Kassia St. Clair: The Secret Lives of Colour

Riemastuttava lukukokemus ihmisten käyttöön luotujen värien synnystä ja historiasta!

Tämä oli ensimmäinen reaktioni luettuani kirjan. Kenties kirja toimi minulle jonkinlaisena väriterapiana vuodenaikaan, jolloin valon määrä (värit ovat valoa tai valon aaltopituuksia, jonka näköaisti tunnistaa) on vähäisempi ja luonnossa nähdyt värit sumeampia, tummempia tai haaleampia. Ja toisaalta en halua kutsua talvea ainakaan värittömäksi vuodenajaksi, koska olin sitten kaupungissa tai metsässä, niin värien määrä on huikea – kenties niiden sävy on vain hillitympi.

Pidin kirjaa painokkaasti nippelitietoisena. Kirjoittaja on kulttuurihistorioitsija, joka on perehtynyt aiheeseen ja koonnut lukijoilleen ensyklopedisen lukuelämyksen. Ensin on johdanto, jossa lukijaa lämmitellään väreihin luonnontieteellisinä ilmiöinä. Lukijalle kerrotaan värien jaottelusta eri ryhmiin ja niiden sekoittamisesta joko lisäämällä (väri valona, jolloin värivalojen yhdistymiset johtavat valkoiseen) tai vähentämällä (väri väriaineena, jolloin valoa heijastuu yhä vähemmän kohti mustaa).

Kirja jakaantuu johdannon jälkeen useampaan päälukuun. Pääluvut on jaoteltu spektrin värien mukaan, joista on pudotettu pois syaani (”sinivihreä”) ja mukaan on lisätty pinkki, valkoinen, ruskea ja musta. Värejä ei kuitenkaan ole esitelty spektrin järjestyksessä niiden aallonpituus- tai taajuusvälien mukaan vaan lennokkaasti valkoisesta mustaan ja ruskea on sijoitettu mustan edelle. Pääluvut puolestaan jakaantuvat yhden tai kahden aukeaman mittaisiin alalukuihin, jossa esitellään jokin tietty väri pääryhmästään. Kirjan lopussa St. Clair luetteloi joitakin muita häntä kiinnostavia värejä, jotka eivät ole päässeet kirjassa tarkempaan esittelyyn.

Tällä tavalla pieniksi luvuiksi pilkottu kirja voi hukuttaa kokonaisuuden. Nautin kyllä tällaisesta pienestä tiiviistä täsmäinfosta, mutta minkälaisen laajan kuvan voin saada ihmisten käyttöön luoduista väriaineista? Tästä kirjassa on kuitenkin kyse. Ihmiset ovat kivikaudelta lähtien käyttäneet värejä ilmaisemaan asioita ja koristamaan ympäristöään sekä itseään. Tämä näkökulma tekee kirjasta hyvin kulttuurihistoriallisen. Värit herättävät käyttäjissään erilaisia tunteita ja mielipiteitä. Väreillä myös viestitään erilaisia asioita ja niillä on merkistystä ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Kirjassa kiinnitetään huomiota värien merkitykseen muun muassa politiikassa (vihreä vallankumousten värinä Ranskassa ja Irlannissa), yhteiskunnallisessa vallankäytössä (kuten hallitsijoiden värit, uskonnolliset johtajat, varakkaiden mahdollisuus käyttää harvinaisia värejä) ja uskonnossa (kuten eri uskontojen antropomorfisten jumalien ihon värit).

Kirjassa on annettu paljon tilaa myös maalaustaiteelle ja kuinka väriaineet ovat olleet enemmän tai vähemmän luotettavia välineitä taiteilijoille. Jotkin väriaineet käyttäytyivät arvaamattomasti joutuessaan kosketuksiin toisten värien tai erilaisten maalauspintojen kanssa. Myös keskiajalle ja renessanssiin asti vaikuttanut tabumainen kielto sekoittaa värejä tai väriaineita keskenään aiheutti maalareille päänvaivaa. Esimerkiksi vihreä oli pitkään yllättävän hankala väri tuottaa ”puhtaana” ilman, että se sekoitettiin yhdistämällä keltaista ja sinistä pigmenttiä.

Oma lukunsa väriaineiden hankaluuksissa oli harvinaiset ja kalliit väriaineet kuten ultramariini tai Tyrian purple. Tyrian on englanninkielinen käännös kaupungille Tyros, joka oli merkittävä foinikialainen kaupunki, joka sijaitsee nykyisessä Libanonissa. Eli voisiko Tyrian purplen kääntää foinikian violetiksi tai tyroksen violetiksi? Vai foinikian punavioletiksi (purppura)? Oli niin tai näin, niin foinikian purppura (!) oli harvinainen väriaine ja se nosti sen hintaa tähtitieteellisiin lukemiin. Näin oli myös ultramariinin kanssa. Näin ollen nämä väriaineet olivat ”varatut” omana aikanaan vain jumalallisen tärkeille henkilöille kuten Rooman keisarille tai neitsyt Marialle. Maria ei kyllä aina pukeutunut siniseen, mutta kun länsimaalaiset löysivät ultramariinin ja se oli sinisenä heille ihmeellinen, niin siitä lähti ultramariinin nousu Marian omana värinä. Ja muille tavallisille kuolevaisille jäivät muut siniset ja violetit, jotka eivät olleet lähtöisin lasuurikivestä tai tietynlajisista lypsettävistä merietanoista. Jo vain.

Mistä väriaineet sitten tulivat? Esihistorialliselta ajalta lähtien väriaineet saatiin luonnosta kuten mineraaleista, kasveista (mm. puut ja kukat) ja eläinkunnasta (mm. hyönteiset, nilviäiset, nisäkkäät). Useimmiten väri syntyi parin tai useamman ainesosan sekoituksesta, joka oman aikakautensa kemiallisen työskentelyn kautta prosessoitiin jauheeksi. Tämä käsityö värijauheen aikaansaamiseksi saattoi olla ensinnäkin melko työlästä ja pitkäkestoista, mutta aina välillä myös hengenvaarallista. Esimerkiksi Scheelen vihreässä (kehitetty 1775)  ruotsalainen tiedemies Carl Wilhelm Scheele käytti arsenikkia ja tämä väri St. Clairin mukaan johti esimerkiksi Napoleonin kuolemaan, koska hänen vankilansa seinät olivat Scheelen vihreät. Sama vihreä tappoi myös muita ihmisiä heidän sisustaessaan sillä kotejansa kunnes se kiellettiin. Myös yksi menneiden vuosisatojen trendijuoma absintti oli murhaavaa kamaa kunnes se kiellettiin. Jälkeenpäin on tutkittu, että syy ei ollut värissä vihreä vaan alkoholin määrässä, joka johti alkoholimyrkytyksiin. Vihreän lisäksi lyijynvalkoinen (lead white) oli valmistusprosessiltaan hyvin vaarallinen ja johti moniin kuolemiin ennen kuin se korvattiin vähemmän tappavalla valkoisella väriaineella. Ja koska väriaineiden valmistus on riskityötä, niin varsinaisessa värien sekoitustuotannossa työskentelivät usein se porukka, jonka elämää ei arvostettu kovinkaan korkealle yhteiskunnallisessa hierarkiassa. Värien hengenvaarallisuuden lisäksi niiden tuotantoprosessi saattoi olla haisevaa ja kuvottavaa hommaa. Väriaineisiin nimittäin sekoitettiin myös eläinten eritteitä, joten haju lienee ollut omaa luokkaansa. Arkeologit ovatkin löytäneet joitakin ”väritehtaita” syystäkin kauempaa asutusalueita.

Kirja tarjosi väreihin liittyviä lukuisia jännittäviä ja mielenkiintoisia anekdootteja. Toisin sanoen se ei ollut pelkkää faktarummutusta. Voisin kuvata kirjaa myös kummien faktojen ja ihmisten väreistä sekoamisten kokoelmana. Kenties hämmentävin väriaineen lähde muutaman vuosisadan takaa olivat muumiot. Jo vain. Toistan: väriaineen yksi keskeinen ainesosa oli faaraoiden Egyptin muumiot. Toki muumiot olivat myös eläimistä, mutta myös ihmisistä ja jos aitoa muumiota ei ollut saatavilla niin tuotantoon kelpasivat myös orjien ja kuolemaantuomittujen ruumiit. Miettikää tätä seuraavan kerran, kun ihailette museoissa maalauksia, joissa on ruskeita värisävyjä. Tätä muumionruskeaa nimittäin läträttiin pari-kolmesataa vuotta eurooppalaisten maalareiden tauluihin kunnes sen suosio romahti. Syy väriaineen kartteluun oli lopulta hyvin inhimillinen: muumionruskean alkuperä tuli laajempaan tietoisuuteen. Ilmeisesti myös käytettäväksi sopivat muumiot olivat lopussa, mutta ajatus (ihmis)ruumiin pyyhkimisestä maalaukseen oli sen verran kuvottava, että väriainetta ei haluttu enää käyttää. St. Clair kertookin tähän torjuntaan liittyvän anekdootin prerafaeliittimaalari Edward Burne-Jonesista, joka hautasi seremoniallisin menoin muumionruskeaa sisältävän värituubinsa puutarhaansa saatuaan selville värin alkuperän.

Kirja oli minulle erinomainen lukukokemus ja pidin siltä monilta osin hyvin kiehtovana. Lukemistani kuitenkin hieman vaivasi kirjan länsimaiskeskeisyys. Välillä vierailtiin toki faaraoiden Egyptissä (mikä ihmeellinen paikka!), mutta enemmistö väriaineiden valmistus- ja käyttöesimerkeistä oli Euroopasta ja nimenomaisesti siitä osasta, joka on kolonisoinut aikoinaan Euroopan ulkopuolisia alueita taloudellisen hyödyn toivossa.

Lukemisen jälkeen voin kuitenkin todeta näkeväni värit kulttuurituotteina eri tavoin, vaikka toki tiedostan, että yhä harvempi ihmisen tekemä väri on enää 100% luonnontuote vaan laboratoriokamaa.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi / Kosminen K

*

Kassia St. Clair: The Secret Lives of Colour

2016, toinen painos 2018

John Murray Publishers

Kansi: en löytänyt tietoja kirjasta

328 sivua

*

lainattu kirjastosta

*

Värikylläisiä ja historiallisiakin matkoja tekeviä kirjoja blogissa:

Heikki Kännö: Sömnö

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

Sir John Mandevillen ihmeelliset matkat

 

Robin Robertson: The Long Take

The Long Take or A Way to Lose More Slowly on parin sadan sivun mittainen runoteos. Se on kaupunkirunoelma ja se on aikalaisrunoelma, jonka keskushenkilönä on Walker (!) – niminen toisen maailmansodan veteraani.

Aikalaisrunoelmana The Long Take kiinnittää huomion pisteittäin 1940- ja 1950-lukujen Yhdysvaltoihin. Toinen maailmansota on voitettu, mutta sodan veteraanit palattuaan kotimaahansa ajautuvat elämään kaduilla, kärsivät köyhyydestä ja osattomuudesta. He ovat sodan traumatisoimia miehiä, joista huolehtivat vain harvat. Runoelman sivuilla he joutuvat edelleen katsomaan toinen toistensa perään kuin olisivat vielä rintamalla. Ympäröivä yhteiskunta on heidät unohtanut tai ei tiedä mitä tehdä ihmiselle, joka on tappanut ja (siitä) emotionaalisesti vaurioitunut.

Toisen maailmansodan sotaveteraanien huonon kohtelun lisäksi The Long Take kiinnittää huomion rasismiin, jonka varjolla mustan amerikkalaisen voi edelleen lynkata ilman erityisiä lainmukaisia seuraamuksia tai surutta ”unohtaa” marginaaliin, kun tehdään isoja päätöksiä, jotka vaikuttavat kaikkiin kansalaisiin.

Kolmanneksi kirjan sisäiseen tunnelmaan kuuluu tuoda esille ajanjakson mccarthyismi (republikaanisenaattori Joseph McCarthyn mukaan) eli vainoharhainen kommunismivaino. Tästä pelon ja paranoian kylvämisestä kärsivät aikoinaan muun muassa monet ajattelijat ja taiteilijat Yhdysvalloissa.

Kaupunkilaisrunoelmana The Long Take kuljettaa lukijansa paikoin hyvin konkreettisin havainnoin keskeisesti kahdessa yhdysvaltalaisessa kaupungissa. Teoksen alkupuolella Walker asuu ja työskentelee sodan jälkeen New Yorkissa, josta hän muuttaa Los Angelesiin, josta saa töitä lehdistömiehenä kaupunkitoimituksessa. Keskeisen tilan kirjassa vie Los Angeles, joka kuvataan pääosin hyvin yksityiskohtaisesti katu kadulta ja ihminen ihmiseltä.

Los Angeles näyttäytyy runoteoksessa mielikuvien villin lännen ja valikoidun (talous)liberalismin, rikollisuuden, (useimmille menetettyjen) unelmien ja elokuvateollisuuden kaupunkina. Hollywood unelmatehtaana runoelman sivuilla esiintyy miehisenä maailmana, jossa suunnitellaan tehokkaita elokuvallisia tappoja ja jossa henkilöidään kompleksisia asioita. Samanaikaisesti kaduilla elää tuhansia ihmisiä kodittomina, rasismi syrjäyttää ja murhaa ihmisiä ja poliittisen ilmapiirin myötä asenne toiseen ihmiseen on piinkova. Kun yhteiskunnallinen ja sosiaalinen tukiverkosto ajetaan alas tai tylymmin: kun yhteiskunta ei välitä, kansakunta jakautuu hyvinvoiviin voittajiin, joilla on valta ja häviäjiin, jotka marginalisoidaan rikollisiksi ja ongelmiksi. Runoelman sivuilla Walker vierailee myös San Franciscossa nk. skid row:lla, jossa elää yhteiskunnan unohtamat köyhät ja muut osattomat.

Los Angeles koki sotien jälkeen valtaisia infrastruktuurisia muutoksia. Vanhaa rakennuskantaa tuhottiin uuden, kalliiden asuntojen, kaupallisten kiinteistöjen, autoteiden ja maan alle ulottuvien parkkihallien, tieltä. Robinsonin tekstistä aistii, että hän on tehnyt tutkimustyönsä ilmeisen huolella Los Angelesin kaupunkihistoriaan. Epilogissa hän kertoo runoelman sivuilla esiintyvän Bunker Hillin laajoista uudistustöistä, jonka vuoksi lähes kymmenentuhatta ihmistä häädettiin kun 134 eekkeriä (n. 4000 m2) laitettiin uusiksi.

”Sometimes Los Angeles seems like a series of forts, fenced by freeways, heavily policed and lit by flood-light, search-light, torch – and all watched over by City Hall, the lidless stare of that white panopticon” (s. 97)

Robinsonin Los Angeles näyttäytyy historiansa väkivaltaisesti tuhoavana ja ihmisensä unohtavana kaupunkina. Ihmisiä häädetään kotikulmiltaan varjoihin aggressiivisesti poliisivoimin ja kortteleita murskataan alas voimakkain työkaluin. Kaupunkikuvaa halutaan uudistaa, mutta siinä prosessissa moniaistinen ja monikulttuurinen katukuva tuhoutuu. Keskeisimmäksi motiiviksi uudistaa kaupunki rajuin ottein on tehdä lisää tilaa rikkaille, kapeakatseiselle ja lyhytnäköiselle vallankäytölle ja autoille tai autoileville ihmisille.

Auto on The Long Taken sivuilla suhteellisen tiheästi esiinnouseva ilmentymä modernisaatiolle. Se tuntuu avautuvan runoelmassa kielikuvaksi jatkuvalle autonomisesti suoraviivaiselle liikkeelle. Mutkat oiotaan, koska luullaan, että selkeys on yhtä kuin suora voimakas viiva. Tai kenties se onkin, mutta onko todellisuus yksi selkeä suora viiva?

Kun ihminen astuu autoon ja liikkuu autolla, hän voi tuntea vapautta liikkua, mutta samalla liike nopeutuu ja auto sulkee ihmisen sisälleen rajattuun kokemustodellisuuteen. Kun ei käytetä julkisia kulkuvälineitä ja liikutaan vähemmän jalkaisin kaduilla, kohdataan vähemmän ihmisiä, elämän ja ihmisten monimuotoisuutta, ei huomata yksityiskohtia nopean liikkeen vauhdissa vaan edetään päämäärätietoisen tehokkaasti pisteestä A pisteeseen B. Tällöin monipuolinen tilojen ja ihmisten yhteisten kokemusten jakaminen vähenevät. Ollaan vähemmän me ja enemmän vain minä. Ja näin elämän mutkattomuutta varten rakennetut ruutukaavat ja kaupunkeja halkovat autotiet etäännyttävät ihmiset toisistaan, jolloin tila ennakkoluuloille ja peloille kasvaa. Tulee tarve rakentaa suojamuureja, joiden sisältä halutaan ja vaaditaan häätää pois kaikki ”vääränlaiset ihmiset”. Heistä tulee ongelma, jotka voidaan vain tiettyyn pisteeseen asti lakaista reunoille, ulkopuolelle, karsinoihin ja varjopaikkoihin.

Näillä tuhon kaduilla Walker kulkee symboloituen ihmiseksi, joka ajelehtii väkivallan ja tuhon vainoamana. Sodan muistot eivät ole jääneet rintamalle ja Los Angeles on hänelle uusi (tiedostamaton) sotatanner, jossa koneet ja kasvoton ylhäältä päin ohjattu ”systeemi” tuhoavat ihmisen ja hänen elinympäristönsä peruuttamattomasti. Mitä tämä tekee ihmiselle? Walkerin todellisuus on yksinäinen, lohduton ja hajoava maailma, jossa on vähän turvaa tai kiintopisteitä.

Nopea ja äkkipikainen tuho tekee ihmisistä ja kaupungeista myös historiattomia.

”Building and demolition seem to happen here within the span of a human life – so citizens can either watch their own mortal decline, or see themselves outliving their cities

This is why I miss the island. Nature. We love nature because it dies, and then comes back to life. A resurrection we can believe in” (s. 184)

*

The Long Take on muodoltaan proosallinen runoteos. Se rakentuu runoelmien osista, joissa keskushenkilö Walkerin nykyhetken lisäksi on aikalaiskerronnan tyyppisiä tekstipätkiä ja Walkerin muistoja sodasta ja ajasta ennen sotaa pienestä kaupungista Nova Scotiassa. Toisen maailmansodan kuvaukset ovat usein hyvin graafisia kuvaten aseiden ja aseita käyttävien ihmisten silpomia kuolleita ruumiita ja kuolemassa olevia ihmisiä. Nämä tuntuvat peilautuvan kommunikoivaksi kokonaisuudeksi Los Angelesin kaupunkikuvaa rikkirepivän tuhon kanssa.

Tämä kaikki muodostaa runojen mosaiikin, joka on aseteltu lineaarisen kerronnan muotoon tekemättä runoille ja kirjan kokonaisvaikutelmalle väkivaltaa. Vaikuttaa siltä, että Robinson on halunnut kertoa tarinan äärimmäisen tuhon kokeneesta ihmisestä, joka ei ole toipunut vielä edes sodasta, mutta on palannut kotimaahan, joka on oma taistelukenttänsä.

Onko kirjassa valoa? Toivoa? The Long Take on murheellinen ja herättää vertailemaan sotien jälkeistä Yhdysvaltoja ja nykyistä Yhdysvaltoja toisiinsa. Silti kirjassa on joitakin valonlähteitä, vaikkakin hiljaista ja himmennettyä. On ihmisiä, jotka haluavat huolehtia toisistaan, surevat menetettyjä ja väärin kohdeltuja ja haluavat muutosta, inhimillisempää asennetta ja tasa-arvoa ihmisten välille. Mutta esimerkiksi Walkeria ei voi nostaa kirjan sankariksi, joka ilmestyy paikalle surmaamaan lohikäärmeen tai labyrintin hirviön. Hänen tahtonsa on hyvä nykyhetkessä, mutta sota on tehnyt ihmisestä murhaajan. Kuolevaa ihmistä ja kuolevaa kaupunkia (Walkerin mukaan) tulisi kuitenkin katsoa silmästä silmään ja nähdä elämän katoavan.

*

1751CDA8-9170-4243-8EFE-D9CE734071CE

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Robin Robertson: The Long Take or A Way to Lose More Slowly

2018 Picador

Kannen kuva: Howard Maxwell (Los Angeles Times): Hill Street tunnels in the fog

Kirja sisältää joitakin runojen kanssa kommunikoivia mustavalkoisia aikalaiskuvia (Los Angelesin) kaupunkikuvasta ennen tuhoa ja tuhon keskellä. Kuvien yksityiskohdat palauttivat minulle mieleen runojen tunnelmia, ihmisiä ja katuja paikoin hyvin metaforallisella tavalla.

237 sivua lainattu kirjastosta

*

Lisää yksinäisiä tai yksin toimivia ihmisiä blogissa

Thomas Bernhard: Pakkanen

Samuel Beckett: Malone kuolee

Elin Willows: Sisämaa

 

 

Thomas Bernhard: Pakkanen

”Kuvitelkaa, että joku jähmettyisi tässä tilanteessa paikalleen, hän paleltuisi hetkessä, nimittäin alhaalta ylöspäin, kyse on tämän ihmisvihamielisen äärikylmyyden armottomasta perinpohjaisuudesta, joka on sanoinkuvaamaton ja hirvittävä.” (s. 288)

Nuori lääketieteen opiskelija, joka minulle jäi nimettömäksi, on lähetetty vuoristokaupunki Wengiin tarkkailemaan maalarivanhus Strauchia. Tehtävän on antanut nuorukaista opinnoissa ohjaava sairaalan apulaisylilääkäri, joka on Strauchin veli ja joka toivoo nuorukaisen raportoivan kirjeitse veljestään. Tehtävänannon tulee pysyä salassa maalarilta ja nuorukainen tekeytyy lakitieteen opiskelijaksi. Hän majoittuu samaan majataloon, jossa Strauch asuu. Majatalo on kurjan puoleinen. Sitä ylläpitää emäntä, jonka mies on vankilassa ja jolla on kylällä rakastaja nylkyri-haudankaivajasta. Weng on alati kurjistuva ja ihmiseloa kurjistava paikka, jossa ei ole mitään kaunista. Kaiken lisäksi sinne rakennetaan jonkinlaista voimalalaitosta, joka rumentaa ympäristöä ja elämänmenoa entisestään.

Kirjan aikajana on noin reilu kuukausi, jonka aikana nuorukainen ja Strauch kohtaavat lähes päivittäin ja käyvät keskusteluja majatalossa ja Wengin ympäristössä kuten hautausmaalla, köyhäintalolla, juna-asemalla ja metsissä kävelyretkillä. Koko kirjan ajan Weng on pakkasen, hyytävän kylmyyden kärsimyksessä. Toiminnan tasolla kirjassa tapahtuu melko vähän ja se mikä tapahtuu tuntuu olevan uusi keskustelun aihe kirjan päähenkilöille. Pakkasen ydin on sen kahden keskushenkilön välinen vuorovaikutus ja keskustelujen sisältö. Usein vaikuttaa siltä, että Strauch pitää monologia ja nuori mies kuuntelee. Lukija on nuorukaisen roolissa ja ottaa vastaan maalarin ajatusmaailman synkän vyöryn.

Pakkanen tekee matkan Strauchin sieluun. Hän on yksinäinen ja nurja mies, joka tilittää ahdistunutta ihmisvihaansa, kipujaan ja vanhuuttaan nuorelle miehelle. Hänen monologinsa ovat paikoin filosofisia ja paikoin kuvauksia siitä, mitä hän tuntee ja miten hän on elänyt. Kirja on jatkuvaa synkkyyttä sivusta toiseen ja sen tähden ajoittain melko raskasta luettavaa. Pakkasen sivuilla toisen maailmansodan rikkirepivät ja mykistävät muistot heräävät henkiin, vaikka kirja ei pelkästään käsittele tätä aihetta. Kauneus ja ihmeet puuttuvat kirjan sivuilta ja jos sattuma on mahdollinen niin sen rooli on vain tehdä ihmisen elämästä kurjempaa. Strauch tekee havaintoja ihmiselon ikävyydestä, jakaa surutta näkemyksiään ihmisen mädänneisyydestä, yhteiskunnasta, ympäristössä ja ei välitä paskaakaan miten hänen puheensa vaikuttaa muihin ihmisiin, erityisesti nuoreen mieheen. Maalari avaa myös valikoituja paloja omasta menneisyydestään ja kuinka hän koki olevansa väärin ymmärretty, kiusattu lapsuudesta saakka – pohdin: kenties hän oli sammunut tähti jo syntyessään.

Pakkasen sivuilta nousee monia teemoja. Elämisen merkityksettömyys, pimeys, tyhjyys ja toivottomuus. Strauchin ihmisviha on kenties enemmän ihmisinhoa. Hänen äänensä on tasaisen harmaa ja tylsä, pettynyt ja pohjalta muriseva. Maalari on ehdoton kyynisyydessään ja inhossaan. Pakkasen maailma on säälimätön. Elämä, havainnot ja kokemukset elämästä ovat tehneet maalarista ärtyneen, levottoman ja elämään kyllästyneen rumuuden näkijän. Hän on ei koskaan, aina, ei mitään – tyyppi. Pakkanen kutsuu psykologisoimaan sen synkkää yksinpuhelijaa, mutta hänen äänensä kannattaa vaimentaa, jos on lukijana herkkä sen vaikutukselle.

Voisin valita tämän kirjan vaikutelmia esittelevän lyhyen blogitekstin päätteeksi useamman lainauksen kirjasta. Kirjan kieli ja tunnelma ovat erikoisella tavalla maagisia ja sisällöstään huolimatta puoleensa vetäviä. Kirjan kiehtovin anti minulle olikin yhden ihmisen mielenmaiseman kuvaus ja kieli, jolla tuota kuvaa rakennettiin. Bernhardin lauseet ovat pitkiä, monipolvisia. Kääntäjä Tarja Roinila on tehnyt upeaa työtä! Thomas Bernhardin tuotanto toisen maailmansodan jälkeen on ollut osa uutta modernia kirjallisuutta, jossa ihmisten tekojen ja ajattelun ihannointi on epäkiinnostavaa.

*

”Ennen kuin hän vetäytyi huoneeseensa, ”ei nukkumaan, vaan itkemään ykikseni hiljaisuuden koko kauheudessa, itkemään sisältäpäin”, kuten hän sanoin, hän esitti: ”Miten kaikki on lopulta niin palasina, miten kaikki onkin hajonnut, kaikki kiintopisteet sulaneet pois, kaikki kiinteys kaikonnut, miten mitään ei enää ole, miten todellakaan mitään ei ole, katsokaa nyt, miten uskonnoista ja uskonnottomuuksista ja kaikkien jumaluuskäsitysten pitkitetyistä naurettavuuksista ei ole tullut mitään, ei mitään, katsokaa, miten usko ja ei-usko ovat poissa, miten tiede, nykytiede, kuin kompastuskivi, kuin vuosituhantinen tuomioistuin, on heittänyt kaiken pihalle ja näyttänyt kaikelle ovea ja posauttanut kaiken ilmaan, miten kaikki se on nyt ilmaa… Kuunnelkaa: kaikki on pelkkää ilmaa, kaikki käsitteet pelkkää ilmaa, kaikki kiintopisteet ovat ilmaa, kaikki on pelkkää ilmaa…” Ja hän sanoi: Pakkasilmaa, kaikki on pelkkää pakkasilmaa…”” (s. 162-163)

*

pakkanen-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Thomas Bernhard: Pakkanen

Suomennos ja jälkisanat: Tarja Roinila (bravo käännökselle!)

2018 Teos

Alkuteos: Frost (1963)

Kansi: Jenni Saari

364 sivua

arvostelukappale

*

Lisää synkkiä sävyjä, yksinäisyyttä ja keskusteluja nuoren ja vanhan välillä blogissa

Leila Slimani: Kehtolaulu

Samuel Beckett: Malone kuolee

Amos Oz: Juudas