Heikki Kännö: Sömnö

Seuraava teksti on todellinen keskustelu kirjan sisällöstä. Keskustelu käytiin keväällä 2019 sähköpostitse, mikä oli vähän hölmöä, koska henkilöt asuvat samassa taloudessa. Toisaalta: kirjoittamalla keskustelusisällöt ovat säilyneet.

Heidi:

Satumme joskus lukemaan saman kirjan lyhyen ajan sisällä. Näin kävi viimeksi Heikki Kännön Runeberg-palkitun Sömnö:n osalta. Keskustelimme kirjasta pari viikkoa sitten ja siitä sain idean, josko kävisimme keskustelua kirjan lukemisen herättämistä ajatuksista näin ”kirjallisesti”. Vaikutti siltä, että lähestyimme kirjaa osittain eri näkökulmista, mutta ei täysin vastakohtaisesti.

Luin Sömnön loppuun pari viikkoa sitten (21.2.2019). Koin lukeneeni viihdyttävän, satiirisen ja eepoksellisen tiiliskiviromaanin miestaiteilijamyytistä ja faustmyytistä. Sömnö oli minulle myös sukukronikka, jossa useamman sukupolven osalta seurattiin joitakin eurooppalaisittain merkittäviä historiallisia jaksoja kuten Afrikan varhaista kolonisaatiota, tieteen kehitystä ja toista maailmansotaa. Ensisijaisesti kirja keskittyi mielestäni sen keskushenkilöön, eksentriseen kuvataiteilijaan ja esoteristiin Werner H. Bergeriin. Luimmeko saman kirjan?

Jonas:

Omasta lukukokemuksesta Sömnön parissa on vierähtänyt kuukauden päivät. Yksityiskohdat ehtivät haalentua mutta kokonaiskuva kirkastua.

Itselleni sukukronikan keskushenkilö Werner H. Berger jäi etäiseksi, jopa myyttiseksi hahmoksi. Tuntui siltä, että hän hautautui suvun historian alle. Keskushenkilöä lähimmäksi kirjassa itselleni tuli hänen eksentrinen isoisänsä Samuel Berger, joka tarinassa vaikuttaa olevan jonkinlainen Forrest Gump-tyyppinen hahmo, jolle asioita vain tapahtuu ja hän vain sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Häntä eteenpäin puskevana voimana olivat tarinan veijarihuijariyrittäjäkeksijähörhö Jacques-Louis Lenoir sekä Samuelin mystistäkin mystisempi vaimo ja Wernerin isoäiti Lucrèce Doré.

Sömnö on itselleni satiiri miestaiteilijamyytistä sekä ylipäätään vauraudessa kylpevästä, valkoisesta maskuliinisesta mieskuvasta, jonka antiteesi Samuel mielestäni kertomuksessa on. Miehet tarinassa kuvataan perinteisten roolien ja toimijuuden kautta ja järjestäen jokainen murtuu omaan perinteiseen maskuliinisuuteensa. Suku on varakas ja kaikki vaikuttaa kulkevan omalla painollaan kohti haluttuja tavoitteita, mutta mies toisensa jälkeen tuhoutuu ja on riekaleina. Lenoirin hahmo on näistä ehkä konkreettisin esimerkki, samoin Wernerin isä.

Jatkoa edelliseen…

Jäin pohtimaan miksi itse Werner jäi itselleni etäiseksi. En tiedä oliko se kirjailijan intentio, mutta Wernerin suvun historia ja hänen läheisensä elämäntarinat olivat itsessään niin laajoja ja tapahtumarikkaita, että hän itse oikeastaan kutistui sukunsa alle.

Miltä kirjan henkilöhahmojen suhde toisiinsa vaikutti sinusta? Entä miten kertomuksen rakenne mielestäsi palveli Wernerin tarinan kertomisessa? Oliko se johdonmukainen ja onnistunut?

Heidi:

Hyviä kysymyksiä! Werner oli minulle tosiaan keskushenkilö koko tarinassa ja häneen mielestäni huipentui Bergerin suvun edesottamukset, outoudet, pioneerihenki ja niin edelleen. Palaan myöhemmin tuohon miestaiteilijamyyttiin, johon sinäkin viittasit ja mielestäni kiinnostavasti analysoit sitä.

Minulle kirjan henkilögalleria oli laaja ja koin ilmeisesti tarvetta keskittyä vain yhteen hahmoon ja minulle se oli Werner. Kirja muistaakseni alkoi hänestä, kun elämäkertakirjuri Isak halusi kirjoittaa ”rehellisen” ja laajemman kuvan (ihailemastaan?) taiteilijasta. Ja kirja päättyi niin ikään Werneriin hänen okkultistisissa menoissa nostattaessa itseään ajan yli Dorian Grayn ja Faustin tunnelmissa soundtrackinä Richard Wagnerin Ring-tetralogia. Samuelin tarina sijoittui vahvimmin minulle kirjan alkupuoleen, joka oli mielestäni juonellisesti tai kerronnallisesti eheämpi jakso kuin Wernerin elämän kuvaus. Kenties tästä syystä Wernerin tarina paikoin minullakin hukkui sukunsa saagaan ja toisaalta oli osa sitä. Ja kyllä isoisän (Samuel) ja Wernerin tarinat limittyivät ja kohtasivat toisensa useasti eli eivät olleet täysin erilliset toisistaan ja miksi olisivat olleet. Esimerkiksi huikean hilpeässä ”länsimaista (post)modernia ja robertwilsonmaista taideoopperaa Afrikkaan” – taideprojektissa oli kaikuja Bergerin suvun menneisyydenlinkeistä Afrikkaan.

Ja huikeista sukusaagakoukeiroistaan huolimatta Sömnö avautui minulle ensisijaisesti miestaiteilijamyytin kuvauksena. Miestaiteilijamyytti teki kirjasta satiirisen, eikä pelkästään viihdyttävän vauhdikkaan sukueepoksen. Satiirisuus nousi pinnalle esimerkiksi edellä mainitsemassa oopperaproduktiossa. Valkoinen länsimainen mies vie Taidetta poikkitaiteellisen massiivisen oopperaproduktion muodossa Afrikkaan epästabiiliin maahan. Oopperan keskushenkilö on hän itse ja produktion taiteellinen kunnianhimo ja tyyli ovat hyvin länsimaisia ja länsimaisen taidekehyksensä sisällä kaiken lisäksi vielä hyvin elitistinen. Ei viihdettä massoille vaan vaativaa kamaa.

Wernerin eksentrinen elämäntapa, eristyineisyys ja esoteeriset vibat lisäsivät myös taiteilijamyyttiä. Ja vaikutti myös siltä, että naisen rooli on toimia astiana miehen fantasialle kuolemattomuudesta. Miestaiteilijan rinnalla naispuoliso helposti jää hyväksikäytettäväksi statistiksi, kun ”tositaiteilija” luo Taidetta, vaikka se olisikin erittäin arvostettua ja poikkeuksellisen (!) lahjakkuuden mahdollistamaa. Muistan kirjasta kyllä pätkän, jossa Wernerin runoilijavaimo kommentoi jotenkin sarkastisesti tai lakonisesti, että miestaiteilijoiden vaimot jäävät usein jonkinlaiseen altavastaajan rooliin taiteilijaelämäkerroissa, joten en voi ottaa krediittiä tuosta vaimon jäämisestä varjoon, kun se oli kirjaan myös kirjoitettu sisälle.

Werner kuvataan kirjassa poikkeusyksilönä, joka tekee mitä huvittaa ja hänellä on siihen asema, valta, varallisuutta ja muita resursseja. Hän vaikutti keräilevän seksuaalisia valloituksia taiteensa välineiksi ja toinen puoli hänen seksuaalista toimintaansa olivat (hyvin) nuoret ja hänelle eksoottiset naiset. Wernerin hahmo pääosin ärsytti minua ja siksi kenties otin hänen tarinaansa komediallisen tai satiirisen lukuetäisyyden tai luennan. En ole varma, onko tämä ollut kirjailijan intentio. Mutta viitteitä tästä mielestäni oli kirjan yleisessä miestaiteilijakuvauksessa ja mainitsemassani oopperaspektaakkelissa. Lisäksi kirjassa oli muutama herkullinen kohta, joka olisi toiminut erinomaisena Ingmar Bergman -elokuvan käsikirjoituksena ja hänen etäisenä elämänkertakuvauksena. Esimerkiksi yhdessä saaressa-olo-jaksossa yläluokkainen ja yhteiskunnan intellektuelli kerma ”sekoilee” ihmissuhteissaan rajatussa tilassa ja ajassa. Tuossa jaksossa juonen ja henkilöhahmojen lisäksi myös kuvakulmat (tai cinematografia) ja elokuvaleikkaus oli hyvin ingmarbergmanilainen. Itse asiassa nyt tuli mieleeni, että voisiko Wernerissä olla mukana ripauksia Ingmar Bergmania, jolla oli myös saari (Färö)? Ja kuitenkin: Werner on fiktiivinen hahmo ja sellaisena ihan omassa luokassaan eli en vetäisi heidän välilleen yhtäläisyysmerkkejä, en edes noin-merkkiä (yhtäläisyysmerkki kaariviivoilla).

Oliko kirja mielestäsi hauska? Tai mitä ajattelit sen uskonnollisesta puolesta kuten esoteriasta ja okkultismista? Tai missä kirja oli mielestäsi erityisen ansiokas? Oliko Werner mielestäni traaginen tai tragikoominen hahmo?

Jonas:

Hyviä näkökulmia.

Satiirisuus miestaiteilijamyyttiä ja laajemmin koko valkoista varakasta miesvaikuttajaa kohtaan tuli mielestäni myös elämäkerturi Isak Severinin paikoin erittäin lakonisen ja rutikuivan humoristisen asenteen ja kertojasävyn kautta, joka hänellä on ei vain Werneriä vaan koko tämän rikasta sukua kohtaan.

Kirjan esiteeristeosofismystisen puolen koin myös jossain määrin koomisena elementtinä kertomuksessa siltä osin, kun se liittyi Werneriin. Se ampui mielestäni niin yli, etten osannut suhtautua siihen kovinkaan vakavasti. Varsinkin tämä Wernerin itselääkintä sekä sielunrakennustouhu sekä Isakin suhtautuminen tähän puoleen edesauttoivat sitä, että omassa lukukokemuksessani en osannut ottaa niitä vakavasti. Sen sijaan mielenkiintoista oli, että Wernerin isoäidin kohdalla mielestäni sävy ja ilmaisu hänen kohdatessaan vanhan afrikkalaisen poppamiestietäjän sekä tämän kertomus vanhasta myytistä oli selvemmin vakavahenkistä ja minulle myös yksi onnistunein osa kirjassa.

Isak kertojaäänenä oli minulle yksi onnistunein osa kirjaa. Mitä syvemmälle Werneriä ja tämän sukusaagaa Isak meni, sitä sarkastisemmaksi sävy ja asenne muuttui. Pidin Samuelin ja Lucrècen tarinasta, joka oli mielestäni tasapainoisin osa kirjaa. Heissä kummassakin on jonkinlaista viattomuutta ja puhtautta. Kännö mielestäni varsin onnistuneesti heittää tähän keittoon hurjan määrän kulttuurisia ja taiteellisia aineksia/viittauksia mielestäni pilke silmäkulmassa tehden tarinasta viihtyisän mutta ei liian kepeää.

Vaikka kyseessä on suht’ kepeää fiktiota on kuitenkin itselleni kertomuksen viesti selvä: varakkaan valkoisen hörhömiehen valinnoista kärsivät poikkeuksetta heidän läheisensä, erityisesti naiset. Werner ei mielestäni ole traaginen eikä oikeastaan loppujen lopuksi koominenkaan hahmo, vaan itsekeskeinen, onnekas, tissutteleva kemikaalihörhö ja egotistinen mulkku, jolta Isak kerros kerrokselta pyrkii riisumaan kaiken suurmiessuuritaiteilijavisionääri-fasadin tämän ympärillä olevien läheisten ihmisten kautta. Wernerille kaikki muut ovat vain välineitä tai hyödykkeitä hänen omien ambitioidensa saavuttamiseksi. Traagisia hahmoja olivat kaikki hänen kanssaan tekemisissä olleet ihmiset, jotka toimivat jonkinlaisina peileinä kaikelle mikä Wernerissä on mätää ja alhaista.

Heidi:

Tämä on kiinnostavaa, että koit Isak Severinin hahmon kommentoimassa Werneriä ja koit hänen ”katseensa” Werneriin satiirisena tai ironisena. Minulle ei kirjan sivuilta välittynyt tämä tuntu vaan luin Isakin hahmoon sisälle sen, että hän ihaili Werneriä. Tämän vuoksi olin lukemisen jälkeen jonkinlaisessa ”närästyksen tilassa”, koska olisin niin halunnut Isakin ottavan enemmän etäisyyttä elämäkertakohteeseensa ja suhtautuvan häneen kriittisemmin. Kenties minulta lukijana meni Isakin asennesävyt ohi.

Minulle onnistunein osa kirjaa olivat Wernerin egoistisen toiminnan kuvaukset, kaikenmoiset sählingit esoteerisissä sfääreissä ja opeissa. Allekirjoitan kyllä myös sen, että kirjan alkupuoli eli Samuelin ja Lucrèsen elämien kuvaus oli ehein kerronnallisesti ja siinä mielessä hyvin onnistunut. Kenties Sömnön kiinnostavuus romaanina on myös sen laajuus, joka mahdollistaa erilaiset kerronnat ja henkilökuvat.

Lisäys 8.7.2019

Heidi:

Tästä lyhyestä ajatuksenvaihdoista on kuulunut muutama kuukausi. Tuleeko mieleesi vielä jotakin kirjasta? Minulla ei oikeastaan ole muuta lisättävää kuin se, että Sömnö on taitava kokonaisuus ja poikkeava siitä, mitä Suomessa on viime vuosina julkaistu. Kirjan paksuus ei minua huolestuttanut ja pidän siitä, että tiiliskiviä kirjoitetaan edelleen myös romaanitaiteen puolella eikä vain ns. viihteellisessä kirjallisuudessa. Usein tiiliskiviromaanit kaipaavat juuri toimivia tarinoita ja kiinnostavia henkilöhahmoja, että ne jaksaa lukea.

Jonas:

Sömnö on itselleni Mikhail Bulgakovin teoksen Saatana saapuu Moskovaan kotimainen vastine, positiivisesti. Niissä on molemmissa samanlainen henki. Molemmilla kirjailijoilla on kyky mennä pienistä detaljeista huikeisiin sfääreihin, luoda ajan- ja paikan ylittäviä tiloja sekä kuvata niin ihmisen raadollisuus kuin kauneuskin. Molemmat ovat kepeitä mutta syvempiä tasoja löytyy lukijoille, jotka niitä kaipaavat.

Itselleni, joka en ole hirveän syvällisesti perehtynyt kirjallisuuden ja taiteen historiaan, kirja tarjoaa hyvän virikkeen lähteä syventämään tietoa tällä alueella, sillä se populaarikulttuurin näkökulmasta kierrättää klassillisia aineksia hyvin muodostaen kuitenkin oman kokonaisuutensa. Ehdottomasti laittaisin äidinkielenopettajien kirjalistalle lukio-opetukseen.

*

IMG_3147

*

Teksti: Heidi Kusmin-Bergenstad ja Jonas Bergenstad

Kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Heikki Kännö: Sömnö

2018 Sammakko

Ulkoasu: Riikka Majanen

550 sivua

*

Kirja kustantajalta – kiitos!

*

Lisää luettavaa blogissa:

Markku Paasonen: Suurenmoinen huviretki

Antonio Tabucchi: Unien unia

Tomi Kontio: Uumen

 

 

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (jonka lisäksi fenomenologisia pohdintoja kirjojen lukemisesta)

Pidän tarinoista ja kiinnostavista kirjallisista tyypeistä – siis ihmisistä. Tätä enemmän olen kirjoissa kiinnostunut kirjallisista tyyliseikoista, tyylikeinoista tai vain ”muotoseikoista”. Juonen osalta tämä tarkoittaa tarinan tai/ja kirjan teemojen/aiheiden kiinnostavaa kuljettelua. Tämä voi tarkoittaa esimerkiksi liikkeen tai kerronnallisen rytmin kiinnostavuutta ylläpitävää vaihtelua. Keinot ovat monet: milloin pysähdytään, milloin jumitetaan, milloin salataan lukijalta jotakin, milloin johdetaan harhaan kielen keinoin, milloin juostaan maraton, milloin juostaan päin seinää, milloin kuilun reunan yli, milloin lennetään, milloin katsotaan valoon, milloin nähdään vaihtoehtoisia tapoja olla olemassa tai nähdä jokin asia, milloin tarkastellaan maisemaa, milloin yksityiskohtia ihmisen kasvoissa, milloin vaihdetaan ulottuvuutta toiseen, milloin antaudutaan hyville unille, milloin painajaisille, milloin kuljetaan pimeässä, milloin sokkelossa ja niin edelleen. Tasapaksu andante on usein aika tylsä ellei se sitten paisu pitkässä crecendossa joko riitaisaan tenutomaiseen loppusointuun tai ylimaalliseen harmoniseen loppusointuun. Joskus lopetuksesta tekee onnistuneen feidattu diminuendo ulapan tai horisontin viivan tuolle puolen. Nostatuksen tai pisteeksi vaimentumisen lisäksi on kolmas vaihtoehto: pudotus tyhjiöön tai pysähtyminen seinään. Näistä ensimmäinen on minulle palkitsevampi, sillä seinään törmääminen on raivostuttavaa. Joskus näennäisesti tasapaksu tekstimassa toimii, mutta silloin se on taidetta eikä helppoa ennalta-arvattavaa juonen kuljetusta. (jo vain – olen kirjallisuuselitistinen paskiainen lukumakuni puolesta)

Tarinan rakenteen, juonen kuljetuksen kiinnostavuutta suurempi rakkaus minulle on kuitenkin kieli. Rakastan sanoja, sanojen ryhmiä ja kirjainyhdistelmiä sanoissa. Pidän kiehtovana sitä kuinka kirjaimet muodostavat sanoja, sanat lauseita, jotka merkitsevät ajatuksia, tunteita, ideoita ja niin edelleen. Tältä osin eläväksi tekevä runous on keskeisessä roolissa. Runous on rikas kirjallinen kokonaisuus ja sen sisälle mahtuu laaja kirjo erilaista materiaalia. Olen joskus ajatellut, että runous on enemmänkin ajattelun tapa ja olemisen asenne kuin ”vain kirjallisuutta”. Joskus luen mainittavan, että runouden kieli on kaunista, mutta se on vain yksi tyylillinen keino vaikuttaa lukijaansa. Kaunis kieli assosioituu minulle lukuhengen nostatukseksi, lukemisen muusien hellittelyksi ja tunteiden suloista virraksi.

Olen tehnyt itsestäni havainnon lukijana. Aina välillä tulen keskittyneeksi kieleen ja kirjalliseen muotoon jopa siinä määrin, että unohdan mistä kirja kertoo ja ketä siinä on mukana. Henkilöhahmot haihtuvat minulta helposti taka-alalle. Kasvot unohtuvat, kun tutkin mitä kaikkea tapahtuu kasvojen ympärillä ja laajat teemat eivät jää mieleen, jos niitä ei varioida minulle kiinnostavasti. Tämän vuoksi jotkin kirjat eivät ole minua varten – ja miksi edes pitäisi? Lukijoita on monenlaisia arvottamatta meitä toisistamme.

Tämä johdannoksi Eeva Turusen kirjaesikoiseen novellikokoelmaan Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa. Seuraavaksi jotain edellä mainitun kirjan lukukokemuksesta.

*

Eeva Turusen esikoisnovellikokoelma on moniääninen siihen nähden, että siinä on useita henkilöhahmoja, joista jokaisella on oma todellisuus. Neiti U ja muut kirjan henkilöhahmot ovat kirjan äänimassaa, josta on erotettu jokaiseen novelliin oma kertojaääni. Tuon kertojaäänen ympärille on luotu niin vahva tila, että lukijana minusta tuntui siltä kuin olisin henkilöhahmon pään sisällä ja kuuntelisin kai’uttimista hänen usein neuroottiselta ajatusvirralta tuntuvaa puhetta. Voisin kuvailla tätä tilaa myös tunteiden ja ajatusten ilmiantojen ketjuna. Tässä päähenkilöiden pääsisäisessä tilassa minulle ei anneta muiden novelissa esiintyvien henkilöhahmojen näkökulmia tapahtumiin ja asioihin, joita novellit käsittelevät. Tämä teki kirjan tekstin lukemisesta kiehtovaa, mutta ajoittain myös raskasta. Ensinnäkin informaatiotulva oli välillä niin valtaisa, niin ylitsepurkautuva että maanistumisen pysäyttämiseksi kaipasin hiljaista tilaa ja toisekseen ajattelun metronominen nakutus välillä vain hengästytti. Näissä lukuhetkissä koin olevani neiti U:n ja muiden neitioletettujen pään vanki ja se voi olla klaustrofobinen tunne. Kun tekee tällaisen havainnon lukemisen aikana, niin sen voi kääntää positiiviseksi toteamalla, että antaa henkilöhahmojen kuljettaa minua lukijana päänsä sisällä ja voin nauttia matkasta monin tavoin kiehtovana kokemuksena. Ja vähitellen lukukokemustani tuli energisoiva. Jäin koukkuun henkilöhahmojen neuroottisiin mentaalisiin yksityiskohtiin ja ajatusjumituksiin. Ja havahduin ajatukseen, että henkilöhahmojen ajatuksenkulku oli kaikessa vapaudessaan hyvin luonnollista: kuinka moni meistä ajattelee selkeitä lauseita? Kuinka moni ajattelee eheäksi kirjoitetun kertomusten lailla? Ja vähitellen tai ajoittain koin kenties jopa sääliä joitakin henkilöhahmoja kohtaan. He tuntuivat olevan jumissa ajatustensa limbossa eivätkä pääse niistä eteenpäin. (Sääli? Katharsis tuloillaan?)

Turusen esikoiskirja on novellikokoelma, joka poikkeaa virkistävästi juoni edellä etenevästä proosasta. Juoni näissäkin kertomuksissa oli, mutta se oli sidottu niin vahvasti sisäisen kertojan mielenmaisemaan, elämään, asenteisiin, näkökulmiin, että koin enemmän olevani henkilöhahmon ajatusten todistaja. Ja pidin kiinnostavana kuinka tällaisesta tiukaksi ajatusviivaksi ja toisaalta klaustorofobian kanssa flirttailevasta tekstiaineksesta kykenin luomaan taustalle suhteellisen eheitä tarinoita. Kenties tarinoiden tai juonten havainnointi on ihmisten geeneissä siinä määrin, että jopa kaikkea absurdeimmastakin tekstistä tekee mieli löytää juoni?

Kirjan tarinoissa tutustutaan monien henkilöhahmojen mentaaliseen todellisuuteen (jotka joskus tuntuivat jopa yhdeltä samalta henkilöltä kenties ajatuksen juoksutuksen tyylin tähden). Yksi heistä on neiti N lunnien maassa, jossa hänen matkakumppaninsa neiti K on heistä se, joka osaa tai kykenee ottamaan lungisti. Neiti N vaikuttaa neuroottiselta, jolla tarkoitan tässä yhteydessä ylihuolehtivaa, tulevaisuudesta ja etenkin siihen mahdollisista piilotetuista katastrofeista huolestuvaa ihmistyyppiä. Neiti N:n lisäksi jotain vinhasti vinksallaan ja samalla jotakin hyvin inhimillistä rakkauden ja huomatuksi tulemisen kaipuuta on myös siinä naapurin naisessa, joka kirjoittaa isännöitsijälleen talonsa teknisistä oireiluista otsikolla Parahin isännöitsijä.

Novellikokoelma sisältää kuvauksia eri tavoin paineistetuista ihmissuhteita ajoittain äärimmäiseltä tuntuvalla tarkkahavainnoisuudella. Syrjästä (yksinäisyydestä, ulkopuolisuudesta) tehdään intiimejä ja neulamaisen tarkkoja huomioita, jotka rakentuvat kokoelmaksi ajatustulvaa, jolla ei tunnu olevan loppua, mutta jolla on jokin tarkoitus vaikka vain lohkeamana kokonaisuudesta. Kokonaisuudesta, joka ei itselleni ollut kiinnostava vaan kiinnostavampi oli juuri tuo palanen ajatusrynnäkköä.

*

Alla muutamia lainauksia, joista saa kuvan kirjan kielellisestä tyylistä. Ensimmäisessä neiti U käy läpi pojista koostuvaa ihmissuhdehistoriaansa. Kiinnostavaa on, että hän kertoo pojista jonkin vain yksittäisen asian. Pohdin: Miksi? Määritteleekö se jotain keskeistä neiti U:n ihmissuhteesta vai jotain neiti U:sta vai jotain pojista vai mistä se ”kertoo”? Lukija päättää. Minulle poikaluettelo tuntui yksityiskohtien listalta ihmisistä, joiden kanssa neiti U:lla on ilmeisesti ollut parisuhde. Listaus lähestyy lukukokemuksessani absurdia kirjallista keinoa kertoa samalla jotakin kertojaminästä (neiti U), hänen tavastaan hahmottaa ihmiset ja samalla jotain pistemäisiä kuriositeettimaisia huomioita ihmisistä yleisesti. Ja kiinnostavaa sinäänsä, että ainakin alla olevan lainauksen poikiin liittyy yhtenä teemana kehonkuva.

”Yksi pojista kaipasi vaatemyyjältä vakuuttelua siitä, että punaiset housut eivät ole miehillä enää olleet mikään tabu. Ei, eivät ne tabu ole, todellakaan, huomautti myyjä. Niin poika osti housut. Hän sovitti niitä kahdeksasti kotona, ennen kuin rohkeni lähteä katukuvaan punakoipisena.

Seuraava poika opetti työkseen anatomiaa. Hän kantoi salkkua osoittaakseen olevansa jo työelämässä. Kerran katsoin salkkuun. Sisällä oli kahvijäätelön värinen vuori. Poika sanoi Tunnen ihmiskehon tarkalleen. Istuin myöhemmin linoleumilattialla. Erotin linoleumin muovimatosta jo silloin. Kysyin Mitä materiaalia tämä mielestäsi on? Muovimattoa, vastasi poika. En sanonut Siinä kyllä erehdyt. Poika osoitti luitani yksitellen ja nimesi ne. Olin miltei vaikuttunut. Poika sanoi Muutamat entiset tyttöystäväni tahtovat minut takaisin. Vain jotain sanoakseni lausuin Se on ymmärrettävää.

Yksi pojista sanoi En kampaa hiuksiani ensinkään. Hän sanoi En juuri katso peiliin. Kuvastimeen hän oli kirjoittanut kaikenlaista pysyväistussilla. Poika inhosi keittiökaappejaan. Hän otti ovet irti. Hän päällysti ne lahjapaperilla ja kuorrutti kontaktimuovilla. Sitten ovet olivat pinossa lattialla. Ne olivat pinossa kolme kuukautta. Poika lykkäsi videokameran minulle. Hän sanoi Kuvaa nyt. Kuvaatko jo? Hän kohotti poninhäntäänsä ja leikkasi sen irti tykkänään ja viskasi lattialle. Minä en onnistunut kuvaamaan kertaluontoista edesottamusta. Siitä seurasi vihanpito.

Yksi pojista huudahti sovituskopissa. Ei, en näe itseäni tässä suosittelemassasi paidassa.”

(Lainaus s. 66-67 novellista Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa)

*

Novellissa Ei, en haluaisi tänne helmenharmaata päähenkilönä on vaikutelmani mukaan uneton arkkitehti, jonka ajatukset kiertävät kehäistä rakennelmaa (keskellä yötä, yön ajan). Paine, stressi, ymmärretyksi ja sitä kautta kenties lopulta kokemus hyväksytyksitulemisesta vaivaavat maanisesti novellin päähenkilöä. Entinen tyttöystäväkin kummittelee ajatuksissa kuten monissa muissakin novellikokoelman teksteissä entisillä kumppaneilla tuntui olevan taipumus vaivata vielä nykyisyydessä henkisellä läsnäolollaan, vaikka suhde olisikin jo ohi.

Seuraavassa lainauksessa on esimerkki siitä, kuinka kirjallinen muotoseikka tai -keino (sulkeiden käyttö;) synnyttää hetkellisen puron karkaamassa henkilöhahmon ajatteluvirrasta. Tuon karkuripuron voin tulkita novellin sisäisen kertojan ääneksi tai jopa kirjailijan itsensä novelliin tuomaksi muistoksi. Puron alkusyyn pohdintaa kiinnostavampaa minulle on kuitenkin tuo karkaamisen tapahtuma ja kuinka se yllättäen ilmestyy tekstiin kesken henkilöhahmon toiminnan suunnittelua. Se ei kuitenkaan ole irrallinen kokonaisuudestaan. Ajatuspako vaikuttaa jonkinlaiselta suodattamattomalta lisäykseltä ja sen käytön ydin tuntuu olevan yksi kirjallinen keino kuvata ajatuksenjuoksun vinhaattista polyfonisuutta. Toistan: kuinka moni meistä ihmisistä ajattelee selkeillä lauseilla koko ajan kuin kertoen tarinaa päänsä sisällä?

(…) ”ei, en vie ystävääni syömään, vaikka olenkin jo keksinyt keinot tarjoilijan käsitysten oikaisemiseksi (voisin sanoa alustukseksi pääsimme hetkeksi rauhaan kumppaneiltamme, viettämään tätä ystävyyden iltaa)

huomaan sijoittaneeni täsmentävän ajatuksen sulkeisiin

toisinaan ajattelen sulkeet

vanha äidinkielen opettajani tapasi sanoa asiat, jotka kirjoitatte sulkeisiin, voitte yhtä hyvin jättää pois

hän täsmensi mikäli täydennys on tärkeä, sulkeet jätetään pois – summa summarum kehotan teitä karttamaan ainekirjoituksessa sulkeita, ellei kyse ole jonkinmoisesta viittauksesta

vieläkin askarruttaa: joiko äidinkielen opettaja liian kanssa viiniä?

kerran hänen kohottaessa veskaansa kuului lasi lasi vasten -ääni

aiheuttiko sen alkoholipullojen kohtaaminen?

oliko veskassa sittenkin linimenttipullo ja hyppytunnilla lähiantiikkiliikkeestä ostettu herätekarahvi?

kun vain ajattenkin karahvia, tulen ajatelleeksi entisen naiseni ikkunasomistuskarahvia, jonka vihreästä lasikorkista kuvastui koko katu pienennöksenä

tästä ajatusten liemestä tislautuu perimmäinen kysymyksenasettelu: miten nukahtaa?”

(Lainaus s. 75 novellista Ei, en haluaisi tänne helmenharmaata)

*

Novellikokoelman maailma on hyvin sisäinen, tarkennettuna minäkertojasisäinen. Jatkuva henkilöhahmojen sisäinen ajatusten ja ajatushavaintojen juoksutus on vaarana olla puuduttava luettelo, mutta lukukokemus näistä sisäisistä suljetuista läsnäoloista teki paikoin hyvin intiimin naurua unohtamatta. Naurunaiheet kirjassa tuntuivat tasapainoilevan ironia ja satiirin välillä ja välimaastossa. Olen tällä hetkellä lukemassa Jarno Hietalahden tietokirjaa Naurun ja huumorin filosofia (Gaudeamus, 2018, kirjoitan tästä erinomaisesta tietokirjasta blogiin myöhemmin), jossa on muun muassa itseironiasta ja itsesatiirista todella kiinnostavaa pohdintaa. Ironia jättää vaikutelman absurdista pölähdyksestä, joka ei ota kantaa, ei kommentoi, ei välttämättä edes reagoi mihinkään vaan on asenne: ihminen ironisesti tekee, sanoo jne jotakin. Jos ihminen ironisoi kaiken, niin hän on valmis polttamaan maailman tai ei vain välitä mistään mitään millään ei ole mitään merkitystä – tyyppisesti (Hietalahti toi esille esimerkkinä mm. tuhoisesta ironiasta Batman-tarinoiden Jokeri-hahmon ja itse pohdin joitakin eksistentiaalisen kirjallisuuden hahmoja kuten Camus’n Sivullista). Satiirinen nauru ja huumori puolestaan nostavat esille epäkohtia ja tarjoavat esimerkiksi vaihtoehdon tai keinoja status quon hajottamiseksi. Itsesatiiri poikkeaa itseironistasta siinä, että se on keino tai mahdollisuus kehittyä ihmisenä. Turusen novellikokoelmassa naurunpyrskähdykseni nousivat pinnalle usein kirjallisista keinoista (vilpitön ilo muotoseikoista!), mutta joskus myös sisällöstä.

Alla esimerkki yhdestä kohdasta joka huvitti minua. Siinä kertoja ensin kysyy:

”Haluatteko tietää, mitä teen työkseni? Yhdistä seuraavat pisteet, ja ammattini paljastuu.”

Kuva, jonka lukija näkee muistuttaa lasten pisteidenyhdistämispiirrustustehtävää, josta ei kuitenkaan synny mitään selkeää tunnistettavaa oliota.

Kertoja jatkaa: ”Kuvio osoittautuu abstraktiksi. Se ei ole esimerkiksi eläin eikä auto. Tällaista on aikuisuus, jumalauta. Kuvion nimi on Kulttuurialan moniottelija.

(s. 160, lainaus novellista Näyttävä heinäsorsakoiras juhlapuvussaan)

Tässä kenties eniten iloa aiheutti tunnistettavuus. Tunnistettavuus työelämän, työurien ja sen sellaisten moninaisuudesta tänäpäivänä etenkin humanisteilla ja kulttuurialan ammattilaisilla yhdistettynä siihen kuinka hankalaa tästä johtuen on kuvata omaa työalaansa, työtehtäviensä sisältöä ja niin edelleen. Abstrakti kuvio tuntui allegoriselta symbolilta toisaalta työn sisällöstä ja toisaalta työntekijän paikasta nykyisessä suomalaisessa yhteiskunnassa, jossa mielikuvani mukaan sosiaalipolitiikkaa ja aina mitä milloinkin -politiikkaa tehdään sen mukaan, että ihmiset tekevät yhtä uraa, yhdelle työnantajalle, yhdellä koulutuksella pääosin kahdeksasta neljään (vai yhdeksästä viiteen?). (Ja joustavuus ja innovatiivisuus työelämässä ei minulle tarkoita sitä, että teetetään puoli-ilmaista työtä, aktivoidaan kiristämällä ja muita innovaatioiksi kutsuttuja idiotismeja – Hemmetti vieköön!). Oliko huumori ironista vai satiirista? (Turusen tekstissä, ei minun)

*

Joskus novellien henkilöhahmojen mentaalinen rynnistys muistutti kaikessa yksityiskohtien tarkkuudessa ja toisaalta neuroottisuudessaan surullista kuvaa ihmisestä, joka on tolkuttoman epävarma itsestään. Alla esimerkki tästä. Tekstipätkän kirjallinen tenho on siinä, että lukijalle ei kuvata perusproosan keinoin päähenkilön epävarmuutta (tyyliin: miltä tuntuu, miten maisema jota päähenkilö katsoo on allegoria masentuneelle olotilalle jne.), vaan se tehdään hänen ajatuksenjuoksun kuvauksella yliviivaamalla negatiiviset ajatukset. Lukija päättää miten tähän suhtautua. Tarkoittaako yliviivaus sitä, että ne ”pyyhitään pois”, vai että ne on jo ”pyyhitty pois” ikään kuin kertoja valaisi uskoa itseensä ja toisaalta yliviivauksia on ihan hemmetin paljon etenkin loppua kohden, joten erityisen valoisaa tuntua teksti ei anna loppujen lopuksi. Onko esimerkkitekstissä (alla) on yliviivauksella sensuroitu monia inhimillisiä tunteita ja kokemuksia vain sen takia, että pääsisi positiivisen puolelle? Lisäksi kiinnostavaa voi olla, miksi nämä ikävät ajatukset eivät ole sulkeissa vaan nimenomaan yliviivattu? Pätkä alkaa lausunnolla siitä, että sisäistä puhetta on mahdollista muuttaa. Voiko todella? Riittääkö todella, että sensuroi joitain ajatuksia pois? … mutta eivätkö ne silti ole olemassa, vaikka ne on yliviivattu? Ja niin edelleen…

”Ajan on oltava tietyllä tapaa kypsä, koska tulen ajatelleeksi: Sisäistä puhetta voi todella muuttaa. Olen hirveä. Olen purukalustoltani eriskummallinen, epäsuudeltava. Ei. Olen rujo viehättävä ja omaleimaisen näköinen, maanantaikappale en mikään tusinatuote. Olen vääristymä, kummajainen. Pukeudun huomiota herättävän mauttomasti. Hattuni vihreä ei sovi huivini vihreän kanssa yhteen. Huivini ei sovi ruskean takkini kanssa yhteen, joten minun olisi hankkiuduttava ensi tilassa hämärään. Viheriät kenkäni eivät sovi yhteen minun kanssani. Pukeutumiseni huokuu rentoutta. Minä se saatan valita asun pimeässä. Usein on pimeä, sillä en saamattomuuttani vaihda heti sulaketta. Minulla on sulakkeenluisut hartiat, kammottavaa. Minua ei kelpuuteta sittenkään yhtyeeseen. Minua toivotaan osaksi lukuisia yhtyeitä ilmeisen keulahahmokarismani johdosta. Olen siitäkin huono, että ajatukseni katkeaa katkeaa katkeaa. Puheeni, se poukkoilee kiehtovasti. Olen hirveä. Kukaan ei haluaisi minua, koska minulla on isot ihohuokoset. Ne olvat niin isot, että niissä voi marastoida marmorikuulia. Minun silmieni reunat eivät jotenkin näy. En saisi syödä avokadoa, ja juuri sitä olen syönyt mielin määrin. En ole kummoinenkaan rakastaja. En tiedä, mitä tehdä alastoman vartalon parissa. Sortuisin kumminkin elokuvallisuuteen. Minulla on turpeet nilkat. Kas, onko tuossa jonkun lantio? Ehei, minun nilkkanihan se siinä on. ” (s. 170)

*

Eeva Turunen on taiturimainen kertoja luomaan sisäisiä maailmoja, joissa jatkuva epävarmuus läsnä ja joissa pohditaan sisäisen minän suhdetta ulkoiseen maailmaan. Ajattelun juoksun, kulkemisen ja jumittamisen kuvaukset ovat onnistuneita. Ne ovat hauskoja, koskettavia, tragikoomisia, hämmentäviä, kiehtovia. Irtaantuminen juonivetoisesta peruskerronnallisesta proosasta virkisti, vaikka välillä hengästyin ja ajauduin hiilihapoille lukemisen aikana. Virkistävyys tuli päähenkilöiden mielenmaisemista matkan aikana ja maalissa ei juhlittu sitä, joka saapui sinne perille ensimmäisenä vaan sitä, jonka kestävyys kantoi loppuun asti. Tällainen kirjallisuuden keinoja rikastuttavasti käyttävä kirjallisuus pitää kotimaisen proosakirjallisuuden tuoreena, koska monipuolistaa sitä.

Sain kirjasta vaikutelma nykyisen nuorehkon tai siis alle keski-ikäisen aikuisen naisen kokemusmaailmasta, jossa usein on läsnä vahvasti tietoinen epävarmuus itsestä ja omasta paikasta yhteisöissä ja yhteiskunnassa. Pohdin: kun säikeitä elämänhallinnalle ja elämisen läpi kuljettamiselle on monia, niin mistä löytää se punainen lanka, joka vie perille? Ja toisaalta: onko tänä päivänä enää punaisia lankoja, entä jos on vain leivänmuruja siellä täällä? Niinpä niin. Tästä aiheesta on aineksia riittämiin satiirisiin ja ironisiin asenteiden kuvauksiin. Turunen ei tee tätä peruskerronnallisen proosan keinoin vaan kokeellisin kotimaista kirjallisuutta uudistavin kirjallisin keinoin. Kiitos kirjailijalle ja kustantajalle tästä lukukokemuksesta!

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Jk. Jos teillä on mahdollisuus ottaa kirjasta kansipaperit pois, niin suosittelen tätä. Kansipaperit jees, kirjan kansitaide myös todella jees. Ei näkökulmista latteasta kirjan kannesta tulee kolmiulotteinen kokemus. Vau tälle!

*

*

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa

2018 Siltala

Päällys: Jussi Karjalainen

210 sivua

arvostelukappale

*

Muita absurdimpia (absurdempia?) minäkertoja-painotteisia tarinoiden kuljetuksia blogissa

Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti

Jean-Philippe Toussaint: Kylpyhuone

Samuel Beckett: Malone kuolee

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta – Lisäys seksuaaliteoriaan

VALERIE: Kaksikymmentä dollaria. Helahoito. Hinnasto. Ei sensuuria pienille jumalaapelkääville marsipaanikorville. Pano kympillä. Suihinotto viitosella. Kaksi taalaa käteenvedosta. Minä en myy sieluani. Pillu ei ole minun sieluni. Vittusielu. Kyrpäsielu. Olen aikuinen, tiedän mitä teen. Kolmekymmentäkaksi vuotta maanpaossa. Kaikki sairaudet on mahdollista parantaa. On mahdollista elää ikuisesti. Jos joku puuttuu, otetaan joku toinen tilalle. Ei ole järkeä paeta kohtaloaan.”

Unelmien tiedekunta on fiktiivinen kertomus faktisesta henkilöstä. Valerie Solanas on historiallinen henkilö. Hän oli äärimmäinen feministi (SCUM-manifesti), miehiä vihaava kirjallinen taiteilija, joka tuli kai lopulta tunnetuksi siitä, että ampui lähes kuolettavasti Andy Warholia 1960-luvulla. Onneksi kirja ei tee tästä yksittäisestä tapahtumasta keskeistä vaan yhden monista.

Kirjan päähenkilö on fiktiivinen Valerie Solanas.

”Unelmien tiedekunta ei ole elämäkerta vaan kirjallinen fantasia, joka pohjautuu edesmenneen amerikkalaisnaisen Valerie Solanasin elämään ja teoksiin. Valerie Solanasista tiedetään vain vähän, eikä tämä romaani ole uskollinen tiedossa oleville faktoille. Näin ollen kaikki romaanin henkilöt ovat fiktiivisiä, myös Valerie Solanas. Samoin Amerikan kartta on fiktiivinen, Georgiassahan ei oikeasti ole aavikoita”

Fiktiivinen Valerie elää lapsuutensa aavikoiden keskellä ja meren rannalla. Hän elää aavikoiden keskellä osattomuudessa ja seksuaalisesti hyväksikäytettynä, insestinen suhde isään, jolta vetyperodiksinen äiti-lapsi sulkee silmänsä. Aavikoilta hänen elämänsä yhdeksi tärkeäksi henkilöksi nousee kaikesta huolimatta hänen oma äitinsä Dorothy (Ihmemaa Oz vilahti mieleeni aavikoiden takia) ja jonkinlainen nuoruuden kaveri Silkkipoika, joka myy itseään vanhemmalle miehelle. Rahaa voisi kerätä vaikka collage-opintoihin. Silkkipoika vaihtuu myöhemmin yliopistossa Cosmogirliksi.

Tarinan keskushenkilö on Valerie, jolle prostituutio, huumeet, yleinen häiriköinti, sovinnaisuuksien sohiminen sukupuolella ja seksillä ovat normaalia. Valeriella on monomaaninen missio: miehiä ei tarvita tässä maailmassa, ei edes lisääntymiseen. Hän on kirjoittanut tästä manifestin, jonka läpivieminen valtavirtaan on hänen elämäntehtävänsä. Valerie on lahjakas, älykäs nainen ja hän pääse stipendiaatiksi yliopistoon psykologian laitokselle, jossa hänen tutkimustyönsä kiteytyy mission ympärille ja jossa hän haluaa selvittää eläinkokein hypoteesiään miessukupuolettomasta maailmasta. Tutkijan elämä ei toimi normien rajoissa ja Valerie muuttaa New Yorkiin tähtäimessä kirjailijan ura, mutta tähtäimeen päätyykin Andy Warhol. Warhol on Valerien supernemesis, joka on varastanut ”Amerikan ensimmäiseksi intellektuelliksi huoraksi” haluavalta Valerielta näytelmätekstin.

Tämän tarinan voisi kertoa monella tapaa ja varmasti hyvin tylsästi, mutta tylsääkin huonompi vaihtoehto on moralisointi. Hyi-hyi ja ällöä-ällöä ja niin väärin-niin väärin ja hippusellinen ihan-kamalaa. Fiktiivinen Valerie ei kuitenkaan tunnu kaipaavan sääliä (edes tarinansa kertojalta) ja sovinnaisuus eli normitettu elämä on vankila, johon verrattuna hänen tutkimusvankeutensa on vain pala kakkua. Stridsberg ei ole onneksi valinnut tylsää, moralisoivaa näkökulmaa, jotta me Valeriehen nähden hyväosaiset voisimme hymistellä, että onpas kamala nainen, sairas kamala nainen ja onpas ihan kamala elämä hänellä. Stridsberg on valinnut toisin ja vie lukijansa Valerien pään sisälle, hänen todellisuuteensa, jakaa hänen harhansa ja visionsa, vaikka pyristeleekin ajoittain niitä vastaan kirjan sivuilla.

Romaani on rakennettu dialogeille, joita Valerie käy elämänsä eri henkilöiden kanssa. Ja kiinnostavaa kyllä, yksi heistä on kertoja (itse?), joka kommunikoi kirjallisen tutkimuskohteensa kanssa tämän kuolinhuoneessa.

*

Bristol Hotel vuonna 1988, Valerie Solansin kuolinvuosi:

”KERTOJA: Minun romaanissani –

VALERIE: – Sinä ja sinun pikku romaanisi saatte nyt antaa minulle anteeksi, minun pitää tehdä töitä.

KERTOJA: Minulla on rahaa. 

VALERIE: Sepä mukavaa. 

KERTOJA: Tarkoitan että minulla on rahaa, joten sinun ei tarvitse…

VALERIE: Minun ei tarvitse mitä? 

KERTOJA: Haluan vain sanoa että minulla on rahaa, jos tarvitset. 

VALERIE: Ei tarvitse mitä? 

KERTOJA: Myydä itseäsi. Työskennellä prostituoituna. Kaupata intimiteettiäsi. En tiedä miksi sinä kutsut sitä. 

VALERIE: Seksuaalipolitiikaksi. Niin sanotuksi rakkaus- tai oikeammain raiskausjärjestelyksi. Red Light districtejä syntyi tiettyihin kaupunginosiin, naiset kutsuttiin valtion käskystä viikottain tutkimuksiin, jotta asiakkaat, hait, pojat säästyisivät taudeilta. Viekää minulta kaikki. Viekää. Minä haluan. 

KERTOJA: Siinä on jotain äärettömän traagista, että vihaat miehiä mutta joudut silti myymään itseäsi heille koko elämäsi. 

VALERIE: Otan maksun raiskauksesta. Järjestetystä raiskauksesta. Systematisoidusta raiskauksesta. Ennakoiduista raiskauksesta. Järjestäytyneestä suihinotosta. Muodollistetusta panosta. Otan maksun raiskauksesta. Raiskaaminen ei ole ilmaista. Sellaista naista ei voi raiskata joka antautuu vapaaehtoisesti. Kaikki naimisissa olevat naiset ovat prostituoituja. Vain oikeat huorat ovat oikeita naisia ja vallankumouksellisia. Minä en myy sydäntäni minä en myy aivojani minä myyn minuutteja ja ruumiinosaa joka ei ole minun omani. ”

*

Valerie Solanasista kirjan sivuilla avautuu kuva tinkimättömästä naisesta. En voi silti ihannoida hänen maailmaansa tai/ja ideologiaansa. En halua maailmasta miehetöntä ja en usko väkivaltaan keinona ratkaista ongelmia. Prostituutio voi olla valinta ja se on minun kantani. Kantani on myös, että jos prostituutioon ajautuu olosuhteiden pakosta, niin se ei ole valinta.

Lukija pääsee seuraamaan fiktiivisen Valerien tarinaa lapsuudesta aikuisuuteen. Lukukokemus ei ole helppo. Itse en hätkähtänyt roisia kieltä enkä Valerien asennetta maailmaan. Voi olla, että fiktiivinen Valerie oli sairas, skitsofreenikko, mutta mitä sitten. Skitsofrenia on yksi näkökulma nähdä todellisuus ja olla olemassa. Luin hiljattain Ylen nettisivuilta jutun, jonka viestiksi minulle välittyi, että skitsofrenia ei estä esimerkiksi työntekoa ja ns. normaalia elämää sairauden puitteissa. Psykooseihin ja maanisiin harhavaiheisiin voi saada apua tänä päivänä. Fiktiivinen Valerie ei ilmeisesti saanut, vaikka niin kertoja kuin vankilamielisairaalan henkilökunta yrittivät auttaa häntä. Voin ajatella, että Valerie oli avun tuolla puolen, ei ottanut sitä vastaan, ei kyennyt ottamaan sitä vastaan. Säälinkö tästä syystä fiktiivistä Valerieta? En halua sääliä, sillä sitä hän ei olisi halunnut.

*

Kirjan luettuani ajattelin, että miksi minulle kerrottiin tämä tarina? En ole saanut muodostettua tähän kysymykseen tyhjentävää vastausta. Kirja on taitavasti koottu, kiinnostava rakenteeltaan, henkilöhahmo on kiinnostava kaikessa ristiriitaisuudessaan, lukukokemus oli riittävän hankala ja haastava (ts. ei tylsä ja/tai helppolukuinen), mutta miksi luin kirjan faktisesta henkilöstä, josta oli tehty fiktiota? Tämä faktan ja fiktion rajoilla oleminen kirjallisuudessa on minun ikuinen lukudilemmani. Olisinko mieluummin lukenut tarkistetun elämäkerran Valerie Solanasista? Voiko sellaista edes kirjoittaa, jos tietoa kirjailijan romaanin alussa olevan tiedonannon mukaan on vähän? Miksi se olisi ollut ”parempi” lukukokemus ja olisiko se ollut sitä todella? Mitä tämä kirja antoi  minulle enemmän kuin minulle usein tylsät elämäkerrat (olen harvoin kiinnostunut oikeista ihmisistä, fiktiiviset kiinnostavampia)?

Luin kirjan, koska se haastoi minua lukijana. Miten suhtaudun sen päähenkilöön oli keskeinen osa lukukokemustani. Fiktiivinen Valerie on kiehtova henkilöhahmo, sillä hän on minulle ristiriitainen. Tinkimätön asiansa nainen, harhainen suhteessa normielämään ja vaikka haluan olla hänen puolellaan, niin en voi hyväksyä väkivaltaa, vaikka Stridsbergin Andy Warhol hoveineen olikin kirjan sivuilla ärsyttävä Valerien sairautta hyväksikäyttävä tyyppi. Hyvänä kakkosena viemässä kirjaa hyvien lukukokemusten joukkoon tuli Stridsbergin kirjallisesta tyylistä. Dialogivetoisuus, jossa perusproosallinen kerronta oli tuhottu ja fiktio-Valerien todellisuuden kuvaus tekivät kirjasta riittävän kiinnostavan, että en lopettanut kesken vaan jatkoin loppuun asti.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta – Lisäys seksuaaliteoriaan

2006, suom. 2018 Outi Menna

Tammi

Päällys: Sanna-Reeta Meilahti

390 sivua

*

Lisää lukukokemuksia, jotka voivat tai voivat olla tulematta lähdelle Unelmien tiedekunnan lukukokemusta:

Turo Kuningas: Välityö

Leonard Cohen: Lauluja (The Spice-Box of Earth)

Laura Gustafsson: Pohja

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Kirja vieköön!

Tekstiluola

Reader, why did I marry him?