samalla ne ovat osa jonkinlaista narratiivia. Albumin kuvissa vieraillaan paikoissa, kokemuksissa, hetkissä menneisyydessä, joita kutsutaan muistoiksi. Monissa niistä on kuvattuna koti, oli se sitten hirsipirtti lapsuudessa tai puinen talo meren läsnäolossa. Monissa on ihmisiä, jotka vaikuttavat läheisiltä, merkityksellisiltä kuten suvun matriarkka, sisarukset ja mies. Haibunien ihmisiin liittyy hetkiä ja rauhallisia oivalluksia. Ympäröivä luonto on myös läsnä siis se mikä kasvaa, mikä lentää, mikä ui, mikä kulkee neljällä jalalla olivat ne sitten vaikkapa metsissä tai sääolosuhteiden tuomissa maiseman vaihteluissa kuten meren ja tuulten liikkeessä.

Lastikkan haibuneissa haiku on usein sen lopussa ikään kuin kommentoimassa, tiivistämässä tai jatkamassa niitä edeltävän proosallisen osan esiinnostamaa ajatusta. Useampi Lastikkan haibunin proosapätkäkin tuntui oikeastaan varsin runolliselta siinä mielessä, että niiden lauseet olivat lyhyitä, aistivahvoja tai vain hyvin lyhyitä toteamuksia. Näin ollen niiden kerronnallinen piirre oli hyvin väljä ja keskittyttiin enemmän tunnelman luomiseen. Toisin sanoen proosaa ne muistuttivat enemmänkin vain visuaalisen ulkomuotonsa puolesta (eli teksti ei ollut aseteltu siihen muotoon, mikä perinteisesti runoksi mielletään) tai sitten ne ovat ihan yksinkertaisesti tulkittavissa proosarunoiksi.

Haibunien ääni tulee minäkertojalta. Hän ei kommentoi maailmanmenoa vaan reagoi enemmänkin itseä lähellä olevaan ympäristöön sekä muistoihin, joita minällä on. Maailma ei tunnu nykyaikaisen pirstaleiselta vaan etäiseltä. Maailma on jossakin kaukana minän ulkopuolella. Haibuneissa ei ole kannanottoja, hektisyyttä tai akuuttia reagointia yhteiskuntaan tai maailmanmenoon. Niiden mielentilallinen maisema aukeaa kertojan minään siis sisäänpäin ja tarjoaa puhdasta läsnäoloa hetkessä.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun

2017 Basam Books

81 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa:

Sata runoilijaa, sata runoa (Ogura Hyakunin Isshu)

Lealiisa Kivikari: Rakkaudelma

Riina Katajavuori: Maailma tuulenkaatama

S. A. Hakkarainen: Nescitus

Kirjan miljöönä toimii synkkä kaupunki, jossa ihmiset ovat tehdaslinjaston tuotantomassaa, labrarottia ja hamstereita juoksupyörässä. Jokainen päivä on edellisen kopio. Kaupungin ulkopuolella ei ole elämää ja kaupungin rajoja vartioidaan. Kaupungin keskellä on korkea torni, laajan metropolin hermokeskus. Kaupunki on likainen, tumma ja sen poimuissa virtaa metrolinjasto, jonka avulla ihmiset kulkevat massoina paikasta toiseen. Tällaisessa todellisuudessa elää ihmiskunta S. A. Hakkaraisen esikoisromaanissa Nescitus. Kirjan ihmiskuva vaikuttaa karulta ja lohduttomalta.

Tarvitaan vastarintaa, vaihtoehtoja ja sankareita, jotta muutosta tapahtuu. Tarinassa on anarkisteja, jotka taistelevat kaupunkia valvovaa turvallisuusvirastoa vastaan. Ihmiset kantavat sirua otsassa ja se ei ole oikein. Lisäksi on jokin kumma maanalainen yhteisö, joka elää kaupungin viemäriverkostossa irrallaan kaupunkilaisten perusarjesta. Aina välillä joku heistä eksyy liian syvälle maanalaisiin verkostoihin ja palaa takaisin tietoisuutensa menettäneenä ”ihmiskuorena”. Anarkistisen joukkovoiman lisäksi tarinassa on sankari tai protagonisti, joka ei tarinan alussa tiedä olevansa sankariaineista. Hän on Nescitus, joka on havahtunut elämän toisteisuuteen kaupungissa ja haluaa tietää totuuden kaupungista. Hän saa tarinan alussa viestin tulla tapaamiseen kaupungin ulkolaidalla. Nescituksen elämä tapaamisen jälkeen ei ole enää ennallaan. Tarinan edetessä hän kokee kehon ja mielen rajoja rikkovan muodonmuutosten ketjun kohti messiaanista rooliaan kaupungin ihmisten pelastajana. Kaupunkia uhkaa eräänlainen reset-nappulamainen tapahtuma ja Nescituksella on myyttisiin mittoihin kasvanut mahdollisuus tehdä jotakin ainutlaatuista.

Kirjassa on vahva elokuvallinen tuntu. En ole tästä yllättynyt, sillä kirjan kansiteksteistä selviää, että Hakkarainen työskentelee muun muassa elokuvien parissa ja on koulutukseltaan käsikirjoittamiseen erikoistunut medianomi (AMK). Vaikka visuaalisesti teksti ei ole elokuvakäsikirjoitus, niin esimerkiksi lyhyet kuvailut ympäristöstä, toiminnan tiivis kuvailu ja dialogit tehokkaina informaation lähteinä ja tarinaa eteenpäin kuljettavina elementteinä muistuttavat elokuvallista kerrontaa. Luvut ovat toisin sanoen tehotiiviitä kokonaisuuksia, joissa on yksi keskeinen tapahtuma, ongelma, tila ja henkilöhahmogalleria kerrallaan. Kirja toi mieleeni myös useamman fantastisen scifi-dystopia – elokuvan. Kirjan maailmasta, tunnelmasta, juonenkulusta, tarinasta ja joistakin henkilöhahmoista tulivat mieleeni ainakin elokuvat Dark City (1998), Cubic (2002), 12 Apinaa (1996) ja Matrix – trilogia (1999 ja 2003).

Kirjassa oli jännärin juoni ja sankarimatkan tuntu synkällä ja nyrjähtäneellä tunnelmalla. Tarinassa rikottiin ihmisen kehoa ja mieltä. Tietoisuutta problematisoitiin, minuutta problematisoitiin. Jos kirjan johonkin genreen änkisin, niin voisin kuvata Nescitusta scifi-kauhu-apokalyptis-dystooppiseksi kertomukseksi. Pahoittelut tästä sanahirviostä. Ja samalla olen tietoinen, että lukija, joka on tottunut ja asiansatunteva spekulatiivisesta fiktiosta, osaa määritellä Nescituksen huomattavasti minua onnistuneemmin. Hän luultavasti osaa poimia kirjan maailmasta, tunnelmasta, tyylistä ja henkilöhahmoista tuttuja juttuja minua onnistuneemmin.

*

”Ylipappi käy maahan risti-istuntaan ja alkaa meditoida. Yksi kerrallaan kaikki muutkin papit istuvat ja pian koko aukio on täynnä maassa istuvia pappeja, jotka keskittyvät hengitykseensä kuolinhuutojen ja sireenien ulvoessa taustalla. Eivätkö he valinneet nimenomaan minut messiaakseen? 

Ikuisuudelta tuntuva hiljaisuus asettuu keskuuteemme ja sumu laskeutuu hitaasti kadulle. On oltava reitti ulos tästä ajan ja paikan kierteestä, on oltava tapa päästä takaisin nykyhetkeen. Minun kuuluisi astua tuonne torniin hänen kanssaan, kamppailla avaimen herruudesta. 

Suljen silmäni ja hengitän syvään. Tunnen kehoni samanaikaisesti papeissa, jotka istuvat paikoillaan. En ole yhdessäkään heistä ja silti olen heissä kaikissa. Hengitän tuhannella keuhkolla tuhat henkäystä tuhanteen eri ruumiiseen ja tuhannesti annan henkäyksen kulkea lävitseni. Nyt toista perässäni. 

Minä olen olemassa. Minä olen olemassa. Minä olen olemassa… Minä olen…

Aukaisen silmäni ja näen kuinka valkoinen korppi lentää luoksemme. Se laskeutuu sillalle, joka johtaa torniin. Hetken katson korppia haltioituneena: kuinka siro ja ainutlaatuinen se on! Ja sitten, äkkiä, korppi alkaa kasvaa. Se muuttaa muotoaan silmieni edessä. Korpin tilalle on ilmestynyt Thomas Lange. 

Hän katsoo minuun, ja tuona hetkenä tunnen todellisuuden pettävän ympäriltäni. Hetkeä ennen aikamatka-muodonmuutosta näen materian säikeiden leviävän ympärilläni todennäköisyyksien laajenevana verkkona. ” (s. 122)

*

Nescituksen kieli on paikoin hyvin aistirikasta, vahvasti introspektiivistä ja runollistakin. Nautin lukemisen aikana erityisesti niistä kohdista, joissa oli huikean subliimista, kosmisissa sfääreissä kulkevaa kerrontaa. Näissä kohtauksissa Nescituksen hahmo on irti ihmisarjesta kirjaan luodun mytologian todellisuudessa. Paikoin lukukokemukseni kompuroi. Olisin kaivannut enemmän asioiden näyttämistä ja muutamin paikoin henkilöhahmojen toiminnankuvaus sekä jotkin metaforat tuntuivat latteilta. Näistä kompuroinneistani huolimatta tarina kulki eteenpäin vauhdilla.

Kirjan lukukokemus muistutti kauhulla viritettyä jännäriä, joka piti kiinni otteessaan hyvin. Tarina eteni nopeasti ja luultavasti tulin valvoneeksi liian myöhään halutessani lukea kirjan yhdeltä istumalta. Tutustuminen Nescitukseen ja hänen maailmaansa kirjaan luodun omalakisen mytologian värittämänä oli vähintäänkin kiinnostava. Koin Nescituksen tuovan esille ja kommentoivan muun muassa tietoisuutta, olemassaolon määritelmää, olemassalon rajoja ja vapaata tahtoa. Loppua kohden kertomus ja sen myötä Nescitus henkilöhahmona hajoaa kirjan sisäiseen mytologiaan ja karu ihmiskuva raukeaa inhimillisyyden tai ainakin olemassaolon puolustukseen.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

S.A. Hakkarainen: Nescitus

2018 Osuuskumma

Kansikuva: Antton Hyvärinen

191 sivua

arvostelukappale

*

Muita peruselämänmenosta irrallaan olevia blogissa

Tomi Kontio: Uumen

Piia Leino: Taivas

Laura Ruohosen Luolasto subliimina draamana

Maaginen teatteri: Sisäänpääsy ei kenelle hyvänsä – Ainoastaan hulluille (Hesse: Arosusi)

Ja bonuksena monomyytti: Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot