Stina Saari: Änimling

Miten kommunikoida väkivallan tapahtuman jälkeen? Miten kommunikoida väkivallasta? Mitä väkivallan kokemus tekee kommunikaatiolle?

Stina Saaren esikoisrunoteos Änimling ei ole helppoa luettavaa, jos kaipaa selkeää ilmaisua ja kaunista runokieltä. Änimling on kummallinen, koska sen kertojaminä on asetettu välitilaan. Keho on särjetty, mieli on särjetty, joten ei voi olla yllätys, että kieli on myös särjetty. Yksi vaihtoehto on tarjota tyhjää sivua, olla kommunikoimatta, Änimlingissä on kuljettu toista reittiä. Änimling kommunikoi – onko lukija valmis?

Änimling on minulle visuaalinen runoteos. Sen runot on aseteltu huolella sen sivuille. Tekstissä on ajoittainen spontaaniuden tunne, äääääääääänteitä, älähdyksiä, vingahduksia, maanisia rutistuksia jostakin jostakin jostakin siis siitä jostakin. Runoteoksen visuaalisuus on sen väline ja viesti. ToistaN. Välinen ja vie est i. Runot antavat sanat tunteille ja kielelle, kommunikaatiolle ja sanoina, kirjaimina välittävät viestin.

Änimling on minulle myös auditiivinen runoteos. Sen runot ovat äänekkäitä, äänellisiä. Kokeilkaa lukea Saaren runoja ääneen, ja kenties havaitsette, että runot ovat myös fyysisiä tai kehollisia. Ääni tulee runominän kehosta. Äännähdyksiä, ölinää, murinaa, sihinää, huohottamista, hohottamista, pulinaa, loputtomalta tuntuvaa pulinaa, liikettä. Vahvaa, energista, voimakasta. Ensimmäisen lukukerran jälkeen koin lukeneeni jonkin nykytanssin sooloesitystä, jossa on jotain vuosisataisen takaista kubistista ja dadaistista nytkähtelyä ja alkukantaista voimaa.

Änimlingin sanat ja sanaryppäät ovat kummia. Ne katkeavat ja halkeilevat, niiden kirjaimet ovat hysteerisiä, joskus hitaita syttymään ja paikoin oikukkaita. Kielellä on oma mieli, jota runominä ei hallitse vaan hän on kielen purkauksien armoilla. Tuntuu väkivaltaiselta sekin elleivät sanat sitten voimaannuta. Kielen käyttö voi myös voimaannuttaa. Asiat on purettava ulos, vaikka sitten kommunikaatio toisen ihmisen kanssa kärsisi.

Änimlingin todellisuus tuntuu pirstaleiselta. Sanat, viestit, kommunikaatio on vääntynyt, vääntelehtivä. On sanapurkauksia, on sanajumeja. Hikahtelua, hihahtelua, lastenlorumaista näennäismerkityksetöntä pulputusta, joka on kuitenkin kommunikaatiota, jolla on merkitys. Ne ovat nonsenseä, silloin kun tunnelma, olotila on nonsenseä. do not make sense sensei.

Runoteoksessa oli myös huumoria ja voimaa, joka kumpuaa runominästä. Pohjasävy ei ole katkera eikä ahdistavan surullinen tai kaihoisa. Häiritsevä se voi olla, koska ihmisistä tunnutaan odottavan eheää kokonaisuutta, vaikka kuka sellainen oikeasti olisi?

Änimling ei tyhjentynyt minulle yhdellä eikä kahdella lukukerralla, mikä on minulle merkki kiinnostavasti runoteoksesta. Sen ”maailma” todellisen tai tajunnan ja epätodellisen välillä on liikkeessä. Liminaali on tila, jossa mitä tahansa voi tapahtua ja mitä siellä tapahtuu jää sinne ellei se purkaudu todellisuuteen. Jotkut myös eksyvät sinne, eivät koskaan pääse pois ja toiset eivät halua päästä pois. Liminaalista voi päästä kuitenkin ulos ja jättää taakseen välitilan kokemuksen. Paluun jälkeen aletaan kommunikoimaan ja luomaan merkityksiä tapahtuneelle. Jotkut palanneista ovat profeettoja, toiset kylähulluja ja kolmannet vaikenevat, koska heitä ei ymmärrettäisi kuitenkaan. Muitakin vaihtoehtoja on, mutta kolme tuntui jotenkin maagiselta luvulta.

*

Änimlingistä on hankala irroittaa esimerkkirunoa. Blogipohjani ei salli riveillä leikkimistä. Tylsää. Löysin kuitenkin yhden lainauksen, jonka haluan jakaa tähän lopuksi tekemättä toivottavasti väkivaltaa (!) Änimlingin kokonaisuudelle :

”1. Ammotan.

2. Nielaisen auringon.

3. FUUUUMMMMMMM”

(Lainaus s. 39-41)

*

änimling-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Stina Saari: Änimling

2018 Teos

Ulkoasu: Jenni Saari

71 sivua

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

Veera Antsalo: Imago

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään

Runoreaktiot!

Runoteoksia

 

 

 

Mainokset

Ina Westman: Henkien saari

”Henkien saaressa on läsnä inhimillinen taustavalo.” Näin olin kuvannut käsin kirjoittamaani lukupäiväkirjaan joulukuussa viime vuonna päätökseen tullutta lukukokemusta.  Uskoisin, että olen yrittänyt tällä suhteellisen poeettisella ilmaisulla tavoitella kirjan tunnelmaa ja asennetta sen neljään henkilöhahmoon. Inhimillisyys tulee ihmisläheisyydestä ja valo toivon tunteesta kirjan synkistä aiheista huolimatta.

Kirjan keskeinen miljöö on saari meressä. Se toimii pienen perheen kesäpaikkana. Saarella aikaa viettävät aviopari Emma ja Joel, heidän tyttärensä Fanni ja isoisä, Joelin isä. Kertojat vaihtuvat luvusta toiseen tuoden eri näkökulmia käsillä oleviin tapahtumiin. Tulin näkökulmatekniikan kautta pohtineeksi kuinka eri tavalla ihmiset voivatkaan kokea samat asiat ja tapahtumat ja erityisesti: kuinka ihmiset voivat kohdata toisensa aidosti omana itsenään, jos he eivät kommunikoi ajatuksiaan ja tunteitaan?

*

Emmalla on kansainvälinen työ, joka tähtää maailman parantamiseen. Joel tekee töitä kotimaassa opettajana kasvatusalan ammattilaisena. Heillä on alle kouluikäinen tytär Fanni, joka keskustelee saarella isoisän kanssa ja jota Emma haluaa suojella maailmalta tai ihmisten pahuudelta. Emma kärsii muistikatkoksista, voimakkaista päänsäryistä ja näkee aaveita. Saarta ympäröivä meri ja saaren rannat ovat Emman aaveiden kohtaamispaikkoja. Emma ei muista mitä hänelle on tapahtunut ennen päänsärkyjä ja lähimenneisyyteen ilmestyneitä aukkoja.

Emma on maailmanmenosta uupunut. Ihminen sotii, tuhoaa luontoa ja epäinhimillistää ne, jotka ovat jollakin tavalla poikkeavia. Emma haluaa elää turvassa omassa suojaisassa saaressa, mutta maailman ongelmat ja ihmisten ymmärtämättömyys kohdata toinen kaltaisensa ilman ennakkoluuloja eivät jää kotisatamasta kauaksi. Joka kesä sinilevälaatat pilaavat uimaveden ja aaveet rantautuvat saareen Emman elämästä ennen muistikatkosta.

Emman äänessä on usein pettynyttä toivottomuutta ja epäluottamusta ihmisten kykyyn toimia paremman tulevaisuuden puolesta:

”Ei ilmastonmuutos tuo mukanaan pelkkiä helteitä. Se tuo mukanaan juuri tätä – epävarmuutta, ennustamattomuutta, tuulisia kylmiä kesiä, liian leutoja talvia, viikkokausia kestäviä sateita. Mutta emme me halua tietää. Me haluamme pienen ilmastonmuutoksen, sellaisen, joka tekisi kesistä kivasti lämpimiä ja toisi mukanaan kauniita eteläisiä kasveja ja perhosia. 

Nyt kun helle viimein on täällä, siitäkin valitetaan. Vesipulaa liioitellaan lööpeissä, joita Joel tuo kaupalta vastusteluistani huolimatta. Ennen yritin saada aikaan uutisia ilmastonmuutoksesta, nyt en halua lukea siitä enää mitään. 

Eivät sanat muuta mitään, eivät enää. Se aika oli, jolloin kehityksen olisi voinut vielä pysäyttää. Istumme kiihtyvässä karusellissa vauhtisokeudesta hurmaantuneina ja luulemme, että voimme hypätä pois sitten kun alkaa oksettaa. Ei täältä pääse kukaan pois. Yksi kerrallaan hukumme tai paistumme kuoliaiksi kuten Joelin ahvenet pannulla.” (s. 168-169)

*

Ina Westmanin tarina on taitavasti kerrottu kuvaus pienestä perheestä ja pienen perheen kautta maailman nykyisestä tilasta, suomalaisesta yhteiskunnasta, maailman parantamisen tarpeesta ja kuluttavuudesta. Kirjan sivuilla nousee esille ilmastonmuutos erilaisine haitta-aaltoineen: kuivuus, köyhyys, tulvat, pakolaisuus ja sodat. Suomalaisesta yhteiskunnasta pinnalle nousee rasismi. Kirja käsittelee myös parisuhteiden ja perhe-elämän sisäisiä kipupisteitä: erilaisuutta persoonallisuuksissa, elämäntapojen ja eettisten valintojen yhteensovittamista ja vanhemmuutta. Kirjan sivuilla riidellään aika usein, ollaan eri mieltä usein sopimatta ja koetaan uupumusta puolison sairaudesta.

Henkien saari oli paikoin aika hyytävä lukukokemus, salaperäinenkin. Emman haamut tuntuivat kutsuvan onnettomuutta ja syvää menetystä perheen elämään. Saari merellä -motiivi oli melko perinteisessä käytössä kirjassa, mutta sopi kuitenkin kirjan tunnelmaan. Suljettu yksityinen tila maailman laajassa kartassa.

Kirjassa on valoisa lopetus kuin majakan valo myrskyisellä merellä tai öisen merimatkan jälkeen. Elämä on joskus riskien ottamista ja joskus arvaamatonta – mutta myös mahdollisuuksia, joihin ihminen voi tarttua.

*

img_1004

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Ina Westman: Henkien saari

2018 Kosmos

Kansi: Joel Melasniemi

234 sivua

arvostelukappale

*

Lisää kirjallisuutta elämästä meren äärellä

Jarkko Volanen: Hiekankantajat

Marianna Kurtto: Tristania

Philip Teir: Tällä tavalla maailma loppuu

Bonuksena:

Judith Schalansky: Atlas of Remote Islands – Fifty Islands I Have Never Set Foot on and Never Will

 

Veera Antsalo: Imago

Veera Antsalon Imago oli minulle kirkasta lukuonnea. Se avautui minulle runoutena, joka antaa tilaa oivaltaa, vaatii minulta kyseenalaistamaan lukutapojani ja mikä parasta tämän runokokoelman lukukokemuksessa: ymmärtämään jotakin sen tyyppistä abstraktia toimintaa, olemassaoloa, mitä en kykene sanoittamaan. On paljon abstrakteja (käsitteellisiä?) asioita, joita sanoitamme päivittäin ja niihin latautuneet merkitykset ovat kulttuurisia ja henkilökohtaisia, mutta entä jos kohtaakin jotain sellaista, jolle ei ole löydä sanaa? Imagon tekstin avulla sain mahdollisuuden tähän. Tämä oli henkilökohtainen lukukokemukseni. Imago antoi minulle toisin sanoen vaihtoehtoja ”ajatella” tai oikeastaan kuljettaa ajatuksia pois totutuista radoista. En tarkoita tällä sitä, että sain uuden näkökulman johonkin asiaan, vaikkapa naiseuteen, joka tuntui yhdeltä vahvalta teemalta Imagossa, vaan sain välineitä tai keinoja ajatella. Tätä runouden lukeminen minulle joskus tekee ja se minut leijumaan (kuin Chopinin Pianosonaatti nro 2 b-mollissa op. 35 kolmannen osan Marche funèbren kauniin keinuva keskiosa, jossa ei enää marssita synkän rauhallisesti).

Imagossa on kolme henkilöhahmoa: ”Tyttö”, Filmitähti ja Kuningatar!. Kuningatar on saanut yhden luvun runoteoksen keskiosassa, jossa esitellään hänen kudottua maailmaansa ja sitä ympäröivät ”tytön” ja filmitähden maailmat. Kolmen naisen maailmat limittyvät toisiinsa ja pursuilevat yli rajojen kohdaten toisensa. Kaikkia tuntuu yhdistävän jokin uhka, johon ihminen ei voi yhtään mitään: jonkinlainen tektoninen uhka sekä aurinko ja aika – näin siis jos haluaa lukea kirjaimellisesti. Näille uhille voi ajatella ja kuvitella metaforisempia merkityksiä, mikä ei mielestäni sulje pois niiden kirjaimellista merkitystä. En pidä ulossulkevasta vastakkainasettelusta, joko-tai, ”puolesta tai vastaan” on ihan helvetin tylsää. 

*

”Tytön” maailma tai todellisuus oli ensimmäisellä lukukerralla kaikkein hankalin tavoittaa, vaikka nautin senkin lukemisesta paljon. Joissakin vaiheissa ajattelin, että voisiko ”tyttö” olla hyönteinen ja pohdin, että siitäkö vierauden tuntu. ”Tytön” todellisuudessa oli kumma sukutalo, jonka Hitchcockin linnut joskus valtaavat ikävästi. Aloitusluvussa oli myös jokin aavemainen tuntu läsnä, mikä kantoi runoteoksen läpi onnistuneella tavalla. Välillä koin lukevani runoja unien maailmasta, välillä satujen (ei leppoisia lapsille tarkoitettuja), välillä painajaisten maailmasta ja välillä jonkin surrealistisen alitajunnan. Runot tuntuivat unikuvilta, joissa reaalimaailman logiikka ei päde. Epävarmuus siitä, että fysiikan lait, kausaalisuus, aistikokemukset ja sen sellaiset toimivat tai etenkin että ne lakkaisivat toimimasta voi olla pelottavaa, liiaksi irtaannuttavaa. Silloin leijutaan tyhjän päällä kuin painovoimattomassa tilassa.

”Tämä on pieni ja kulmikas tarina unesta, jossa asiat olivat sisäkkäin: tavalliseen ja epätavalliseen tapaan. Niin kuin ne tällä usein ovat. Ja pyörivät, mutta eivät sillä tavalla, mikä ihmisen silmään tavallisesti näyttää pyörimiseltä. Yksinkertaista & monimutkaista. Siis tämä jokin järjestelmä, jonka sisällä on käännös, se pieni keriytyvä uni, jossa portaat johtavat ylös tai alas.” (…) (s.16)

(…) ”Hänen jalkansa olivat melkein maassa, hänen jalkansa olivat melkein ilmassa, kun hänen toinen kenkänsä tippui jonnekin, siinä kohdassa, / mikä oli kuvailun / ulkopuolella. / Eikä siihen ikinä oikein totu. / Kai hän seisoi niin lähellä pistettä, jossa painovoima yllättäen hupenee ja fyysinen maailma antaa myöten ja jossa kengät leijailevat pois, jonnekin, missä suunta hajoaa, / eikä kukaan ollut varoittanut häntä. / Eikä hän ikinä oikein tottunut siihen. / Pisteeseen mihin tuli. ” (s. 16-17)

Imagon alusta alkaen, ”tytön” luvusta alkaen lukijalle voi ajatella annettavan lukuvinkkejä lukuohjeita, esitellään joitakin teemoja ja sanoihin kytkettyjä motiiveja, jotka nousevat keskiöön Imagon myöhemmissä osissa. On kuvaamisen mahdottomuutta (kuvailun ulkopuolella oleminen), enigmaattisia kulmia (joiden toisella puolella uusi maisema/näky, jota ei välttämättä ole voinut ennakoida?), peilien täyttämiä tiloja, joissa yksi on monta ja samanaikaisesti ääretön (”kaikki vain jatkuu kaikkiin suuntiin”) ja sisäkkäisyyttä (ajattelin lasisia laatikoita tai sitten lasiseinättömiäkin laatikoita). Ja jos tämä ei aiheuta vielä riittävää, joidenkin runoteosten kokemiselle tärkeää henkisistä vertigoa, niin suosittelen tutustumaan kirjan lopussa runoilijan käyttämiin lähdeteoksiin ja vaikutteisiin. Joukossa on mm. G. Basilen Pentamerone (1600-luvulta, jotka veljekset Grimm romantisoi myöhemmin), Ovidiuksen Metamorfoosit, Alfred Hitchcockin naiset, astronomi Williamina Flemingin työpäiväkirja vuodelta 1900 ja espanjalaissyntyinen surrealistisen ja metafyysisen taiteen taitaja Remedios Varo. Taustajoukoissa ja kanssakulkijoina on siis monia myyttien, satujen, fantasioiden naisia ja todellisia naisia, jotka toimivat perinteisesti miehisellä alalla. Lukukokemus tuntui välillä myös siltä, kuin olisin Liisa (vrt. Liisan seikkailut ihmemaassa ja sen jatko-osa Liisan seikkailut peilimaailmassa). 

*

Filmitähden maailma ”Tytön” jälkeen tuntui selkeältä ja löysin itseni hihittelemässä jonkinlaiselle romanttiselle tallipoika -kuvastolle, joka nousi mielleyhtymäksi Filmitähden villan puutarhurista, jota Filmitähti välillä tarkkailee (katselee? siis haluaa?) ja joka ei kuitenkaan koskaan päädy olemaan ilman paitaa (Voi niitä flanellien kerroksia!). Modernin viihdeteollisuuden aristokratiaan kuuluva taviksen elämästä erillinen upea kaunis nainen ja hänen tallipoikansa eivät koskaan kohtaa todellisessa maailmassa. Ah!

Hyväntahtoisesta hihittelystä päästyäni Filmitähden hahmo pysäytti minut pohtimaan kirjan otsikkoa. Imago? Mikä on imago? Julkinen annettu ja-tai sisältä päin rakennettu kuva jostakin? Filmitähden elämä tuntui jotenkin keinotekoiselta tai ne kuvat, jotka hänestä näytettiin tuntuivat ulkopintaisilta. Filmitähdestä annettiin Instagram-filteröityjä (fileoituja) kuvia päähenkilöönsä sekä muita hänestä itsestään ulkopuolisia näkökulmia. Filmitähti tuntui olevan pelkkää imagoa toisensa perään. Yhdessä näistä keskiössä ovat kengät:

(…) ”Hänen kohtauksiaan kuvattiin: / 25 uutta ottoa: / Hänen kenkänsä joutuivat: kiipeämään / ne joutuivat putoamaan: pakenemaan: kiipeämään / ne joutuivat: kuvan ulkopuolelle: silmäpakoon: kraateriin / ja mustaan heinäkasaan: kraateriin / vielä x kertaa: 

Ei sitä paremmin voi kuvailla, sillä /  kengät olivat heinää ja lasia, paperia ja tulta. / Ja paria muuta ainetta. / Kengät olivat jotain jotain jotain alkuainetta – / ainetta joka oli vaarassa / tuhoutua / niin kuin maailma / ja sen kaikkeus / joka syntyy joka ikinen ikinen päivä uudelleen. 

Eikä kukaan ollut varoittanut häntä. / Ei kukaan ollut varoittanut häntä. / Yhtään mistään.” (…) (s. 50)

*

Kuningattaren (Kuningatar!) maailma avautui minulle jonkinlaisena painajaismaisena satujen tilana. Sillä oli saduille tyypillinen aloitus, jossa kerronnan keinoin irtaannutaan historiallisesta ajasta (olipa kerran -aloitus lienee tyypillisin, mutta sitä ei tässä käytetty, mutta sama oli tuntu). Lisäksi kuningattaren valtakunta oli aika kummallinen paikka, mutta ei todellakaan mikään onnen tyyssija vaan kuten saduille tyypillistä: jokin on pielessä (ja sille tulisi jonkun sankarin tehdä jotakin). Kummallisen valtakunnasta teki sen olomuoto: se on kudottu ja sitä uhkaavat koiperhoset. Toistan: kudottu maailma, jossa on kaikkia syöviä koiperhosia. Ne syövät kaiken pulveriksi, minkä voi omistaa aurinkoa myöten, mutta minkälainen aurinko se onkaan:

”Kas, Aurinko nousi. / Aurinko, jonka absoluuttinen kirkkaus on 4,8 magnitudia, ja jonka tiedetään olevan kirkkaampi kuin 85 % Linnunradan tähdistä, ja joka näkyisi paljain silmin 50 valovuoden etäisyydelle, jos paljaita silmiä olisi siellä valoa katsomassa. Aurinko, jonka säde on 695 500 km ja ytimen paine 225 miljardia ilmakehään, nousi 

nonchalantisti, barokkisen ylenpalttisesti ja rennosti, niin kuin sen tapana oli siinä Valtakunnassa. Oli tuhat tapaa kertoa, miten Aurinko alkoi. 

Palatsi oli luisumassa jyrkänteeltä, niin kuin sen tapana oli. Niin kuin se oli aina tehnyt. / Lehtien peittämät oksat olivat niin sotkussa, että Auringon oli mahdoton eritellä niitä, mutta se oli aivan luonnollista. Palatsin harmaa hyberbolinen jännite oli aivan sotkussa. Mutta se oli aivan luonnollista. Tuhat muutakin asiaa oli vinossa ja roikkumassa jostain. Ainakin yhdeksänsataa asiaa oli muuttumassa pulveriksi. Yhdeksänsataayksi asiaa oli hajoamassa. ” (…) (s.75)

(…) ”Tähdet olivat suistumassa taivaalta, palvelustytöt tiesivät sen. Palvelustytöt, jotka olivat kalkyloinneet tähtien radat ja keksineet tietokoneen. Ja monet rattaat. Palvelustyöt, jotka olivat koodanneet. Ja löytäneet hevosenpääsumun. Aurinko oli suistumassa – aivan nonchalantisti ja barokkisen rennosti – taivaalta – 

Ja se päivä oli aivan luonnollinen päivä. Valtakunnassa, joka oli reunoiltaan pulveria. Galaksissa, jonka reunat olivat repaleiset ja sekaantuneet toisiin galekseihin. ” (…) (s. 77)

*

Kudotusta puraisu puraisulta pölyksi muuttuvasta satujen valtakunnasta siirrytään takaisin ”tytön” todellisuuteen. Enää ei leijuta alun painovoimattomassa tilassa siis abstrakteissa kokemuksissa vaan painetaan töitä. Luvussa ihmetellään painovoimaa ja muistutetaan luonnon todellisesta luonteesta. Tästä muistutuksesta tulin ajatelleeksi, että luonto voi näyttäytyä väkivaltaiselta ja yllätykselliseltä, jos siihen suhtautuu objektina eikä subjektina. Toisin sanoen, jos ajattelee, että luonto on vain kaunis katsoa (ja hyödyn lähde, mielihyvä ja hyöty, luonnon välinearvoisuus), niin onhan se ikävää, kun se nousee vastaan tai kapinoi. En ajattele, että luonto kapinoisi. Miksi sitä kiinnostaisi, mitä ihminen on ja ajattelee?

Imagon lopussa palataan myös Filmitähden luokse. Runoteoksen ensimmäisen osan tavoin sen viimeisessä luvussa on niin ikään läsnä useat runoteoksen teemat, motiivit ja sen sellaiset, mutta sekottuneina tai sekaisin menneinä. Runoteos päättyy runoon, joka on otsikoitu: Kuva murtuu yhä uudestaan. Läsnä on huoli ajasta, huoli auringosta. Läsnä on tuntu paniikin luomasta kaaoksesta. Läsnä on pelko siitä, että on olemassa vaara  juosta ympyrää.

*

Veera Antsalon tekstiaines on visuaalisesti riehaantunutta. Se sisältää säkeistöihin kiinnittyvää perinteistä runoutta, mutta joukossa on yliviivauksia, fonttien vaihdoksia, sanoja irrallaan säkeistä (riveistä), runoja peilikuvina, runoja ylös-alaisin (koska miten muuten hämähäkki toisi asiansa esille?) ja runoja kuvien muotoon asetettuina. Tämä voi tehdä lukukokemuksesta levottoman, mutta toisaalta myös hyvin luonnollisen Imagon kohdalla. Tyyni laatikkomainen sanamarssi tai klassinen säepudottelu eivät tunnu sopivan runoteoksen maailmaan tai maailmoihin. Nyt tekstimassa on pinnaltaan elävä ja teki runoteoksesta kiinnostavan lähestyä. Pinnalla tarkoitan runoihin valittuja/valikoituneita sanoja ja sanajoukkoja (sisältöä ovat puolestaan sanojen luomat merkitykset ja kuvat).  Runojen kuvat puolestaan olivat eläviä, jatkuvassa liikkeessä (pakenee yhtä merkitystä) ja harvoin pysäytyskuvia johonkin tiettyyn hetkeen. Tuntui, että taustalla/ympärillä aina tapahtuisi jotakin. Tämä tekee Imagosta runoteoksen, joka kestää useamman lukukerran, koska se antaa aina jotakin uutta.

Mistä Imago kertoi? Parin lukukerran jälkeen ajattelen, että runoteos kertoo kaiken epävarmuudesta ja naisista, jotka kykenevät näkemään enemmän kuin valmiiksi annetun maailman, valitettavasti myös sillä kalliilla hinnalla, että näkee uhkia, myös niitä, joille ihminen ei voi mitään. Runoteos purki myös mielikuvia (imago). ”Kaikki” ei ole sitä, miltä se näyttää.  On monia kokemisen, näkemisen ja ajattelun tapoja (kulmia, peilejä jne.). Lukemisen jälkeen tulin pohtineeksi myös kieltä. Toisaalta se on hyvin onneton väline kuvamaan abstrakteja asioita, olioita, kokemuksia, tunteita ja kuinka toisaalta jotkin runoilijat onnistuvat kuvaamaan juuri kielen keinoin abstrakteja asioita, olioita jne… erinomaisesti. Kiitos, Veera Antsalo Imagosta!

*

Edit 24.19.2018 / Minulle juuri selvisi Samuel Beckettin runoja lukiessa, että imagolla voidaan tarkoittaa myös täyskasvuista hyönteistä, hyönteisen ”viimeistä olomuotoa” (vrt. perhonen). Imitoiko kirjan kannessa oleva kuvan muoto jonkin perhoslajin koteloa?

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Veera Antsalo: Imago

2018 Teos

104 sivua

Graafinen suunnittelu: Jenni Saari

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa:

Helena Sinervo: Merveli

Tuija Välipakka: Uutisia!

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Runoreaktiot