Heikki Kännö: Sömnö

Seuraava teksti on todellinen keskustelu kirjan sisällöstä. Keskustelu käytiin keväällä 2019 sähköpostitse, mikä oli vähän hölmöä, koska henkilöt asuvat samassa taloudessa. Toisaalta: kirjoittamalla keskustelusisällöt ovat säilyneet.

Heidi:

Satumme joskus lukemaan saman kirjan lyhyen ajan sisällä. Näin kävi viimeksi Heikki Kännön Runeberg-palkitun Sömnö:n osalta. Keskustelimme kirjasta pari viikkoa sitten ja siitä sain idean, josko kävisimme keskustelua kirjan lukemisen herättämistä ajatuksista näin ”kirjallisesti”. Vaikutti siltä, että lähestyimme kirjaa osittain eri näkökulmista, mutta ei täysin vastakohtaisesti.

Luin Sömnön loppuun pari viikkoa sitten (21.2.2019). Koin lukeneeni viihdyttävän, satiirisen ja eepoksellisen tiiliskiviromaanin miestaiteilijamyytistä ja faustmyytistä. Sömnö oli minulle myös sukukronikka, jossa useamman sukupolven osalta seurattiin joitakin eurooppalaisittain merkittäviä historiallisia jaksoja kuten Afrikan varhaista kolonisaatiota, tieteen kehitystä ja toista maailmansotaa. Ensisijaisesti kirja keskittyi mielestäni sen keskushenkilöön, eksentriseen kuvataiteilijaan ja esoteristiin Werner H. Bergeriin. Luimmeko saman kirjan?

Jonas:

Omasta lukukokemuksesta Sömnön parissa on vierähtänyt kuukauden päivät. Yksityiskohdat ehtivät haalentua mutta kokonaiskuva kirkastua.

Itselleni sukukronikan keskushenkilö Werner H. Berger jäi etäiseksi, jopa myyttiseksi hahmoksi. Tuntui siltä, että hän hautautui suvun historian alle. Keskushenkilöä lähimmäksi kirjassa itselleni tuli hänen eksentrinen isoisänsä Samuel Berger, joka tarinassa vaikuttaa olevan jonkinlainen Forrest Gump-tyyppinen hahmo, jolle asioita vain tapahtuu ja hän vain sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Häntä eteenpäin puskevana voimana olivat tarinan veijarihuijariyrittäjäkeksijähörhö Jacques-Louis Lenoir sekä Samuelin mystistäkin mystisempi vaimo ja Wernerin isoäiti Lucrèce Doré.

Sömnö on itselleni satiiri miestaiteilijamyytistä sekä ylipäätään vauraudessa kylpevästä, valkoisesta maskuliinisesta mieskuvasta, jonka antiteesi Samuel mielestäni kertomuksessa on. Miehet tarinassa kuvataan perinteisten roolien ja toimijuuden kautta ja järjestäen jokainen murtuu omaan perinteiseen maskuliinisuuteensa. Suku on varakas ja kaikki vaikuttaa kulkevan omalla painollaan kohti haluttuja tavoitteita, mutta mies toisensa jälkeen tuhoutuu ja on riekaleina. Lenoirin hahmo on näistä ehkä konkreettisin esimerkki, samoin Wernerin isä.

Jatkoa edelliseen…

Jäin pohtimaan miksi itse Werner jäi itselleni etäiseksi. En tiedä oliko se kirjailijan intentio, mutta Wernerin suvun historia ja hänen läheisensä elämäntarinat olivat itsessään niin laajoja ja tapahtumarikkaita, että hän itse oikeastaan kutistui sukunsa alle.

Miltä kirjan henkilöhahmojen suhde toisiinsa vaikutti sinusta? Entä miten kertomuksen rakenne mielestäsi palveli Wernerin tarinan kertomisessa? Oliko se johdonmukainen ja onnistunut?

Heidi:

Hyviä kysymyksiä! Werner oli minulle tosiaan keskushenkilö koko tarinassa ja häneen mielestäni huipentui Bergerin suvun edesottamukset, outoudet, pioneerihenki ja niin edelleen. Palaan myöhemmin tuohon miestaiteilijamyyttiin, johon sinäkin viittasit ja mielestäni kiinnostavasti analysoit sitä.

Minulle kirjan henkilögalleria oli laaja ja koin ilmeisesti tarvetta keskittyä vain yhteen hahmoon ja minulle se oli Werner. Kirja muistaakseni alkoi hänestä, kun elämäkertakirjuri Isak halusi kirjoittaa ”rehellisen” ja laajemman kuvan (ihailemastaan?) taiteilijasta. Ja kirja päättyi niin ikään Werneriin hänen okkultistisissa menoissa nostattaessa itseään ajan yli Dorian Grayn ja Faustin tunnelmissa soundtrackinä Richard Wagnerin Ring-tetralogia. Samuelin tarina sijoittui vahvimmin minulle kirjan alkupuoleen, joka oli mielestäni juonellisesti tai kerronnallisesti eheämpi jakso kuin Wernerin elämän kuvaus. Kenties tästä syystä Wernerin tarina paikoin minullakin hukkui sukunsa saagaan ja toisaalta oli osa sitä. Ja kyllä isoisän (Samuel) ja Wernerin tarinat limittyivät ja kohtasivat toisensa useasti eli eivät olleet täysin erilliset toisistaan ja miksi olisivat olleet. Esimerkiksi huikean hilpeässä ”länsimaista (post)modernia ja robertwilsonmaista taideoopperaa Afrikkaan” – taideprojektissa oli kaikuja Bergerin suvun menneisyydenlinkeistä Afrikkaan.

Ja huikeista sukusaagakoukeiroistaan huolimatta Sömnö avautui minulle ensisijaisesti miestaiteilijamyytin kuvauksena. Miestaiteilijamyytti teki kirjasta satiirisen, eikä pelkästään viihdyttävän vauhdikkaan sukueepoksen. Satiirisuus nousi pinnalle esimerkiksi edellä mainitsemassa oopperaproduktiossa. Valkoinen länsimainen mies vie Taidetta poikkitaiteellisen massiivisen oopperaproduktion muodossa Afrikkaan epästabiiliin maahan. Oopperan keskushenkilö on hän itse ja produktion taiteellinen kunnianhimo ja tyyli ovat hyvin länsimaisia ja länsimaisen taidekehyksensä sisällä kaiken lisäksi vielä hyvin elitistinen. Ei viihdettä massoille vaan vaativaa kamaa.

Wernerin eksentrinen elämäntapa, eristyineisyys ja esoteeriset vibat lisäsivät myös taiteilijamyyttiä. Ja vaikutti myös siltä, että naisen rooli on toimia astiana miehen fantasialle kuolemattomuudesta. Miestaiteilijan rinnalla naispuoliso helposti jää hyväksikäytettäväksi statistiksi, kun ”tositaiteilija” luo Taidetta, vaikka se olisikin erittäin arvostettua ja poikkeuksellisen (!) lahjakkuuden mahdollistamaa. Muistan kirjasta kyllä pätkän, jossa Wernerin runoilijavaimo kommentoi jotenkin sarkastisesti tai lakonisesti, että miestaiteilijoiden vaimot jäävät usein jonkinlaiseen altavastaajan rooliin taiteilijaelämäkerroissa, joten en voi ottaa krediittiä tuosta vaimon jäämisestä varjoon, kun se oli kirjaan myös kirjoitettu sisälle.

Werner kuvataan kirjassa poikkeusyksilönä, joka tekee mitä huvittaa ja hänellä on siihen asema, valta, varallisuutta ja muita resursseja. Hän vaikutti keräilevän seksuaalisia valloituksia taiteensa välineiksi ja toinen puoli hänen seksuaalista toimintaansa olivat (hyvin) nuoret ja hänelle eksoottiset naiset. Wernerin hahmo pääosin ärsytti minua ja siksi kenties otin hänen tarinaansa komediallisen tai satiirisen lukuetäisyyden tai luennan. En ole varma, onko tämä ollut kirjailijan intentio. Mutta viitteitä tästä mielestäni oli kirjan yleisessä miestaiteilijakuvauksessa ja mainitsemassani oopperaspektaakkelissa. Lisäksi kirjassa oli muutama herkullinen kohta, joka olisi toiminut erinomaisena Ingmar Bergman -elokuvan käsikirjoituksena ja hänen etäisenä elämänkertakuvauksena. Esimerkiksi yhdessä saaressa-olo-jaksossa yläluokkainen ja yhteiskunnan intellektuelli kerma ”sekoilee” ihmissuhteissaan rajatussa tilassa ja ajassa. Tuossa jaksossa juonen ja henkilöhahmojen lisäksi myös kuvakulmat (tai cinematografia) ja elokuvaleikkaus oli hyvin ingmarbergmanilainen. Itse asiassa nyt tuli mieleeni, että voisiko Wernerissä olla mukana ripauksia Ingmar Bergmania, jolla oli myös saari (Färö)? Ja kuitenkin: Werner on fiktiivinen hahmo ja sellaisena ihan omassa luokassaan eli en vetäisi heidän välilleen yhtäläisyysmerkkejä, en edes noin-merkkiä (yhtäläisyysmerkki kaariviivoilla).

Oliko kirja mielestäsi hauska? Tai mitä ajattelit sen uskonnollisesta puolesta kuten esoteriasta ja okkultismista? Tai missä kirja oli mielestäsi erityisen ansiokas? Oliko Werner mielestäni traaginen tai tragikoominen hahmo?

Jonas:

Hyviä näkökulmia.

Satiirisuus miestaiteilijamyyttiä ja laajemmin koko valkoista varakasta miesvaikuttajaa kohtaan tuli mielestäni myös elämäkerturi Isak Severinin paikoin erittäin lakonisen ja rutikuivan humoristisen asenteen ja kertojasävyn kautta, joka hänellä on ei vain Werneriä vaan koko tämän rikasta sukua kohtaan.

Kirjan esiteeristeosofismystisen puolen koin myös jossain määrin koomisena elementtinä kertomuksessa siltä osin, kun se liittyi Werneriin. Se ampui mielestäni niin yli, etten osannut suhtautua siihen kovinkaan vakavasti. Varsinkin tämä Wernerin itselääkintä sekä sielunrakennustouhu sekä Isakin suhtautuminen tähän puoleen edesauttoivat sitä, että omassa lukukokemuksessani en osannut ottaa niitä vakavasti. Sen sijaan mielenkiintoista oli, että Wernerin isoäidin kohdalla mielestäni sävy ja ilmaisu hänen kohdatessaan vanhan afrikkalaisen poppamiestietäjän sekä tämän kertomus vanhasta myytistä oli selvemmin vakavahenkistä ja minulle myös yksi onnistunein osa kirjassa.

Isak kertojaäänenä oli minulle yksi onnistunein osa kirjaa. Mitä syvemmälle Werneriä ja tämän sukusaagaa Isak meni, sitä sarkastisemmaksi sävy ja asenne muuttui. Pidin Samuelin ja Lucrècen tarinasta, joka oli mielestäni tasapainoisin osa kirjaa. Heissä kummassakin on jonkinlaista viattomuutta ja puhtautta. Kännö mielestäni varsin onnistuneesti heittää tähän keittoon hurjan määrän kulttuurisia ja taiteellisia aineksia/viittauksia mielestäni pilke silmäkulmassa tehden tarinasta viihtyisän mutta ei liian kepeää.

Vaikka kyseessä on suht’ kepeää fiktiota on kuitenkin itselleni kertomuksen viesti selvä: varakkaan valkoisen hörhömiehen valinnoista kärsivät poikkeuksetta heidän läheisensä, erityisesti naiset. Werner ei mielestäni ole traaginen eikä oikeastaan loppujen lopuksi koominenkaan hahmo, vaan itsekeskeinen, onnekas, tissutteleva kemikaalihörhö ja egotistinen mulkku, jolta Isak kerros kerrokselta pyrkii riisumaan kaiken suurmiessuuritaiteilijavisionääri-fasadin tämän ympärillä olevien läheisten ihmisten kautta. Wernerille kaikki muut ovat vain välineitä tai hyödykkeitä hänen omien ambitioidensa saavuttamiseksi. Traagisia hahmoja olivat kaikki hänen kanssaan tekemisissä olleet ihmiset, jotka toimivat jonkinlaisina peileinä kaikelle mikä Wernerissä on mätää ja alhaista.

Heidi:

Tämä on kiinnostavaa, että koit Isak Severinin hahmon kommentoimassa Werneriä ja koit hänen ”katseensa” Werneriin satiirisena tai ironisena. Minulle ei kirjan sivuilta välittynyt tämä tuntu vaan luin Isakin hahmoon sisälle sen, että hän ihaili Werneriä. Tämän vuoksi olin lukemisen jälkeen jonkinlaisessa ”närästyksen tilassa”, koska olisin niin halunnut Isakin ottavan enemmän etäisyyttä elämäkertakohteeseensa ja suhtautuvan häneen kriittisemmin. Kenties minulta lukijana meni Isakin asennesävyt ohi.

Minulle onnistunein osa kirjaa olivat Wernerin egoistisen toiminnan kuvaukset, kaikenmoiset sählingit esoteerisissä sfääreissä ja opeissa. Allekirjoitan kyllä myös sen, että kirjan alkupuoli eli Samuelin ja Lucrèsen elämien kuvaus oli ehein kerronnallisesti ja siinä mielessä hyvin onnistunut. Kenties Sömnön kiinnostavuus romaanina on myös sen laajuus, joka mahdollistaa erilaiset kerronnat ja henkilökuvat.

Lisäys 8.7.2019

Heidi:

Tästä lyhyestä ajatuksenvaihdoista on kuulunut muutama kuukausi. Tuleeko mieleesi vielä jotakin kirjasta? Minulla ei oikeastaan ole muuta lisättävää kuin se, että Sömnö on taitava kokonaisuus ja poikkeava siitä, mitä Suomessa on viime vuosina julkaistu. Kirjan paksuus ei minua huolestuttanut ja pidän siitä, että tiiliskiviä kirjoitetaan edelleen myös romaanitaiteen puolella eikä vain ns. viihteellisessä kirjallisuudessa. Usein tiiliskiviromaanit kaipaavat juuri toimivia tarinoita ja kiinnostavia henkilöhahmoja, että ne jaksaa lukea.

Jonas:

Sömnö on itselleni Mikhail Bulgakovin teoksen Saatana saapuu Moskovaan kotimainen vastine, positiivisesti. Niissä on molemmissa samanlainen henki. Molemmilla kirjailijoilla on kyky mennä pienistä detaljeista huikeisiin sfääreihin, luoda ajan- ja paikan ylittäviä tiloja sekä kuvata niin ihmisen raadollisuus kuin kauneuskin. Molemmat ovat kepeitä mutta syvempiä tasoja löytyy lukijoille, jotka niitä kaipaavat.

Itselleni, joka en ole hirveän syvällisesti perehtynyt kirjallisuuden ja taiteen historiaan, kirja tarjoaa hyvän virikkeen lähteä syventämään tietoa tällä alueella, sillä se populaarikulttuurin näkökulmasta kierrättää klassillisia aineksia hyvin muodostaen kuitenkin oman kokonaisuutensa. Ehdottomasti laittaisin äidinkielenopettajien kirjalistalle lukio-opetukseen.

*

IMG_3147

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad ja Jonas Bergenstad

Kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Heikki Kännö: Sömnö

2018 Sammakko

Ulkoasu: Riikka Majanen

550 sivua

*

Kirja kustantajalta – kiitos!

*

Lisää luettavaa blogissa:

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

Antonio Tabucchi: Unien unia

Tomi Kontio: Uumen

 

 

Mainokset

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

Tätä kirjaa, sen sisältöä on helvetin vaikea kuvailla. Tämän kirjan jättämää vaikutelmaa ja lukukokemusta on helvetin vaikea kuvailla. Yritän ja silti koen, että olen epäonnistunut jo ennen kuin olen aloittanut.

Suurenmoinen huviretki on monologi kuopan pohjalta. Mies ja koira. Yksi pilkutettu lause tai pilkutettu ajatusvirta. Kirjassa on maailmanlopun tuntu. Sotatilan tai ydinpommin (?!) jälkeinen mykistynyt hämmennys, ihmisen (ruumiin) ja ympäristön joukkotuho.

Kenties maailman aika on lopuillaan ja kenties kuopan mies on ainoa ihminen, joka ihmiskunnasta on enää jäljellä. Ei välttämättä kiiltokuvaisan kunniakas loppu ihmiskunnalle, mutta ehkä erittäin kuvaava. Kuoppansa pohjalla mies puhelee koiralleen, ainoalle uskolliselle ystävälleen. Hän jakaa ajatuksiaan, muistojaan ja kertoilee elämästään.

Mutta mikä elämä! Ihmeellistä ihmeellisempi! Hämmentävää hämmentävämpi!

Suurenmoinen huviretki on hauska, surullinen ja joiltakin osin inhottava kirja. Sen paikoin hyvin groteski kuvasto tuntuu nousevan keskiaikaisesta naurusta. Jos kirja olisi kuva, niin se esittäisi keskiaikaisia tai sen hujakoilla olevia varhaisrenessanssisia helvetin ja kiirastulen kuvauksia. Kirjan päähenkilö on reheväaatoksinen tarinankertoja, jonka silmissä-säkenöivää-huimausta aiheuttava sanojen ja sanallistettujen ajatusolioiden pyörittely on kuin sekoilu ennen valistusta, joka ryntäsi kumoon pilkkuja halaavan skolastiikan.

Suurenmoinen huviretki jätti minuun jäljen veijaritarinasta, jolla on groteski ja tummasävyinen sisältö. Tyyliltään kirja on kielen, assosiaatioiden ja intertekstuaalisuuden kaikkinainen kylläisyys. Lukiessa tulee hiki ja likainen, ylensyötetty olo. Mutta lukijaa ei jätetä uppoamaan haisevaan suohon mätävien ja lahoavien ruumiiden sekaan vaan herätetään henkiin aina uudestaan ja uudestaan kokemaan toistaan ihmeellisempiä tarinapätkiä. Paasosen kyky kuljettaa lukijaansa sivulta toiselle on kuin lukija matkustaisi vellovassa magneettikenttien hyytelössä kosmoksen huvipuistossa.

Kuopassa asuva paikoin paronivonmünchausenmainenkin hahmo on historiat ja aikakaudet ylittävä tarinankertoja ja säälimättömien ja mielikuvituksellisten kuvaelmien yksinpuhelija. Lukijaa ei kutsuta uskomaan miehen elämäntarinaa ehyeksi ja todeksi vaan merkitystä on ajatusten, kuvien, tunnelmien ja sinkoilevien ideoiden välittymisellä. Mies vaikuttaa olevan teologi Suomen Turusta ja kenties epämääräisesti määriteltynä haisee keskiajalle, mutta on kuitenkin ajaton. Uskonnollinen kuvasto puurtaa maratonmatkaa kirjan sivuilla, mutta ei jää pelkästään pimeälle keskiajalle vaan pakenee ja kuplien pursuaa käsistä intertekstuaaliseksi ja -ajalliseksi räiskeeksi. Joissakin kohdin sihisee aikalaiskommentaari vilkas pilke silmäkulmassa ja toisissa osissa otetaan reippaan kosminen etäisyys kirjan maailmaan. Esimerkki: kuoppamiehen suun puroilevien helmien joukosta puristetaan ulos kommentaari kustannusalasta oranssin limanuljaskan ja avaruusolio Belchrumin muodossa, joka on tehnyt kansantieteellisen selonteon planeettamme viimeisestä alkuasukkaasta ja hänen koirastaan. (Ja hemmetti soikoon niitä Fartrumin kaltaisia kustantajia, jotka rahakirstuun vedoten pyytävät lyhentämään käsiksiä!)

Suurenmoinen huviretki on yksi helvetin pitkä lause, joka päättyy kuoleman riemuvoittoon korvakäytäviä puhdistavassa pauhussa tai jonkinlaiseen laajennettuun dissonanssiseen loppusointuun. Tai jos ei ihan kakofoninen räiske, niin mielessäni kävi myös Sibeliuksen viidennen sinfonian lopetus. PIM! ja PAM!

*röyhtäisee rehevästi*

Tässä blogitekstissä ei ole mitään järkeä, koska olen kykenemätön kuvailemaan sitä riemua ja hämmentyneitä hymyjä aiheuttavaa lukukokemusta, mitä Markku Paasosen Suurenmoinen huviretki sai minussa aikaan. Nauroin (”repeilin”) usein kirjaa lukiessa. En muista milloin olisin viimeksi lukenut näin hervotonta tekstiä. Mutta kirja ei ole (vain) hauska tarinoidensa puolesta. Se oli minulle lukukokemuksena ensisijaisesti pakenevia pilviä halailevan kielen rikkaus ja tarinallisen syväsykkeen taidonnäyte. Ensiluokkainen esimerkki siitä, miten kirjoitetaan kirja, joka on mielikuvitukseltaan tähtitieteellisen OOOOOH! ja pulsarimaisen säkenöivä kokonaisuus. Toivon Suurenmoisen huviretken loistavan ikuisesti tai sammuvan vasta minuutti ennen paruusiaa.

*

*

Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

Jk. Mutta mistä tämä kirja kertoi? Mitkä olivat teemat? Kokekaa ja päätelkää itse. Veikkaan ihmisen ilmiömäistä kykyä selittää itsensä voittajaksi kaiken mädänneisyydenkin keskellä tai kenties kyseessä oli ihmiskunnan kuvaus? Kenties identiteetin nestemäisyys, selviytymisen unohdus tai kenties sillä ei ole tässä väliä, koska olen kykenemätön tiivistämään kirjan teemat yhdeksi virkkeeksi.

Jk. Ja soundtrackiä tekstin jälkeen: John Cage: Music for Prepared Piano ja Music for Piano (pianisti Tim Ovens). Linkit aukeavat Spotify:hin.

*

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

2019 Teos

Kannen kuva: Pieter Brueghel vanhempi: Kuoleman riemuvoitto (1562) – Jos mahdollista, niin poistakaa kannen paperikuoret ja kokekaa mitä löytyy niiden alta.

Ulkoasu: Jenni Saari

256 sivua

*

Kirja kustantajalta – kiitos arvostelukappaleesta!

*

Lisää jotain tämäntyyppistä veijaritarinaa ja sinkoilevaa kielen suoraliitävää lentoa blogissa ja pari tietokirjaa aiheesta:

Stina Saari: Änimling

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (jonka lisäksi fenomenologisia pohdintoja kirjojen lukemisesta)

Turo Kuningas: Välityö

Sari Salin: Narri kertojana – Kultaisesta aasista suomalaiseen postmodernismiin

 

 

3x uskonto: raamatuntutkimusta, uskontodialogia ja pyhiä juutalaisia kirjoituksia (Talmud)

Kolme hyvin erilaista kirjaa uskonnoista. Erilaista sen tähden, että niiden tapa lähestyä uskontoja ja uskonnollisuutta on toisistaan poikkeava. Riikka Tuorin ja Tapani Harviaisen toimittama valikoima tekstejä Talmudista on uskonnollinen kirja, joka on tieteellisesti toimitettu. Talmud on keskeinen osa juutalaista uskonnollista itseymmärrystä ja oppia. Mikko Heikan Uskonnot kohtaavat on teologin ja uskonnollisen johtajan (luterilainen emerituspiispa) puheenvuoro globaaleista kriiseistä kuten pakolaisuudesta, ilmastomuutoksesta ja sotaisista konflikteista yhdistettynä uskontodialogin ja uskontoteologian mahdollisuuksiin vähentää ennakkoluuloja ja konflikteja ihmisryhmien välillä. Martti Nissisen ja Leena Vähäkylän toimittama Kiveen hakattu? on tieteellinen artikkelikokoelma, joka esittelee nykyaikaista raamatuntutkimusta eli eksegetiikkaa näkökulmanaan kumota mielikuva siitä, että pyhät kirjoitukset kuten kristittyjen Raamattu oli muuttumaton uskonnollisten tekstien kokoelma. Raamattu on kokenut lukuisia muutoksia esimerkiksi inhimillisen toiminnan ja synty-ympäristönsä tähden.

Seuraavaksi joitakin huomioita näistä kolmesta kirjasta.

*

Uskonnot kohtaavat avautui minulle puheenvuorona globaaleista kriiseistä kuten pakolaisuudesta, etnisten ryhmien konflikteista ja ilmastonmuutoksesta ja mikä on uskonnon sekä uskonnollisten ihmisten rooli näiden kriisien lieventäjinä. Pakolaisuus on tuonut eri kulttuurien ja uskontojen edustajat yhteen, jolloin konfliktien mahdollisuus on todennäköisempää. Pakolaisuutta ei voi kuitenkaan torjua vaan se on kohdattava. Heikka peräänkuuluttaa pakolaisstatuksen muutosta ottaen huomioon myös ilmastonmuutoksen kurjistamien maa-alojen pakolaiset ja kuinka monikulturalismi toimii assimilaatiopolitiikkaa paremmin. Heikalle monikulttuurisuuspolitiikan mukaan maahanmuuttaja saa ylläpitää omaa kulttuuriaan, jolloin hän myös kotiutuu Heikan arvioin mukaan paremmin uuteen kotimaahansa. Tämä ei kuitenkaan sulje pois sitä, että maahanmuuttajan tulee noudattaa uuden kotimaansa lakeja ja kunnioittaa ihmisoikeuksia.

Heikka tuo kirjassaan esille uskontoteologian erilaiset mallit. Uskontoteologiassa on kyse siitä, että uskontoa lähestytään sen omista lähtökohdista käsin. Tämä mahdollistaa aidon kohtaamisen eri tavoin ajattelevien ja toimivien välillä, kun jokainen lähestyy toista (uskovaa) ihmistä omista lähtökohdista käsin ja tunnustaa, että toisen uskonto on (lähtökohtaisesti) erilainen omaan nähden. Uskontodialogi ei toisin sanoen tähtää uskontojen sulautumiseen vaan dialogiin. Uskontodialogisia menetelmiä Heikan mukaan voivat olla esimerkiksi opin, hengellisen elämän ja käytännön soveltaminen kohtaamisissa. Opilliset keskustelut etsivät yhteyspintoja dogmien ja etiikan aloilta. Hengellinen uskontodialogi voi olla esimerkiksi yhdessä rukoilemista yhteisistä huolenaiheista kenties kuitenkin tunnustaen, että jokaisella on oma jumala, jonka puoleen uskovat kääntyvät uskontodialogisen hartaudenharjoituksen aikana. Käytännön tasolla puolestaan haetaan yhteyttä toiseen ihmiseen, jotta konfliktit eri tavoin uskovien välillä vähentyisivät. Käytännön tasoa voi olla esimerkiksi tutustumisen toisen uskontoon, uskonnollisiin teksteihin tai tapoihin tai uskonnon ilmenemismuotoihin tuomitsematta niitä. Erilaisuuden sietäminen vähentää riitoja ja toivottavasti myös väkivaltaa toiseutta kohtaan.

Heikan kirjan vahvuus minulle oli juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin kohtaamismahdollisuuksien esittelyssä. Mitä näissä kolmessa ”Abrahamin uskonnossa” on yhteistä ja mitkä ovat niiden erot? Esimerkiksi: onko näillä kolmella uskonnolla sama jumala? Minkälaisia historiallisia esimerkkejä muslimien, kristittyjen ja juutalaisten välisistä kohtaamisista, kanssaelämisestä ja toisaalta myös konflikteista voidaan käyttää pohtiessa rauhan mahdollisuutta ja toiseuden hyväksymistä? Minkälaisia opillisia kohtaamispintoja kristityt, juutalaiset ja muslimit voivat löytää tukeutuen pyhiin teksteihin, joilla on hyvin samantahoinen alkulähde? Ja niin edelleen.

Kirjassa esitellään useita konkreettisia esimerkkejä uskontodialogista ”Abrahamin uskontojen” kohtaamismahdollisuuksista, mutta suoranaiseksi työkirjaksi uskontodialogiin kirjasta ei ole. Lisäksi olin hieman yllättynyt, että lähetystyö oli otettu kirjaan mukaan. Käsitykseni mukaan lähetystyön lähtökohtana on näkemys siitä, että lähetystyöntekijöillä on pyhäksi koettu tehtävä tehdä kaikista toisin uskovista oman uskontonsa edustajia ajatuksella, että toisen uskonto ei ole totta tai oikea suhteessa omaan jumalaan tai uskontoon. Heikka tuo esille pohtiessaan lähetystä ja dialogia esimerkiksi sen kuinka joissakin maissa on kiellettyä vaihtaa uskontoa. Tämä mielestäni on enemmän ihmisoikeuksien piiriin kuuluva asia kuin lähetystyön. Ihmisoikeuksiin kuuluu ihmisen mahdollisuus valita oma uskontonsa tai uskonnottomuus ja tästä on ulkopuolella arvoarvostelmat siitä mikä uskonto on oikeassa.

*

Martti Nissisen (Vanhan testamentin eksegetiikan professori) ja Leena Vähäkylän (Suomen Akatemian tiedottaja ja YM) toimittama tieteellinen artikkelikokoelma Kiveen hakattu? – Pyhät tekstit ja perinteet muutoksessa esittelee tänä päivänä Suomessa ja Suomen Akatemian rahoituksella tehtyä raamatuntutkimusta. Kirjan tarjoama keskeinen väite on, että Raamattuna tunnettu tekstien kokoelma on ollut alusta alkaen jatkuvan muutoksen alla. Ennen kuin Raamatun tekstit kanonisoitiin esimerkiksi kristinuskossa nykyiseen muotoonsa, yksittäisten tekstien variaatio on ollut monipuolista. Samasta tekstistä on esimerkiksi ollut useita eri käsikirjoituksia, joista vain osa on kaiken lisäksi säilynyt kopioiden kopiona. Pitkään Raamatun käännöstyötä on ohjannut keskiaikaiset käsikirjoituskopiot, mutta nykyeksegetiikka tunnustaa myös Qumranin tekstilöydosten ja Septuagintan (Vanhan testamentin kreikankielinen varhainen käännös hepreasta) roolin raamatuntutkimuksessa.

Ennen kirjapainotaitoa (1400-luvulta lähtien) tekstejä kirjoitettiin käsin erilaisille materiaaleille. Papyruskääröt edelsivät kirjamuotoisia esimerkiksi vasikannahalle kirjoitettuja kirjoituksia. Varhaiset papyrukset ovat säilyneet huonosti (poikkeuksena Qumran) verrattuna myöhempiin kirjoitusmateriaaleihin ennen kirjapainotaitoa. Tämän tekstien säilyvyysongelman lisäksi tekstit poikkeavat sisällöllisesti toisistaan. Tekstejä on kirjoitettu muistista ja niitä on kopioitu vuosisatojen ajan. Lisäksi raamatuntutkijan tulee olla tietoinen, että kirjoittaja tai kopioija on voinut tehdä kirjoitusvirheitä ja tarkoituksella muokannut tekstiä vastaamaan omaa tai oman yhteisönsä edustamaa teologiaa. Raamatun tekstien taustalla on siis lukuisia inhimillisiä tekijöitä, jolloin alkuperäisen, aidon, todellisen, autenttisen Raamatun tekstin rekonstruktioiminen eksegeettisin siis tieteellisin menetelmin ei ole mielekästä tai mahdollista.

Eksegetiikan yksi tehtävä on operoida erilaisten käsikirjoitusten kanssa ja löytää niistä yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia mm. sanamuodoissa ja teologiassa, jota käsikirjoitukset edustavat. Kirjan ensimmäinen luku on pääosin tiukkaa eksegeettistä tekstianalyysiä, joissa osoitetaan kuinka muutaman sananvaihdos eri käsikirjoituksissa voi tuoda merkittävästi erilaisen sävyn vaikkapa Paavalin kirjeisiin.

Kirjan toinen luku käsittelee Qumran-löytöjä hälventäen danbrownimaisia visioita eriskummallisesta salaseurasta Qumranissa. Tätä tiede tekee parhaimmillaan. Kirjan kolmas osa oli minulle kiinnostavin. Siinä oli päästy irti jaekohtaisista tekstianalyysistä ja laajennettu artikkelien sisältöjä Raamatun ja sen synty- ja lähikulttuurien tutkimukseen arkeologian näkökulmiin. Kirjan minulle kiinnostavin luku löytyi heti kolmannen osan alusta, jossa joukko tutkijoita esitteli muinaisen Lähi-idän kulttuureja. Artikkelin fokuksessa on esitellä useita arkeologisia lähteitä kuten piirtokiirjoituksia ja kivireliefejä ja kuinka niiden avulla voi rekonstruoida historiaa ja tieteellisesti kommunikoida sen kanssa.

Kiveen hakattu? on monipuolinen esitys nykyeksegetiikan tutkimuskysymyksistä ja tutkimuskohteista. Kirja on melko yleistajuinen erityisesti loppua kohden, jossa tieteenalan erikoissanasto aukeaa sellaisellekin lukijalle, joka ei ole eksegeetti. Silti ajattelisin, että lukijalla kannattaa olla jonkinlainen perustuntemus Raamatusta ja juutalaisuuden sekä kristinuskon varhaishistoriasta, jotta kirjasta saa riittävästi irti informaatiota. Toisin sanoen ihan pelkäksi johdantoteokseksi maallikolle kirjasta ei ole, mutta sille voi antaa mahdollisuuden syventää perustietämystä Raamatusta ja toivottavasti lisätä ymmärrystä siitä, että Raamattu on ollut ja on edelleen jatkuvassa muutoksen tilassa. Se ei ole monokulttuurinen monoliitti vaan vuosisatojen ajan muovautunut tekstikokoelma, jota on tehty inhimillisin käsin ja ajatusmaailmoin.

*

Talmudilla on merkittävä asema juutalaisessa perinteessä. Sen tekstit ovat syntyneet tarpeeseen etsiä Jumalan tahtoa ja vastata siihen. Talmud on hyvin laaja kokoelma erilajisia tekstejä, joissa juutalaiset oppineet eli rabbit etsivät keskustellen ja väitellen vastauksia Jumalan tahdon yksityiskohtaiseen ymmärtämiseen ja kuinka soveltaa heprealaisessa Raamatussa (kristittyjen Vanha testamentti) olevia tekstejä käytäntöön.

Riikka Tuorin ja Tapani Harviasen toimittama ja suomentama Pyhiä juutalaisia kirjoituksia on valikoima tekstikatkelmia Talmudista. Tämä kirja on ensimmäinen kunnollinen ja tieteellisesti toimitettu talmudtekstikokoelma suomeksi ja sen tähden merkittävä kulttuuriteko mielestäni. Kirja jakaantuu useampaan osaan. Alussa on rabbi Simon Livsoninin (Suomen ylirabbiini) tervehdys, josta siirrytään kattavaan Mišnan ja Talmudin historiallisen taustan esittelyyn. Tämän jälkeen valikoidut Talmudin tekstit on jaettu temaattisiin lukuihin, joissa käsitellään esimerkiksi lakia, etiikkaa, avioliittoa ja perhettä, kuoleman jälkeistä elämää ja juutalaisen historian avainhetkiä. Lukujen sarjan aloittaa Mišnan neljä traktaattia ja päättää Talmudin nk. Unikirja.

Talmudin historiaa tai syntyhistoriaa ja asemaa juutalaisuudessa esittelevä johdantoluku on kiitettävän selkeä esitys. En halua sitä referoida tässä laajalti, mutta haluan kertoa, että se antaa syventyneen kuvan siitä kuinka suullinen ja kirjallinen perinne juutalaisuudessa kommunikoivat keskenään ja kuinka juutalaisten diasporallinen asema ensimmäisinä vuosisatoina ennen ja etenkin jälkeen ajanlaskun alun ovat vaikuttaneet siihen, että Talmudin kaltainen tekstikokoelma on syntynyt pääosin Palestiinassa ja Babyloniassa (tai kenties tarkemmin Persiassa).

Talmudin syntyyn johdannosta saamani mielikuvan mukaan on vaikuttanut juutalaisten historia, jossa keskeiset vaikuttimet ovat olleet Jerusalemin temppelin tuhoutuminen kahteen otteeseen. Ensimmäisen kerran noin 500 eaa babylonian kuningas Nebukadnessar II:n joukkojen toimesta (josta alkoi myös pakkosiirtolaisuuden aika) ja toisen kerran roomalaisen vallan alla vuonna 70, jota seurasi vielä epäonnistunut kapina, jonka seurauksena juutalaiset karkotettiin Jerusalemista. Temppeliin keskittyvä juutalaisuus joutui etsimään vaihtoehtoisia keinoja elää juutalaisina ja näin alkoi kehittyä voimakkaammin synagogiin keskittyvä rabbiininen juutalaisuus. Uskonnollinen auktoriteetti siirtyi temppelin uhraamiseen vihityiltä papeilta synagogayhteisöissä opetusta antaville rabbeille.

Talmudin syntyhistorian ja johdantoon sopivan väljän sisällönesittelyn lisäksi kirjan alkuluvussa tuodaan esille myös minkälainen vastaanotto Talmudilla on ollut esimerkiksi kristittyjen keskuudessa keskiajalta lähtien ja mikä on Talmudin asema nykypäivän juutalaisuudessa maailmalla ja Suomessa. Talmud on hyvin rikas kokoelma eri lajityypin tekstejä eri ajoilta. Johdantotekstissä tuodaan esille, kuinka Talmudista on historian saatossa nostettu joitakin hyvin kielteisiä kantoja tai näkökulmia ei-juutalaisista ja näitä yksittäisiä kontekstistaan irrotettuja tekstikatkelmia on käytetty juutalaisia vastaan eri aikoina: ”Tyypillistä on irrottaa jokin Talmudin lause asiayhteydestään ja väittää sen olevan koko totuus juutalaisuudesta ja juutalaisista tai esittää koko Talmud tyhjänpäiväisenä hiustenhalkomisena.” (s. 32). Johdantoluvussa Talmudin arvellaan olevan vaikea ja monitulkintainen teksti lukea, joten se on voinut herättää ja herättää edelleen epäluuloja ja mutkat suoriksi -periaattella tehtyjä vääriä tulkintoja.

Nykypäivän Talmudin käytöstä juutalaisten keskuudessa johdannossa muun muassa kerrotaan, että 2010 -luvulla sen lukeminen on kokenut eräänlaisen renessanssin. Rabbi Meir Shapiro kehitti 1920-luvulla ”sivu päivässä” -harrastuksen, joka yhdistää tänäpäivänä laajakirjoisesti juutalaisia internetin välityksellä. Luku-urakka on pitkäkestoinen. Jos Talmudin haluaa lukea tällä menetelmällä alusta loppuun, menee siihen seitsemän ja puoli vuotta, mutta loppuun päässeet voivat osallistua maailmanlaajuisiin juhliin lukuonnistumisensa johdosta. Nykypäivää on myös naisten mahdollisuus lukea ja opiskella Talmudia, joka on perinteisesti mielletty vain miehille. Talmudin teksteissä tämä tulee esille kieltoina, mutta tänä päivänä melkein jokaisessa juutalaisuuden suuntauksessa on myös naisia rabbeina.

Loppuun lainaus Talmudista. Kyseisessä katkelmassa kolme pakanaa menevät hakemaan neuvoja Šammailta ja Hillelilta. He edustavat kahta varhaista koulukuntaa. Lainauksessa esiintyy kaksi ensimmäistä käännynnäistä.

” Rabbimme ovat opettaneet:

Kerran eräs pakana meni Šammain luokse ja kysyi: ”Kuinka monta Tooraa teillä on?”. Šammai vastasi: ”Tooria on kaksi. Toinen on kirjallinen ja toinen suullinen.”

Pakana sanoi: ”Kirjallisen Tooran suhteen uskon sinua, mutta suulliseen Tooraan en usko. Saat luvan käännyttää minut juutalaisuuteen, mutta vain jos opetat minulle pelkästään kirjallista Tooraa!”

Šammai suuttui ja ajoi hänet nuhdellen luotaan pois. 

Pakana meni Hillelin luokse, ja tämä lupasi käännyttää hänet. 

Ensimmäisenä päivänä Hillel opetti aakkosia: ”Alef, bet, gimel, dalet.” Seuraavana päivänä Hillel opetti kirjaimet toisin päin. 

Mies huomautti: ”Eilen sinä opetit ne toisin päin!”

Hillel vastasi: ”Jos luotat minuun opetellessasi aakkosia, luota minuun myös silloin, kun opetan suullista Tooraa!”

Toisen kerran eräs pakana meni Šammain luo ja sanoi: ”Saat luvan käännyttää minut juutalaisuuteen sillä ehdolla, että opetat minulle koko Tooran samaan aikaan kun seison yhdellä jalalla.”

Šammai hääti hänet luotaan heristämällä kädessään olevaa mittakeppiä. 

Pakana meni Hillelin luokse, ja tämä käännytti hänet juutalaisuuteen. 

Hillel sanoi hänelle: ”Älä tee lähimmäisellesi sitä, mikä on sinulle vastenmielistä. Siinä on koko Toora. Kaikki muu on kommentaaria. Mene ja opiskele!””

*

3D66CD2C-8305-41DC-87B5-085E7BFA2858858EAB98-080E-4325-8475-1F7B1432EB8B36332F86-7E2E-409A-9D28-233F677F495C

*

Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Kirjojen tiedot:

Riikka Tuori ja Tapani Harviainen (toimittajia ja suomentajia): Pyhiä juutalaisia kirjoituksia – Valikoituja tekstejä Talmudista

2018 Gaudeamus

Kannen kuvat: Julistaja Dura Europoksen synagogan seinämaalauksessa (v. 244),Tooranlukutikku (jad) (puu ja hopea, Saksa, n. 1800) ja Talmudin katkelma. Tooranlukutikun valokuva: Cooper Hewitt (Smithsonian Design Museum, muut kuvat: Wikimedia Commons.

Kannen suunnittelu: Jukka Aalto

505 sivua

kirja kustantajalta

*

Mikko Heikka: Uskonnot kohtaavat – Mahdollisuus parempaan maailmaan?

2018 Gaudeamus

Kansi: Miika Immonen

302 sivua

kirja kustantajalta

*

Martti Nissinen ja Leena Vähäkylä (toimittaneet): Kiveen hakattu? – Pyhät tekstit ja perinteet muutoksessa

2018 Gaudeamus, teos julkaistu yhteistyössä Suomen Akatemian kanssa

Kansi: Maria Manner

199 sivua

kirja kustantajalta

*

Lisää tietokirjallisuutta blogissa

Tacitus: Germania

Jarno Hietalahti: Huumorin ja naurun filosofia

Kun aika loppuu – Kuolema historiassa