Teatterissa! Tainaron

Olen jonkin kumman äärellä. Teatteriesitys, jossa on yksi näyttelijä ja yksi muusikko. Näyttelijällä on kohtauksesta toiseen monologeja ja muusikolla on kohtauksesta toiseen lauluesitys. Lavalla vaeltelee robotisoituja ötököitä, isoja ja pieniä, valoja vilkkuvia ja surisevia. Kohtaukset ovat kuin kuvaelmia jostakin vähitellen yhä oudommasta muutoksesta, metamorfoosista ihmisyyden rajalla ja sen yli. Juoni on kadonnut audiovisuaaliseen uneen.

Olen lukenut Leena Krohnin Tainaronin. Ihastuin kirjaan, sen maailmaan. Jännitin hieman, miten suhtaudun sen pohjalta tehtyyn teatteriesitykseen.

Nainen on turisti vieraalla maalla, joka tekee matkaa, tutkimusmatkaa, tutustuu, pyhiinvaeltaa, kokee, kuvaa kokemuksiaan ja havaintojaan, kertoo, kirjoittaa kirjeitä Tainaronista. Kirjeiden määränpää on epäselvä, mutta selväksi tulee, että naiselle ei kirjoiteta takaisin. Nainen kertoo kirjeissään laajasta kartattoman orgaanisesta kaupungista Tainaronista, joka on jatkuvassa liikkeessä, muutoksessa. Tainaron on maanalainen maailma jossakin tulivuoren purkautumisuhan läheisyydessä. Katastrofaalisen tuhon äänet ja tärinät ovat läsnä. Naisen oppaana toimii jäärä (guuglettakaa, suosittelen ötökkätieto.fi:tä), mikä on ihan ymmärrettävää, sillä Tainaronin asukkaat ovat hyönteisiä. Esityksen edetessä alan ymmärtää, että hyönteisillä on jotain yhteistä, jotain tuttua ihmislajin kanssa. Yhteyden linkeistä monet ovat elämän ja kuoleman kysymyksiä, mutta suhteessa ihmisiin hyönteisten todellisuudessa niille annetaan eri merkityksiä ja toimintatapoja. Esimerkiksi: Tainaronissa kuolleita ei tuhkata vaan ne annetaan ravinnoksi toukille, lapsosille, jälkikasvulle. Ja havahdun pohtimaan: miksi vertaan hyönteisiä ihmiseen enkä ihmisiä hyönteisiin? Olisiko Tainaronin osalta parempi sanoa, että ihmisillä on jotakin yhteistä hyönteisten kanssa? Tainaronissa irtaannutaan ihmiskeskeisyydestä. Tämä voi hermostuttaa, mutta minusta se on oikeastaan aika kiehtovaa.

Olen lukenut Franz Kafkan Muodonmuutoksen. Se kertoi minulle sydäntäsärkevän tarinan ihmisen muutoksesta pelätyksi ja inhotuksi syöpäläiseksi tai oikeastaan siitä mitä muodomuutoksen jälkeen tapahtuu. Surin muodonmuutoksen kokeneen Gregor Samsan hapuilua kohti läheisiään ja kuolemaa. Luin Muodonmuutoksen vertauskuvallisena tarinana siitä, mitä erilaisuuden pelko on, mitä julmaa se saa aikaiseksi ja mitä kokevat he, jotka menettävät ihmisen arvonsa esimerkiksi vakavan sairauden, elämänmuutoksen, vanhuuden, vammautumisen tai muun syyn vuoksi. Gregor Samsa ei kadottanut omaa minuuttaan, mutta muodonmuutos sai läheiset perheenjäsenet suhtautumaan häneen eri tavoin – julmaa – niin julmaa!

Tainaron käynnistyy jännittävänä tutkimusmatkana hyönteisten todellisuuteen, jossa ihminen on ihminen ja hyönteiset maailmassaan hyönteisiä. Vähitellen asiat muuttuvat. Ihmisestä alkaa kehittyä tutkimuskohteittensa kaltainen, hän kokee vähitellen erilaisia ainakin ulkoisia muodonmuutoksia ja lopulta samaistuminen tutkimuskohteisiinsa hyönteisiin huipentuu ihmisyyden rajojen täydelliseen häivytykseen. Ennen tätä ihminen on pohtinut kuinka kummaa on, että jotkin tainaronilaiset käyvät läpi muodonmuutoksia. Heidän minuutensa ei sinänsä ole kadonnut minnekään, he vain ovat toisen näköisiä. Tämä ihmisen ihmettely haipuu taustalle naisen muuntuessa tainaronilaiset omalla tavallaan. Minua kiehtoo kysymys: oliko muodonmuutos vapaa valinta, jotakin olosuhteiden pakosta tapahtuvaa vai sattumaa?

Olen lukenut Ovidiuksen Muodonmuutoksia. Niissä muodonmuutokset tuntuivat olevan usein pakon sanelemia tapahtumia. Jumalat ja silleen. Muodonmuutokset tuntuivat usein enemmän ja joskus vähemmän väkivaltaisilta pakoreiteiltä ulos surusta, kivusta, peloista, sydänsuruilta, kenties kuolemaltakin (kuolemattomuuden saavuttaminen muuttamalla muotoa?), väkivallan uhalta, pakkoavioliitoilta ja niin edelleen.

42364961130_1d90c62565_z.jpg
Kuvassa Aino Venna ja Kati Outinen. Kuvaaja Kastehelmi Korpijaakko

Krohnin Tainaronista rakentunut teatteriesitys oli fantastisen outo tai fantastinen ja outo. Vierauden tuntua toivat hyönteisten erilainen tapa olla olemassa, vaikka hyönteisten todellisuutta reflektointiinkin pitkälti ihmisille tyypillisin kysymyksin ja näkökulmin. Kenties Tainaronin esityksessä ei lopulta ollutkaan kyse hyönteisistä vaan ihmisestä muutoksessa. Ihmiskeskeisyys näkyi muun muassa siinä, että kerrotaan mitä ihminen kokee ja kuinka ihminen kohtaa jotakin itselleen vierasta.

Minulle on kiehtovaa, että kertoja ei tuntunut pelkäävän hyönteisiä vaan oli heistä aidosti kiinnostunut, kai vähän rakastunutkin tai vähintään ihastunut, ja etäisesti minulle jäi tuntu, että kertoja halusi olla hyönteisten kaltainen itsekin. Yhdessä kohtauksessa hän palaa menneisyyteensä ihmisten maailmassa. Hän etsii vanhan radion navigaationappulan kautta maailmaa tunnettujen maailmankaupunkien välissä. Kuuluu ihmisääniä, lukuisia kieliä ja kohinaa ihmisten puheen välitiloissa. Tämä sai minut ajattelemaan, että kenties hän (nainen, kertoja) oli aina matkalla Tainaroniin tai ainakin paikkaan, jossa ei ole ihmisiä. Ja jos näin on niin pääsikö hän vihdoinkin kotiin tai paikkaan, joka tuntui kodilta? Oliko matka Tainaroniin pako jostakin? Ja jos oli, niin minkä merkityksen muodonmuutos saa? 

*

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad

Esityskuva: Kastehelmi Korpijaakko

Kuva lipusta ja käsiohjelmasta: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tainaron

Pohjautuu Leena Krohnin samannimiseen kirjaan (Tainaron, 1985)

Pieni näyttämö, Kansallisteatterissa

Kantaesitys: 29.8.2018

Esiintyjät: Kati Outinen ja Aino Venna

Esityksen musiikin säveltänyt Aino Venna, muu musiikki Palpalasi (Mirshekari ja Sistani)

Ohjaus: Essi Rossi

Dramatisointi: Iida Hämeen-Anttila ja Essi Rossi

Esitysdramaturgia: Essi Rossi ja Iisä Hämeen-Anttila

Lavastus ja valosuunnittelu: Milla Martikainen

Videoiden suunnittelu ja toteutus: Milla Martikainen ja Aino Venna

Pukusuunnittelu: Auli Turtiainen

Äänisuunnittelu: Pauli Riikonen

Naamioinin suunnittelu: Krista Karppinen

Robotit: Iiro Tujula ja Mikko Murtomaa

*

Esitys koettu Kansallisteatterin bloggariklubilaisena pe 31.8.2018

*

Lisää teatteria blogissa

Teatterissa! Michael Baran: Tyttö, joka käveli (Aaveille ja eläville)

Teatterissa! Eugene O’Neill: Long Day’s Journey Into Night (Wyndham Theatre)

Teatteri: Juha Hurme: Lemminkäinen

Teatterissa!

Mainokset

Kauhujen kirja – 10 maailmankirjallisuuden kauhukertomusta

Kauhujen kirjan kertomusten kauhuefekti ei ole böö:ssä, kääk:issä, ällössä tai verenroiskeessa. Silti kokoelman tarinat herättelevät epämukavaa oloa. Pari siitä syystä, että ne olivat todella tylsiä, mutta enemmistö menemällä pinnan alle, ihon alle, sydämeen ja aivojen kalvon läpi. Kertomusten teho tuli jännityksestä (miten tarina päättyy päähenkilölle), oudosta, psykologisesta vähittäin kiristyvästä klaustofobiasta tai vain jostakin yliluonnollisesta tai arvoituksellisesta, jota ei välttämättä selitetä. Lukija heitetään ilmaan ja maa taiotaan pois alta.

Kokoelman kauhukertomukset ovat seuraavilta kirjailijoilta: E. T. A. Hoffmann, Heinrich von Kleist, J. Sheridan Le Fanu, F. M. Dostojevski, Thomas Hardy, Anton Tšehov, Thomas Mann, Franz Kafka, Eugène Ionesco ja Arthur C. Clarke. Turvallisen ja tukevan perinteisiä kirjallisuuden klassikkokaanonin kirjailijoita siis noin pääosin. – – Eksyin tämän kokoelman pariin etsiäkseni kunnallisen kirjaston kokoelmista Eugéne Ionescoa tai siis hänen kirjallisuuttaan ja ilahduin, että sain luettavakseni minulle ennaltatuntemattoman suomennetun tekstin minua kiinnostavalta (näytelmä)kirjailijalta. Ilokseni hänen mukanaan tuli myös yhdeksän muuta taitavaa kirjailijaa.

Oma kauhukirjallisuuden lukuhistoriani on vähintäänkin rajoitteinen ja sen tähden tällaiset lempeät (?) kauhunväristykset ja hivuttavaa sisäistä epämukavuutta herättelevät kertomukset toimivat minulle. Esimerkiksi Lovecraftia ja hänen perillisiään lukiessa tekee joskus mieli kirkua kirja kädessä ja ryntäillä (kirkuen kirja kädessä) ympäri huonetta. Ja näistä (yli)dramaattista lukureaktioista huolimatta en voi lopettaa lukemista. Haluan sulkea kirjan, haluan lukea kirjan. Yritin kerran lukea myös Stephen Kingiä. Hänen mittaamattoman laajasta tuotannostaan tartuin Hohtoon. En päässyt loppuun asti. Tämä umpikujan kohtaaminen kesken lukukokemuksen ei johtunut siitä, että olisin nähnyt Kubrickin filmatisoinnin (koska en silloin ollut – liikaa arvaamattomia käytäviä ja sekoavia ihmisiä) vaan koska kirjan tunnelma oli liikaa. Jackissa oli jotakin ärsyttävää. Ehkä yritän jossakin vaiheessa uudestaan.

Mutta tätä vanhempaa kauhua, goottitunnelmaistakin, luen mielelläni. Näissä tarinat ovat riittävän outoja, mikä voi johtua ihan ajallisesta etäisyydestä kuvatessaan aikaa, asenteita, maailmaa, jotka ovat vieraita 2000 – luvulla. Edgar A. Poe, T. Gautier (Vereviä kertomuksia), G. Meyrink (Golem) ja niin edelleen.

Tässä kokoelmassa kauhun ja epämukavuuden ainekset tulivat päähenkilölle usein jostakin tuntemattomasta ja oudosta, joka vainoaa henkisesti ja/tai fyysisesti kertomuksen päähenkilöä. Osassa jännittynyt tunnelma tarinaan tuli rikollisuudesta kuten murhista ja ryöstöistä, jolloin kauhu on enemmänkin sitä, että mitä yliluonnollista moisiin yhteisöä ja yksilöä hirvittäviin rikoksiin voikaan liittyä. Mukana on myös oman elämän hallinnan menetyksen pelkoa ja toisaalta sen vähittäistä menettämistä (ei siis vain pelkoa). Näitä tunnelmia oli tarjolla esimerkiksi Tšehovin huikeassa kertomuksessa Sali n:o 6:ssa, joka kertoi mielisairaalan lääkäristä ja yhdestä hänen potilaastaan. Tuntemattoman kohtaamista ja oman elämän hallinnan menetystä oli riittämiin myös J. Sheridan le Fanun kertomuksessa Vihreää teetä, jossa erästä korkea-arvoista herraa piinaa demoni, jonka vain hän voi nähdä ja kokea. Demoni, joka vähitellen ottaa hallinnan päähenkilön elämästä.

Todellisuudesta, reaalimaailmasta irtaantuminen, äärimmäinen eristäytyminen ja yksinäisyys ovat pelottavia ja näitä pelkoja kokoelman jotkin kertomuksen ruokkivat. Lempeää lukukokemuksessa kuitenkin oli ajallinen etäisyys. Jos elämänhallintaa vieviä harhoja selitetään ajan tieteellä, niin lukija voi olla turvallisilla mielin. Voin lukijana rauhoitella itseäni että ei noin voi enää selittää asioita ja voin vain nauttia matkasta eli siitä kuinka tarina on kerrottu ja millä keinoin silmukka kiristyy, käytävä kapenee, huone kutistuu päähenkilön elämässä. Identiteetin ja minuuden murtumiset ovat tehokasta kauhuaineistoa. Ne tulevat ihmisestä sisältä päin, eivät ulkoa päin jostakin yliluonnollisesta tai luonnollisesta (rikolliset, huijarit jne. )

Mutta kyllä kokoelmaan kuului myös jotain häiritsevän epämukavaa, jonka äärellä teki mieli harppoa rivien yli, kenties jopa sulkea kirja. Esimerkiksi Franz Kafkan Rangaistussiirtolassa – novelli oli tällainen. Oletteko lukeneet? En spoilaa koko tarinaa, mutta siinä kuvataan kuinka kertoja on vieraana kaukaisessa maassa, jossa hänelle esitellään varsin yksityiskohtaisesti kidutuslaitetta, jolla lopetetaan rikolliseksi tuomitun ihmisen elämä tuntikausia kestävällä fyysisellä tuskalla. Novelli räjäytti minussa tulkinta- tai oikeastaan kysymyspatteristopotin. Kuinka joku voi keksiä kidutuslaitteen? Miksi keksiä kidutuslaite? Miksi minulle kuvataan se yksityiskohtaisesti? Miksi luen siitä – voin sulkea kirjan – voinko? Kenelle ja erityisesti miksi novelli on kirjoitettu? Mistä ihmisten julmuus ja sadismi? Ja niin edelleen. Joku Kafkaan perehtynyt kirjallisuushistorioitsija varmaan osaisi vastata kysymyksiini.

Kokoelman helmiksi Kafkan tekstin lisäksi minulle nousivat Le Fanun Vihreää teetä, Tšehovin Sali n.o 6, Mannin Mario ja taikuri sekä Ionescon Everstin valokuva, jossa herkullisen absurdilla kertomuksella sorkittiin vainoharhaisuutta ja todellisuuden kokemisen rajoja. Mannin Mario ja taikuri oli puolestaan hämmentäväksi roihuksi kehkeytynyt tarina perheestä, joka Italian lomallaan tulee kokeneeksi jotain pysyvästi järkyttävää ja pois-sijoiltaan sysäävää yhden illan taikaesityksen ajan. Mannin novelli kuvasi minulle muun muassa vähittäisen ärsyyntymisen roihahtamista ilmiliekkeihin. Eräänlaista hallinnan menettämistä sekin.

Minulle toimivaa kauhua taitaa olla sellainen, jossa kuvataan irtaantumista jostakin tutusta, luotettavasta ja ainakin jollakin tavalla kontrolloivasta olevasta. Vampyyrille voi näyttää krusifiksia, rikoksen voi selvittää, rikollista rangaistaan (toivottavasti ei kidutuslaitteella), kirkon miehet ja ghostbusters hoitavat kummitukset ja riivaajat, mutta ihmiselle itselleen ei voi mitään, jos hallinta pettää, identiteetti tai minuus sortuu paloiksi tai viedään sinulta lopullisesti.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Kauhujen kirja – 10 maailmankirjallisuuden kauhukertomusta

toimittanut Eeva-Liisa Manner

1964 WSOY

Kauhukertomukset seuraavilta kirjailijoilta: E. T. A. Hoffmann, Heinrich von Kleist, J. Sheridan Le Fanu, F. M. Dostojevski, Thomas Hardy, Anton Tšehov, Thomas Mann, Franz Kafka, Eugène Ionesco ja Arthur C. Clarke

Suomentajat: Eva Adrian, Kristiina Kivivuori, Juhani Konkka, Eeva-Liisa Manner, Helvi Nurminen, Aaro Peromies ja Jari Suomela

Päällys: R. Westrén-Doll

406 sivua

lainattu kirjastosta

*

Blogissa: Lisää kauhua ja absurdeja ja epämukavia tunnelmia:

Bram Stoker: Dracula

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

Minä pelkään – venäläistä kauhua ja mystiikkaa

Leena Krohn: Kadotus

Leena Krohn on kirjoittanut kirjoja viidellä vuosikymmenellä ja olen niin iloinen, että hän kirjoittaa edelleen. En ole lukenut kaikkia Krohnilta julkaistuja kirjoja, mutta ne jotka olen lukenut, ovat vapauttaneet minut ajattelemaan rauhassa. Mitä tällä tarkoitan?

Vapauttaneet ajattelemaan rauhassa.

Yritän selittää.

Leena Krohnin luomat maailmat ja tilat, joissa hänen henkilönsä toimivat, keskustelevat, olemassaolevat, ovat minulle kuin rinnakkainen todellisuus siitä, missä elämme. Rinnakkaisia, todellisia omalla tavallaan ja läheisiä (toisilleen). Krohnin luomista todellisuuksista näkee primääriseen ”oikeaan” todellisuuteen kirkkaasti, mutta primäärisestä ei näe kuin välähdyksen omaisesti kuin näkyinä Krohnin luomiin. Mikä tässä vapauttaa? Jos pääsen Krohnin luomaan maailmaan sisälle, niin voin kulkea siellä rauhassa, tutustua siihen, tutustua sen henkilöhahmoihin, olioihin, tutustua sen väittämiin ja visioihin. Krohnin maailmoissa on tuntu, että ne usein kommentoivat primääriä todellisuutta (siis sitä jossa elämme) joillakin tavoin. Krohnin maailmat ovat turvallisia paikkoja kokea ja nähdä kirjallisesti asioita, jotka nk. todellisessa maailmassa hukkuvat, katoavat tai joita pidetään outoina ja siksi vieraina tai jopa torjuttuina.

*

”Sanotaan, että esineet ovat elottomia. Minä en ajattele niin. Minä uskon, että kaikki elää, vain monin eri tavoin. Kaikella, mikä on olemassa, on oma elämänsä ja kohtalonsa, ja siksi esineitäkin on käsiteltävä varoen. Esine ei toki hengitä, ei liiku, ei lisäänny, sillä ei ole aineenvaihduntaa, mutta tietoa se kuitenkin ottaa vastaan, säilyttää, luovuttaa ja säteilee sitä ympärilleen. Esineelläkin on mieltymyksiä ja omaa tahtoa. Se voi pitää omistajastaan tai olla pitämättä. Jos se ei pidä, se putoilee ja menee rikki, lamppu välkkyy, kone saa häiriöitä.

Mikä on orgaanista, mikä epäorgaanista? minä kysyn. Samoja alkuaineita kuin elävissä on myös elottomaksi kutsutuissa, eivätkä aine ja ajatus ole toistensa vastakohtia, sillä onhan jokainen tavara ensin ollut ajatus ja mielikuva.  ( – – – ) Tavara ei ole vain materiaa. Yksinkertaisinkin, vähäpätöisinkin ihmisen tuottama tavara on kertomus, sillä se puhuu ihmiskunnan toiveista, tarpeista ja työstä. Jokaisessa ihmisen tekemässä tuotteessa kengästä kivääreihin, kirjoista kulkuneuvoihin on hänen henkensä leima. Samoin kuin luonnon objektit myös artefaktit kertovat universumin laeista, raaka-aineista ja tämän tähden historiasta.”

*

Kadotuksen kertoja on henkilö, joka työskentelee kaupungin löytötavaratoimistossa, jota ollaan yksityistämässä. Hän työskentelee siellä viimeisiä päiviään. Hän on nimennyt paikan itselleen Kadotukseksi. Sinne tuotavat tavarat hän merkitsee ja sijoittaa omille hyllyilleen. Yön aikana ja yön jälkeen Kadotukseen on pudotettu uusia esineitä. Yö muistuttaa Helsingin Taiteiden yön tyyppistä karnevalistista tapahtumaa.

Jokainen tarina kirjan sivuilla vaikuttaa itsenäiseltä kertomukselta, johon liittyy esine, joka on löytötavaratoimistoon päätynyt. Kadotuksessa kertomukset tuntuvat itsenäisiltä, mutta ovat osa verkostoa. Tutustumme jokaisessa luvussa uusiin ihmisiin esineineen ja samalla koin lukevani kommentaaria meistä ihmisistä. Kertomukset olivat kuin kuvaelmia, jotka huvittavat, hämmentävät, vaivaavat, ärsyttävät, lentävät ohi ja pudottavat pohtimaan syntyjä syviä. Joistakin väittämistä olen samaa mieltä, joistakin eri mieltä. Tämä on lukukokemuksen rikkautta. Olen lukijana liikkeellä. Ja tämä kaikki on osa Krohnin luomien todellisuuksien antamaa tilaa ja vapautta ajatella. Minulle annetaan ainekset, kuvaelma, pala jotakin olemassaoloa ja voin reagoida siihen miten reagoin.

Kadotuksessa tunnuttiin kommentoivan muun muassa taidetta, joka on spektaakkelia spektaakkelin tähden, mutta mitä on spektaakkeli, se hätkähdyttää toki, mutta viekö se tilaa tai huomion pois olennaisista kysymyksistä kuten mitä on olla ihminen. Onko ihmisen elämä pelkkää spektaakkelia tai hetkittäistä vauhtia ja loput pelkkää surinaa odottaessa uutta energiapiikkiä. Kenties Kadotuksessa kommentoitiin taiteen kertakäyttöisyyttäkin? (onko spektaakkeli kertakäyttöistä?) Mihin tarpeeseen taide vastaa? Kertooko taide sitä mitä on totta, mikä voi olla mahdollista, kertooko jostakin ikuisesta, kertooko taide mitä on nyt, onko taiteen tehtävä ärsyttää, viihdyttääkö taide, naurattaa, huvittaa . . . mitä taide on tai miksi taide on? Krohnin tekstin herrättävät minussa usein kysymysten vyöryn. Odotin aikani, että minulla oli tilaa lukea Kadotus, koska tiesin, että se ei ole minulle kevyttä lukemista.

Taiteen lisäksi nykyajan kommenttiraitaan pääsevät mukaan muun muassa naisia saalistavat miesjoukot ja kännykässä elävät nuoret. Havaintoja tehdään myös kirjallisuudesta, kirjallisuuskritiikistä ja kirjoittamisesta. Ilkikurinen pisteliään tarkka huumori kulkee kirjan sivuilla.

”Kirjoja tuodaan tänne harvoin, eikä ihme, sillä harvat niitä enää lukevatkaan. Tällä hetkellä Kadotuksessa on vain kolme kirjaa: Pieni kalkkunahoidon opas, Swedenborgin viimeinen oppilas, joka on omakustanne, ja keittokirja, jonka nimi on Suolattomia pikasoppia. Olen joutessani lukenut ne kaikki. Tiedän nyt, mitä Emmanuel Swedenborg näki sekä taivaassa että helvetissä, ja että hänen viimeinen oppilaansakin pääsi silmäilemaan kumpaakin paikkakuntaa. Jos toimistoon tuotaisiin unohdettu kalkkuna, voin empimättä kertoa, mitä sen hyvinvoinnin edistämiseksi olisi tehtävä, ja jos olisi pakko, osaisin valmistaa syötävän pikasopan ilman suolaa.”

Tai näin:

”Mitä teille on opetettu? kirjailija halusi kysyä. Mitä te kuvittelette kirjallisuuden olevan? Luuletteko, että kirjallisuudessa on kysymys kirjallisuudesta? Ei sinne päinkään! Todellisuudesta siinäkin on kysymys, todellisuudesta! Sillä jokainen kirjoittaja kysyy yhä uudelleen: Mikä on totta? Ettekö ymmärrä, että kun te puhutte, puhutte hetkeen, mutta kun kirjoitatte, kirjoitatte ikuisuuteen? Se ei ole aivan vaaratonta.

Ymmärrättekö, miksi kukaan kirjoittaa mitään? Koska hänellä on jotain asiaa. Asiaa! Kieli on todistus siitä, että toinen ihminen on olemassa. Siksi kirjoittaminen on jakamista. Se on tilintekoa. Se on muistamista, syyttämistä, tunnustamista, lohduttamista. Ja toisinaan, hän olisi voinut jatkaa, se on myös parantumaton sairaus. Mutta tietenkään hän ei sanonut sitä.”

*

Leena Krohnin kirjoja lukiessa tulee aina välillä olo kuin jotakin kummaa voisi tapahtua minä hetkenä hyvänsä tai kenties jotain uhkaavaa, mahdollisesti jopa jokin valtaisa katastrofi. Kadotuksessa oli myös tällainen tunnelma lukukokemuksen edetessä. Tutustuin Kadotuksessa ihmisten ja muiden elämänmuotojen verkostoon, jotka eivät luultavasti tiedä olevansa osa verkostoa tai tapahtumien kausaalisia ketjuja. Tuttuuden rinnalla kulkee toinen todellisuus, joka kommentoi tai sitten tarjoaa vaihtoehtoisen tavan nähdä, kokea, olla olemassa. Ja lukiessa heräsi tuntu jostakin lähestyvästä katastrofista. Jokin valtava uhka, johon ihminen ei ole voinut varautua, koska ei ole tiennyt sen olemassaolosta. Krohnin kirjoista tutut hyönteiset vierailevat Kadotuksenkin sivuilla ja lisäksi jokin kumma ihmismäinen rotu, joka herättää epämukavan olon ja kantaa samalla mukanaan jotakin hyvin kiehtovaa salaisuutta.

Kadotusta voi lukea monella tapaa. Ensimmäisellä lukukerralla, ja josta tähän blogitekstiin olen jotain kirjoittanut, luin kirjan kertomusten kokoelmana ihmisistä ja heidän esineistään, eräänlainen ihmisten ja heidän esineittensä karnevaali. Kadotus paljasti jotain oleellista ja kenties totta meistä ihmisistä nykyaikana, pisteliäästi, lempeästi ja kiehtovan oudosti. Ja juuri kun olin vinhasti mukana niin kaikki oli ohi. Karnevaalit ovat ohi. Palataan takaisin arkeen, tuttuun, normaaleihinkin olotiloihin. Hetken oli toisin ja se hetki oli kiehtova, jännittävä, vaarallinenkin.

*

”Vain ihminen tarvitsee tavaraa. Missä ihminen asuu, liikkuu, aterioi, huvittelee ja tekee työtä, siellä häntä kiertää artefaktien kehä. Tavara, jätteeksikin muuttuneena, kestää kauemmin kuin ihminen. Ihmiset kuolevat, esineet säilyvät. Eivätkä ainoastaan tavarat, vaan vieläpä niiden kääreet, kalvot ja pakkaukset.

Kun ihmissuku häviää ja sen mukana ideatkin, suuret, pienet ja mielipuoliset, mitä jää jäljelle? Vain rojun ja tyhjien pakkausten määrätön massa. Se kelluu maailman merillä mantereiden kokoisina hitaasti kieppuvina roskapyörteinä. Se pyörii planeetan ympäri avaruusromun uusina vyöhykkeinä ja upottaa häviämättömiä hiukkasiaan ruokamullan ohueen vaippaan.”

*

Krohnin kirjat vapauttavat ajattelemaan.

Ajattelen: jos ihmiskunta tuhonsa partaalla karkaisi avaruuteen jollakin aluksella (oli se sitten Aniara tai mikä lie) ja palaisi takaisin vuosituhansien jälkeen niin mitä hän löytäisi?

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Leena Krohn: Kadotus

2018 Teos

Ulkoasu: Marjaana Virta

160 sivua

Arvostelukappale

*

Joitakin samanlaisen lukutuntuman jättämiä kirjoja blogissa:

Hisashi Honda: Pyhä uni

Kaisa Ijäs: Aurinkokello

Maija Sirkjärvi: Barbara ja muita hurrikaaneja

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Luettua elämää (En todellakaan ole yksin Leena Krohn – fanitukseni kanssa!)

Kulttuuri kukoistaa

Suketus