Eugene O’Neill: Traania, Vaaravyöhykkeessä ja Ristin paikka – Kolme yksinäytöksistä näytelmää

Luin jokin aika sitten kolme suhteellisen satunnaisesti kirjaston näytelmähyllystä valitsemaani kirjaa. Eugene O’Neill (1888-1956) on ollut pidemmän aikaa yksi minua kiinnostaneista näytelmäkirjailijoista ja halusin lukea häneltä jotakin itselleni aiemmin lukematonta. Olen lukenut häneltä aikaisemmin esimerkiksi pariin otteeseen näytelmän Pitkän päivän matka yöhön ja pitänyt siitä hyvin paljon. Näytelmässä ollaan yhden perheen maaseututalossa vuorokauden ajan, jonka aikana käsitellään erilaisia pinnan alla usein pitkään kyteneitä konflikteja ja sitten feidataan pois jättäen katsoja tai lukija pohtimaan mitä sitä tuli kokeneeksi. Ratkesivatko konfliktit? Pitkän päivän matka yöhön on Eugene O’Neillin ”mammuttiteos”, joka julkaistiin 1941 ja ensiesitettiin kirjailijan kuoleman jälkeen siis postuumisti 1956. Koin näytelmän alkuvuodesta Lontoossa ja esitys oli kenties vaikuttavimpia teatterikokemuksiani ikinä.

Pitkän päivän matka yöhön (PPMY) on Eugene O’Neillin myöhäisempää tuotantoa. Hän on kirjoittanut kirjallisen uransa alkuvaiheilla useamman yksinäytöksisen näytelmän, joissa on samantyyppisiä aiheita kuin PPMY:ssä: ihmisten välisten konfliktien alkuja, pitkäkestoista kohtaamattomuutta (jota puretaan näytelmässä), perhekriisejä ja joissa on jokin määrittelemätön painostavuuden ilmapiiri, pinnan alla kytee. Näytelmien sisäinen aikajana on lyhyt, mutta niihin latautunut ihmisten henkinen kuona on pitkältä ajalta kasautunutta.

Seuraavaksi joitakin huomioita näistä kolmesta näytelmästä.

Ristin paikka (Where the Cross Is made, 1918) sijoittuu merikapteeni Isaiah Bartlettin kotiin, joka muistuttaa kapteenin kajuuttaa interiööriltään. Kapteenilla on kaksi aikuista tai aikuisuuden kynnyksellä olevaa lasta: Nat ja Sue. Lasten äiti on menehtynyt samoihin aikoihin, kun kapteenilla olisi ollut mahdollisuus palata vanhalle haaksirikkopaikalle ja aarteen luokse, jonka hän miehistöineen löysi, mutta hautasi myöhempää hakumatkaa ajatellen. Näytelmän alussa Nat on kutsunut paikalle mielisairaalan lääkärin, jotta tämä veisi pakkomielteisen ja harhaisen kapteeni-isän mielisairaalaan. Perheen patriarkka on tuhlannut omaisuuden ja mielenterveytensä aarteen takia. Aarre on hänelle pakkomielle, joka on ajanut perheen vararikkoon ja sosiaaliseen marginaaliin. Näytelmä etenee nopeasti ja kuvaa jonkinlaisen ”kirotun aarteen” tarinan yhden perheen tragediana. Näytelmän tunnelma tihenee ja muuttuu aavemaisemmaksi loppua kohden, kun kapteeni ja tämän poika Nat näkevät satamaan tulevan laivan, jonka kapteeni on aikoinaan kalliilla rahalla varustanut aarretta hakemaan.

Traania (Ile, 1918) kertoo Ristin paikan tavoin pakkomielteestä ja kuinka pakkomielle voi tuhota ihmissuhteita. Traaniassa ollaan pohjoisilla merillä jonkinlaisella valaanpyyntialuksella. Kapteeni Keeney on menestynyt valaanrasvan toimittaja, mutta tällä kertaa onni ei suosi, sillä jäät eivät tunnu murtuvan auki Keeneyn alukselle. Aluksen miehistö haluaa palata takaisin kotisatamaan työsopimuksen ollessa jo päättynyt, mutta kapteeni ei tähän suostu. Ilmassa on kapinan tuntua. Laivalle mukaan on lähtenyt kapteeni Keeneyn vaimo Annie, joka on merillä onneton. Hän on halunnut kokea miehensä maailman merillä, mutta se ei vastaa sitä mielikuvaa, mikä hänellä oli merimatkustuksesta. Kaksi vuotta merellä pohjoisessa kylmässä ja yksitoikkoisissa maisemissa vaikuttaa kapteenin vaimon mielenterveyteen ja saa hänet anelemaan paluuta takaisin kotiin.

Vaaravyöhykkeessä (In the Zone, 1917) on osa yksinäytöksisten näytelmien kokonaisuutta The Moon of the Caribbees – and Six Other Plays of the Sea (1919). Näytelmä on aikoinaan sovitettu niin televisioon kuin osaksi elokuvaa The Long Voyage Home (1940, ohj. John Ford). Vaaravyöhykkeessä sijoittuu ensimmäisen maailmansodan aikaan brittiläiselle lastialukselle, joka kuljettaa muun muassa räjähteitä. Näytelmän alussa laiva on saapumassa sota-alueelle, joka aiheuttaa hermostuneisuutta aluksen miehistössä. Näytelmä sijoittuu yhteen hyttiin, jossa joukko miehiä epäilee joukossaan olevan saksalainen vakooja, joka kuljettaa mukanaan pommia räjäyttääkseen aluksen. Seuraa vainoharhaisuutta, aggressioita ja äärimmäistä hermoilua pommista ja vihollisalusten mahdollisista torpedoista. Tilanne hytissä eskaloituu sivistymättömäksi välienselvittelyksi ja raukenee suhteellisen sydäntäsärkevään lopputulemaan.

*

Näytelmät olivat nopealukuisia ja silti niiden tunnelma jäi elämään pidemmäksi aikaa. Ja vaikka 1900 – luvun alun merialusten ja merillä matkustavien miesten maailma on itselleni vieras, niin sain kuitenkin kiinni tämän maailman takana olevista inhimillisistä tunteista kuten O’Neill on ne esittänyt. Näytelmät kuvasivat minulle pakkomielteitä, pettymysten tuoman häpeän piilottamisyrityksiä ja menetysten hyväksymisen vaikeutta tai ylitsepääsemättömyyttä. Kukaan ei halua olla häviäjän puolella. Osalla henkilöhahmoista oli taustalla rakkauden menetys. Nainen oli joko kuollut tai kadonnut teille tietämättömille kenties paeten miestä syystä tai toisesta. Tämä kokemus aiheutti henkilöhahmoille surua, joka tuli piilottaa niin hyvin kuin mahdollista tai sitten tuosta menetyksestä mieli oli sairastunut niin, että suru ulkoistetaan jonkinlaiseen pakkomielteeseen jopa siinä määrin, että pakkomielteen kohde ei ole todellinen.

Näytelmät sijoittuvat merelle tai sen tuntumaan. Pohdin: mikä siinä meressä on, kun se kiehtoo, sinne kaivataan, sen äärelle kaivataan, siitä halutaan elää, sille halutaan elää, mutta se ei kuitenkaan ole luotettava kumppani? Milloin kyse on vain mereen liittyvästä mielikuvasta ja milloin todellisuudesta? Tästä tulikin mieleeni eräs viime vuosina julkaistu lyyristen esseiden helmi, jonka aiheena on meri: Monika Fagerholm & Martin Johnson: Meri. Tässä kokoelmassa on meren romantisointi kaukana. Ja en ole ihan varma, kuinka paljon O’Neillin näytelmissä merta romantisoidaan. Päinvastoin. Lukemissani näytelmissä meri on arvaamaton huijari, äkkiväärä tuhovoima ja tila, joka riisuu ihmisestä ulos saalistajan, joka janoaa alfauroksen asemaa tai omaa etua. Meri ei tee sankareita vaan kutistaa ihmisen inhimilliseksi. Meri voi viedä sinulta (kaiken) sen, jota rakastat. Toistan: mikä siinä meressä on, kun kiehtoo, sinne kaivataan, sen äärelle kaivataan, siitä halutaan elää, sille halutaan elää, mutta se ei kuitenkaan ole luotettava kumppani?

Jos haluatte kokea valtameren, niin suosittelen John Luther Adamsin sinfoniaorkesterille säveltämää teosta Become Ocean (2013). Linkki aukeaa You Tubeen teoksen sivulle.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Eugene O’Neillin kolme suhteellisen randomisti kirjaston hyllyltä luettavaksi valitsemaani yksinäytöksistä näytelmää

Ristin paikka (Where the Cross is Made, 1918)

Traania (Ile, 1917)

Vaaravyöhykkeessä (In the Zone, 1917)

Suomennos: Aune Brotherus

1937/1948 WSOY

42 plus 36 plus 41 sivua lainattu kirjastosta

*

Lisää näytelmiä blogissa:

Michael Baran: Aamu – Preludi c-molli op. 10

Sofokles: Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra

Walentin Chorell: Ruoho

Teatterissa! Eugene O’Neill: Long Day’s Journey Into Night (Wyndham Theatre)

Mainokset

Samuel Beckett: Malone kuolee

Samuel Beckett (1906-1989) nousi tietoisuuteeni näytelmäkirjailijana joitakin vuosia sitten. Ihastuin hänen minimalistiseen ja absurdiin tyyliinsä esimerkiksi näytelmissä Huomenna hän tulee (En attendant Godot, 1953), Leikin loppu (Fin de Partie, 1956), Viimeinen ääninauha (Krapp’s Last Tape, 1959) ja Voi miten ihana päivä (Happy Days, 1961). Samoihin aikoihin löysin laajemmin nk. absurdin teatterin, joka flirttailee eksistentiaalisen filosofian kanssa. Termi on teatterin monitoimimiehen Martin Esslinin (1918-2002) luoma ja sen ”piiriin” kuuluivat joukko toisen maailmansodan jälkeen kirjoittaneita näytelmäkirjailijoita kuten Eugene Ionesco, Jean Genet, Tom Stoppard, Arthur Adamov, Edward Albee ja Luigi Pirandello. Piiri on lainausmerkeissä, sillä kirjailijat eivät todellisuudessa muodostaneet minkäänlaista yhtenäistä ryhmää jonkin taidefilosofisen manifestin tai idean pohjalta. Termi ”absurdi teatteri” oli Esslinin luomus koota yhteen tekstejä, joissa tuodaan esille mm. elämän merkityksettömyyttä, mielettömyyttä, absurdiutta pohjanaan Albert Camus’n essee Sisyfoksen myytti (1942). Yhtenä absurdin teatterin ajatuksellisena kiintopisteenä toimi myös kommunikaation mahdottomuus. Toinen maailmansota oli viimeistään osoittanut, että ihmiset ovat kykenemättömiä kommunikoimaan keskenään tuloksellisesti, järkevästi ja psykologisesti merkittävää yhteyttä toisiinsa hakien.

Malone kuolee on Beckettiltä ensimmäinen proosateos, jonka olen lukenut. Se on trilogian toinen osa. Trilogian muut osat ovat: Molloy (1. osa, 1951, suom. 1968) ja L’Innommable (1953). Ja mitä netistä tietoja pengoin, niin trilogian osat liittyvät suhteellisen väljästi toisiinsa, joten trilogian lukemisen aloittaminen keskeltä ei haittaa. Varasin kyllä jo Molloyn kirjastosta, koska miksei.

Malone kuolee ei ollut mikään helppolukuinen proosateos. Aluksi se tuntui sekavalta proustilaiselta tai James Joycen Ulysseksen kaltaiselta hölötykseltä (pidän kummastakin). Kirjalla ei ole selkeää tarinaa, ei selkeää juonta. Se ei ole psykologista proosaa, jossa rakennettaisiin eheän oloinen kuva päähenkilöstä. Epäselviä ovat myös miljöö ja aikakäsitys. Kirjassa on Malone-niminen mies, joka on kai vanha ja makaa sängyssä ilmeisesti jonkinlaisessa laitoksessa. Hän on raihnainen, käyttää keppiä ja odottaa kuolemaa. Ennen elämänsä päätöstä hän haluaa kirjata ylös omaisuutensa ja kertoa tarinan tai tarinoita kirjoittaen niitä muistikirjaansa. Tarinoidensa keskushenkilöinä ovat Sapocat ja myöhemmin (kenties sama henkilöhahmo) Macmann, joka asuu laitoksessa (kuten Malone?).

Kirja on inessiivistä pölinää. Malone kirjoittaa tarinoita, mutta niissä ei tunnu olevan aina selkeää yhteistä linjaa, teemaa tai aihetta. Ne vaikuttavat pääosin hajanaiselta joukolta lapsuudenmuistoja ja satunnaisen oloisia kohtaamisia ihmisten välillä. Malonen tarinaflown muotoseikat eivät kuitenkaan ollut häiritsevimpiä lukukokemuksessa vaan niiden sisältö, joka oli paikoin hyvin tylyä, inhottavaa tai vain hämmentävää. Havahduin lukemisen aikana pohtimaan, miksi kuoleva ihminen intoutuu kertomaan insestisistä tunteista yhden perheen sisällä tai vaikkapa sikateurastajan toimista eläinten tappajana? Jälkimmäisessä pysäyttävää oli kuoleman aiheen käsittely. Kuoleva ihminen kirjoittaa siitä, kuinka kuolema ei ole rauhallinen poismeno vaan väkivaltainen (murha).

Kuolema vaikuttaa liittyvän moneen Malonen muistiinpanoon ja erityisesti hänen mietteisiinsä omasta itsestään. Tämä antaa mahdollisuuksia pohtia kuolemaa monesta eri näkökulmasta, jotka eivät välttämättä nouse suoraan edes itse tekstistä. Mitä kuolema on? Mitä kuoleminen on? Miksi ja miten elää, kun kuolema kuitenkin korjaa eikä välttämättä nätisti niittäen? Mitä on kuoleman pelko? Sitä ettei ole enää olemassa? Ja jos uskoo sielun olemassaoloon ja erityisesti sen kuolemattomuuteen, niin ihminen voi pohtia mitä ruumiin kuolemisen jälkeen tapahtuu. Ja jos henkinen ikuisuus ei ole uskottava konsepti, niin kuolema on fysiologinen tapahtuma, joka päättää elämän ja sen myötä ihmisen tietoisuuden, ajattelun. Kuolemassa ihminen lakkaa olemasta omana itsenään. Minä katoaa. Kuolema on hyvin lopullinen tapahtuma.

Kuoleman vastapooliksi voi ajatella elämän. Selvää on, että ihminen kuolee, mutta miksi hän elää? Sen takia, että hän syntyy. Entä elämä näiden kahden tapahtuman välissä? Malone ei tunnu antavan itsestään mitään erityistä lukijalleen vai olivatko Sapocat ja Macmann Malonen alter egoja? Kertoiko Malone sittenkin omasta elämästään? Ja jos kertoi, niin oliko se elämisen arvoista? Miksi tällaista tulisi edes pohtia? Kuka määrittelee ”elämisen arvoisen elämän” ja millä kriteereillä?

Kirjan lukukokemukseen kuului syvempiä pohdintoja herättelevien jaksojen lisäksi tuskaisen tylsiä jonkin esineen tai toiminnon kuvailua. Esimerkiksi yhdestä takista Malone teki selontekoa muutaman aukeaman verran. Takille en tahtonut löytää erityistä symboliikkaa, se oli vain takki. Jokin syy takkiepisodiin kuitenkin on kirjassa, koska muuten se ei olisi siinä. Minun kohdallani se oli kuitenkin vain hämmennys, jolla minua lukijana ajatushutkittiin. Kiinnostavampana objektina pidin Malonen käyttämää keppiä ja erityisen kiinnostavana ikkunaa hänen huoneessaan. Ja kenties kaikkein kiinnostavimpana sitä, että Malone ei lopulta tuntunut antavan itsestään mitään, mutta hän kantoi huolta kirjata vähäisen omaisuutensa. Elämän materiaalisuus.

Ajoittain huomasin epäileväni Malonea psykoottiseksi, joka ei näe todellisuutta eli on yksin maailmassaan. Välillä näin Malonen yksinäisenä hylättynä vanhuksena jossakin laitoksessa. Hänen luonaan ei käy läheisiä vieraita ja ruokaa tuova ja yöastiat tyhjentävä hoitajakin on jonnekin kadonnut. Malone tuntui käyvän kamppailua minuudestaan ja olemassaolostaan. Kenelle Malone on olemassa? Kirjassa ollaan alusta loppuun saakka Malonen pään sisällä. (1)

Malone kuolee oli minulle lukukokemuksena absurdi, haastava ja puliseva yhden ihmiskokemuksen ajatuksenjuoksua imitoiva monologi. Kirjan lukukokemus herätti lukuisan joukon kysymyksiä, ristiriitaisia, polveilevia kysymyksiä, joihin en luultavasti saa koskaan vastausta.

*

”Muutama rivi muistuttaakseni itselleni, että minäkin yhä olen. Täällä ei ole enää käyty. Miten kauan siitä on, kun hän täällä kävi? En tiedä. Kauan. Ja minä. Kiistattomasti kuoleva, muu ei merkitse mitään. Mistä tämä varmuus? Yritä ajatella. En osaa. Suurisuuntainen kärsimys. Minä paisun. Jospa puhkean? Katto lähestyy, loittonee, rytmikkäästi niin kuin silloin, kun olin sikiö. Yhtä lailla merkille pantava on mahtava jäteveden ääni, eräänlainen mutatis mutandis – ilmiö, ehkä autiomaiden kangastusten kaltainen. Ikkuna. En enää näe sitä, minulle on vastahakoisesti selvinnyt, että minun on mahdotonta kääntää päätäni. Valo on taas lyijynharmaata, piripintaista, virranpyörteen ylittänyttä, syvistä räjähdyskuopista täysin kirkkaaksi kovertunut, vai pitäisikö sanoa, että se pyrkii ilmaksi, valoksi. Kaikki on valmista. Paitsi minä. Synnyn kuolemaan, jos niin uskallan sanoa. Siltä minusta tuntuu. Omituinen tiineysaika. Jalat ovat jo tulleet ulos olemassaolon suuresta vitusta. Toivon, että synnytystila on otollinen. Pääni kuolee viimeisenä. Vedä kätesi sisään. En osaa. Vihlova vihlottu. Kun tarinani on loppu, elän edelleen. Lupaava ero. Se on minun loppuni. En enää sano minä.” (s. 175-176)

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Samuel Backett: Malone kuolee

Alkuperäisteos: Malone meurt (1951)

Suomennos: Caj Westerberg

2007 Basam Books

Kansi: Jari Silvennoinen

183 sivua

lainattu kirjastosta

*

Muita absurdimman tunnelman kirjoja blogissa

Tässä. ja. . . nyt. Samuel kirjoitti. Beckett. Älä koskaan… unohda.

Kun sarvikuonot valtaavat maailman ja muita näytelmiä

Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia

*

Kirjasta on akateemisemmalla otteella kirjoittanut Päivi Mehtonen: Minän pyhiinvaellus ei-mihinkään (niin & näin)

(1) Jokin descartesilainen cogito ergo sum – tyyppi Malonesta tuli myös mieleeni. Ajattelen, olen siis olemassa. On aika iso pala haukattavaksi lähteä varhaisen rationalismin, kartesiolaisen dualismin ja sen sellaisten linjoille pohtiakseen Malonen eksistenssiä, vaikka mahdollisesti myös hedelmällinen tulkintareitti. Aine ja henki, ruumis ja sielu. Tietoisuus, minuus… Juu. Iso pala on.