Robin Robertson: The Long Take

The Long Take or A Way to Lose More Slowly on parin sadan sivun mittainen runoteos. Se on kaupunkirunoelma ja se on aikalaisrunoelma, jonka keskushenkilönä on Walker (!) – niminen toisen maailmansodan veteraani.

Aikalaisrunoelmana The Long Take kiinnittää huomion pisteittäin 1940- ja 1950-lukujen Yhdysvaltoihin. Toinen maailmansota on voitettu, mutta sodan veteraanit palattuaan kotimaahansa ajautuvat elämään kaduilla, kärsivät köyhyydestä ja osattomuudesta. He ovat sodan traumatisoimia miehiä, joista huolehtivat vain harvat. Runoelman sivuilla he joutuvat edelleen katsomaan toinen toistensa perään kuin olisivat vielä rintamalla. Ympäröivä yhteiskunta on heidät unohtanut tai ei tiedä mitä tehdä ihmiselle, joka on tappanut ja (siitä) emotionaalisesti vaurioitunut.

Toisen maailmansodan sotaveteraanien huonon kohtelun lisäksi The Long Take kiinnittää huomion rasismiin, jonka varjolla mustan amerikkalaisen voi edelleen lynkata ilman erityisiä lainmukaisia seuraamuksia tai surutta ”unohtaa” marginaaliin, kun tehdään isoja päätöksiä, jotka vaikuttavat kaikkiin kansalaisiin.

Kolmanneksi kirjan sisäiseen tunnelmaan kuuluu tuoda esille ajanjakson mccarthyismi (republikaanisenaattori Joseph McCarthyn mukaan) eli vainoharhainen kommunismivaino. Tästä pelon ja paranoian kylvämisestä kärsivät aikoinaan muun muassa monet ajattelijat ja taiteilijat Yhdysvalloissa.

Kaupunkilaisrunoelmana The Long Take kuljettaa lukijansa paikoin hyvin konkreettisin havainnoin keskeisesti kahdessa yhdysvaltalaisessa kaupungissa. Teoksen alkupuolella Walker asuu ja työskentelee sodan jälkeen New Yorkissa, josta hän muuttaa Los Angelesiin, josta saa töitä lehdistömiehenä kaupunkitoimituksessa. Keskeisen tilan kirjassa vie Los Angeles, joka kuvataan pääosin hyvin yksityiskohtaisesti katu kadulta ja ihminen ihmiseltä.

Los Angeles näyttäytyy runoteoksessa mielikuvien villin lännen ja valikoidun (talous)liberalismin, rikollisuuden, (useimmille menetettyjen) unelmien ja elokuvateollisuuden kaupunkina. Hollywood unelmatehtaana runoelman sivuilla esiintyy miehisenä maailmana, jossa suunnitellaan tehokkaita elokuvallisia tappoja ja jossa henkilöidään kompleksisia asioita. Samanaikaisesti kaduilla elää tuhansia ihmisiä kodittomina, rasismi syrjäyttää ja murhaa ihmisiä ja poliittisen ilmapiirin myötä asenne toiseen ihmiseen on piinkova. Kun yhteiskunnallinen ja sosiaalinen tukiverkosto ajetaan alas tai tylymmin: kun yhteiskunta ei välitä, kansakunta jakautuu hyvinvoiviin voittajiin, joilla on valta ja häviäjiin, jotka marginalisoidaan rikollisiksi ja ongelmiksi. Runoelman sivuilla Walker vierailee myös San Franciscossa nk. skid row:lla, jossa elää yhteiskunnan unohtamat köyhät ja muut osattomat.

Los Angeles koki sotien jälkeen valtaisia infrastruktuurisia muutoksia. Vanhaa rakennuskantaa tuhottiin uuden, kalliiden asuntojen, kaupallisten kiinteistöjen, autoteiden ja maan alle ulottuvien parkkihallien, tieltä. Robinsonin tekstistä aistii, että hän on tehnyt tutkimustyönsä ilmeisen huolella Los Angelesin kaupunkihistoriaan. Epilogissa hän kertoo runoelman sivuilla esiintyvän Bunker Hillin laajoista uudistustöistä, jonka vuoksi lähes kymmenentuhatta ihmistä häädettiin kun 134 eekkeriä (n. 4000 m2) laitettiin uusiksi.

”Sometimes Los Angeles seems like a series of forts, fenced by freeways, heavily policed and lit by flood-light, search-light, torch – and all watched over by City Hall, the lidless stare of that white panopticon” (s. 97)

Robinsonin Los Angeles näyttäytyy historiansa väkivaltaisesti tuhoavana ja ihmisensä unohtavana kaupunkina. Ihmisiä häädetään kotikulmiltaan varjoihin aggressiivisesti poliisivoimin ja kortteleita murskataan alas voimakkain työkaluin. Kaupunkikuvaa halutaan uudistaa, mutta siinä prosessissa moniaistinen ja monikulttuurinen katukuva tuhoutuu. Keskeisimmäksi motiiviksi uudistaa kaupunki rajuin ottein on tehdä lisää tilaa rikkaille, kapeakatseiselle ja lyhytnäköiselle vallankäytölle ja autoille tai autoileville ihmisille.

Auto on The Long Taken sivuilla suhteellisen tiheästi esiinnouseva ilmentymä modernisaatiolle. Se tuntuu avautuvan runoelmassa kielikuvaksi jatkuvalle autonomisesti suoraviivaiselle liikkeelle. Mutkat oiotaan, koska luullaan, että selkeys on yhtä kuin suora voimakas viiva. Tai kenties se onkin, mutta onko todellisuus yksi selkeä suora viiva?

Kun ihminen astuu autoon ja liikkuu autolla, hän voi tuntea vapautta liikkua, mutta samalla liike nopeutuu ja auto sulkee ihmisen sisälleen rajattuun kokemustodellisuuteen. Kun ei käytetä julkisia kulkuvälineitä ja liikutaan vähemmän jalkaisin kaduilla, kohdataan vähemmän ihmisiä, elämän ja ihmisten monimuotoisuutta, ei huomata yksityiskohtia nopean liikkeen vauhdissa vaan edetään päämäärätietoisen tehokkaasti pisteestä A pisteeseen B. Tällöin monipuolinen tilojen ja ihmisten yhteisten kokemusten jakaminen vähenevät. Ollaan vähemmän me ja enemmän vain minä. Ja näin elämän mutkattomuutta varten rakennetut ruutukaavat ja kaupunkeja halkovat autotiet etäännyttävät ihmiset toisistaan, jolloin tila ennakkoluuloille ja peloille kasvaa. Tulee tarve rakentaa suojamuureja, joiden sisältä halutaan ja vaaditaan häätää pois kaikki ”vääränlaiset ihmiset”. Heistä tulee ongelma, jotka voidaan vain tiettyyn pisteeseen asti lakaista reunoille, ulkopuolelle, karsinoihin ja varjopaikkoihin.

Näillä tuhon kaduilla Walker kulkee symboloituen ihmiseksi, joka ajelehtii väkivallan ja tuhon vainoamana. Sodan muistot eivät ole jääneet rintamalle ja Los Angeles on hänelle uusi (tiedostamaton) sotatanner, jossa koneet ja kasvoton ylhäältä päin ohjattu ”systeemi” tuhoavat ihmisen ja hänen elinympäristönsä peruuttamattomasti. Mitä tämä tekee ihmiselle? Walkerin todellisuus on yksinäinen, lohduton ja hajoava maailma, jossa on vähän turvaa tai kiintopisteitä.

Nopea ja äkkipikainen tuho tekee ihmisistä ja kaupungeista myös historiattomia.

”Building and demolition seem to happen here within the span of a human life – so citizens can either watch their own mortal decline, or see themselves outliving their cities

This is why I miss the island. Nature. We love nature because it dies, and then comes back to life. A resurrection we can believe in” (s. 184)

*

The Long Take on muodoltaan proosallinen runoteos. Se rakentuu runoelmien osista, joissa keskushenkilö Walkerin nykyhetken lisäksi on aikalaiskerronnan tyyppisiä tekstipätkiä ja Walkerin muistoja sodasta ja ajasta ennen sotaa pienestä kaupungista Nova Scotiassa. Toisen maailmansodan kuvaukset ovat usein hyvin graafisia kuvaten aseiden ja aseita käyttävien ihmisten silpomia kuolleita ruumiita ja kuolemassa olevia ihmisiä. Nämä tuntuvat peilautuvan kommunikoivaksi kokonaisuudeksi Los Angelesin kaupunkikuvaa rikkirepivän tuhon kanssa.

Tämä kaikki muodostaa runojen mosaiikin, joka on aseteltu lineaarisen kerronnan muotoon tekemättä runoille ja kirjan kokonaisvaikutelmalle väkivaltaa. Vaikuttaa siltä, että Robinson on halunnut kertoa tarinan äärimmäisen tuhon kokeneesta ihmisestä, joka ei ole toipunut vielä edes sodasta, mutta on palannut kotimaahan, joka on oma taistelukenttänsä.

Onko kirjassa valoa? Toivoa? The Long Take on murheellinen ja herättää vertailemaan sotien jälkeistä Yhdysvaltoja ja nykyistä Yhdysvaltoja toisiinsa. Silti kirjassa on joitakin valonlähteitä, vaikkakin hiljaista ja himmennettyä. On ihmisiä, jotka haluavat huolehtia toisistaan, surevat menetettyjä ja väärin kohdeltuja ja haluavat muutosta, inhimillisempää asennetta ja tasa-arvoa ihmisten välille. Mutta esimerkiksi Walkeria ei voi nostaa kirjan sankariksi, joka ilmestyy paikalle surmaamaan lohikäärmeen tai labyrintin hirviön. Hänen tahtonsa on hyvä nykyhetkessä, mutta sota on tehnyt ihmisestä murhaajan. Kuolevaa ihmistä ja kuolevaa kaupunkia (Walkerin mukaan) tulisi kuitenkin katsoa silmästä silmään ja nähdä elämän katoavan.

*

1751CDA8-9170-4243-8EFE-D9CE734071CE

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Robin Robertson: The Long Take or A Way to Lose More Slowly

2018 Picador

Kannen kuva: Howard Maxwell (Los Angeles Times): Hill Street tunnels in the fog

Kirja sisältää joitakin runojen kanssa kommunikoivia mustavalkoisia aikalaiskuvia (Los Angelesin) kaupunkikuvasta ennen tuhoa ja tuhon keskellä. Kuvien yksityiskohdat palauttivat minulle mieleen runojen tunnelmia, ihmisiä ja katuja paikoin hyvin metaforallisella tavalla.

237 sivua lainattu kirjastosta

*

Lisää yksinäisiä tai yksin toimivia ihmisiä blogissa

Thomas Bernhard: Pakkanen

Samuel Beckett: Malone kuolee

Elin Willows: Sisämaa

 

 

Mainokset

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Kolmen kappaleen probleema on viihdyttävä ja juonivetoinen scifiromaani, joka etenee kahdessa aikatasossa: 1960 – luvulla ja pääpainoisesti nykyajalla. Kummankin aikatason yhdistävä keskushenkilö on kiinalainen astrofyysikko Ye Wenjie. 60-luvulla Kiinassa eletään kommunismin totalitaarisessa ilmapiirissä ja joitakin tieteentekijöitä vainotaan, koska heitä pidetään ”länsimaisina imperialisteina”, jotka tulisi vähintäänkin uudelleenkouluttaa. Menetettyään fyysikkoisänsä Ye Wenjie päätyy töihin salaperäiseen tukikohtaan nimeltä Punainen rannikko, jossa tehdään SETI – tutkimusta toisin sanoen etsitään älyllistä elämää Maan ulkopuolelta tarkoituksena ottaa näihin yhteyttä. Mukana on maailmanpolitiikan valtapelejä aikoina, jolloin itä ja länsi kilpailevat maailmanherruudesta ja siinä tohinassa suuntaavat kilpaa kohti avaruutta.

Pääosa kirjasta tapahtuu kuitenkin nykyajassa, jossa nanomateriaalien tutkija Wang Miao saa yllättäen kutsun neuvonpitoon, johon liittyy jollakin tavalla kansainvälinen sotavalmius ja oudot luonnontieteilijöiden tekemät itsemurhat, joukossa Ye Wenjien aikoinaan synnyttämä tytär ja säieteoreetikko Yang Dong. Tästä neuvonpidosta käynnistyy Wang Miaon koko elämän päälaelleen muuttava tapahtumien ketju. Wang Miaon elämässä alkaa tapahtua arkijärjellä selittämättömiä tapahtumia ja hän sekaantuu kummiin porukoihin Three Body – nimisen erittäin korkeatasoisen virtuaalipelin myötä.

” Pääsihteeri osoitti suurta kuuta, joka oli nyt lakipisteessään. ”Tuo on kahdesta kappaleesta se pienempi. Sen pinnalta voi vielä erottaa sivilisaatio 191:n raunioita, mutta elämää siellä ei enää ole. Suuri repeämä oli karmaisevin onnettomuus koko Trisolariksen historiassa. Kun planeetta oli revennyt, alkuaan epäsäännöllisen muotoiset kappaleet muuttuivat molemmat vähitellen painovoiman vaikutuksesta pyöreiksi. Planeettamme ytimen tiheä ja tulikuuma aine nousi pintaan, mikä sai valtameret kiehumaan ja mantereet kellumaan ympäriinsä kuin jäälautat. Kun mantereet törmäsivät toisiinsa, ne muuttuivat pehmeiksi kuin vesi. Kymmenien tuhansien metrien korkuisia vuorijonoja saattoi kohota vaivaisen tunnin aikana ja edelleen hävitä yhtä nopeasti olemattomiin. Kahtia revenneen planeetan eronneet puoliskot ’takertuivat’ vielä pieneksi hetkeksi toisiinsa, kun niiden välillä halki avaruuden virtasi kuumasta laavasta muodostunut joki. Pian laava jäähtyi ja muodosti planeetan ympärille renkaan, jonka tasapainoa planeetan kaksi puoliskoa kuitenkin vetovoimillaan häiritsivät. Renkaan muodostamat kivet alkoivat putoilla yksi toisensa perästä, niin että Trisolaris joutui kärsimään useiden vuosisatojen pituisesta meteorisateesta…”” (s. 268)

Kolmen kappaleen probleema on parhaimmillaan erittäin mukaansatempaava, viihdyttävä ja visuaalisesti (?!) kiehtova kirja, jonka minulle lukuiloa eniten antavat osiot liittyivät Three Body – pelimaailman kuvauksiin. ”Sci” tai ”science” osuus kirjaan tulee muun muassa astrofysiikasta, fysiikasta, matematiikasta ja SETI – tutkimuksesta ja lukija pääsee kertaamaan omia fysiikan tietojaan kirjan sivuilla tai testaamaan omaa tietämystään ainakin. Jos kaipaa scifiltä leppoisan hauskaa ”avaruusoopperaa ” tai avaruusseikkailua, niin Kolmen kappaleen probleeman ”sci” saattaa olla liikaa. Liu Cixinin scifiin on sekoittunut myös apokalyptistä tunnelmaa, (poliittista) rikosjännäriä ja kommenttiraitaa ihmisen ja luonnon suhteesta.

Suomennoksen kannessa lainataan George R.R. Martinin kuvausta kirjasta, jossa hän kuvaa Kolmen kappaleen probleemaa ainutlaatuisena sekoituksena tieteellistä ja filosofista spekulaatiota, politiikkaa, historiaa, salaliittoteoriaa ja kosmologiaa. Tätä kirja tarjoaa ja sen lisäksi mahdollisuuden kohdata ihmisiä, jotka tekevät valintoja Maan tuhon ja säilymisen välillä. Mitä ihmiskunnassa on sellaista, jotta sen voisi nähdä menestyvän tulevaisuudessakin ja mikä on ihmisen ja ihmiskunnan suhde omaan asuinplaneettaansa? Eräs kirjan hahmoista kuvaa ihmiskuntaa hemmoteltuina lapsina, jotka saavat elää ainutlaatuisella planeetalla, jonka olosuhteet ovat paratiisinomaiset. Lukijana tämä herättää ajatuksia siitä, mitä ihminen tekee tälle paratiisilleen?

Kolmen kappaleen probleema on ensimmäinen osa Liu Cixinin luomaa scifikirjasarjaa (Muistoja planeetta maasta) ja minulla ei ole tietoa, milloin sarjan muiden osien suomennokset ilmestyvät. Englanniksi ne voi toki jo ahmia, mutta kirjan suomennoksesta vastannut Rauno Sainio on tehnyt kiitettävän hyvää työtä, joten luen jatko-osat mielelläni suomeksi.

13.3.2019 Lisäys/Edit! Suomentaja Rauno Sainio kertoi minulle eilen (12.3) Facebookissa, että trilogian toinen osa ilmestyy syksyllä ja kolmannenkin osan suomennoksesta on jo sovittu. Loistavaa!

Loppuun lainaus Ye Wenjie:n pohdinnoista

”Joskus, kun lähdin iltaluennolta ja kohotin katseeni ylös taivaalle, tähtitaivas näytti silmissäni kimmeltävältä aavikolta, ja minä puolestani tunsin olevani pieni lapsirukka, joka oli jätetty yksin aavikon armoille… Silloin minut valtasi tunne, että kenties Maan elämä todellakin on maailmankaikkeutemme suuri sattuma, että universumimme on pelkkä tyhjä palatsi ja ihmiskunta ainoa pieni muurahainen palatsin sisällä. Tämä ajatus synnytti mielessäni ristiriidan, joka vaivasi mieltäni koko elämäni jälkipuoliskon ajan: toisinaan minusta tuntui, että elämä on loputtoman kallisarvoinen asia jota tulee varjella, toisinaan taas ajattelin, että ihminen on tässä maailmankaikkeudessa niin mitättömän pieni, ettei meillä tosiasiassa ole mitään arvoa. Tämä kummallinen tunne piti minulle seuraa vuosikymmenien ajan, kunnes jossain vaiheessa huomasin tulleeni jo vanhaksi…” (s. 198)

*

D87B1DB0-758A-4B73-81A9-F3CE105377E4

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Ensimmäinen osa kirjasarjasta: Muistoja planeetta Maasta

Kiinankielinen alkuteos: Santi (2006)

Suomennos: Rauno Sainio

2018 Aula & co

Kannen kuvitus: Stephan Martiniere

Kansi: Tom Backström

444 sivua

arvostelukappale kustantajalta

*

Lisää scifiä, dystopiaa virtuaalisilla maailmoilla ja avaruudellista tuntumaa blogissa

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia

Saila Susiluoto: Metropolis

Piia Leino: Taivas

 

 

Kun aika loppuu – Kuolema historiassa

”Primaariset kuolemanmerkit, sydän- ja hengityspysähdys ja refleksien, ennen kaikkea silmän mustuaisheijasteen, puuttuminen ovat ensimmäiset merkit kuolemasta. Parin tunnin kuluttua ilmaantuvat sekundaariset kuolemanmerkit, lautumat, kuolonkankeus, ruumiinlämmön lasku, kuivuminen ja mätäneminen, varmistavat lopullisesti kuoleman tapahtuneen. 

Aivokuolema, mikä ilmenee tasaisena eli isoelektrisenä aivosähkökäyränä, tapahtuu 6-8 minuutissa verenkierron pysähdyttyä ja 10-20 minuutissa hengityksen lakattua. Tarkemmin kyseessä on aivorungon kuolema ja hengityskeskuksen tuhoutuminen eikä ihminen enää spontaanisti hengitä.

Solutasolla kyseessä on palautumaton eli irreversiibeli soluvaurio, mikä voidaan nähdä valomikroskoopissa tai varmemmin elektronimikroskoopissa solun hengityselinten, mitokondrioiden, vaurioitoitumisena. Hapen ja energian puute johtaa soluissa kemiallisiin muutoksiin, joita ovat energiaa varastoivan adenosiinitrifostaatin (ATP:n) varastojen väheneminen, solun happamoituminen ja solukalvon ionipumpun häiriö. Tästä seuraa autolyysi eli solun hajoaminen sen omien aktivoituneiden entsyymien toiminnan johdosta.” (s. 93-94, Heikki Aho: ”Lääketieteen historia ja ruumis – käsityksiä elämän ja kuoleman fysiologiasta” artikkelikokoelmassa Kun aika loppuu – kuolema historiassa, 1999, Turun yliopiston historian laitos, julkaisu 52, toim. Eero Kuparinen)

Näin on kuvattu ihmisen kuolema biologisena tapahtumana. Kuolemasta saa kuvan ihmisen ruumiin vähittäisenä hiipumisena.

Kuoleman tapahtuma yhdistää kaikkia ihmisiä toisiinsa ja sille on annettu erilaisia merkityksiä ajasta, kulttuurista, yksilöstä ja yhteisöstä toiseen. Sen ympärillä kiertää kehää ihmisenä olemisen kulttuuri: asenteet, ymmärrys, hyväksymisen aste-erot, tiedot, uskomusjärjestelmät, ideologiat ja näihin liittyvä toiminta. Tai kenties ihmisen kulttuuri pyörii elämän ympärillä, mutta kuolema on osa elämää. Siltä ei välty kukaan. Kuolema on elämän menettämistä.

Lukemani artikkelikokoelma ”Kun aika loppuu – Kuolema historiassa” kiinnittyy kuoleman tapahtumaan kulttuurin, taiteen ja ihmisen sosiaalisen elämisen kautta. Artikkeleissa biologisesta tapahtumasta tulee jotakin inhimillistä. Ihminen luo ja ylläpitää erilaisia merkityksiä ja toimia kuolemaan liittyen. Artikkelit käsittelevät tätä inhimillisistä tekijää monesta näkökulmasta. Tämän blogitekstin lopussa on lista kaikista kirjassa olevista artikkeleista. Käsittelen seuraavaksi vain niitä, joita mieleni teki kommentoida, jotka herättivät ajatuksia tai joiden sisältöä haluan jakaa oman lukukokemukseni kautta.

*

Miksi ihmiset sotivat?

En ole erityisen kiinnostunut sotakirjallisuudesta fiktiona tai faktana. Sotiminen on top 3:ssa listallani ihmiskunnan typeryyksissä historian alkuhämärästä nykyiseen aikaan. En ole kiinnostunut faktisen sodankäynnin strategioista (kuten keinoista tuhota ihmisjoukkoja puolustus- tai hyökkäystarkoituksissa), en saa myöskään mitään iloa irti aseista (kuvailut, käyttö välineenä vahingoittaa ja tappaa) ja taisteluiden kuvaukset ovat juuri sitä kuvastoa, jolla en halua täyttää päätäni. Ja aika vähän kiinnostaa myös ketkä ovat milloin ja mistä syystä keidenkin bff-jengiä (liittolaiset?). Miksi ryhdyt sotaan toisen puolesta? Miksi ryhdyt sotaan omasta puolestasi? Oletko todella varma, että sodit ”oikean asian” puolesta? Mielestäni esimerkiksi ylivalta toiseen, oman edun tavoittelu ja kosto ovat surkeita syitä sotaan. Sodista kenties hyötyvät lopulta eniten ne, jotka myyvät aseita sotiville ja sidetarpeita haavoittuneille.

Sodat ovat olleet ja ovat edelleen valtaisaa inhimillistä tragediaa ja haaskausta niin monilla tasoilla, että minulta loppuvat mielikuvitukseni pilvenpiirtäjistä kerrokset kesken (ja pystyn kuvittelemaan vaikkapa scifin hengessä pilvenpiirtäjiä, jotka puhkaisevat termosfäärin ja eksosfäärinkin yli. Enivei. Takaisin maanpinnalle.) Mutta se mikä kyllä jonkin verran kiinnostaa on  ”sotien psykologia” ja vallan (mitä se on, miten rakentunut, miten ilmenee,  missä sitä on jne.) näkökulmat, koska on vaikea käsittää ihmisen tarvetta (ei kykyä) sotia. Sotien psykologialla tarkoitan pyörimistä kysymyksen ”miksi ihmiset sotivat?” ympärillä.

Eero Kuparisen laaja artikkeli ”…Kun urhona kaadut” – sota ja kuolema käsittelee kuolemaa länsimaisen sodankäynnin ja erityisesti sotilaiden perspektiivistä. Mikä saa ihmisen sotimaan? Miksi ihminen lähtee sotaan? Kuparisen artikkelissa on historiallinen ja tarkennettuna mentaalihistoriallinen näkökulma. Artikkelin aikajana kattaa sisälleen antiikin, keskiajan, ns. uuden ajan aina maailmansotien yli pysähtyen eri aikakausille pohtien kuolemanpelon vaikutusta sotilaisiin, armeijan rakenteita ja kuinka uudelta ajalta (1500-1700-luvut) alkaen sotia Kuparisen mukaan on ollut pääosin kahdentyyppisiä: valtiollisia sotia ja kansalaissotia. Valtiollisilla sodilla Kuparinen tarkoittaa hallitsijahuoneiden välisiä sotia ja kansalaissodissa vastakkain ovat eri kansalliset ryhmät valtioiden rajojen sisällä ja ulkopuolella. Näistä jälkimmäiset tulivat ja tulevat lähelle sotilaan henkilökohtaista motiivia sotia: vastustaja on vihollinen (väärä uskonto, oppi, mieli, taloudellinen asema, poliittinen mielipide jne.). Kansalaissodissa ”sotilas samastui helpommin asiaan,  jonka puolesta hän taisteli. Hän tunsi sodan täten omakohtaisemmaksi. Tämä lisäsi myös sotilaiden uhrivalmiutta.” (s.151).

Uuden ajan jälkeen mukaan tuli kolmas sotatyyppi: kansallinen sota, joka saa ehtymättömän energiansa nationalismista ja valtiollisen itsenäisyyden pitämisestä arvokkaana ja tavoiteltavana. Kansalliset sodat eivät etene Kuparisen mukaan vain järkisyyt (esim. valtion rajojen koskemattomuus) edellä vaan mukaan astuu moraalinen vaatimus. Kansankunnan edestä kuollaan ja isänmaan puolesta uhraudutaan. Tämän ajattelun filosofisaatteelliset juuret Kuparinen paikantaa saksalaiselle kulttuurialueelle 1700 -luvulta lähtien.

Seuraavaksi joitakin nostoja Kuparisen artikkelista.

”Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä sa urhona kaadut”

Varhaisimmaksi sotimista kuvaavaksi lähteeksi Kuparinen nostaa Homeroksen eeppisen lyriikan 700 – luvulta eaa (mm. Ilias), jossa käsitellään Troijan sotaa (Mykenen kuningas Agamemnon versus Troijan kaupunki). Faktoista Homeroksen sotakuvauksissa ei ole varmuutta, mutta Kupariselle ne ovat hyvä lähde ajan aatemaailman kuvaajina. Niissä on läsnä ihanne helleenisotilaasta, joka urotekojen ja kuoleman kautta elää ja kuolee sankarina omalle kansalleen. Kuparinen arvioi, että nimenomaan kuoleminen ja peloton asenne kuolemaan tekevät sotilaasta sankarin. (Pohdin: tuleeko ihmisestä kuolematon vain sankarillisen kuoleman kautta?)

Sankarikuoleman ihanne on keskeinen myös ns. Ateenalaisten laulussa. Sen tekijäksi on tunnustettu Tyrtaios (600 eaa, ilmeisesti kuitenkin spartalainen). Teksti on Suomessa tullut tunnetuksi Viktor Rydbergin runon pohjalta tehdyn Eino Leinon suomennoksen ja Jean Sibeliuksen 1800 -luvun lopun sortokauden aikaan säveltämän laulun kautta. Laulu alkaa säkeellä: ”Kaunis on kuolla, kun joukkosi eessä sa urhona kaadut”.

Antiikin Roomassa helleeninen heroismi oli edelleen voimissaan, mutta roomalaisen armeijan tehovoiman keskeisemmäksi piirteeksi Kuparinen nostaa ankaran sotilaskurin.  Kuolemanrangaistuksen pelko oli yksi syy, miksi roomalainen sotilas taisteli. (Pohdin: kuolet väkivaltaisesti, jos sodit, kuolet väkivaltaisesti, jos et sodi?). Roomalaisista Kuparinen jatkaa germaaneihin käyttäen lähteenään Plutarkhosta (45-127). Germaanit hän arvelee sotaisaksi kansaksi, sillä ”germaanit elivät yhteisöissä, jotka oli organisoitu sotaa varten. Yhteisön sosiaalisen rakenteen ja armeijan välinen yhteys oli hyvin kiinteä. Vapaa mies oli normaalisti yhtä kuin sotilas. Näin ollen sota oli muinaisille germaaneille yhtä paljon elämäntapa kuin keino laajentaa tai puolustaa omaa asuinaluettaan” (s. 144). Walhallaan sankareina sodissa valkyyrien innoittamina taistelevien ja kuolevien germaanien lisäksi myöhäisantiikin aikana taistelivat esimerkiksi hunnit, joista Kuparinen kertoo jotain pysäyttävän inhimillistä: he toivat taisteluissa kaatuneet soturit (tuhkattuina) kotiseuduille.

Sotilaiden ja sotimisen kehitys antiikin jälkeen: ammattisotilaita ja kansallisia armeijoita 

Euroopan varhaisista sankarikultteja synnyttävistä sodista Kuparinen jatkaa myöhäiskeskiajalle, jonka hän mieltää ritarisodankäynnin aikakaudeksi. Ritari oli ammattisotilas, jolle oli ominaista muun muassa riskien hallinta, oman ja hevosensa hengen ja terveyden suojeleminen. Sotilaan kehollista suojautumista vahvistettiin haarniskoin, jotka kehittyivät suojausvarusteina jopa siinä määrin, että panssaroitu ratsumies oli kykenemätön taisteluun jalkautuneena. Jos hevonen kaatui, niin ritari oli pulassa. Ritarisotilaan henkilökohtaisen varustelun lisäksi Euroopan keskiajalla kehittyi ritarillinen koodisto. Tappamisen sijasta taisteleminen oli keskiössä. Voitettu vastustaja saattoi päätyä vangiksi ja hän saattoi päästä vapaaksi taloudellista korvausta vastaan.

Sodat eivät keskiajalla olleet aina sotilaiden massakuolemien paikkoja. Kuparinen kertoo: ”Tiedetään esimerkiksi Flanderissa vuonna 1127 käydystä hieman yli vuoden kestäneestä sodasta, johon otti osaa noin 1000 ritaria. Näistä vain 5 menetti sodassa henkensä. Viidestä ritarista yksi kuoli pudottuaan jyrkänteeltä. Toinen kuoli pudottuaan hevosen selästä. Kolmas kuoli talon katon sortuessa hänen päälleen. Neljäs kuoli puhallettuaan liian innokkaasti torvea. Vain yksi – tämä viides – kuoli vihollisen toimesta.” (s. 145). Tämän kuvauksen vastapainoksi Kuparinen tuo esille myös verisiä, raakoja ja paljon kuolonuhreja vaatineita keskiaikaisia sotia. Näitä käytiin mm. Pyhällä maalla ja kansallisina ”vapausotina”, joissa taisteltiin urheaan kuolemaan saakka jonkin vahvan moraalisen ja emotionaalisen syyn puolesta.

Keskiajan lopulla ja uuden ajan alkaessa tuliaseiden käyttöönotto muutti sodankäyntiä merkittävästi. Lähitaistelut tai vaikkapa nuolien ampuminen olivat ”tehottomia” tuliaseiden surmanluodeille. Kuolonuhrien määrä sodissa alkoi nousta merkittävästi ja ritarillinen taistelukoodisto sai väistyä massatuhoisan sodankäynnin tieltä.

Keskiajasta eteenpäin Kuparisen artikkelin historiallinen katsaus keskittyy enemmän armeijoiden kokoonpanoon. Ritarilaitos omalta osaltaan tuki palkka-armeijan kehitystä, jonka vaihtoehtona oli asevelvollisuusarmeija, joka järjestelmänä käynnistyi ensimmäisenä Euroopassa Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin (1594-1632) aikana. Palkkasoturiarmeijaan nähden asevelvollisuusarmeijat olivat kansallisia, joita vielä 1700 -luvun alkupuoliskolla Kuparisen mukaan motivoi yksilötasolla enemmän kotiseudun puolustaminen kuin maan puolustaminen.

*

Edellisen tiiviin katsauksen mukaan sotilaiden kuolemanpelkoa tainnutettiin monin mentaalisin keinoin. Antiikki antoi sotilaille urhean sankarin ja sankarikuoleman ihanteen nostattamaan yksilön taisteluhenkeä. Yksilöllisen sankaruuden tavoittelun lisäksi pelko teki tavallisista ihmisistä sotilaita. Ritarit varustivat itsensä ja ratsunsa puolustusta jopa siinä määrin, että lähitaistelut ”kärsivät” haarniskoiden kehittelystä. Oman hengen menettämisen lisäksi pelko menettää maat, läheiset ja oma henki sotilaskurillisissa toimenpiteissä (armeijan hierarkia) olivat syitä tarttua aseisiin. Kansalliset ja kansakunnan identiteetti ovat Kuparisen mukaan suhteellisen myöhäinen syy joutua sotaan. Ennen nationalismin heräämistä rivimiehet saattoivat joutua sotimaan monarkkiensa sotia ja vasta myöhemmin oman kansallisen identiteetin nostamiseksi ja ylläpitämiseksi.

Sodassa menehtyneen viimeinen leposija ja tuntemattomat sotilaat

Kuparisen artikkelin loppuosa käsittelee sodissa menehtyneiden viimeistä matkaa ja tuntemattoman sotilaan ajatusta. Suhtautuminen kaatuneisiin on vaihdellut muun muassa paikallisista ja ideologisista syistä, mutta aina ei ollut mahdollista viedä kaatunutta pois taistelupaikalta ja näin ollen heitä haudattiin ja haudataan usein myös taistelupaikkojen läheisyyteen. Kaatuneiden kunnioittavalla hautaamisella Kuparisen mukaan on merkittävä psykologinen vaikutus sotilaisiin. Historiallisesti tarkasteltuna Ateenan ja Spartan kaatuneet sotilaan saivat sankarillisen kotiinpaluun ja hautauksen. Ateenalaiset saivat esimerkiksi valtiolliset hautajaiset ja spartalaisen sotilaat nimensä haudalle, kun muuten spartalaiset haudattiin nimettöminä. Keskiajalla kristinusko vaikutti sotilashautajaisiin. Kuparinen kuvaa: ”Taistelun jälkeen taistelijaosapuolet sopivat aselevosta, jonka aikana kumpikin osapuoli kokosi pois kaatuneet ja haavoittuneet. Tämän jälkeen pidetyt hautajaiset olivat normaalit tuon ajan kristilliset hautajaiset. Ruumiinsiunaus näytteli niissä keskeistä osaa.” (s. 155). Renessanssin aikana joitakin antiikin aikaisia hautajaistapoja elvytettiin kristillisen perinteen rinnalle, jonka lisäksi esimerkiksi kunnialaukauksien ampuminen haudalla levisi Italiasta muuhun Eurooppaan. Barokin aikana arvokkaat hautajaiset tulivat ainoastaan sotapäälliköiden osaksi. Menehtyneiden rivisotilaiden määrä nousi sodankäynnin teknologisen kehityksen (mm. tuliaseet) takia suureksi ja näin rivisotilaiden yksittäinen siunaus tuli mahdottomaksi. Tästä johtuen aloitettiin kollektiiviset ruumiiden siunaamiset rivisotilaille ilman yksilöityjä hautajaisia. Tämä näkyi myös hautausmailla ja hautamuistomerkeissä, jossa Kuparisen mukaan tavallinen rivisotilaan hauta ei eronnut juurikaan tavallisen köyhän ihmisen haudasta.

1900 -luku Kuparisen mukaan demokratisoi sotilashautaamisen. Maailmansodat aiheuttivat valtaisat sotilaskuolemat, mistä johtuen esimerkiksi taistelupaikkojen läheisyyteen nousi laajat sankarihautojen kentät, joissa sotilasarvolla ei ollut enää merkitystä. Kuolemassa kaikki ovat tasa-arvoisia. Kaikkia kaatuneita sotilaita ei kuitenkaan löydetty tai jos löydettiin, niin heitä ei tunnistettu. Tästä johtuen kehittyi ns. tuntemattoman sotilaan hautausperinne. Kuparinen kuvaa: ” Rintamalla kaatuneista oman armeijan asepukua kantaneista vainajista arvottiin usein monimutkaisten seremonioiden jälkeen yksi, joka haudattiin keskeiselle paikalle kansakunnan pääkaupunkiin.” (s. 157)

*

*

Symboli, arkkityyppi ja ideaali

Pidin kiinnostavana myös Markus H. Korhosen artikkelia ”Kruunu ja kuolema”, joka käsitteli monarkiaan ja monarkkeihin liittyviä kuoleman rituaaleja ja asenteita. Olen joiltakin osin (rituaalit, myytit, nim. koulutukseltaan uskontotieteilijä) kiinnostunut erityisesti Englannin ja Iso-Britannian monarkian historiasta (nykypäivä ei erityisesti kiinnosta, koska en ymmärrä miksi monarkioita vielä on olemassa, olen kovin tasavaltalainen ;). Artikkelia lukiessa tulin havahtuneeksi myös siihen, että myös paavi on valtionsa hallitsija. Paavi on Vatikaanin valtion absoluuttinen monarkki, sillä lainsäädäntö, toimeenpano ja oikeusvalta ovat hallinnassa yhdellä ja samalla päämiehellä. Alan ehkä ymmärtämään niitä, jotka ovat kiinnostuneita paaviudesta ilmiönä.

Kuninkuudella tai monarkialla on Korhosen mukaan vahva symbolinen arvo, joka tasapainoilee ajasta ja paikasta riippuen maallisen ja uskonnollisen osuudesta tuon symbolisen arvovallan ylläpidossa. Kristinuskolla on merkittävä rooli eurooppalaisen monarkin kehityksessä ja ylläpidossa. Puhtaan uskonnollisen ja maallisen valtasymbolisen arvon lisäksi monarkiaan liittyy psykososiaalisia aspekteja. Kuningas on ”alitajuinen psyko-historiallinen arkkityyppi; vallan, valtakunnan ja maailmanjärjestyksen vertauskuva, myös eräänlainen pater familias / isä ja kaitsija” (s. 163-164). Tämän mukaan karkeasti tulkiten voisi ajatella, että ihminen haluaa tulla hallituksi (isähahmon toimesta) ja että (patriarkaalinen) hallinta on ulkoistettu valtion johtoon. Monarkki on symbolin ja psyko-historiallisen arkkityypin lisäksi ideaali, joka edustaa valtakuntansa ihanteita ja maailmankuvaa, kenties myös ideaalista ihmiskuvaa.

Näistä monarkiaa ylläpitävistä syistä johtuen hallitsijan kuolemaan on liittynyt ja liittyy valtavasti uskonnollisia ja maallisia rituaaleja ja seremonioita, jotka ovat syvästi vertauskuvallisia ja vaikutukseltaan psykologisia. Tavikselle monet näihin rituaaleihin ja seremonioihin kiinnittyvät merkitykset ovat ajan kuluessa eri syistä hämärtyneet ja unohtuneet. Tämän lisäksi moni monarkiaan liittyvä tapa ymmärretään nykyään enemmän symbolisena kuin konkreettisena tekona.

Korhosen artikkeli keskittyy eurooppalaisiin monarkioihin historiallisesta näkökulmasta tarkasteltuna, jolloin ulkopuolelle jää maantieteellisestä tarkastelusta moni alue ja nykypäiväiset monarkiat ovat myös tarkastelun ulkopuolella.

Kuningas on kuollut – kauan eläköön kuningas!

Korhonen tuo artikkelissaan esille perimysjärjestyksen, joka määrää yksilön aseman kuninkaallisessa perheessä. Agnaattisen perimysjärjestyksen mukaan vain miespuolinen jälkeläinen perii kruunun, kognaattisessa niin miehet kuin naiset ennaltasovitun systeemin mukaan voivat periä kruunun ja agnaattis-kognaattisessa nainen perii kruunun vain, jos miespuolisia jälkeläisiä ei ole. Korhonen ei tuo esille kuinka valta voi vaihtua suvulta toiselle, mikä mielestäni olisi ollut kiinnostava lisä monarkin kuolemaa käsittelevään artikkeliin ja toisaalta vaikutelmakseni tuli, että artikkelin fokus oli keskittyä jatkuvuuden symboliikkaan monarkin kuollessa. Hänen kruununsa ja sen mukana tuomat velvoitteet ja etuoikeudet siirtyvät välittömästi vallanperimysjärjestyksessä seuraavalle ja sillä selvä. Yksi monarkisen hallinnan jatkuvuuteen liittyvä tapa on lausahdus: ”Kuningas on kuollut – kauan eläköön kuningas!” Tämä sanonta ei niinkään tee edesmenneestä hallitsijasta kuolematonta (kuollut, mutta elää silti) vaan se tukee välittömästi edellisen monarkin kuolemassa tapahtunutta vallanvaihtoa. Edellinen hallitsija on kuollut, nyt hallitsee toinen uusi kuningas ja eläköön huuto on hänelle.

Joissakin tapauksissa edesmennyt hallitsija jää kuitenkin elämään hallittavien mielissä ja etenkin sydämissä. Jotkin edesmenneet monarkit herättävät kansallisen kultin kuolemansa jälkeen. Esimerkiksi Ruotsin kuningas Kaarle XII:n (1682-1718) epämääräisen tapaturmaista kuolemaa surtiin Suomessa asti. On säilynyt esimerkiksi yhden runoilevan papin Calamniuksen sururuno ”Ruotzin Cuuluisan Cuningas Carlen XII. tapaturmaisesta cuolemasta Wuonna 1718”. Myös Venäjän tsaari Aleksanteri II:n (1818-1881) murha nostatti voimakkaita reaktioita häntä ihailleissa kansalaisissa. Pommin räjäytyspaikalla Pietarissa on nykyään Kristuksen Ylösnousemuksen katedraali, joka tunnetaan myös Verikirkkona. Edesmennyt monarkki on saanut oman kirkon kuolemansa muistoksi.

Tapaus Albion: Jumalan tahdosta perustuslailliseen monarkiaan

Korhonen tuo esille erään eurooppalaisen monarkian syntyidean, joka kiteytyy Albionin myyttiin, ja joka oli myös vanha nimi Iso-Britannialle. Vuonna 1215 laadittiin Magna Charta – asiakirja, jossa määriteltiin kuninkaan asema ja valtaoikeudet. Magna Chartan pohjalta on laadittu myöhemmin Englannin valtiosäännön perustava asiakirja. Kuninkuuden instituution näkökulmasta asiakirjalla on merkittävä asema ja siihen pohjautuvan perinteen mukaan hallitsijat Brittein saarilla ovat edelleen asemassaan ”Jumalan armosta”, johon Korhonen lisäisi nykyisen tilanteen mukaan myös ”kansan ja parlamentin tahdosta” (perustuslaillinen monarkia). Korhonen arvelee, että tästä ”jumalallisesta asemasta” käsin ”Englannin kruunua on kutsuttu ’kuolevaiselle lankeavaksi jumalten taakaksi’ ”(s. 173). Ainoa katkos tähän jumalliseen kutsuun tapahtui vuosina 1649-58 Oliver Cromwellin johtaessa maata hetken sisällissodan jälkeen. Kaarle I:stä (1599-1649) tuli myöhemmin monarkkisessa traditiossa marttyyrikuningas, vaikka omana aikanaan häntä kritisoitiin paljon. Kaarle I:n kuoleman tähden monarkiaa tukevat piirit Korhosen mukaan alkoivat kehittää toimintaansa ja periaatteitaan niin, että ”valtaistuimelle nousevan henkilön on omistauduttava tehtävälle koko elämänsä ajan täysipainoisesti ja elettävä säädellyssä vastavuoroisuudessa parlementin kanssa – toistensa arvovaltaa suojellen” (s. 173-174). Korhonen arvioi, että tämä projekti omalla tavallaan huipentui kuningatar Victoriaan (1819-1901), jonka valtakaudella ”Englannin Imperiumin voidaan sanoa (…) täydellistyneen, ja maa saavutti suurimmat mittansa – niin arvovallan suhteen kuin taloudellisestikin” (s. 174). Saan vaikutelman, että monarkiassa on kyse monin tavoin laaja-alaisesta vallan saavuttamisesta ja sen pysyvyyteen tähtäävästä ylläpidosta.

Kuningatar Victoriasta Korhonen tuo esille myös monarkin henkilökohtaisen surun näkökulman, joka laajenee kuitenkin yksilön kokemusta laajemmalle surijan arvovallan tähden. Korhonen kertoo kuinka kuningatar Victoria määräsi koko hovinsa ja palvelushenkilökuntansa suremaan vuonna 1861 menehtynyttä puolisoaan prinssi Albertia. Suru näkyi kuningattaressa julkisuudesta vetäytymisenä ja mustina surupukuina, joita siis myös osa kuningattaren henkilökuntaa käytti surun ilmauksena. Korhonen arvioi tämä toiminnan luoneen Albertin ympärille kultin. Kuningatar Victorian hautajaisista Korhonen puolestaan kertoo, että ne olivat hänen asemaansa nähden hyvin koruttomat ja niihinkin tuntui liittyvän vahvasti prinssi Albertin menetyksestä johtunut suru. Victorian arkkuun laitettiin hänen morsiushuntunsa. Kuningatar oli myös toivonut arkulleen valkoista päällyskangasta, ”koska tilanne oli hänen kannaltaan iloinen – olihan hän päässyt jälleen yhteen rakkaan Albertinsa kanssa” (s. 178).

Valtion johtajan symboliarvo ylläpitää instituutiota

Englannin monarkkien lisäksi Korhonen kirjoittaa paavista Vatikaanin monarkkina, Espanjan katolilaisista kuninkaallisista keskiajan lopulla ja uuden ajan alussa, Habsburgien kuolemaan ja hautaamiseen liittyvistä perinteistä, Italian rojalistien toimista kunnioittaa kuninkaallisen sukuhaaran edesmenneitä jäseniä (jotka eivät elinaikanaan nousseet enää hallitsijoiksi Italian ollessa tasavalta) aina marsalkka Mannerheimin hautajaisiin saakka.

Korhonen kutsuu artikkelissaan lukijaansa ymmärrykseen kuninkaallisia ja niitä rituaaleja, perinteitä, seremonioita ja symboliikkaa kohtaan, jotka liittyvät valtion johtajien asemaan ja poismenoon. Hän näkee kuninkaan roolin merkittävänä. Se ylläpitää perinteitä ja sillä on merkittävä symbolinen arvo kansakunnan johtajana. Lisäksi Korhonen haluaa lukijoidensa ymmärtävän, että kuninkuus ei ole vain etuoikeus vaan myös taakka kruunun kantajalle. En ole itse oikein päässyt sisälle henkilöityneen vallan ylläpidon mielekkyyteen, mutta ymmärrän, että me ihmiset tarvitsemme symboleja, olemme kiinni erilaisessa rituaalisessa toiminnassa yhteisöjemme jäseninä ja että olemme kiinni historiassa enemmän kuin ehkä toivoisimme.

Korhosen artikkeli käsitteli eurooppalaisia kuninkaallisia ja heihin liittyvien kuoleman rituaaleja alkaen monarkian syntymyytistä 1900 – luvulle saakka. Mielikuvakseni jäi, että monarkin kuolema vakaan monarkian valtioissa on usein kansallinen suru ja siihen liittyy paljon traditiota, rituaaleja ja myyttistä ainesta. Kristinuskolla on ollut merkittävä rooli monarkin aseman kehityksessä ja ylläpidossa.

*

*

Kolmas kiinnostava artikkeli oli Annika Waenerbergin taidehistoriallinen ”Kuoleman muotokuva kuvataiteessa”. Artikkeli käsittelee sitä, miten kuolema on länsimaisessa kuvataiteessa personifioitu ihmismäiseksi hahmoksi. Ja kuten kokemukseni mukaan aika moni historiallinen katsaus aiheeseen kuin aiheeseen, niin Waenerberg aloittaa myös antiikista.

Kaunis ja ylevä kuolema

Antiikin Kreikassa kuolema ja uni kuvattiin kaksoisveljinä: Thanatos ja Hypnos. Veljesten kuvauksissa Hypnos on ollut tapana kuvata palavan soihdun kanssa, Thanatos sammuneen alassuin painetun soihdun kanssa. Liekki on sammunut. 1700 -luvulla, joka renessanssin lisäksi herätteli antiikkia uudelleen henkiin omista lähtökohdistaan käsin, antiikin roomalainen genius (enkelimäinen hahmo) muuttui siivekkäästä henkiolennosta kuoleman hahmon kuvaajaksi. Tämä konkretioitui esimerkiksi Waenerbergin kuvaamassa G.E. Lessingin kiistakirjoituksen (Wie die Alten den Tod gebildet, 1769) kannessa: ”Kaunis, alaston nuorukainen nojailee viehkeässä asennossa alassuin käännetyn soihdun osoittaessa hänen edessään makaavaa kuollutta” (s. 237). Kansikuva välittää katsojalleen mielikuvan lempeästä Kuolemasta, josta antiikin Kreikan parrakas Thanatos oli kaukana. Antiikin ja 1700-luvun välillä oli kuitenkin keskiaika, jonka aikana kuolemaa kuvattiin hyvin eri tavalla. Lessingin 1700 -luvulla lempeänä ja tyynen ylevänä kuvattu kuolema ei käännä selkäänsä vain Thanatokselle vaan  lisäksi keskiaikaisille tanssiville luurangoille ja niistä astetta inhottavimmille transeille (”transi, ruumis, jonka luut kammottavalla tavalla paistavat kuivuneen muumioituneen nahan alta”, s. 247).

Lessingin kiistakirjoitus käsittelee antiikkia ja kuolemaa, ja sen yksi tarkoitus oli tuoda aikansa ideaalien mukaisesti ihminen lähemmäksi kaikkea kaunista ja ylevää, jonka vastapuolena rumuus ymmärrettiin samaan kastiin kaiken naurettavan kanssa. Kuolema ei ollut naurun asia vaan vakavan ylevä tapahtuma. Aristokraattiset ideaalit tuskin kohtasivat kansan syvissä riveissä tauteihin ja sotiin kuolevien todellisuudessa, mutta ideaali on ideaali. Kuoleman kuvaaminen enkelinä jäi kuoleman kohtaamisen kuvastoon myöhemmillekin ajoille. Kuoleman enkelin idean lisäksi ratsastava kruunupäinen hahmo (Ilmestyskirjasta 14:14-15) olivat 1800 – luvulla kaksi tyypillisintä kuoleman henkilöitymää. Enkelihahmosta myöhemmin irtaantui naispuolinen enkeli ja ratsastajasta mustaan kaapuun verhoutunut synkkä hahmo, jonka kasvot ovat peitossa. Ennen tätä kehitystä kuolema kuvattiin kuitenkin usein pelkkänä luurankona. Siirrytään ajassa taakse päin keskiajalle.

Enkeleistä luurankoihin ja Ilmestyskirjan ratsastajat

Myöhäisantiikista alkaen kuolema on kuvattu luurankona, jonka kenties tunnetuin varhainen kuvaus löytyy Waenerbergin mukaan Pompeijin raunioista mosaiikista, jossa luuranko toimii juomanlaskijana. Waenerberg arvioi, että tämä luurankohahmo ei ole kuitenkaan verrattavissa keskiaikaisiin vastaaviin. Antiikissa kuvan tarkoitus oli muistuttaa katsojaansa siitä, että elämästä on nautittava niin kauan kuin on elossa. Keskiaikaiset luurangot Waenerbergin mukaan muistuttavat kuolemasta liitettynä ajatukseen siitä, että ihmisen on elettävä hyvin, jotta kuoleman jälkeen kokisi ikuisen elämän. Memento mori– ja vanitas – ajattelu tulivat kuoleman kuvastoon kristinuskon myötä. Waenerbergille  memento mori oli moraliteetti siinä missä antiikin luuranko muistutti ajatuksesta memento vivere (”Muista elää”). Asenne on hienoisen erilainen. Antiikin kuolema kutsuu nauttimaan, keskiaikainen muistuttaa, että elä oikein (koska muistathan, että kuolet ja tiedäthän mitä kuoleman jälkeen tai viimeistään viimeisellä tuomiolla tapahtuu?).

Waenerberg tuo artikkelissaan esille kuolema-luurankoon liittyviä erilaisia attribuutteja esineiden muodossa. Vanitas-kuva-aiheissa turhamaisuutta on korostettu peilillä. Tästä kuva-aiheesta irralliset luuranko-kuolemat ovat saaneet seurakseen esimerkiksi jousen, nuolen, tiimalasin, viitan, viikatteen, lapion, itkupajun, kruunun tai jonkin soittimen. Ilmestyskirjassa mainittu sirppi ymmärrettiin keskiajalla viikatteeksi merkitsemään kuolevien elonkorjuuta. Kuoleman soittimet olivat alkuvaiheilla paholaiseen viittaavia kuten torvet ja rumpu, mutta 1400 – luvulla kuolema-luurangon soitinvalikoima laajeni esimerkiksi säkkipilliin, harppuun, kannettaviin urkuihin ja jousisoitin kampiliiraan. Kuolemaa alettiin kuvaamaan joissakin esityksissään soittoniekkojen yhtyeenä. Lapio ja itkupaju (hautojen kasvina) ovat puolestaan viitanneet kuolemaan haudankaivajana ja jousi ja nuoli metsästäjänä. Näiden kuvausten käyttö harvinaistui uudella ajalla, mutta esimerkiksi tiimalasi ja viikate ovat meidän päivin saakka elinvoimaista kuolemaan liitettävää kuvastoa luurankomaisen olemuksen lisäksi.

Luurangon lisäksi Kuolemaa on kuvattu ratsastavana hahmona. Tämä kuvaperinne Waenerbergin mukaan kytkeytyy Ilmestyskirjan neljään apokalyptiseen ratsastajahahmoon, joiden attribuuteista voidaan tehdä karkeita tiivistyksiä. Waenerbergin mukaan nuoli ja jousi viittaavat kansojen väliseen eripuraan ja väärinkäytöksiin, jotka ilmenevät taisteluina ja miekka merkitsee sotaa. Kolmas mustalla hevosella ratsastava vaa’an kantaja kuvaa kulkutauteja ja nälänhätää ja neljäs kulkee kuoleman ratsulla (vaaleanharmaa hevonen, artikkelista ei selviä mistä tämä tulkinta). Kuoleman nelikkö toimii keskiaikaisissa kuva-aiheissa välillä yhdessä ja välillä erikseen.

Tanssivat ja kuolevaisia tanssittavat luurangot

Kalman tanssi tai Kuoleman tanssi -kuva-aiheet ovat oma selkeä kokonaisuutensa keskiajalta lähtien olevasta perinteestä muistuttaa kuoleman läsnäolosta ja asenteesta eläviin. Ranskaksi kalmantanssi on la danse macabre, jossa on viittaus arabiaan: arabiaksi maqabir on monikossa maqbara tarkoittaen hautaa tai hautausmaata. Kalmantassi Waenerbergin mukaan muistuttaa katsojaansa kuoleman väistämättömyydestä, joka tekee kaikista ihmisistä tasaveroisia kuoleman edessä. Ennen kuva-aiheeksi päätymistä kuoleman tanssi eli teksteissä ja kuva-aiheena sen varhaisempia tiedossa olevia versioita on 1300-luvulla tehty Pariisin SS. Innocents’n hautausmaan luuhuoneen maalaus, joka toistettiin samalla hautausmaalla uudemman kerran 1400 -luvulla. Ranskan lisäksi aihe oli suosittu saksankielisessä kulttuurissa teksteinä, puupiirroksina ja seinämaalauksina.

Kalmantanssia varioitiin kymmeniksi erilaisiksi omalakisiksi aiheiksi, mutta sen sisältö pysyi samana. Kuolema tanssii tai oikeastaan tanssittaa kuolevia säädystä riippumatta. Osassa näissä käydään paritanssia, osassa tanssitaan jonoisassa ryhmässä ja osassa kuolema tanssii yksin. Laajempina kuvakokonaisuuksina aihe saattoi esiintyä niin, että siihen kuuluu saarnaaja tai saarnaajia, joista toinen esiintyy tanssijonon alkupäässä ja toinen loppupäässä. Saarnaajien lisäksi kuvakokonaisuuksissa on soittava kuolema tai luuhuonemusiikkiyhtye (”luurankoyhtye”), kuva-aiheita Raamatusta ja viitteitä paikasta, jossa kuoleman tanssi tapahtuu. Jos kuvissa oli tekstiä, niin se usein kutsui ihmisiä parannukseen.

Henkilömäärä kuolemien tanssipareina vakiintui yleensä 25:een. Tanssimassa ovat mukana esimerkiksi paavi, kuningas, piispa, herttua, ritari, apotti, tuomari, lääkäri, aatelismies ja -nainen, kauppias, apteekkari, nunna, kokki, talonpoika, rampa kerjäläinen ja äiti lapsineen. Mutta joukon kasvaessa mukaan tuli lisää naisia, sekä esimerkiksi koronkiskuri, soittaja, pakana ja taiteilija. Koreografia kuvia-aiheissa on vaihteleva ja kehittyi ajan kuluessa. Ne ovat esimerkiksi kulkue joko helvetin tuleen, jolloin tanssissa on mukana paholainen, tai tyynesti etenevä piiri- tai ketjutanssi. Ketjutanssit olivat suosittuja aatelisten keskuudessa ja piiritanssit hyppyineen ja jalannostoineen esimerkiksi talonpoikien keskuudessa. Tanssiketjujen sisällä on usein esitetty parit, joista toinen osapuoli on ihminen ja toinen luuranko-kuolema.

Tanssiketjujen lisäksi kuvattiin pelkkää paritanssia, joissa ihmiset ovat jossakin tilanteessa, mihin kuolema on saapunut yllättäen kuten aatelisnainen herää vuoteestaan tai kauppias kauppamatkalla. Tanssiparikuvista eriytyi edelleen parikuvat, joissa ei enää tanssita vaan niissä on usein kuvattuna nuori vähäpukeinen tai alaston neito, jonka kimppuun Kuolema käy.

1700 -luvulla klassismi (kts. yllä Lessing ja kaunis genius) hylkäsi makaaberit kuoleman kuvaukset. Tanssivat luurangot saivat jäädä ja kuolema haluttiin ajan oppineen yläluokan ihanteiden mukaisesti kuvata kauniina tapahtumana. 1800 – luvulla luurangot tekivät kuitenkin paluun ja muun muassa yllä mainitut parikuvat laajenivat aiheena, sillä myös nuorukainen saattoi joutua Kuoleman kouriin. 1800-luvulla Kuolema kuvattiin mielellään myös viikatteen kanssa ja viittaan pukeutuneena.

Pohtiessani tämän artikkelin sisältöä tulin ajatelleeksi sitä, että kun kuolema haluttiin kuvata ylevänä tapahtumana, siitä poistui arkisuus, ruumiillisuus ja keskityttiin enemmän kuoleman tapahtuman henkisiin puoliin. Tämä tuntuu äkkiseltään kuoleman konkreettisuuden kieltämiseltä. Liekin sammuminen on kaunis kuvaus ja tuo kuitenkin lohtua eloonjäänneille. En kuitenkaan kykene tässä pohtimaan laajemmin mentaalista muutosta, mitä klassismi ja valistus toivat ihmiseen, joten jätä tämän ajatuksen ilmaan.

*

*

*

Minkälaisen kuvan sain kuolemasta tai oikeastaan ihmisen suhtautumisesta kuolemaan kirjan luettuani? Koin, että kirja kertoi ihmisen reaktioista ja suhteista kuolemaan eri aikakausina ja eri näkökulmista. Kuolema on väistämätön tapahtuma ihmisen elämässä ja miten yksilö siihen reagoi on toisaalta kiinni hänen omassa ajassaan ja toisaalta hänen kyvyissä tai keinoissa kohdata kuolema.

Uskonnot ja tiede ovat antaneet omia vastauksiaan siihen mitä kuolema on ja mitä sen jälkeen jälkeen ihmiselle tapahtuu. Ihmiskuva ja maailmankuva ovat osittain aikaan sidottuja. Ihmiseen fyysisenä kokonaisuutena on suhtauduttu länsimaisen lääketieteen kehityksessä monin tavoin, uskonnot ja niihin enemmän tai vähemmän kytkeytyvät myytit, mytologia ja muu henkisyys tuntuvat usein tarjoavan ihmiselle kuoleman jälkeen jatkoaikaa. Esimerkiksi kristinuskossa ja etenkin kristityissä yksilötasolla suhtautuminen kuoleman jälkeisyyteen vaihtelee ajasta ja kristillisyydestä toiseen. Toisille on luontevampaa ajatella, että kuolonunesta herätään vasta viimeisellä tuomiolla, toisille kuoleman jälkeen tapahtuu jokin välitön tuomio ihmisen elämästä, toisille kiirastuli jonkinlaisena välitilana on osa uskon oppeja ja toisille on luontevaa epäillä, että helvetin ( ei sama kuin kiirastuli) kaltaista paikkaa edes olisi olemassa vaan on ainoastaan taivas. Lääketiede ei ota kantaa tällaisiin asioihin vaan keskittyy ihmiseen psykofyysisenä kokonaisuutena.

Kirja muistutti myös siitä, että kuoleman tapahtumia on monenlaisia. Osa näistä on hyvin väkivaltaisia ja ihmisen oman tahdon vastaisia. Esimerkiksi sodat ja kuolemantuomiot kuuluvat tähän kuolemisen ryhmään. Näihin liittyy monenlaisia laajempia ihmisen kulttuurin, moraalin ja yhteisöllisen järjestäytymisen ajatuksia. Sotiin on lähdetty ja lähdetään edelleen monista eri syistä. Sotilaan on oltava valmis henkensä uhalla puolustamaan omaa maataan, mutta taustalla voi olla myös sankari-ihanne, pelko oman hengen menettämisestä, jos kieltäytyy sotimasta tai läheisten ja omaisuuden suojeleminen vihollisilta. Vihollinen ei ole välttämättä yksittäinen henkilö vaan jokin ideoiden kokonaisuus. Vihollisella voi olla väärä uskonto, ideologia tai käsitys siitä, mikä on oikein ja niin edelleen. Sodat ovat monimutkaisia, mutta rauha tuntuu vielä monimutkaisemmalta.

Sotien lisäksi ihminen voi menettää henkensä valtiovallan toimesta rikostuomioiden muodossa. Jotkin mielestäni sivistymättömät tai epähumaanit valtiot ja ihmisryhmittymät edelleen uskovat, että kuolemantuomio on rankaisukeinona onnistunut tuomaan järjestystä maailmaan. Kirjassa on kuva (s. 138) teloituksesta, jossa mieheltä ollaan katkaisemassa kaulaa giljotiinilla Ranskassa vuonna 1902. Kuvassa teloittajat ovat pukeutuneet tummiin pukuihin ja silinterihattuihin, tuomittu makaa arkisissa ja likaisissa vaatteissa vatsallaan giljotiinin alustalla kädet selän taakse sidottuina ja hänen päänsä alla on kori. Kuvan etualalla ja siliterihattuisten miesten takana on isompi kannellinen kori. Kuvateksti kertoo, että teloitukset olivat Ranskassa julkisia vuoteen 1939 asti.

Kirjassa on esillä myös joitakin esimerkkejä siitä, miten omaiset ja muut kuoleman kohdanneet ovat suhtautuneet äärimmäisen lopulliseen menetykseensä. Lehtien suruilmoitukset ovat yksi näkyvä tapa osoittaa surua. Sanna Kuuselan artikkeli käsitteli amerikansuomalaisista kirjoitettuja kuolinilmoituksia yli sadan vuoden takaa. Moni tuolloin Yhdysvaltoihin lähtenyt suomalainen päätyi raskaisiin kaivostöihin ja kuolemaan johtavat tapaturmat olivat yleisiä. Surun julkinen ilmaisu paikallisissa suomalaisissa lehdissä oli kahtiajakautunutta. Toisissa lohdun menetykseen toi kristinusko ja toisissa mukana oli syvän surun ilmauksen lisäksi politiikkaa: työväen oloja on parannettava,  jotta turhilta kuolemilta vältyttäisiin.

Kirjassa kommentoitiin myös ihmisen suhdetta kuolemaan median ja audiovisuaalisen kulttuurin näkökulmista. Kimmo Ahosen artikkeli ”Kaunis ja kauhea maailmanloppu” käsittelee sitä kuinka tieteis- ja katastrofielokuvissa maailmanloppua on kuvattu ja miten se on aiheena politisoitunut 1940 -luvulta lähtien. Pekka Hakkarainen toi artikkelissaan esille esimerkiksi sen, kuinka kuolema on runsain määrin läsnä nykyisessä uutisvirrassa (mm. uhriluvut ja sodat), mutta kuinka kuolema halutaan toisaalta nykyään piilottaa, kun se tulee lähelle.  Hän kuvaa tätä ristiriidaksi. Kuoleman tapahtuman laitostuminen Hakkaraisen mukaan lienee yksi syy siihen, että kuoleminen on nykyään enemmän yksityinen tai jopa yksinäinen.

Artikkelikokoelma on julkaistu 1990-luvun lopulla. Uutta tietoa ja ymmärrystä kuolemaan on saatu parissakymmenessä vuodessa. Lisäksi näkisin, että elämä on muuttunut sitten 90-luvun. Esimerkiksi internet ja etenkin sosiaalinen media ovat tuoneet uusia keinoja tai välineitä nähdä ja kohdata kuolema. Historialliseen ajankuluun sidotuista kuoleman kuvauksista ja ihmisten reaktioista huolimatta itse kuoleman tapahtuma ei ole kuitenkaan muuttunut. Ihmisen elämä päättyy lopullisesti ja siihen me saamme ja joudumme edelleen reagoimaan omista lähtökohdistamme käsin.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Kun aika loppuu – Kuolema historiassa

Artikkelien kirjoittajat:

Kalervo Hovi: Kun aika loppuu – Kuolema historiassa

Veikko Anttonen: Elämän kääntöpuolen etnografiaa: kuolema eri uskonnoissa ja kulttuuriperinteessä

Pekka Hakkarainen: Kuolema ja yhteiskunta

Heikki S. Vuorinen: Kuolema ja sairaus

Heikki Aho: Lääketieteen historia ja ruumis – käsityksiä elämän ja kuoleman fysiologiasta

Hannu Salmi: Elämän tragedia. Katastrofin pelon historiaa

Lars Björne: Kuolema esivallan toimesta – kuolemanrangaistuksen historia

Eero Kuparinen: ”…kun urhona kaadut” – sota ja kuolema

Markus H. Korhonen: Kruunu ja kuolema

Walburga von Habsburg Douglas: Order or Anarchy? – The Violent Death of Empress Elisabeth of Austria

Annika Waenerberg: Kuoleman muotokuva kuvataiteessa

Sanna Kuusela: Kun toinen Taivaallisen Isän kotiin kutsuttiin, niin toinen sortui kapitaalin surman aaltoihin – kuolema amerikansuomalaiseen tapaan

Kimmo Ahonen: Kaunis ja kauhea maailmanloppu – kollektiivisen tuhon kuvat valkokankaalla

Toimittanut: Eero Kuparinen

1999

Turun yliopiston historian laitos, Julkaisuja 52

Layout: Eero Kuparinen

312 sivua

lainattu kirjastosta

*

*

Muita kuolemaa ja surua käsittelevää kirjallisuutta blogissa

Samuel Beckett: Malone kuolee

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja

Juha Hänninen: Kuolemme vain kerran