Helsingin kirjamessuilla 2018

Kirjamessut olivat nelipäiväiset, joista osallistuin kahteen: torstaihin ja sunnuntaihin. Helsingin kirjamessut olivat saaneet tälle vuodelle uuden ohjelmajohtajan Ronja Salmesta, jonka myötä kirjamessut uudistuivat joiltakin osin. Kommentoin uudistuksia niiltä osin, jotka vaikuttivat selkeästi kirjamessukokemukseeni ja sen jälkeen joitakin muita huomioita ja fiilistelyjä kirjamessuista/lta.

Tapahtumalavojen nimet olivat vaihtuneet Helsingin keskustan ja sen liepeillä olevien kaupunginosien mukaisiksi. Enää ei tarvinnut sanoa kirjamessukaverilleen, että menen Eino Leinoon vaan vaikka Hakaniemeen ja Kruununhakaan. Ihmisen sijasta menen paikkaan – tuntuu järkeenkäyvältä ja inhimilliseltä. (todella surkea läppä) Lisäksi lavojen sisältö oli ilmeisesti profiloitu selkeämmin aihealueittain. Jos halusi seurata samantyyppistä sisältöä yhtäjaksoisesti, niin se onnistui viettämällä aikaa saman ohjelmalavan äärellä. Ei ikäviä yllätyskäänteitä päivän kulkuun kesken messukokemuksen, ei genrerajojen ylityksiä tai sekoittumisia, ei omia arvoja haastavia tai ärsyttäviä henkilöhahmoja, ei vaikeatulkintaisia lopetuksia ja niin edelleen. Kaikilta osin toimiva lukuromaani siis. Tai sitten ihan vain vähemmän sinkoilua messualueen sisällä lavalta toiselle ja vähemmän keskustelujen missauksia alku- tai loppupäästä. Toisaalta, jos on virittynyt niin, että on multikiinnostunut hyvin monenlaisesta sisällöstä, niin sinkoilu on luultavasti edelleen osa kirjamessukokemusta.

Omalta osaltani tein valinnan, että tänä vuonna pysyn enemmän paikallaan. Löysin nopeasti omat suosikkini tämänvuotisista kaupunginosalavoista. Etukäteen selattu messulehti ei tähän ohjannut, mutta Messukeskuksen oma kännykkäsovellus tarjosi minulle tämän oivalluksen. Messupäivinä löysin itseni Kruununhaasta Tiedetorilta ja Töölöstä seuraamassa ohjelmaa kirjallisuudesta eri teemojen kautta, kirjailijuudesta ja sunnuntain osalta runoudesta. Hakaniemessäkin kävin yhteiskunnallisten sekä poliittisten aiheiden parissa (en ole Pitkäsillan ylittämiskammoinen). Punavuoressa olisin puolestani viihtynyt spefin (spekulatiivinen fiktio) parissa, mutta Senaatintorin äänimaisema jylläsi välillä niin vahvasti, että Rööperin tarinat jäivät kokematta. (luulisi, että Senaatintorin massatapahtumat vaikuttaisivat enemmän Kruununhakaan kuin Punavuoreen, mutta fiktio on fiktiota. )

Keskusteluille esiintymislavoilla oli jälleen lähes poikkeuksetta varattu 30 minuuttia. Tämä on selkeää. Ohjelma alkaa tasatunnein tai puolelta, ei epäselvyyksiä. Puolituntisessa on kuitenkin joitakin harmittavia puolia. Kaikki kotimaiset kirjailijamme eivät ole armoitettuja hissipuhemaisilla reettorin lahjoilla (mikä olisi aika kafkamaista) ja joskus lavakarisma jyllää introvertin. Ja koska on oikeasti kiinnostavaa kuunnella erilaisia ihmistä, niin lisätila ajallisesti olisi tehnyt joistakin keskustelutuokioista moniäänisempiä. Ja sitten on myös aiheita, jotka mielestäni olisivat kaivanneet lisää tilaa persoonallisuuksista irrallaan olevista syistä kuten aiheen/ilmiön laajuuden takia. Pintahipaisu voi häiritä hetken, mutta ei jätä erityisempää muistijälkeä, jota kelailla pidempään jälkikäteen.

Kirjamessut ovat myös kirjamarkkinat. Kirjallisuuden kuluttajia hemmoteltiin erilaisilla kustantamoiden tarjouksilla. Löysin itseni kuitenkin antikvariaattialueelta ja ilahduin siitä, että Vantaan antikvariaatti oli tänäkin vuonna tuonut messuille kahden euron kirjatarjouksensa. Kirjojen jälleenmyyjien joukossa oli myös niitä, joiden tarjonta vaikutti koostuvan kustantamoilta ylijäänneellä kirjallisuudella ja sitä sai niin ikään kahden euron hintaan omakseen.

Ja kun kirjamessuilla ollaan, niin huomasin kaipaavani lukutilaa. Tä? Jotakin rauhallisempaa tilaa, johon voi hetkeksi istahtaa, jutella tutun tai tuntemattoman kanssa kirjoista, ohjelmien sisällöstä tai mistä sitten haluaakin jutella. Tilaa, jossa voi lueskella kirjaa, kuunnella äänikirjaa, syödä eväitä, lepuutella jalkoja, ladata akkuja ihmisessä ja puhelimessa.

Osallistuin kirjamessuille torstaina ja sunnuntaina. Tämä oli tietoinen valinta. Liikaa aistiärsykkeitä on liikaa aistiärsykkeitä. Ilokseni huomasin ja täysin vahingossa, että Yle Teema-Femma-Areena tarjosi niin perjantailta kuin lauantailta valikoitua livetarjontaa messuilta. Näitä oli mukava seurata kotikoneelta. Liven jälkeen Yle Areena (areena.yle.fi) tarjoaa sisällön jälkeenpäin katsottavaksi. Loistavaa!

Alla fantastisen epämääräisiä kännykkäkuviani messuilta ja yhden päivän kirjaostospinoni.

*

img_0218
Kuva Leena Krohnin ja Pirjo Lyytikäisen kuvista, koska en uskaltanut nousta yleisöstä kesken keskustelua ottamaan kuvaa Leena Krohnista ja Pirjo Lyytikäisestä.
img_0219
Helena Sinervo lukee runoa runokokoelmastaan Merveli.
Nihkee akka, Nelli Ruotsalainen ja Veera Antsalo
Taidekuva Messuhallista
Toinen taidekuva Messuhallista, joka sai minut pohtimaan mikä voisi olla maailman ensimmäinen messukeskus. Ja mieleeni tuli Crystal Palace Lontoossa (pommitettu alas eli turha tänä päivänä Lontoosta sitä etsiä), joka toimi maailman ensimmäisten Maailmannäyttelyiden tapahtumapaikkana 1851 (jos oikein muistan). Edusti oman aikansa edistyksellistä rakennustekniikkaa lasi- ja metalliosineen.
Torstain kirjaostossaldo.
Vahva aloitus kirjamessuille Sivumennen podcastiä seuratessa. Johanna Laitisen ja Jonna Tapanaisen vieraina Eveliina Talvitie ja Laura Gustafsson.

Nely Keinänen, Merja Polvinen ja Riitta Koikkalainen keskustelemassa Yhdysvalloista maailmankirjallisuuden kaanonissa.
img_0144
Kuvakaappaus Messukeskuksen sovelluksesta.
img_0217
Kuvakaappaus Messukeskuksen sovelluksesta.

*

*

Teksti ja kuvat: Heidi Kusmin-Bergenstad

Helsingin kirjamessut 25.-28.10.2018

Osallistuin kirjamessuille bloggarina. Akkreditoiduin Messukeskuksen nettisivuilla ja sain bloggaajapassin.

Mojo Erämetsä: Aikamatkakuvia Helsingistä

”Syksyllä 2014 pysähdyin katselemaan erästä rakennusta Helsingin Kruununhaassa. Ajattelin, että tuokin talo on seissyt paikallaan jo yli sata vuotta jokseenkin samannäköisenä, vaikka maailma ympärillä on muuttunut valtavasti. Siitä seurasikin ajatus kuvasta, jossa liittäisin historiallista Helsinkiä nykypäivän kaupunkimaisemaan. Kuvia yhdistävänä tekijänä toimisi rakennus, joka on säilynyt paikalla aikakaudesta toiseen.” (Mojo Erämetsä kertoo kirjan ideasta esipuheessa)

Mojo Erämetsän valokuvakirja esittelee 60 aikamatkakuvaa Helsingistä, joissa hän on yhdistänyt vanhaa ja uutta. Usein vanhoihin kuviin on ilmestynyt nykyaikaisia ihmisiä kulkupeleineen siis autoineen ja niin edelleen. Mutta kuin huomaamatta myös nykyaikaisia rakennuksia. Aina ei voi olla varma onko vanha vierailulla uudessa vai uusi vanhassa. Oli niin tai näin voin turvallisesti todeta, että Erämetsän kuvissa kohtaavat Helsingin historialliset kerrokset, joihin ei kuulu vain arkkitehtuuria vaan aina myös ihmisiä. Esimerkiksi yhdessä kuvassa selfiekepin kanssa kuljeskeleva turisti ohittaa joukon työläisiä kahvikojun äärellä vuonna 1918.

Erämetsän kirjassa on rikottu vanhojen valokuvien välittämiä viestejä menneestä laittamalla ne kommunikoimaan nykyajan kanssa. On paloja menneestä, paloja nykyisyydestä ja näiden myötä Helsinkiin kaupunkina tulee lisää ajallista kerroksellisuutta. Valokuva ei ole pysäyttänyt aikaa sen ottamisen hetkeen vaan ojentautuu kuvan reunojen yli. Tästä vähintään kiinnostavasta menetelmästä huolimatta harmillisesti osasta kuvista minulle välittyi tuntu päälleliimatusta nykyhetkestä. Vanhempi kuva oli edelleen kiinnostavampi, jolloin lenkkeilevät ja koiriaan ulkoiluttavat nykyhelsinkiläiset vain hämmensivät. Monessa kuvassa menneisyys ja nykyaika kuitenkin sulautuvat varsin onnistuneesti yhteen. Joissakin kuvissa nykyisyyden läsnäolo, jokin yksittäinen elementti, toimi huutomerkkinä tai kutsuna reagoimaan jollakin ajatuksella Helsingin kehityksestä. Esimerkiksi sininen bussi vuoden 1909 Rautatientorilla hätkähdyttää ja sai minut aikankin pohtimaan sitä, kuinka Helsinki on laajentunut maantieteellisesti ja asukasluvultaan sen verran 1900 -luvun alusta, että linja-autot ovat tarpeen.

Monissa kuvissa pääosassa tuntui olevan ihminen kaupunkinsa ympäröimänä eikä niinkään rakennukset. Tai kenties rakennukset olivat kiinnostavia osana kontekstiaan siis kaupunkia ja silloin kirja tuntui välittävän kertomusta Helsingistä kaupunkina. Minulle on kertynyt joitakin kirjoja Helsingistä, joissa tarinaa minulle tutusta kaupungista kerrotaan kuvin. Jan Alancon ja Riitta Pakarisen toimittama Foto Signe Brander – Valokuvia Helsingistä ja helsinkiläisistä vuosilta 1907-1913 (2009, Helsingin kaupunginmuseo) on yksi näistä. Kerttuli Wessmanin kirjoittama Helsinki kehyksissä – taidetta Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista (2005, Helsingin kaupunginmuseo) esittelee Helsinkiä taidehistorian kehyksissä Helsinkiä kuvaavin maalauksin eri vuosikymmeniltä 1800-luvulta lähtien. Ja kolmantena voisin mainita Anna Biströmin, Rita Paqvalénin ja Hedvig Raskin toimittaman Naisten Helsinki – kirjan (2010, Schildts), jossa Helsinki herää henkiin naisten kulttuurin ja toiminnan kautta.

Jokaisella edellä mainitulla kirjalla on oma näkökulmansa Helsinkiin ja niin on myös Erämetsän kirjalla, joka vapauttaa menneen reagoimaan nykyisyyden kanssa ja päin vastoin. Aikamatkakuvat Helsingistä on enemmän tekijänsä tulkintaa siitä, mitä tarinoita Helsingillä voisi olla kerrottavanaan kuin jonkinlaisen historiallisen metodin kautta tutkia pääkaupunkia. Kirjan sivuilla kuvia ei kommentoida vaan ne kommentoivat. Kuvien myötä jaetaan lukijalle historiallista informaatiota Pauliina Rihton kuvatekstien kautta. Lukijalle esitellään kuvien konteksti: kuka on kuvan ottanut, ajankohta ja lyhyesti mitä vanhassa kuvassa on tai mitä siinä tapahtuu. Tämän taustoituksen myötä lukija on vapaa reagoimaan Erämetsän kuviin ja kenties luomaan niiden pohjalta omia tarinoita Helsingistä ja erityisesti siitä, minkälaista elämä on Helsingissä.

Tällöin nykyaikaiset turistijoukot voivat parveilla sujuvasti Signe Branderin ottamassa kuvassa Havis Amandan patsaalta, nykykaupunkilainen voi kulkea sujuvasti vuoden 1918 tapahtumista kadulle ilmestyneen saksalainen ratsuvartiosotilaan ohi ja voin peilata miltä Pasilan alue näytti ennen ja nyt. Ja jos Pasilan nimi on ihmetyttänyt, niin jaan tässä pätkän Rihton kirjoittamaa kuvatekstiä: ”Suomenkielisen nimensä Pasila on saanut Fredriksbergin tilan pitkäaikaiselta vuokralaiselta Carl Pasilalta. Pasila piti Fredriksbergissä kauppaa ja tuli niin tunnetuksi, että Fredriksberg muuttui suomenkielisten parissa Pasilaksi”. Jos ihmettelette, mikä ihmeen Fredriksberg niin kuvatekstissä kerrotaan myös kuinka nykyisen Pasilan alueella sijaitsi ennen vanhaa Bölen tilan lisäksi Fredriksbergin tila.

*

Ja vaikka edellä väitin, että kirja vapautti minut historiallisuudesta, niin nyt tajuan, että ei täysin. Kirja kertoo Helsingistä. Helsinki on kaupunki. Kaupungeilla on historiansa. Sen esittäminen kertoo ajan mukana tuomista muutoksista, mutta myös siitä mikä on toistaiseksi pysynyt paikoillaan.

Esipuheessa Erämetsä lopettelee kirjan syntyhistorian ja sen idean esittelyn näin:

”Lähes kaikissa kuvissa näkyy vanhoja rakennuksia. Osa on edelleen olemassa, osa on purettu. Tarkoituksenani ei kuitenkaan ole haikalla menneen perään vaan pikemminkin esittää uudella tavalla entistä ja nykyistä Helsinkiä. Näyttää rinta rinnan aikakausien eroja ja yhtäläisyyksiä. Kertoa kuvilla tarinoita elävästä ja kehittyvästä pääkaupungistamme. Toivon aikamatkakuvien pysäyttävän Sinut hetkeksi ajattelemaan kaunista kaupunkiamme ja sen hienoa historiaa.”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Mojo Erämetsä: Aikamatkakuvia Helsingistä

2018 Tammi

Kuvateoksen historialliset valokuvat: Helsingin kaupunginmuseo ellei toisin mainittu

Ulkoasu ja taitto Pekka Krankka

Kuvatekstit: Pauliina Rihto

128 sivua

Arvostelukappale

*

Joitakin muita kirjoja, joissa kaupunki on läsnä

E.T.A Hoffmann: Serkkuni kulmaikkuna

Piia Leino: Taivas

Le Corbusier: Kohti uutta arkkitehtuuria

*

Kirjasta on kirjoittanut mm.

Kirjojen Pyörteissä

Hannele Mikaela Taivassalo & Catherine Anyango Grünewald: Scandorama

Eletään tulevaisuutta. Vain kauniit ihmiset saavat kauniin elämän ja muut joutuvat elämään varjoissa Neoscandiassa, jossa Stohome (Tukholma) on kruunun jalokivi ja Helsingy (Helsinki) jämäkansan kaatopaikka. Ihmiset on luokiteltu onnistuneisiin yksilöihiin ja menetettyihin uhkiin, jotka tulee pitää rajojen ulkopuolella. Harmoniaa täydellisestä ja idyllisestä skandiyhteiskunnasta ei tule pilata.

Tällaisessa todellisuudessa elää Miskatt, joka on geneettinen hybridi ihmisestä ja kissasta. Hän toimii oman mielensä mukaan eräänlaisena yhden naisen vastarintana kynsien naarmuja Neoscandian siloiteltuun pintaan. Kaikki ei ole kuitenkaan sitä miltä näyttää. Tapahtuu esimerkiksi ihmiskokeita ja ihmiskokeiluja. Miskattilla on päivänvaloa sietämätön menneisyys ja syntyhistoria. Ja koska hän elää lain tuolla puolen, on hänellä mahdollisuus toimia Neoscandian rajakuskina niille, jotka halutaan pitää piilossa.

Scandorama on lyhyen novellin kokoinen lukukokemus, jossa kuvat ja henkilöhahmojen repliikin luovat scifiin taipuvaisen dystooppisen kokonaisuuden. Tunnelma on tiheän ahdistava ja surumielinen. Scandorama on vahva tekijöidensä visio ja sen tähden minun oli aluksi vaikea päästä sisälle sen maailmaan. En ole oikeastaan vieläkään ihan varma mikä Scandoraman kertomuksen ydin oli. Tämä jäi vähän harmittamaan. Pidin paljon kirjan ideasta esitellä dystooppinen tarina, jossa kummittelee ajatus siitä mitä tulevaisuus voi olla, jos jaamme ihmiset hyvin kepea-alaisesti hyväksyttyihin skandikansalaisiin ja ”niihin muihin”. Lukiessa tuli kuitenkin tuntu, että tässä tarinassa oli minulle liikaa langanpätkiä, jotka eivät punoutuneet eheäksi kokonaisuudeksi. Oli jonkinlaista ihmislajin jalostamista ja ihmiskokeita, Stohome vaikutti myös aika synkältä paikalta (ei vain Helsingy), pakomatkalaisuuden syyt jäivät hieman epäselviksi ja skandi-ideaalista  ulkopuoliset hahmot jäivät minulle lopulta harmillisen irrallisiksi. Dystopia saa liikuttaa minut lukijana pois sijoiltani, se on sen funktio, mutta nyt en löytänyt itseäni täysillä huolestumasta päähenkilöiden tulevaisuudesta ja asemasta. Huoli oli, mutta ei syvä.

No – tästä kriittisemmästä sävystä sen enempää välittämättä Scandorama oli kiinnostava lukukokemus ja pidin erityisesti Catherine Anyango Grünewaldin kynänjäljestä ja viivoista. Scandoraman maailma oli pääosin mustavalkoinen ja onnistuneella tavalla perinteisen synkkä kuvaamaan dystooppista tunnelmaa. Kaupunki on raunioina, likaisia ja pimeitä katuja, sotkuisia koteja, hajallaan olemista, vaaran tuntua, toivottomuutta ja epävarmuutta. Ihmisissä on jotakin hirviömäistä tai demonista läsnäoloa, epätoivoa sekä sisäistä että ulkoista kipua. Erityisesti pidin sivun (lähes) kokoisista kuvista sekä kohtaus- että kasvokuvasarjoista. Paha olo ja nyrjähtänyt tunnelma Neoscandian laitakaduilta tuli eläväksi kuvituksen kautta erinomaisesti.

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Hannele Mikael Taivassalo (teksti ja idea) & Catherine Anyango Grünewald (kuvitus ja ulkoasu)

Scandorama

2018 Teos & Förlaget

Suomennos Raija Rintamäki

Taiton suunnittelu: Sten Snickars

Taitto: Jukka Iivarinen, Vitale

*

Joitakin blogissa esiteltyjä dystopioita:

High Rise (kirja): Nurkkaan ajatetut mökkihöperöt laittavat hösseliksi

Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin

Piia Leino: Taivas

*

Olen aiemmin lukenut Taivassalolta romaanin In Transit ja pidin siitä paljon.

Hannele Mikaela Taivassalo: In Transit