Samanta Schweblin: Houreuni

Myrkky se aina oli.

Onko siinä muutakin? Teinkö minä jotain väärää? Olinko minä huono äiti? Sainko minä sen aikaiseksi. Pelastusetäisyys.

Kipu tulee ja menee.

Silloin kun istuimme Ninan kanssa nurmikolla kanisterien lomassa. Pelastusetäisyys ei toiminut, en nähnyt vaaraa. Ja nyt ruumiissani on jotain muuta, jotain mikä valpastuu tai ehkä hiipuu, jotain terävää ja kirkasta.

Kipu. 

Miksen enää tunne sitä?

Se pureutuu vatsaan. 

Niin, se lävistää, avaa sen, mutten tunne sitä, se palaa minuun viiltävänä ja kalseasti väreillen, saavuttaa silmäni.

Pidän sinua käsistä, olen tässä. 

Ja pelastusetäisyyden pituinen nuora.

Kyllä.

Aivan kuin se olisi siodttu vatsaani ulkopuoleleta. Se puristaa.

Älä pelkää.

Se hiertää, David.

Kohta se katkeaa.

Ei, se ei voi katketa. Nuora ei voi katketa, koska olen Ninan äiti ja Nina on tyttäreni.”

Houreuni on keskustelua kahden ihmisen välillä. Amanda on pienen tytön Ninan äiti, joka on joutunut sairaalaan äkillisen sairaskohtauksen tähden. Hänen keskustelukumppaninsa pedin vierellä on nuori poika David. Ennen tätä Davidin äiti Carla on kertonut kaikenlaista kummallista ja pelottavaa pojastaan Davidista, jota kuolema tuntuu seuraavan. Carla myös uskoo, että hänen poikansa David ei ole se poika, jonka hän on synnyttänyt vaan vaihtunut toiseen.

Sairaalapedin äärellä käytyjen keskustelujen kautta vähitellen selviää mikä tai kuka David on ja mitä kaikkea kamalaa tapahtuu kylässä, jossa Amanda sairastui. Houreunta on kuvattu kustantajansa Liken sivuilla painajaimaiseksi psykologiseksi thrilleriksi ja jossakin olen törmännyt myös termiin ekokauhu. En oikein osaa suhtautua ryhdikkäästi erilaisiin leimajälkiin, mutta painajaismainen tunnelma tässä on, jännittynyt pakottavasti etenevä juoni myös ja kyllä tästä kauhuksikin on, jos hyväksyy epämiellyttävän painajaisen, jonka sisälle lukija on joutunut. Äiti on sairas, riutuu pois ja yrittää viimeisillä tunneillaan selvittää kuinka pelastaa tyttärensä samalta tuskaiselta kohtalolta.

Kirja on kumma. Se on lyhyt, mutta kerroksellinen tulkintalinjoiltaan. Lukija voi keskittyä äitiytyeen tai tarttua kirjan esittämään ekologiseen rappioon argentiinalaisen suurmaatilan toiminnassa. Kirjan alkuperäinen nimi Distancia de rescate tarkoittaa pelastusetäisyyttä. Äidin vaistot ja huoli omasta lapsesta on mitattavissa pelastusetäisyydellä. Kuinka etäälle äiti voi päästää lapsensa, jotta vielä ehtii pelastamaan hänet? Ja toisaalta nämä kaksi tulkintalinjaa voi jollakin tapaa yhdistää. Ihmiset aiheuttavat toiminnallaan ekologisia katastrofeja tai fiaskoja. Nämä aiheuttavat vakavia kriisejä ympäristön lisäksi ihmisyhteisöissä siinä määrin, että minkäänlaisesta pelastusetäisyydestä ei ole apua, jos emme esimerkiksi tiedä mitä myrkkyjä ympärillämme on.

Kirjan tarina kerrotaan Amandan näkökulmasta. Lukija saa tietoja tapahtumista Amandan kokemusvinkkelistä hatarina paloina. Olemme niiden varassa ja näin tarina voi pitää lukijansa otteessaan paljastamalla asioita vähitellen. David tiedustelee, kyselee ja ikään kuin lypsää tietoja Amandalta ja en lukijana aluksi ymmärtänyt mitä David haluaa. Miksi hänen tulee tietää Amandan sairastumisesta ja sairastumisen hetkestä? Kirjan päätyttyä minulle jäi oma tulkinta siitä, mikä Davidin rooli todellisuudessa oli. Ja en lopulta ollut kuitenkaan ihan varma, että mitä tapahtui tai mitä tulin lukeneeksi.

Kirja on mielestäni taitavasti kirjoitettu. Sen tunnelma on intensiivinen ja herätti mielenkiinnon jatkaa lukemista eteenpäin. Ajattelin, että voin selvittää Davidin mysteerin luettuani kirjan loppuun. Huomasin, että olin kiinnostunut enemmän Davidin hahmosta kuin Amandan, vaikka hän oli pääasiallinen kertoja, jonka kuolemansairauden aiheuttama kriisi tyttärensä hyvinvoinnista on keskiössä.

Minulle jäi tuntu, ja se voimistuu tätä kirjoittaessa, että kirja ansaitsisi toisen lukukerran. Haluaisin antaa Amandan tarinalle toisen mahdollisuuden ja kenties ymmärtää miksi jäin niinkin typertyneeksi kirjan lopetuksesta ja pelastusetäisyyden korostamisesta. Keskityin niin paljon pelastusetäisyyden fyysisiin mahdollisuuksiin, että sen henkinen puoli jäi huomioimatta. Ja nyt kun pohdin, niin pelastusetäisyys toimi enemmänkin äidin vaistojen ja rakkauden voimalla pysymään riittävänä äidin ja lapsen välillä, vaikka fyysisesti ei.

*

Oliko tämä dystooppista kirjallisuutta? Tarjottiin kauhukuva tulevaisuudesta, joka voi olla mahdollinen, jos emme huolehdi elinympäristöstämme vaan myrkytämme sen ja samalla toinen toisemme. Emmekö jo tee tätä varsin mittavissa määrin?

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Samatha Schweblin: Houreuni

Alkuteos: Distancia de rescate (2014)

2018 Like kustannus

suomennos: Einari Aaltonen

Etukannen kuva: Patrice Ganda

*

Lisää kummia blogissa:

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Steven Hall: Haiteksti

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Tuijata. kulttuuripohdintoja

Kirja vieköön!

Kirsin bookclub

Reader, why did I marry him?

Mainokset

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Psykologista kauhua, goottitunnelmaa ja jonkinlainen kummallinen mysteeri. Jotain nyrjähtänyttä, josta tulee epämukava olo.

Linna on aina ollut kotimme on erikoinen kertomus kahdesta sisaruksesta, Merricat ja Constance Blackwoodista, jotka asuvat sukunsa kartanossa vanhan sairastavan setänsä kanssa. Elämä rytmittyy tällä pienellä perheellä arjen toimintojen ympärille: herätään uuteen päivään, ruokaillaan, hoidetaan puutarhaa ja vietetään aikaa yhdessä. Tarinan edetessä lukijalle näytetään kuitenkin yhä synkempi puoli Blackwoodin nuorten naisten todellisuudesta.

Sisaruksista on tullut kotikaupunkinsa pilkan ja kiusan kohteita heitä vuosia sitten kohdanneen tragedian tähden. Sisarukset menettivät ison osan perheestään yhden illallisen aikana. Kuolemia epäiltiin myrkytysmurhiksi, joista syytettiin usein perheen ruokia valmistavaa Constancea. Hänet todettiin oikeudessa syyttömäksi, mutta maine myrkkyjä valmistelevasta erikoisen perheen nuoresta naisesta jäi elämään. Kaupunkilaiset ovat sepitelleet sisaruksista pilkkalauluja:

”Hei Merricat, kysyi Connie, voinko teetä sulle tuoda? / Voi ei, vastas Merricat, en myrkkyä tahdo juoda. / Kuule, Merricat, sanoi Connie, on aika mennä nukkumaan. / Syvälle, syvälle alle mullan hautuumaan!”

Constance on tragediasta lähtien ylläpitänyt hyvin sulkeutunutta kaavoihin jähmettynyttä elämää perheensä kartanossa, jossa jokainen huone on kuin aikapysäytys menneeseen. Ainoa huone kartanossa, jossa tuntuu tapahtuvan jotakin nykyhetkessä, on keittiö. Constance kuvataan usein laittamassa ruokaa ja leipomassa pienelle eloonjäänneelle perheelleen. Tuntuu kuin hän ei muuta tekisi. Hän palvelee, ravitsee ja huolehtii. Constance on sisaruksista käytännönläheinen ja ylläpitää (kulissia/) kartanoa. Merricat onkin aivan toinen tapaus.

”Minun nimeni on Mary Catherine Blackwood. Olen kahdeksantoista vuotta vanha ja asun sisareni Constancen kanssa. Mietin toisinaan, että jos onni olisi vähänkin potkaissut, olisin syntynyt ihmissutena, sillä kummankin käteni etu- ja keskisormi ovat samanpituiset, mutta tähän minä nyt joudun tyytymään. En pidä peseytymisestä, koirista enkä metelistä. Pidän sisarestani Constancesta ja Englannin Richard Plantagenetistä ja Amanita phalloidesista, kavalakärpässienestä. Koko muu perheeni on kuollut.”

Merricat on villi sielu varustettuna vahvalla sisäisellä maailmalla, joka hänen päivittäisissä vaelteluissaan kissansa Jonaksen kanssa on levinnyt kotikartanon ja sen tilusten alueelle. Merricat on ripustanut puihin ja kätkenyt maahan erilaisia asioita ja esineitä. Niillä hän suojelee kotia, Constancea ja itseään. Maagisten esineiden lisäksi joillakin voimasanoilla on pahalta ja muukalaisilta suojeleva vaikutus. Merricat tuntee oman arvonsa. Hän tulee ja menee, sanoo ja tekee hänelle tärkeitä asioita – millään muulla ei ole väliä.

Eräänä päivänä Merricatin maaginen suojamuuri kuitenkin päästää läpi vieraan. Blackwoodien omintakeista kummaa idylliä saapuu rikkomaan sisarusten serkkupoika Charles, joka tuntuu olevan perheen omaisuuden perään ja pyrkivän herraksi Blackwoodin kartanoon. Tässä vaiheessa kertomus kiihtyy epämukavien, kummien ja pahaenteisten tunnelmien kautta kohti jonkinlaista outoa ja minulle lukijana jopa klaustrofobista tilaa. Pahat voimat riivaavat ja Merricatin on tehtävä kaikkensa, jotta hän ja hänen sisarensa pysyisivät turvassa. Lopulta Merricatin todellisuus tai elämäntapa valtaavat sisarusten elämän.

Minun oli alkuunsa hieman hankala päästä kirjan todellisuuteen sisälle. Ihmettelin toisteisia tapahtumakuvauksia: Constancea puuhailemassa keittiössä, sedän kirjoitusprojektin kuvausta ja Merricatin tempauksia ja mielenilmaisuja, joihin Constance suhtautuu lempeän ymmärtäväisesti. Toisto ei ole vain perheen jäsenten teoissa ja toimissa vaan myös heidän puheessaan. Sisarukset tuntuvat toistavan samoja lauseita päivästä toiseen ja setä elää hapertuneena vanhuksena menneisyydessä ja kohtalokkaassa illallisessa, joista aina tilaisuuden tullen haluaa jutella. Tuntuu kuin Constancen ei annettaisi jatkaa eteenpäin elämässään.

Vähitellen pääsin kuitenkin tarinan rakenteeseen ja kirjoittajan tyyliin sisälle. Jäin jopa  odottamaan uuden luvun käynnistyessä sisarusten rituaalinomaisilta tuntuvia repliikkejä (rakastan sinua, minäkin sinua), puheenparsia, Constancen ruokia ja leipomuksia sekä vanhan sedän höpinöitä kirjallisesta mestariprojektistaan. Tämä arkinen oleminen oli kuitenkin vain näennäisen tasaista ja sellaisenaan varsin kiinnostava tyylillinen keino kirjailijalta. Blackwoodin sisarusten tarinalle rakennettiin aluksi hyvin arkinen todellisuus kun samanaikaisesti jossakin taustalla pihisee painekattila kestävyytensä äärirajoilla. Tarinassa tapahtuu psykologista tihentymistä ja loppua kohden tunnelma tiivistyy voimakkaasti. Liika paine räjähtää ilmoille ja lopputulos on uusi tragedia sisaruksille.

Kirja on julkaistu vuonna 1962, mutta siinä on vanhan ajan tuntu. Perinteikäs sukukartano tapahtumapaikkana vei minut ajassa taaksepäin kenties jopa 1800-luvun puolelle. Blackwoodin pieni perhe tuntuu elävän jossakin omassa aika-tilakokemuksessa, jolle ei minulle lukemisen aikana tullut selitystä. Jos kirjaa lukee goottilaisen perinteen mukaan niin esimerkiksi jonkinlainen ikiaikainen kirous ja menneisyyden aaveet saattaisivat aiheuttaa turvattomuutta, jännitystä ja epäonnea päähenkilöille. Näitä ei ollut ainakaan perinteisessä mielessä. Tästä huolimatta mielestäni moni goottilaisen kauhukirjallisuuden elementti oli romaanissa kohdillaan. Merricatin todellisuus kulki sujuvasti yliluonnollisen puolella, joka herättää levottomuutta. Tarinan keskiössä on syvästi vaurioitunut perhe, jolla on synkkä salaisuus. Constancen voi nähdä neitosena hädässä ja jokin määrittelemätön, pinnan alla kytevä pahuus vainoaa perhettä.

Kumma tarina, kumma kirja, kumma lukukokemus.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

1962, suom. Laura Vesanto

2018 Fabriikki kustannus

Kannen kuvat ja ulkoasu: Kristian Jalava

198 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää kauhua, goottigenreä ja muuta nyrjähdyttävän kummaa blogissa

Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Mitä luimme kerran

Lumiomena

Taikakirjaimet

Richard Marsh: Pyhä kuoriainen

”En häpeä tunnustaa teille, että minun täytyi juoda neljä kuppia teetä, ennen kuin hermoni rauhoittuivat.”

Jännitystä, kaupunkiseikkailua, salapoliisikerrontaa, mysteerikirjallisuutta ja kauhua 1800-luvun lopun englantilaisen viihdekirjallisuuden aarrearkusta. Richard MarshinThe Beetle (suom. Pyhä kuoriainen) julkaistiin aikoinaan samana vuonna Bram StokerinDraculan kanssa ja menestyi Draculaa paremmin. Dracula on luultavasti kestänyt aikaa paremmin, mutta viihdyttävä Pyhä kuoriainen silti on.

Eipä tästä kovin paljoa viitsi juonellisesti paljastaa, mutta kerron tämän. Kirjassa on neljä osaa, neljä kertojaa, jotka kuvaavat niitä outoja tapahtumia pääosin muutaman päivän aikana, jolloin voimakas egyptiläinen henkiolento vainoaa yhtä parlamentin jäsentä ja siinä sivussa saa aikaiseksi kauhua ja tuhoa parlamentaarikon läheisissä ja yhdessä viattomassa ohikulkijassa.

Kirja on viihdyttävä ja jännittävä huttunen ajan tiedettä, ihmiskuvaa, Lontoon elämänmenoa katutasolta ja oman aikansa ymmärrystä menneistä kulttuureista. Kultturisessa pääosassa on muinainen Egypti. Kirjaa tuskin kannattaa käyttää tiedonlähteenä muinaisen Egyptin uskonnollisesta elämästä ja ajattelusta, mutta viihteenä tämä menee oivallisesti. Lisäksi oli ilahduttavaa kuinka kertomuksen naista (parlamentaarikon morsian) ei ollut kirjoitettu  hysteeriseksi pyörtyileväksi damsel indistress -hahmoksi vaan hän oli omapäisen toimelias nuori nainen vaikkakin lopulta klassisesti vaaran alla ja päätyy elämänsä miesten pelastamaksi (sori – taisi olla juonipaljastus, mutta kun luette kirjaa, niin stoorilinja ja lopetus ovat aika ennakoitavissa).

Ajoittain harmittelin kirjan toimitustyön keskeneräisyyttä. Suomennos olisi kannattanut tarkistaa ekstrasilmäpareilla. Kirjoitus/lyöntivirheet eivät kuitenkaan haitanneet merkittävästi lukukokemustani.

Parasta kirjassa oli Lontoo miljöönä ja astuminen 1800-luvun englantilaiseen maailmaan viihdekirjallisuuden kautta. Herkullista luettavaa ja mukavan menevä kertomus kokonaisuudessaan. Mukana todellisia cliffhangereitä ja jos hyönteiset ovat karmivia, niin ällö-kauhuväristykset kuuluvat lukukokemukseen.

Kirja oli mukava välipala ja slaissi kirjallista ja kulttuurihistoriaa yli sadan vuoden takaisesta Englannista. Ei jää vaivaamaan, mutta lukemisen ajan menevä ja erinomaisesti toimiva arjesta irroittaja.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Richard Marsh: Pyhä kuoriainen

1897, suom. 2018 William Ilmoni

Kustantaja: Oppian

Alkuteos: The Beetle

231 sivua

Lainattu kirjastosta