Robin Robertson: The Long Take

The Long Take or A Way to Lose More Slowly on parin sadan sivun mittainen runoteos. Se on kaupunkirunoelma ja se on aikalaisrunoelma, jonka keskushenkilönä on Walker (!) – niminen toisen maailmansodan veteraani.

Aikalaisrunoelmana The Long Take kiinnittää huomion pisteittäin 1940- ja 1950-lukujen Yhdysvaltoihin. Toinen maailmansota on voitettu, mutta sodan veteraanit palattuaan kotimaahansa ajautuvat elämään kaduilla, kärsivät köyhyydestä ja osattomuudesta. He ovat sodan traumatisoimia miehiä, joista huolehtivat vain harvat. Runoelman sivuilla he joutuvat edelleen katsomaan toinen toistensa perään kuin olisivat vielä rintamalla. Ympäröivä yhteiskunta on heidät unohtanut tai ei tiedä mitä tehdä ihmiselle, joka on tappanut ja (siitä) emotionaalisesti vaurioitunut.

Toisen maailmansodan sotaveteraanien huonon kohtelun lisäksi The Long Take kiinnittää huomion rasismiin, jonka varjolla mustan amerikkalaisen voi edelleen lynkata ilman erityisiä lainmukaisia seuraamuksia tai surutta ”unohtaa” marginaaliin, kun tehdään isoja päätöksiä, jotka vaikuttavat kaikkiin kansalaisiin.

Kolmanneksi kirjan sisäiseen tunnelmaan kuuluu tuoda esille ajanjakson mccarthyismi (republikaanisenaattori Joseph McCarthyn mukaan) eli vainoharhainen kommunismivaino. Tästä pelon ja paranoian kylvämisestä kärsivät aikoinaan muun muassa monet ajattelijat ja taiteilijat Yhdysvalloissa.

Kaupunkilaisrunoelmana The Long Take kuljettaa lukijansa paikoin hyvin konkreettisin havainnoin keskeisesti kahdessa yhdysvaltalaisessa kaupungissa. Teoksen alkupuolella Walker asuu ja työskentelee sodan jälkeen New Yorkissa, josta hän muuttaa Los Angelesiin, josta saa töitä lehdistömiehenä kaupunkitoimituksessa. Keskeisen tilan kirjassa vie Los Angeles, joka kuvataan pääosin hyvin yksityiskohtaisesti katu kadulta ja ihminen ihmiseltä.

Los Angeles näyttäytyy runoteoksessa mielikuvien villin lännen ja valikoidun (talous)liberalismin, rikollisuuden, (useimmille menetettyjen) unelmien ja elokuvateollisuuden kaupunkina. Hollywood unelmatehtaana runoelman sivuilla esiintyy miehisenä maailmana, jossa suunnitellaan tehokkaita elokuvallisia tappoja ja jossa henkilöidään kompleksisia asioita. Samanaikaisesti kaduilla elää tuhansia ihmisiä kodittomina, rasismi syrjäyttää ja murhaa ihmisiä ja poliittisen ilmapiirin myötä asenne toiseen ihmiseen on piinkova. Kun yhteiskunnallinen ja sosiaalinen tukiverkosto ajetaan alas tai tylymmin: kun yhteiskunta ei välitä, kansakunta jakautuu hyvinvoiviin voittajiin, joilla on valta ja häviäjiin, jotka marginalisoidaan rikollisiksi ja ongelmiksi. Runoelman sivuilla Walker vierailee myös San Franciscossa nk. skid row:lla, jossa elää yhteiskunnan unohtamat köyhät ja muut osattomat.

Los Angeles koki sotien jälkeen valtaisia infrastruktuurisia muutoksia. Vanhaa rakennuskantaa tuhottiin uuden, kalliiden asuntojen, kaupallisten kiinteistöjen, autoteiden ja maan alle ulottuvien parkkihallien, tieltä. Robinsonin tekstistä aistii, että hän on tehnyt tutkimustyönsä ilmeisen huolella Los Angelesin kaupunkihistoriaan. Epilogissa hän kertoo runoelman sivuilla esiintyvän Bunker Hillin laajoista uudistustöistä, jonka vuoksi lähes kymmenentuhatta ihmistä häädettiin kun 134 eekkeriä (n. 4000 m2) laitettiin uusiksi.

”Sometimes Los Angeles seems like a series of forts, fenced by freeways, heavily policed and lit by flood-light, search-light, torch – and all watched over by City Hall, the lidless stare of that white panopticon” (s. 97)

Robinsonin Los Angeles näyttäytyy historiansa väkivaltaisesti tuhoavana ja ihmisensä unohtavana kaupunkina. Ihmisiä häädetään kotikulmiltaan varjoihin aggressiivisesti poliisivoimin ja kortteleita murskataan alas voimakkain työkaluin. Kaupunkikuvaa halutaan uudistaa, mutta siinä prosessissa moniaistinen ja monikulttuurinen katukuva tuhoutuu. Keskeisimmäksi motiiviksi uudistaa kaupunki rajuin ottein on tehdä lisää tilaa rikkaille, kapeakatseiselle ja lyhytnäköiselle vallankäytölle ja autoille tai autoileville ihmisille.

Auto on The Long Taken sivuilla suhteellisen tiheästi esiinnouseva ilmentymä modernisaatiolle. Se tuntuu avautuvan runoelmassa kielikuvaksi jatkuvalle autonomisesti suoraviivaiselle liikkeelle. Mutkat oiotaan, koska luullaan, että selkeys on yhtä kuin suora voimakas viiva. Tai kenties se onkin, mutta onko todellisuus yksi selkeä suora viiva?

Kun ihminen astuu autoon ja liikkuu autolla, hän voi tuntea vapautta liikkua, mutta samalla liike nopeutuu ja auto sulkee ihmisen sisälleen rajattuun kokemustodellisuuteen. Kun ei käytetä julkisia kulkuvälineitä ja liikutaan vähemmän jalkaisin kaduilla, kohdataan vähemmän ihmisiä, elämän ja ihmisten monimuotoisuutta, ei huomata yksityiskohtia nopean liikkeen vauhdissa vaan edetään päämäärätietoisen tehokkaasti pisteestä A pisteeseen B. Tällöin monipuolinen tilojen ja ihmisten yhteisten kokemusten jakaminen vähenevät. Ollaan vähemmän me ja enemmän vain minä. Ja näin elämän mutkattomuutta varten rakennetut ruutukaavat ja kaupunkeja halkovat autotiet etäännyttävät ihmiset toisistaan, jolloin tila ennakkoluuloille ja peloille kasvaa. Tulee tarve rakentaa suojamuureja, joiden sisältä halutaan ja vaaditaan häätää pois kaikki ”vääränlaiset ihmiset”. Heistä tulee ongelma, jotka voidaan vain tiettyyn pisteeseen asti lakaista reunoille, ulkopuolelle, karsinoihin ja varjopaikkoihin.

Näillä tuhon kaduilla Walker kulkee symboloituen ihmiseksi, joka ajelehtii väkivallan ja tuhon vainoamana. Sodan muistot eivät ole jääneet rintamalle ja Los Angeles on hänelle uusi (tiedostamaton) sotatanner, jossa koneet ja kasvoton ylhäältä päin ohjattu ”systeemi” tuhoavat ihmisen ja hänen elinympäristönsä peruuttamattomasti. Mitä tämä tekee ihmiselle? Walkerin todellisuus on yksinäinen, lohduton ja hajoava maailma, jossa on vähän turvaa tai kiintopisteitä.

Nopea ja äkkipikainen tuho tekee ihmisistä ja kaupungeista myös historiattomia.

”Building and demolition seem to happen here within the span of a human life – so citizens can either watch their own mortal decline, or see themselves outliving their cities

This is why I miss the island. Nature. We love nature because it dies, and then comes back to life. A resurrection we can believe in” (s. 184)

*

The Long Take on muodoltaan proosallinen runoteos. Se rakentuu runoelmien osista, joissa keskushenkilö Walkerin nykyhetken lisäksi on aikalaiskerronnan tyyppisiä tekstipätkiä ja Walkerin muistoja sodasta ja ajasta ennen sotaa pienestä kaupungista Nova Scotiassa. Toisen maailmansodan kuvaukset ovat usein hyvin graafisia kuvaten aseiden ja aseita käyttävien ihmisten silpomia kuolleita ruumiita ja kuolemassa olevia ihmisiä. Nämä tuntuvat peilautuvan kommunikoivaksi kokonaisuudeksi Los Angelesin kaupunkikuvaa rikkirepivän tuhon kanssa.

Tämä kaikki muodostaa runojen mosaiikin, joka on aseteltu lineaarisen kerronnan muotoon tekemättä runoille ja kirjan kokonaisvaikutelmalle väkivaltaa. Vaikuttaa siltä, että Robinson on halunnut kertoa tarinan äärimmäisen tuhon kokeneesta ihmisestä, joka ei ole toipunut vielä edes sodasta, mutta on palannut kotimaahan, joka on oma taistelukenttänsä.

Onko kirjassa valoa? Toivoa? The Long Take on murheellinen ja herättää vertailemaan sotien jälkeistä Yhdysvaltoja ja nykyistä Yhdysvaltoja toisiinsa. Silti kirjassa on joitakin valonlähteitä, vaikkakin hiljaista ja himmennettyä. On ihmisiä, jotka haluavat huolehtia toisistaan, surevat menetettyjä ja väärin kohdeltuja ja haluavat muutosta, inhimillisempää asennetta ja tasa-arvoa ihmisten välille. Mutta esimerkiksi Walkeria ei voi nostaa kirjan sankariksi, joka ilmestyy paikalle surmaamaan lohikäärmeen tai labyrintin hirviön. Hänen tahtonsa on hyvä nykyhetkessä, mutta sota on tehnyt ihmisestä murhaajan. Kuolevaa ihmistä ja kuolevaa kaupunkia (Walkerin mukaan) tulisi kuitenkin katsoa silmästä silmään ja nähdä elämän katoavan.

*

1751CDA8-9170-4243-8EFE-D9CE734071CE

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Robin Robertson: The Long Take or A Way to Lose More Slowly

2018 Picador

Kannen kuva: Howard Maxwell (Los Angeles Times): Hill Street tunnels in the fog

Kirja sisältää joitakin runojen kanssa kommunikoivia mustavalkoisia aikalaiskuvia (Los Angelesin) kaupunkikuvasta ennen tuhoa ja tuhon keskellä. Kuvien yksityiskohdat palauttivat minulle mieleen runojen tunnelmia, ihmisiä ja katuja paikoin hyvin metaforallisella tavalla.

237 sivua lainattu kirjastosta

*

Lisää yksinäisiä tai yksin toimivia ihmisiä blogissa

Thomas Bernhard: Pakkanen

Samuel Beckett: Malone kuolee

Elin Willows: Sisämaa

 

 

Mainokset

Thomas Bernhard: Pakkanen

”Kuvitelkaa, että joku jähmettyisi tässä tilanteessa paikalleen, hän paleltuisi hetkessä, nimittäin alhaalta ylöspäin, kyse on tämän ihmisvihamielisen äärikylmyyden armottomasta perinpohjaisuudesta, joka on sanoinkuvaamaton ja hirvittävä.” (s. 288)

Nuori lääketieteen opiskelija, joka minulle jäi nimettömäksi, on lähetetty vuoristokaupunki Wengiin tarkkailemaan maalarivanhus Strauchia. Tehtävän on antanut nuorukaista opinnoissa ohjaava sairaalan apulaisylilääkäri, joka on Strauchin veli ja joka toivoo nuorukaisen raportoivan kirjeitse veljestään. Tehtävänannon tulee pysyä salassa maalarilta ja nuorukainen tekeytyy lakitieteen opiskelijaksi. Hän majoittuu samaan majataloon, jossa Strauch asuu. Majatalo on kurjan puoleinen. Sitä ylläpitää emäntä, jonka mies on vankilassa ja jolla on kylällä rakastaja nylkyri-haudankaivajasta. Weng on alati kurjistuva ja ihmiseloa kurjistava paikka, jossa ei ole mitään kaunista. Kaiken lisäksi sinne rakennetaan jonkinlaista voimalalaitosta, joka rumentaa ympäristöä ja elämänmenoa entisestään.

Kirjan aikajana on noin reilu kuukausi, jonka aikana nuorukainen ja Strauch kohtaavat lähes päivittäin ja käyvät keskusteluja majatalossa ja Wengin ympäristössä kuten hautausmaalla, köyhäintalolla, juna-asemalla ja metsissä kävelyretkillä. Koko kirjan ajan Weng on pakkasen, hyytävän kylmyyden kärsimyksessä. Toiminnan tasolla kirjassa tapahtuu melko vähän ja se mikä tapahtuu tuntuu olevan uusi keskustelun aihe kirjan päähenkilöille. Pakkasen ydin on sen kahden keskushenkilön välinen vuorovaikutus ja keskustelujen sisältö. Usein vaikuttaa siltä, että Strauch pitää monologia ja nuori mies kuuntelee. Lukija on nuorukaisen roolissa ja ottaa vastaan maalarin ajatusmaailman synkän vyöryn.

Pakkanen tekee matkan Strauchin sieluun. Hän on yksinäinen ja nurja mies, joka tilittää ahdistunutta ihmisvihaansa, kipujaan ja vanhuuttaan nuorelle miehelle. Hänen monologinsa ovat paikoin filosofisia ja paikoin kuvauksia siitä, mitä hän tuntee ja miten hän on elänyt. Kirja on jatkuvaa synkkyyttä sivusta toiseen ja sen tähden ajoittain melko raskasta luettavaa. Pakkasen sivuilla toisen maailmansodan rikkirepivät ja mykistävät muistot heräävät henkiin, vaikka kirja ei pelkästään käsittele tätä aihetta. Kauneus ja ihmeet puuttuvat kirjan sivuilta ja jos sattuma on mahdollinen niin sen rooli on vain tehdä ihmisen elämästä kurjempaa. Strauch tekee havaintoja ihmiselon ikävyydestä, jakaa surutta näkemyksiään ihmisen mädänneisyydestä, yhteiskunnasta, ympäristössä ja ei välitä paskaakaan miten hänen puheensa vaikuttaa muihin ihmisiin, erityisesti nuoreen mieheen. Maalari avaa myös valikoituja paloja omasta menneisyydestään ja kuinka hän koki olevansa väärin ymmärretty, kiusattu lapsuudesta saakka – pohdin: kenties hän oli sammunut tähti jo syntyessään.

Pakkasen sivuilta nousee monia teemoja. Elämisen merkityksettömyys, pimeys, tyhjyys ja toivottomuus. Strauchin ihmisviha on kenties enemmän ihmisinhoa. Hänen äänensä on tasaisen harmaa ja tylsä, pettynyt ja pohjalta muriseva. Maalari on ehdoton kyynisyydessään ja inhossaan. Pakkasen maailma on säälimätön. Elämä, havainnot ja kokemukset elämästä ovat tehneet maalarista ärtyneen, levottoman ja elämään kyllästyneen rumuuden näkijän. Hän on ei koskaan, aina, ei mitään – tyyppi. Pakkanen kutsuu psykologisoimaan sen synkkää yksinpuhelijaa, mutta hänen äänensä kannattaa vaimentaa, jos on lukijana herkkä sen vaikutukselle.

Voisin valita tämän kirjan vaikutelmia esittelevän lyhyen blogitekstin päätteeksi useamman lainauksen kirjasta. Kirjan kieli ja tunnelma ovat erikoisella tavalla maagisia ja sisällöstään huolimatta puoleensa vetäviä. Kirjan kiehtovin anti minulle olikin yhden ihmisen mielenmaiseman kuvaus ja kieli, jolla tuota kuvaa rakennettiin. Bernhardin lauseet ovat pitkiä, monipolvisia. Kääntäjä Tarja Roinila on tehnyt upeaa työtä! Thomas Bernhardin tuotanto toisen maailmansodan jälkeen on ollut osa uutta modernia kirjallisuutta, jossa ihmisten tekojen ja ajattelun ihannointi on epäkiinnostavaa.

*

”Ennen kuin hän vetäytyi huoneeseensa, ”ei nukkumaan, vaan itkemään ykikseni hiljaisuuden koko kauheudessa, itkemään sisältäpäin”, kuten hän sanoin, hän esitti: ”Miten kaikki on lopulta niin palasina, miten kaikki onkin hajonnut, kaikki kiintopisteet sulaneet pois, kaikki kiinteys kaikonnut, miten mitään ei enää ole, miten todellakaan mitään ei ole, katsokaa nyt, miten uskonnoista ja uskonnottomuuksista ja kaikkien jumaluuskäsitysten pitkitetyistä naurettavuuksista ei ole tullut mitään, ei mitään, katsokaa, miten usko ja ei-usko ovat poissa, miten tiede, nykytiede, kuin kompastuskivi, kuin vuosituhantinen tuomioistuin, on heittänyt kaiken pihalle ja näyttänyt kaikelle ovea ja posauttanut kaiken ilmaan, miten kaikki se on nyt ilmaa… Kuunnelkaa: kaikki on pelkkää ilmaa, kaikki käsitteet pelkkää ilmaa, kaikki kiintopisteet ovat ilmaa, kaikki on pelkkää ilmaa…” Ja hän sanoi: Pakkasilmaa, kaikki on pelkkää pakkasilmaa…”” (s. 162-163)

*

pakkanen-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Thomas Bernhard: Pakkanen

Suomennos ja jälkisanat: Tarja Roinila (bravo käännökselle!)

2018 Teos

Alkuteos: Frost (1963)

Kansi: Jenni Saari

364 sivua

arvostelukappale

*

Lisää synkkiä sävyjä, yksinäisyyttä ja keskusteluja nuoren ja vanhan välillä blogissa

Leila Slimani: Kehtolaulu

Samuel Beckett: Malone kuolee

Amos Oz: Juudas

 

 

 

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

En kykene kirjoittamaan johdantoa tähän blogitekstiin, joka käsittelee Tuukka Pietarisen esikoisrunoteosta Yksin ja toisin. Menen siis suoraan asiaan ja alla kokoelma vaikutelmia ja reaktioitani Pietarisen runouteen.

”Kaksi peiliä joiden välissä ei ole ihmistä

Kaksi ihmistä joiden välissä ei ole peiliä” (s. 21)

Koin lukevani runoja, jotka ovat kuin matemaattinen tai logiikan piiriin kuuluva ongelma, joka voi tai voi jäädä ratkaisematta. Koin lukevani arkijärkeilystä irrallisia absurditeetteja ja kysymyksiä (ilman kysymysmerkkejä), joilla on oma sisäinen logiikkansa.

Runoteos antoi vaikutelman peileistä, peilisalista, mutta myös symmetrian tavoittelusta ja kokonaisuuden kaipuusta, kun käsissä on kaksi puolikasta, jotka sopivat tai ovat sopimatta toisiinsa.

Yksin ja toisin on kieleltään näennäisen yksinkertaista. Runous on toteavaa, pedanttia, kliinistä, mutta silti täynnä informaatiota, joka taipuu enemmän järkeen kuin tunteeseen. Koin lukevani tutkielmaa, probleemeja, yhtälöitä, arvoituksia. Läsnä oli logiikan ehdottomuus, sen joustamattomuus, säännöt, jotka on tarkoitettu rikottaviksi, jos on kapinallinen.

Runoteoksen luomassa todellisuudessa ihminen voi menettää päänsä aukiolla ammottavaan aukkoon uhrilahjana yhteisönsä jatkuvuuden ja olemassaolon eduksi, kävellä suoraan eteenpäin, kulkea poikkisuoraa janaa pitkin välittämättä maapallon palloisuudesta tai uida kohti ulappaa koskaan saavuttamatta sitä.

Runoissa oli läsnä jonkinlainen ymmärtämättömyys tilanteiden kokonaiskuvasta ja toisen ihmisen vaikutuksesta.

Runot avautuivat minulle visuaalisina kuvina ja kuva-arvoituksina. Runo on kuva. Näiden kuvien äärelle mieleni teki pysähtyä ja antaa kuvan vaikuttaa ja antaa kuvan herättää ajatuksia, ajatuskulkuja. Kuvalla on raamit ja harvoin koin tarvetta paeta raamien ulkopuolelle. Jotkin runoista toki tuntuivat enemmän kuva-arvoituksilta, paradokseilta oikeastaan, jotka joko pakenivat merkityksen luontia tai sitten pakenivat jopa kuvailua ja siis sitä, että kykenisin määrittelemään tai erittelemään mitä kuvassa on.

Paradoksien tai arvoitusten äärellä olemista voisin kuvata myös näin: Pelaan palapeliä. Joitakin paloja on jo oikeilla paikoillaan. Etsin kädessä olevalle palalle paikkaa. Näen tai oivallan mihin se kuuluu, mutta en laita sitä siihen vaan lasken palan takaisin pöydälle. Jään katsomaan kohtaa, johon pala kuuluisi ja minut valtaa tunne, että jotain puuttuu.

Runoteoksen minulle tarjoamiin väljästi tulkittuihin paradokseihin kuului myös toisteiset ketjut, joiden päät löytävät toisensa ja en enää tiedä mikä on alku ja loppu (onko sillä väliä?). Tai paradoksilta tai arvoitukselta tuntui myös sellainen runoluenta, jossa mieli on valmistautunut ongelman ratkaisuun saadakseen asiat päätökseen, mutta runo ei raamitettuna kuvana tarjoa ratkaisua. Tämä oli enemmänkin kiehtovaa kuin ärsyttävää. Ärsyttävää on enemmänkin se, että tiedän, että ratkaisu on olemassa, mutta en löydä sitä.

Koin Pietarisen runojen äärellä olevani myös ajatusprosessien tutkimuksen äärellä. Mitä reittejä ”järkeillään”, kuljetetaan ajatuksia, miten tullaan johtopäätöksiin ja mikä kiinnostavinta: voiko nähdä toisin? Totunnaisuus kaikelle ihmisen historian, ajattelun ja kulttuurin roippeelle on syytä heittää romukoppaan ja keskittyä yksinkertaisiin ajatusprosesseihin logiikan kanssa. Runot saattoivat tuntua myös absurdeilta, mutta se oli lukukokemuksessani enemmän näennäistä, koska ”absurdillakin” tuntui näissä runoissa olevan oma logiikkansa.

Välillä kuitenkin tuntui, että runokuvalla ei ollut selkeitä rajoja. Tämä oli kiinnostava haaste. Rajojen ja rajallisuuden katoavaisuus, totunnaisuus, tuttujen olosuhteiden katoaminen sai aikaan lukutunteen kuin painovoima olisi lähtenyt lomalle ja ovella huikannut, että nähdään parin runon päästä. Näissä tilanteissa koin katsovani kuvaa, joka kuoriutuu kerros kerrokselta, osa osalta ja roolini oli seurata omaa ajatusprosessiani jännittäen mitä tapahtuu seuraavaksi. Joskus tuntui, että yksittäinen runo voi olla jostakin kokonaiskuvasta kuorittu kerros, jolloin runo kuvaa vain tuon yhden kerroksen, sen mahdollisuuksia ja sen pinnalla olevaa toimintaa.

Kaiken kaikkiaan niin raamilliset kuin raamittomat runokokemukset tuntuivat peliltä, leikiltä, kokeilulta – ajattelu- ja toimintamallien kokeilulta. Tyyliin: jos otan tämän osan pois joko kokonaan tai siirrän se tuohon, niin mitä tapahtuu. Palapeliin tämä ei toimi, jos hakee eheää toimivaa kokonaisuutta, mutta luovaan leikkiin kylläkin.

Runojen tunnelma oli rauhallinen. En kokenut lukevani mitään näppärää ajatusneppailua, joka rimpuilee, sinkoilee, tempoilee maanisen vinhasti sinne-tänne. Tuntui kuin olisin rauhallisessa taidegalleriassa, kenties ihan yksin ja etenin kuva kuvalta salista toiseen. Ja mikä huomionarvoista sinäänsä, että tuo kyseinen galleria olisi kokemukseltaan ajaton. En koskaan tulisi tietämään vietinkö sillä tunnin, puolipäivää, päivän, viikon… koska sillä ei ole väliä. Väliä on vain minun ja kuvan välisellä suhteella.

Oli myös kiinnostava huomata, että vaikka runojen kieli oli minulle tunteista vapaata (ei maalailua, tunteen paloa, syvää tunteilua tai korkealiitoa), niin runot olivat minulle hyvin inhimillisiä. Ihminen yksin suhteessa toisiin. Runot eivät olleet minä-sisäistä tunnelmointia vaan tarkastelivat ihmistä: hänen toimintamalleja (yksin ja ryhmässä), ajattelua, ratkaisukykyä, olosuhteita, logiikkaa ja toimintaympäristöjä.

”Yksi piirtää kepillä ympyrän rantahiekkaan, astuu siihen, seisoo hetken ja yrittäessään pois huomaa, ettei se ole mahdollista; hän ei kykene ylittämään itse piirtämäänsä rajaa.

Samaan aikaa toinen kulkee rantaviivaa kunnes maata tai vettä ei ole, kunnes rantaviiva on. Hän etenee kuin nuorallatanssija tasapainottaen pitkällä kepillä jokaista askeltaan: aivan kuin pelkäisi, että tyhjään voi pudota.” (s. 9)

Moni runoista vaikutti olevan proosarunoutta. Pieniä tarinoita, tapahtumien ja toiminnan kuvauksia, jonka ytimessä on kohtaaminen, kohtaamattomuus tai ohikävely. Joukossa oli myös lukuisia lyhyitä parin säkeen runoja, jotka voi yhdistää tai olla yhdistämättä toisiinsa. Pidin siitä, että vaikka runoteoksessa oli tietynlainen sisäinen etenemistuntu, niin runoja pystyi helposti lukemaan ulos tuosta järjestyksestä. Tämä saattaa tehdä runoteoksesta pitkäikäisen: siitä löytyy luettavaa tai siis uutta koettavaa myöhemminkin. Yksin ja toisin ei tyhjene lukemalla se kannesta kanteen pariin kertaan vaan sen pariin voi siis palata myöhemminkin. Avata sattumanvaraisesti (!) jostakin kohtaa ja antaa runokuvan vaikuttaa.

*

kosminenk_pietarinenyksinjatoisin

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin

2018 WSOY

Kansi: Marjaana Virta, Linnut: Topi Ylä-Mononen

61 sivua

Arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa

Veera Antsalo: Imago

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

Olli Sinivaara: Purkautuva satama