Veera Antsalo: Imago

Veera Antsalon Imago oli minulle kirkasta lukuonnea. Se avautui minulle runoutena, joka antaa tilaa oivaltaa, vaatii minulta kyseenalaistamaan lukutapojani ja mikä parasta tämän runokokoelman lukukokemuksessa: ymmärtämään jotakin sen tyyppistä abstraktia toimintaa, olemassaoloa, mitä en kykene sanoittamaan. On paljon abstrakteja (käsitteellisiä?) asioita, joita sanoitamme päivittäin ja niihin latautuneet merkitykset ovat kulttuurisia ja henkilökohtaisia, mutta entä jos kohtaakin jotain sellaista, jolle ei ole löydä sanaa? Imagon tekstin avulla sain mahdollisuuden tähän. Tämä oli henkilökohtainen lukukokemukseni. Imago antoi minulle toisin sanoen vaihtoehtoja ”ajatella” tai oikeastaan kuljettaa ajatuksia pois totutuista radoista. En tarkoita tällä sitä, että sain uuden näkökulman johonkin asiaan, vaikkapa naiseuteen, joka tuntui yhdeltä vahvalta teemalta Imagossa, vaan sain välineitä tai keinoja ajatella. Tätä runouden lukeminen minulle joskus tekee ja se minut leijumaan (kuin Chopinin Pianosonaatti nro 2 b-mollissa op. 35 kolmannen osan Marche funèbren kauniin keinuva keskiosa, jossa ei enää marssita synkän rauhallisesti).

Imagossa on kolme henkilöhahmoa: ”Tyttö”, Filmitähti ja Kuningatar!. Kuningatar on saanut yhden luvun runoteoksen keskiosassa, jossa esitellään hänen kudottua maailmaansa ja sitä ympäröivät ”tytön” ja filmitähden maailmat. Kolmen naisen maailmat limittyvät toisiinsa ja pursuilevat yli rajojen kohdaten toisensa. Kaikkia tuntuu yhdistävän jokin uhka, johon ihminen ei voi yhtään mitään: jonkinlainen tektoninen uhka sekä aurinko ja aika – näin siis jos haluaa lukea kirjaimellisesti. Näille uhille voi ajatella ja kuvitella metaforisempia merkityksiä, mikä ei mielestäni sulje pois niiden kirjaimellista merkitystä. En pidä ulossulkevasta vastakkainasettelusta, joko-tai, ”puolesta tai vastaan” on ihan helvetin tylsää. 

*

”Tytön” maailma tai todellisuus oli ensimmäisellä lukukerralla kaikkein hankalin tavoittaa, vaikka nautin senkin lukemisesta paljon. Joissakin vaiheissa ajattelin, että voisiko ”tyttö” olla hyönteinen ja pohdin, että siitäkö vierauden tuntu. ”Tytön” todellisuudessa oli kumma sukutalo, jonka Hitchcockin linnut joskus valtaavat ikävästi. Aloitusluvussa oli myös jokin aavemainen tuntu läsnä, mikä kantoi runoteoksen läpi onnistuneella tavalla. Välillä koin lukevani runoja unien maailmasta, välillä satujen (ei leppoisia lapsille tarkoitettuja), välillä painajaisten maailmasta ja välillä jonkin surrealistisen alitajunnan. Runot tuntuivat unikuvilta, joissa reaalimaailman logiikka ei päde. Epävarmuus siitä, että fysiikan lait, kausaalisuus, aistikokemukset ja sen sellaiset toimivat tai etenkin että ne lakkaisivat toimimasta voi olla pelottavaa, liiaksi irtaannuttavaa. Silloin leijutaan tyhjän päällä kuin painovoimattomassa tilassa.

”Tämä on pieni ja kulmikas tarina unesta, jossa asiat olivat sisäkkäin: tavalliseen ja epätavalliseen tapaan. Niin kuin ne tällä usein ovat. Ja pyörivät, mutta eivät sillä tavalla, mikä ihmisen silmään tavallisesti näyttää pyörimiseltä. Yksinkertaista & monimutkaista. Siis tämä jokin järjestelmä, jonka sisällä on käännös, se pieni keriytyvä uni, jossa portaat johtavat ylös tai alas.” (…) (s.16)

(…) ”Hänen jalkansa olivat melkein maassa, hänen jalkansa olivat melkein ilmassa, kun hänen toinen kenkänsä tippui jonnekin, siinä kohdassa, / mikä oli kuvailun / ulkopuolella. / Eikä siihen ikinä oikein totu. / Kai hän seisoi niin lähellä pistettä, jossa painovoima yllättäen hupenee ja fyysinen maailma antaa myöten ja jossa kengät leijailevat pois, jonnekin, missä suunta hajoaa, / eikä kukaan ollut varoittanut häntä. / Eikä hän ikinä oikein tottunut siihen. / Pisteeseen mihin tuli. ” (s. 16-17)

Imagon alusta alkaen, ”tytön” luvusta alkaen lukijalle voi ajatella annettavan lukuvinkkejä lukuohjeita, esitellään joitakin teemoja ja sanoihin kytkettyjä motiiveja, jotka nousevat keskiöön Imagon myöhemmissä osissa. On kuvaamisen mahdottomuutta (kuvailun ulkopuolella oleminen), enigmaattisia kulmia (joiden toisella puolella uusi maisema/näky, jota ei välttämättä ole voinut ennakoida?), peilien täyttämiä tiloja, joissa yksi on monta ja samanaikaisesti ääretön (”kaikki vain jatkuu kaikkiin suuntiin”) ja sisäkkäisyyttä (ajattelin lasisia laatikoita tai sitten lasiseinättömiäkin laatikoita). Ja jos tämä ei aiheuta vielä riittävää, joidenkin runoteosten kokemiselle tärkeää henkisistä vertigoa, niin suosittelen tutustumaan kirjan lopussa runoilijan käyttämiin lähdeteoksiin ja vaikutteisiin. Joukossa on mm. G. Basilen Pentamerone (1600-luvulta, jotka veljekset Grimm romantisoi myöhemmin), Ovidiuksen Metamorfoosit, Alfred Hitchcockin naiset, astronomi Williamina Flemingin työpäiväkirja vuodelta 1900 ja espanjalaissyntyinen surrealistisen ja metafyysisen taiteen taitaja Remedios Varo. Taustajoukoissa ja kanssakulkijoina on siis monia myyttien, satujen, fantasioiden naisia ja todellisia naisia, jotka toimivat perinteisesti miehisellä alalla. Lukukokemus tuntui välillä myös siltä, kuin olisin Liisa (vrt. Liisan seikkailut ihmemaassa ja sen jatko-osa Liisan seikkailut peilimaailmassa). 

*

Filmitähden maailma ”Tytön” jälkeen tuntui selkeältä ja löysin itseni hihittelemässä jonkinlaiselle romanttiselle tallipoika -kuvastolle, joka nousi mielleyhtymäksi Filmitähden villan puutarhurista, jota Filmitähti välillä tarkkailee (katselee? siis haluaa?) ja joka ei kuitenkaan koskaan päädy olemaan ilman paitaa (Voi niitä flanellien kerroksia!). Modernin viihdeteollisuuden aristokratiaan kuuluva taviksen elämästä erillinen upea kaunis nainen ja hänen tallipoikansa eivät koskaan kohtaa todellisessa maailmassa. Ah!

Hyväntahtoisesta hihittelystä päästyäni Filmitähden hahmo pysäytti minut pohtimaan kirjan otsikkoa. Imago? Mikä on imago? Julkinen annettu ja-tai sisältä päin rakennettu kuva jostakin? Filmitähden elämä tuntui jotenkin keinotekoiselta tai ne kuvat, jotka hänestä näytettiin tuntuivat ulkopintaisilta. Filmitähdestä annettiin Instagram-filteröityjä (fileoituja) kuvia päähenkilöönsä sekä muita hänestä itsestään ulkopuolisia näkökulmia. Filmitähti tuntui olevan pelkkää imagoa toisensa perään. Yhdessä näistä keskiössä ovat kengät:

(…) ”Hänen kohtauksiaan kuvattiin: / 25 uutta ottoa: / Hänen kenkänsä joutuivat: kiipeämään / ne joutuivat putoamaan: pakenemaan: kiipeämään / ne joutuivat: kuvan ulkopuolelle: silmäpakoon: kraateriin / ja mustaan heinäkasaan: kraateriin / vielä x kertaa: 

Ei sitä paremmin voi kuvailla, sillä /  kengät olivat heinää ja lasia, paperia ja tulta. / Ja paria muuta ainetta. / Kengät olivat jotain jotain jotain alkuainetta – / ainetta joka oli vaarassa / tuhoutua / niin kuin maailma / ja sen kaikkeus / joka syntyy joka ikinen ikinen päivä uudelleen. 

Eikä kukaan ollut varoittanut häntä. / Ei kukaan ollut varoittanut häntä. / Yhtään mistään.” (…) (s. 50)

*

Kuningattaren (Kuningatar!) maailma avautui minulle jonkinlaisena painajaismaisena satujen tilana. Sillä oli saduille tyypillinen aloitus, jossa kerronnan keinoin irtaannutaan historiallisesta ajasta (olipa kerran -aloitus lienee tyypillisin, mutta sitä ei tässä käytetty, mutta sama oli tuntu). Lisäksi kuningattaren valtakunta oli aika kummallinen paikka, mutta ei todellakaan mikään onnen tyyssija vaan kuten saduille tyypillistä: jokin on pielessä (ja sille tulisi jonkun sankarin tehdä jotakin). Kummallisen valtakunnasta teki sen olomuoto: se on kudottu ja sitä uhkaavat koiperhoset. Toistan: kudottu maailma, jossa on kaikkia syöviä koiperhosia. Ne syövät kaiken pulveriksi, minkä voi omistaa aurinkoa myöten, mutta minkälainen aurinko se onkaan:

”Kas, Aurinko nousi. / Aurinko, jonka absoluuttinen kirkkaus on 4,8 magnitudia, ja jonka tiedetään olevan kirkkaampi kuin 85 % Linnunradan tähdistä, ja joka näkyisi paljain silmin 50 valovuoden etäisyydelle, jos paljaita silmiä olisi siellä valoa katsomassa. Aurinko, jonka säde on 695 500 km ja ytimen paine 225 miljardia ilmakehään, nousi 

nonchalantisti, barokkisen ylenpalttisesti ja rennosti, niin kuin sen tapana oli siinä Valtakunnassa. Oli tuhat tapaa kertoa, miten Aurinko alkoi. 

Palatsi oli luisumassa jyrkänteeltä, niin kuin sen tapana oli. Niin kuin se oli aina tehnyt. / Lehtien peittämät oksat olivat niin sotkussa, että Auringon oli mahdoton eritellä niitä, mutta se oli aivan luonnollista. Palatsin harmaa hyberbolinen jännite oli aivan sotkussa. Mutta se oli aivan luonnollista. Tuhat muutakin asiaa oli vinossa ja roikkumassa jostain. Ainakin yhdeksänsataa asiaa oli muuttumassa pulveriksi. Yhdeksänsataayksi asiaa oli hajoamassa. ” (…) (s.75)

(…) ”Tähdet olivat suistumassa taivaalta, palvelustytöt tiesivät sen. Palvelustytöt, jotka olivat kalkyloinneet tähtien radat ja keksineet tietokoneen. Ja monet rattaat. Palvelustyöt, jotka olivat koodanneet. Ja löytäneet hevosenpääsumun. Aurinko oli suistumassa – aivan nonchalantisti ja barokkisen rennosti – taivaalta – 

Ja se päivä oli aivan luonnollinen päivä. Valtakunnassa, joka oli reunoiltaan pulveria. Galaksissa, jonka reunat olivat repaleiset ja sekaantuneet toisiin galekseihin. ” (…) (s. 77)

*

Kudotusta puraisu puraisulta pölyksi muuttuvasta satujen valtakunnasta siirrytään takaisin ”tytön” todellisuuteen. Enää ei leijuta alun painovoimattomassa tilassa siis abstrakteissa kokemuksissa vaan painetaan töitä. Luvussa ihmetellään painovoimaa ja muistutetaan luonnon todellisesta luonteesta. Tästä muistutuksesta tulin ajatelleeksi, että luonto voi näyttäytyä väkivaltaiselta ja yllätykselliseltä, jos siihen suhtautuu objektina eikä subjektina. Toisin sanoen, jos ajattelee, että luonto on vain kaunis katsoa (ja hyödyn lähde, mielihyvä ja hyöty, luonnon välinearvoisuus), niin onhan se ikävää, kun se nousee vastaan tai kapinoi. En ajattele, että luonto kapinoisi. Miksi sitä kiinnostaisi, mitä ihminen on ja ajattelee?

Imagon lopussa palataan myös Filmitähden luokse. Runoteoksen ensimmäisen osan tavoin sen viimeisessä luvussa on niin ikään läsnä useat runoteoksen teemat, motiivit ja sen sellaiset, mutta sekottuneina tai sekaisin menneinä. Runoteos päättyy runoon, joka on otsikoitu: Kuva murtuu yhä uudestaan. Läsnä on huoli ajasta, huoli auringosta. Läsnä on tuntu paniikin luomasta kaaoksesta. Läsnä on pelko siitä, että on olemassa vaara  juosta ympyrää.

*

Veera Antsalon tekstiaines on visuaalisesti riehaantunutta. Se sisältää säkeistöihin kiinnittyvää perinteistä runoutta, mutta joukossa on yliviivauksia, fonttien vaihdoksia, sanoja irrallaan säkeistä (riveistä), runoja peilikuvina, runoja ylös-alaisin (koska miten muuten hämähäkki toisi asiansa esille?) ja runoja kuvien muotoon asetettuina. Tämä voi tehdä lukukokemuksesta levottoman, mutta toisaalta myös hyvin luonnollisen Imagon kohdalla. Tyyni laatikkomainen sanamarssi tai klassinen säepudottelu eivät tunnu sopivan runoteoksen maailmaan tai maailmoihin. Nyt tekstimassa on pinnaltaan elävä ja teki runoteoksesta kiinnostavan lähestyä. Pinnalla tarkoitan runoihin valittuja/valikoituneita sanoja ja sanajoukkoja (sisältöä ovat puolestaan sanojen luomat merkitykset ja kuvat).  Runojen kuvat puolestaan olivat eläviä, jatkuvassa liikkeessä (pakenee yhtä merkitystä) ja harvoin pysäytyskuvia johonkin tiettyyn hetkeen. Tuntui, että taustalla/ympärillä aina tapahtuisi jotakin. Tämä tekee Imagosta runoteoksen, joka kestää useamman lukukerran, koska se antaa aina jotakin uutta.

Mistä Imago kertoi? Parin lukukerran jälkeen ajattelen, että runoteos kertoo kaiken epävarmuudesta ja naisista, jotka kykenevät näkemään enemmän kuin valmiiksi annetun maailman, valitettavasti myös sillä kalliilla hinnalla, että näkee uhkia, myös niitä, joille ihminen ei voi mitään. Runoteos purki myös mielikuvia (imago). ”Kaikki” ei ole sitä, miltä se näyttää.  On monia kokemisen, näkemisen ja ajattelun tapoja (kulmia, peilejä jne.). Lukemisen jälkeen tulin pohtineeksi myös kieltä. Toisaalta se on hyvin onneton väline kuvamaan abstrakteja asioita, olioita, kokemuksia, tunteita ja kuinka toisaalta jotkin runoilijat onnistuvat kuvaamaan juuri kielen keinoin abstrakteja asioita, olioita jne… erinomaisesti. Kiitos, Veera Antsalo Imagosta!

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Veera Antsalo: Imago

2018 Teos

104 sivua

Graafinen suunnittelu: Jenni Saari

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa:

Helena Sinervo: Merveli

Tuija Välipakka: Uutisia!

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Runoreaktiot

Mainokset

Eugene O’Neill: Traania, Vaaravyöhykkeessä ja Ristin paikka – Kolme yksinäytöksistä näytelmää

Luin jokin aika sitten kolme suhteellisen satunnaisesti kirjaston näytelmähyllystä valitsemaani kirjaa. Eugene O’Neill (1888-1956) on ollut pidemmän aikaa yksi minua kiinnostaneista näytelmäkirjailijoista ja halusin lukea häneltä jotakin itselleni aiemmin lukematonta. Olen lukenut häneltä aikaisemmin esimerkiksi pariin otteeseen näytelmän Pitkän päivän matka yöhön ja pitänyt siitä hyvin paljon. Näytelmässä ollaan yhden perheen maaseututalossa vuorokauden ajan, jonka aikana käsitellään erilaisia pinnan alla usein pitkään kyteneitä konflikteja ja sitten feidataan pois jättäen katsoja tai lukija pohtimaan mitä sitä tuli kokeneeksi. Ratkesivatko konfliktit? Pitkän päivän matka yöhön on Eugene O’Neillin ”mammuttiteos”, joka julkaistiin 1941 ja ensiesitettiin kirjailijan kuoleman jälkeen siis postuumisti 1956. Koin näytelmän alkuvuodesta Lontoossa ja esitys oli kenties vaikuttavimpia teatterikokemuksiani ikinä.

Pitkän päivän matka yöhön (PPMY) on Eugene O’Neillin myöhäisempää tuotantoa. Hän on kirjoittanut kirjallisen uransa alkuvaiheilla useamman yksinäytöksisen näytelmän, joissa on samantyyppisiä aiheita kuin PPMY:ssä: ihmisten välisten konfliktien alkuja, pitkäkestoista kohtaamattomuutta (jota puretaan näytelmässä), perhekriisejä ja joissa on jokin määrittelemätön painostavuuden ilmapiiri, pinnan alla kytee. Näytelmien sisäinen aikajana on lyhyt, mutta niihin latautunut ihmisten henkinen kuona on pitkältä ajalta kasautunutta.

Seuraavaksi joitakin huomioita näistä kolmesta näytelmästä.

Ristin paikka (Where the Cross Is made, 1918) sijoittuu merikapteeni Isaiah Bartlettin kotiin, joka muistuttaa kapteenin kajuuttaa interiööriltään. Kapteenilla on kaksi aikuista tai aikuisuuden kynnyksellä olevaa lasta: Nat ja Sue. Lasten äiti on menehtynyt samoihin aikoihin, kun kapteenilla olisi ollut mahdollisuus palata vanhalle haaksirikkopaikalle ja aarteen luokse, jonka hän miehistöineen löysi, mutta hautasi myöhempää hakumatkaa ajatellen. Näytelmän alussa Nat on kutsunut paikalle mielisairaalan lääkärin, jotta tämä veisi pakkomielteisen ja harhaisen kapteeni-isän mielisairaalaan. Perheen patriarkka on tuhlannut omaisuuden ja mielenterveytensä aarteen takia. Aarre on hänelle pakkomielle, joka on ajanut perheen vararikkoon ja sosiaaliseen marginaaliin. Näytelmä etenee nopeasti ja kuvaa jonkinlaisen ”kirotun aarteen” tarinan yhden perheen tragediana. Näytelmän tunnelma tihenee ja muuttuu aavemaisemmaksi loppua kohden, kun kapteeni ja tämän poika Nat näkevät satamaan tulevan laivan, jonka kapteeni on aikoinaan kalliilla rahalla varustanut aarretta hakemaan.

Traania (Ile, 1918) kertoo Ristin paikan tavoin pakkomielteestä ja kuinka pakkomielle voi tuhota ihmissuhteita. Traaniassa ollaan pohjoisilla merillä jonkinlaisella valaanpyyntialuksella. Kapteeni Keeney on menestynyt valaanrasvan toimittaja, mutta tällä kertaa onni ei suosi, sillä jäät eivät tunnu murtuvan auki Keeneyn alukselle. Aluksen miehistö haluaa palata takaisin kotisatamaan työsopimuksen ollessa jo päättynyt, mutta kapteeni ei tähän suostu. Ilmassa on kapinan tuntua. Laivalle mukaan on lähtenyt kapteeni Keeneyn vaimo Annie, joka on merillä onneton. Hän on halunnut kokea miehensä maailman merillä, mutta se ei vastaa sitä mielikuvaa, mikä hänellä oli merimatkustuksesta. Kaksi vuotta merellä pohjoisessa kylmässä ja yksitoikkoisissa maisemissa vaikuttaa kapteenin vaimon mielenterveyteen ja saa hänet anelemaan paluuta takaisin kotiin.

Vaaravyöhykkeessä (In the Zone, 1917) on osa yksinäytöksisten näytelmien kokonaisuutta The Moon of the Caribbees – and Six Other Plays of the Sea (1919). Näytelmä on aikoinaan sovitettu niin televisioon kuin osaksi elokuvaa The Long Voyage Home (1940, ohj. John Ford). Vaaravyöhykkeessä sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan brittiläiselle lastialukselle, joka kuljettaa muun muassa räjähteitä. Näytelmän alussa laiva on saapumassa sota-alueelle, joka aiheuttaa hermostuneisuutta aluksen miehistössä. Näytelmä sijoittuu yhteen hyttiin, jossa joukko miehiä epäilee joukossaan olevan saksalainen vakooja, joka kuljettaa mukanaan pommia räjäyttääkseen aluksen. Seuraa vainoharhaisuutta, aggressioita ja äärimmäistä hermoilua pommista ja vihollisalusten mahdollisista torpedoista. Tilanne hytissä eskaloituu sivistymättömäksi välienselvittelyksi ja raukenee suhteellisen sydäntäsärkevään lopputulemaan.

*

Näytelmät olivat nopealukuisia ja silti niiden tunnelma jäi elämään pidemmäksi aikaa. Ja vaikka 1900 – luvun alun merialusten ja merillä matkustavien miesten maailma on itselleni vieras, niin sain kuitenkin kiinni tämän maailman takana olevista inhimillisistä tunteista kuten O’Neill on ne esittänyt. Näytelmät kuvasivat minulle pakkomielteitä, pettymysten tuoman häpeän piilottamisyrityksiä ja menetysten hyväksymisen vaikeutta tai ylitsepääsemättömyyttä. Kukaan ei halua olla häviäjän puolella. Osalla henkilöhahmoista oli taustalla rakkauden menetys. Nainen oli joko kuollut tai kadonnut teille tietämättömille kenties paeten miestä syystä tai toisesta. Tämä kokemus aiheutti henkilöhahmoille surua, joka tuli piilottaa niin hyvin kuin mahdollista tai sitten tuosta menetyksestä mieli oli sairastunut niin, että suru ulkoistetaan jonkinlaiseen pakkomielteeseen jopa siinä määrin, että pakkomielteen kohde ei ole todellinen.

Näytelmät sijoittuvat merelle tai sen tuntumaan. Pohdin: mikä siinä meressä on, kun se kiehtoo, sinne kaivataan, sen äärelle kaivataan, siitä halutaan elää, sille halutaan elää, mutta se ei kuitenkaan ole luotettava kumppani? Milloin kyse on vain mereen liittyvästä mielikuvasta ja milloin todellisuudesta? Tästä tulikin mieleeni eräs viime vuosina julkaistu lyyristen esseiden helmi, jonka aiheena on meri: Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri. Tässä kokoelmassa on meren romantisointi kaukana. Ja en ole ihan varma, kuinka paljon O’Neillin näytelmissä merta romantisoidaan. Päinvastoin. Lukemissani näytelmissä meri on arvaamaton huijari, äkkiväärä tuhovoima ja tila, joka riisuu ihmisestä ulos saalistajan, joka janoaa alfauroksen asemaa tai omaa etua. Meri ei tee sankareita vaan kutistaa ihmisen inhimilliseksi. Meri voi viedä sinulta (kaiken) sen, jota rakastat. Toistan: mikä siinä meressä on, kun kiehtoo, sinne kaivataan, sen äärelle kaivataan, siitä halutaan elää, sille halutaan elää, mutta se ei kuitenkaan ole luotettava kumppani?

Jos haluatte kokea valtameren, niin suosittelen John Luther Adamsin sinfoniaorkesterille säveltämää teosta Become Ocean (2013). Linkki aukeaa You Tubeen teoksen sivulle.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Eugene O’Neillin kolme suhteellisen randomisti kirjaston hyllyltä luettavaksi valitsemaani yksinäytöksistä näytelmää

Ristin paikka (Where the Cross is Made, 1918)

Traania (Ile, 1917)

Vaaravyöhykkeessä (In the Zone, 1917)

Suomennos: Aune Brotherus

1937/1948 WSOY

42 plus 36 plus 41 sivua lainattu kirjastosta

*

Lisää näytelmiä blogissa:

Michael Baran: Aamu – Preludi c-molli op. 10

Sofokles: Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra

Walentin Chorell: Ruoho

Teatterissa! Eugene O’Neill: Long Day’s Journey Into Night (Wyndham Theatre)

S. A. Hakkarainen: Nescitus

Kirjan miljöönä toimii synkkä kaupunki, jossa ihmiset ovat tehdaslinjaston tuotantomassaa, labrarottia ja hamstereita juoksupyörässä. Jokainen päivä on edellisen kopio. Kaupungin ulkopuolella ei ole elämää ja kaupungin rajoja vartioidaan. Kaupungin keskellä on korkea torni, laajan metropolin hermokeskus. Kaupunki on likainen, tumma ja sen poimuissa virtaa metrolinjasto, jonka avulla ihmiset kulkevat massoina paikasta toiseen. Tällaisessa todellisuudessa elää ihmiskunta S. A. Hakkaraisen esikoisromaanissa Nescitus. Kirjan ihmiskuva vaikuttaa karulta ja lohduttomalta.

Tarvitaan vastarintaa, vaihtoehtoja ja sankareita, jotta muutosta tapahtuu. Tarinassa on anarkisteja, jotka taistelevat kaupunkia valvovaa turvallisuusvirastoa vastaan. Ihmiset kantavat sirua otsassa ja se ei ole oikein. Lisäksi on jokin kumma maanalainen yhteisö, joka elää kaupungin viemäriverkostossa irrallaan kaupunkilaisten perusarjesta. Aina välillä joku heistä eksyy liian syvälle maanalaisiin verkostoihin ja palaa takaisin tietoisuutensa menettäneenä ”ihmiskuorena”. Anarkistisen joukkovoiman lisäksi tarinassa on sankari tai protagonisti, joka ei tarinan alussa tiedä olevansa sankariaineista. Hän on Nescitus, joka on havahtunut elämän toisteisuuteen kaupungissa ja haluaa tietää totuuden kaupungista. Hän saa tarinan alussa viestin tulla tapaamiseen kaupungin ulkolaidalla. Nescituksen elämä tapaamisen jälkeen ei ole enää ennallaan. Tarinan edetessä hän kokee kehon ja mielen rajoja rikkovan muodonmuutosten ketjun kohti messiaanista rooliaan kaupungin ihmisten pelastajana. Kaupunkia uhkaa eräänlainen reset-nappulamainen tapahtuma ja Nescituksella on myyttisiin mittoihin kasvanut mahdollisuus tehdä jotakin ainutlaatuista.

Kirjassa on vahva elokuvallinen tuntu. En ole tästä yllättynyt, sillä kirjan kansiteksteistä selviää, että Hakkarainen työskentelee muun muassa elokuvien parissa ja on koulutukseltaan käsikirjoittamiseen erikoistunut medianomi (AMK). Vaikka visuaalisesti teksti ei ole elokuvakäsikirjoitus, niin esimerkiksi lyhyet kuvailut ympäristöstä, toiminnan tiivis kuvailu ja dialogit tehokkaina informaation lähteinä ja tarinaa eteenpäin kuljettavina elementteinä muistuttavat elokuvallista kerrontaa. Luvut ovat toisin sanoen tehotiiviitä kokonaisuuksia, joissa on yksi keskeinen tapahtuma, ongelma, tila ja henkilöhahmogalleria kerrallaan. Kirja toi mieleeni myös useamman fantastisen scifi-dystopia – elokuvan. Kirjan maailmasta, tunnelmasta, juonenkulusta, tarinasta ja joistakin henkilöhahmoista tulivat mieleeni ainakin elokuvat Dark City (1998), Cubic (2002), 12 Apinaa (1996) ja Matrix – trilogia (1999 ja 2003).

Kirjassa oli jännärin juoni ja sankarimatkan tuntu synkällä ja nyrjähtäneellä tunnelmalla. Tarinassa rikottiin ihmisen kehoa ja mieltä. Tietoisuutta problematisoitiin, minuutta problematisoitiin. Jos kirjan johonkin genreen änkisin, niin voisin kuvata Nescitusta scifi-kauhu-apokalyptis-dystooppiseksi kertomukseksi. Pahoittelut tästä sanahirviostä. Ja samalla olen tietoinen, että lukija, joka on tottunut ja asiansatunteva spekulatiivisesta fiktiosta, osaa määritellä Nescituksen huomattavasti minua onnistuneemmin. Hän luultavasti osaa poimia kirjan maailmasta, tunnelmasta, tyylistä ja henkilöhahmoista tuttuja juttuja minua onnistuneemmin.

*

”Ylipappi käy maahan risti-istuntaan ja alkaa meditoida. Yksi kerrallaan kaikki muutkin papit istuvat ja pian koko aukio on täynnä maassa istuvia pappeja, jotka keskittyvät hengitykseensä kuolinhuutojen ja sireenien ulvoessa taustalla. Eivätkö he valinneet nimenomaan minut messiaakseen? 

Ikuisuudelta tuntuva hiljaisuus asettuu keskuuteemme ja sumu laskeutuu hitaasti kadulle. On oltava reitti ulos tästä ajan ja paikan kierteestä, on oltava tapa päästä takaisin nykyhetkeen. Minun kuuluisi astua tuonne torniin hänen kanssaan, kamppailla avaimen herruudesta. 

Suljen silmäni ja hengitän syvään. Tunnen kehoni samanaikaisesti papeissa, jotka istuvat paikoillaan. En ole yhdessäkään heistä ja silti olen heissä kaikissa. Hengitän tuhannella keuhkolla tuhat henkäystä tuhanteen eri ruumiiseen ja tuhannesti annan henkäyksen kulkea lävitseni. Nyt toista perässäni. 

Minä olen olemassa. Minä olen olemassa. Minä olen olemassa… Minä olen…

Aukaisen silmäni ja näen kuinka valkoinen korppi lentää luoksemme. Se laskeutuu sillalle, joka johtaa torniin. Hetken katson korppia haltioituneena: kuinka siro ja ainutlaatuinen se on! Ja sitten, äkkiä, korppi alkaa kasvaa. Se muuttaa muotoaan silmieni edessä. Korpin tilalle on ilmestynyt Thomas Lange. 

Hän katsoo minuun, ja tuona hetkenä tunnen todellisuuden pettävän ympäriltäni. Hetkeä ennen aikamatka-muodonmuutosta näen materian säikeiden leviävän ympärilläni todennäköisyyksien laajenevana verkkona. ” (s. 122)

*

Nescituksen kieli on paikoin hyvin aistirikasta, vahvasti introspektiivistä ja runollistakin. Nautin lukemisen aikana erityisesti niistä kohdista, joissa oli huikean subliimista, kosmisissa sfääreissä kulkevaa kerrontaa. Näissä kohtauksissa Nescituksen hahmo on irti ihmisarjesta kirjaan luodun mytologian todellisuudessa. Paikoin lukukokemukseni kompuroi. Olisin kaivannut enemmän asioiden näyttämistä ja muutamin paikoin henkilöhahmojen toiminnankuvaus sekä jotkin metaforat tuntuivat latteilta. Näistä kompuroinneistani huolimatta tarina kulki eteenpäin vauhdilla.

Kirjan lukukokemus muistutti kauhulla viritettyä jännäriä, joka piti kiinni otteessaan hyvin. Tarina eteni nopeasti ja luultavasti tulin valvoneeksi liian myöhään halutessani lukea kirjan yhdeltä istumalta. Tutustuminen Nescitukseen ja hänen maailmaansa kirjaan luodun omalakisen mytologian värittämänä oli vähintäänkin kiinnostava. Koin Nescituksen tuovan esille ja kommentoivan muun muassa tietoisuutta, olemassaolon määritelmää, olemassalon rajoja ja vapaata tahtoa. Loppua kohden kertomus ja sen myötä Nescitus henkilöhahmona hajoaa kirjan sisäiseen mytologiaan ja karu ihmiskuva raukeaa inhimillisyyden tai ainakin olemassaolon puolustukseen.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

S.A. Hakkarainen: Nescitus

2018 Osuuskumma

Kansikuva: Antton Hyvärinen

191 sivua

arvostelukappale

*

Muita peruselämänmenosta irrallaan olevia blogissa

Tomi Kontio: Uumen

Piia Leino: Taivas

Laura Ruohosen Luolasto subliimina draamana

Maaginen teatteri: Sisäänpääsy ei kenelle hyvänsä – Ainoastaan hulluille (Hesse: Arosusi)

Ja bonuksena monomyytti: Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot