Veera Antsalo: Imago

Veera Antsalon Imago oli minulle kirkasta lukuonnea. Se avautui minulle runoutena, joka antaa tilaa oivaltaa, vaatii minulta kyseenalaistamaan lukutapojani ja mikä parasta tämän runokokoelman lukukokemuksessa: ymmärtämään jotakin sen tyyppistä abstraktia toimintaa, olemassaoloa, mitä en kykene sanoittamaan. On paljon abstrakteja (käsitteellisiä?) asioita, joita sanoitamme päivittäin ja niihin latautuneet merkitykset ovat kulttuurisia ja henkilökohtaisia, mutta entä jos kohtaakin jotain sellaista, jolle ei ole löydä sanaa? Imagon tekstin avulla sain mahdollisuuden tähän. Tämä oli henkilökohtainen lukukokemukseni. Imago antoi minulle toisin sanoen vaihtoehtoja ”ajatella” tai oikeastaan kuljettaa ajatuksia pois totutuista radoista. En tarkoita tällä sitä, että sain uuden näkökulman johonkin asiaan, vaikkapa naiseuteen, joka tuntui yhdeltä vahvalta teemalta Imagossa, vaan sain välineitä tai keinoja ajatella. Tätä runouden lukeminen minulle joskus tekee ja se minut leijumaan (kuin Chopinin Pianosonaatti nro 2 b-mollissa op. 35 kolmannen osan Marche funèbren kauniin keinuva keskiosa, jossa ei enää marssita synkän rauhallisesti).

Imagossa on kolme henkilöhahmoa: ”Tyttö”, Filmitähti ja Kuningatar!. Kuningatar on saanut yhden luvun runoteoksen keskiosassa, jossa esitellään hänen kudottua maailmaansa ja sitä ympäröivät ”tytön” ja filmitähden maailmat. Kolmen naisen maailmat limittyvät toisiinsa ja pursuilevat yli rajojen kohdaten toisensa. Kaikkia tuntuu yhdistävän jokin uhka, johon ihminen ei voi yhtään mitään: jonkinlainen tektoninen uhka sekä aurinko ja aika – näin siis jos haluaa lukea kirjaimellisesti. Näille uhille voi ajatella ja kuvitella metaforisempia merkityksiä, mikä ei mielestäni sulje pois niiden kirjaimellista merkitystä. En pidä ulossulkevasta vastakkainasettelusta, joko-tai, ”puolesta tai vastaan” on ihan helvetin tylsää. 

*

”Tytön” maailma tai todellisuus oli ensimmäisellä lukukerralla kaikkein hankalin tavoittaa, vaikka nautin senkin lukemisesta paljon. Joissakin vaiheissa ajattelin, että voisiko ”tyttö” olla hyönteinen ja pohdin, että siitäkö vierauden tuntu. ”Tytön” todellisuudessa oli kumma sukutalo, jonka Hitchcockin linnut joskus valtaavat ikävästi. Aloitusluvussa oli myös jokin aavemainen tuntu läsnä, mikä kantoi runoteoksen läpi onnistuneella tavalla. Välillä koin lukevani runoja unien maailmasta, välillä satujen (ei leppoisia lapsille tarkoitettuja), välillä painajaisten maailmasta ja välillä jonkin surrealistisen alitajunnan. Runot tuntuivat unikuvilta, joissa reaalimaailman logiikka ei päde. Epävarmuus siitä, että fysiikan lait, kausaalisuus, aistikokemukset ja sen sellaiset toimivat tai etenkin että ne lakkaisivat toimimasta voi olla pelottavaa, liiaksi irtaannuttavaa. Silloin leijutaan tyhjän päällä kuin painovoimattomassa tilassa.

”Tämä on pieni ja kulmikas tarina unesta, jossa asiat olivat sisäkkäin: tavalliseen ja epätavalliseen tapaan. Niin kuin ne tällä usein ovat. Ja pyörivät, mutta eivät sillä tavalla, mikä ihmisen silmään tavallisesti näyttää pyörimiseltä. Yksinkertaista & monimutkaista. Siis tämä jokin järjestelmä, jonka sisällä on käännös, se pieni keriytyvä uni, jossa portaat johtavat ylös tai alas.” (…) (s.16)

(…) ”Hänen jalkansa olivat melkein maassa, hänen jalkansa olivat melkein ilmassa, kun hänen toinen kenkänsä tippui jonnekin, siinä kohdassa, / mikä oli kuvailun / ulkopuolella. / Eikä siihen ikinä oikein totu. / Kai hän seisoi niin lähellä pistettä, jossa painovoima yllättäen hupenee ja fyysinen maailma antaa myöten ja jossa kengät leijailevat pois, jonnekin, missä suunta hajoaa, / eikä kukaan ollut varoittanut häntä. / Eikä hän ikinä oikein tottunut siihen. / Pisteeseen mihin tuli. ” (s. 16-17)

Imagon alusta alkaen, ”tytön” luvusta alkaen lukijalle voi ajatella annettavan lukuvinkkejä lukuohjeita, esitellään joitakin teemoja ja sanoihin kytkettyjä motiiveja, jotka nousevat keskiöön Imagon myöhemmissä osissa. On kuvaamisen mahdottomuutta (kuvailun ulkopuolella oleminen), enigmaattisia kulmia (joiden toisella puolella uusi maisema/näky, jota ei välttämättä ole voinut ennakoida?), peilien täyttämiä tiloja, joissa yksi on monta ja samanaikaisesti ääretön (”kaikki vain jatkuu kaikkiin suuntiin”) ja sisäkkäisyyttä (ajattelin lasisia laatikoita tai sitten lasiseinättömiäkin laatikoita). Ja jos tämä ei aiheuta vielä riittävää, joidenkin runoteosten kokemiselle tärkeää henkisistä vertigoa, niin suosittelen tutustumaan kirjan lopussa runoilijan käyttämiin lähdeteoksiin ja vaikutteisiin. Joukossa on mm. G. Basilen Pentamerone (1600-luvulta, jotka veljekset Grimm romantisoi myöhemmin), Ovidiuksen Metamorfoosit, Alfred Hitchcockin naiset, astronomi Williamina Flemingin työpäiväkirja vuodelta 1900 ja espanjalaissyntyinen surrealistisen ja metafyysisen taiteen taitaja Remedios Varo. Taustajoukoissa ja kanssakulkijoina on siis monia myyttien, satujen, fantasioiden naisia ja todellisia naisia, jotka toimivat perinteisesti miehisellä alalla. Lukukokemus tuntui välillä myös siltä, kuin olisin Liisa (vrt. Liisan seikkailut ihmemaassa ja sen jatko-osa Liisan seikkailut peilimaailmassa). 

*

Filmitähden maailma ”Tytön” jälkeen tuntui selkeältä ja löysin itseni hihittelemässä jonkinlaiselle romanttiselle tallipoika -kuvastolle, joka nousi mielleyhtymäksi Filmitähden villan puutarhurista, jota Filmitähti välillä tarkkailee (katselee? siis haluaa?) ja joka ei kuitenkaan koskaan päädy olemaan ilman paitaa (Voi niitä flanellien kerroksia!). Modernin viihdeteollisuuden aristokratiaan kuuluva taviksen elämästä erillinen upea kaunis nainen ja hänen tallipoikansa eivät koskaan kohtaa todellisessa maailmassa. Ah!

Hyväntahtoisesta hihittelystä päästyäni Filmitähden hahmo pysäytti minut pohtimaan kirjan otsikkoa. Imago? Mikä on imago? Julkinen annettu ja-tai sisältä päin rakennettu kuva jostakin? Filmitähden elämä tuntui jotenkin keinotekoiselta tai ne kuvat, jotka hänestä näytettiin tuntuivat ulkopintaisilta. Filmitähdestä annettiin Instagram-filteröityjä (fileoituja) kuvia päähenkilöönsä sekä muita hänestä itsestään ulkopuolisia näkökulmia. Filmitähti tuntui olevan pelkkää imagoa toisensa perään. Yhdessä näistä keskiössä ovat kengät:

(…) ”Hänen kohtauksiaan kuvattiin: / 25 uutta ottoa: / Hänen kenkänsä joutuivat: kiipeämään / ne joutuivat putoamaan: pakenemaan: kiipeämään / ne joutuivat: kuvan ulkopuolelle: silmäpakoon: kraateriin / ja mustaan heinäkasaan: kraateriin / vielä x kertaa: 

Ei sitä paremmin voi kuvailla, sillä /  kengät olivat heinää ja lasia, paperia ja tulta. / Ja paria muuta ainetta. / Kengät olivat jotain jotain jotain alkuainetta – / ainetta joka oli vaarassa / tuhoutua / niin kuin maailma / ja sen kaikkeus / joka syntyy joka ikinen ikinen päivä uudelleen. 

Eikä kukaan ollut varoittanut häntä. / Ei kukaan ollut varoittanut häntä. / Yhtään mistään.” (…) (s. 50)

*

Kuningattaren (Kuningatar!) maailma avautui minulle jonkinlaisena painajaismaisena satujen tilana. Sillä oli saduille tyypillinen aloitus, jossa kerronnan keinoin irtaannutaan historiallisesta ajasta (olipa kerran -aloitus lienee tyypillisin, mutta sitä ei tässä käytetty, mutta sama oli tuntu). Lisäksi kuningattaren valtakunta oli aika kummallinen paikka, mutta ei todellakaan mikään onnen tyyssija vaan kuten saduille tyypillistä: jokin on pielessä (ja sille tulisi jonkun sankarin tehdä jotakin). Kummallisen valtakunnasta teki sen olomuoto: se on kudottu ja sitä uhkaavat koiperhoset. Toistan: kudottu maailma, jossa on kaikkia syöviä koiperhosia. Ne syövät kaiken pulveriksi, minkä voi omistaa aurinkoa myöten, mutta minkälainen aurinko se onkaan:

”Kas, Aurinko nousi. / Aurinko, jonka absoluuttinen kirkkaus on 4,8 magnitudia, ja jonka tiedetään olevan kirkkaampi kuin 85 % Linnunradan tähdistä, ja joka näkyisi paljain silmin 50 valovuoden etäisyydelle, jos paljaita silmiä olisi siellä valoa katsomassa. Aurinko, jonka säde on 695 500 km ja ytimen paine 225 miljardia ilmakehään, nousi 

nonchalantisti, barokkisen ylenpalttisesti ja rennosti, niin kuin sen tapana oli siinä Valtakunnassa. Oli tuhat tapaa kertoa, miten Aurinko alkoi. 

Palatsi oli luisumassa jyrkänteeltä, niin kuin sen tapana oli. Niin kuin se oli aina tehnyt. / Lehtien peittämät oksat olivat niin sotkussa, että Auringon oli mahdoton eritellä niitä, mutta se oli aivan luonnollista. Palatsin harmaa hyberbolinen jännite oli aivan sotkussa. Mutta se oli aivan luonnollista. Tuhat muutakin asiaa oli vinossa ja roikkumassa jostain. Ainakin yhdeksänsataa asiaa oli muuttumassa pulveriksi. Yhdeksänsataayksi asiaa oli hajoamassa. ” (…) (s.75)

(…) ”Tähdet olivat suistumassa taivaalta, palvelustytöt tiesivät sen. Palvelustytöt, jotka olivat kalkyloinneet tähtien radat ja keksineet tietokoneen. Ja monet rattaat. Palvelustyöt, jotka olivat koodanneet. Ja löytäneet hevosenpääsumun. Aurinko oli suistumassa – aivan nonchalantisti ja barokkisen rennosti – taivaalta – 

Ja se päivä oli aivan luonnollinen päivä. Valtakunnassa, joka oli reunoiltaan pulveria. Galaksissa, jonka reunat olivat repaleiset ja sekaantuneet toisiin galekseihin. ” (…) (s. 77)

*

Kudotusta puraisu puraisulta pölyksi muuttuvasta satujen valtakunnasta siirrytään takaisin ”tytön” todellisuuteen. Enää ei leijuta alun painovoimattomassa tilassa siis abstrakteissa kokemuksissa vaan painetaan töitä. Luvussa ihmetellään painovoimaa ja muistutetaan luonnon todellisesta luonteesta. Tästä muistutuksesta tulin ajatelleeksi, että luonto voi näyttäytyä väkivaltaiselta ja yllätykselliseltä, jos siihen suhtautuu objektina eikä subjektina. Toisin sanoen, jos ajattelee, että luonto on vain kaunis katsoa (ja hyödyn lähde, mielihyvä ja hyöty, luonnon välinearvoisuus), niin onhan se ikävää, kun se nousee vastaan tai kapinoi. En ajattele, että luonto kapinoisi. Miksi sitä kiinnostaisi, mitä ihminen on ja ajattelee?

Imagon lopussa palataan myös Filmitähden luokse. Runoteoksen ensimmäisen osan tavoin sen viimeisessä luvussa on niin ikään läsnä useat runoteoksen teemat, motiivit ja sen sellaiset, mutta sekottuneina tai sekaisin menneinä. Runoteos päättyy runoon, joka on otsikoitu: Kuva murtuu yhä uudestaan. Läsnä on huoli ajasta, huoli auringosta. Läsnä on tuntu paniikin luomasta kaaoksesta. Läsnä on pelko siitä, että on olemassa vaara  juosta ympyrää.

*

Veera Antsalon tekstiaines on visuaalisesti riehaantunutta. Se sisältää säkeistöihin kiinnittyvää perinteistä runoutta, mutta joukossa on yliviivauksia, fonttien vaihdoksia, sanoja irrallaan säkeistä (riveistä), runoja peilikuvina, runoja ylös-alaisin (koska miten muuten hämähäkki toisi asiansa esille?) ja runoja kuvien muotoon asetettuina. Tämä voi tehdä lukukokemuksesta levottoman, mutta toisaalta myös hyvin luonnollisen Imagon kohdalla. Tyyni laatikkomainen sanamarssi tai klassinen säepudottelu eivät tunnu sopivan runoteoksen maailmaan tai maailmoihin. Nyt tekstimassa on pinnaltaan elävä ja teki runoteoksesta kiinnostavan lähestyä. Pinnalla tarkoitan runoihin valittuja/valikoituneita sanoja ja sanajoukkoja (sisältöä ovat puolestaan sanojen luomat merkitykset ja kuvat).  Runojen kuvat puolestaan olivat eläviä, jatkuvassa liikkeessä (pakenee yhtä merkitystä) ja harvoin pysäytyskuvia johonkin tiettyyn hetkeen. Tuntui, että taustalla/ympärillä aina tapahtuisi jotakin. Tämä tekee Imagosta runoteoksen, joka kestää useamman lukukerran, koska se antaa aina jotakin uutta.

Mistä Imago kertoi? Parin lukukerran jälkeen ajattelen, että runoteos kertoo kaiken epävarmuudesta ja naisista, jotka kykenevät näkemään enemmän kuin valmiiksi annetun maailman, valitettavasti myös sillä kalliilla hinnalla, että näkee uhkia, myös niitä, joille ihminen ei voi mitään. Runoteos purki myös mielikuvia (imago). ”Kaikki” ei ole sitä, miltä se näyttää.  On monia kokemisen, näkemisen ja ajattelun tapoja (kulmia, peilejä jne.). Lukemisen jälkeen tulin pohtineeksi myös kieltä. Toisaalta se on hyvin onneton väline kuvamaan abstrakteja asioita, olioita, kokemuksia, tunteita ja kuinka toisaalta jotkin runoilijat onnistuvat kuvaamaan juuri kielen keinoin abstrakteja asioita, olioita jne… erinomaisesti. Kiitos, Veera Antsalo Imagosta!

*

Edit 24.19.2018 / Minulle juuri selvisi Samuel Beckettin runoja lukiessa, että imagolla voidaan tarkoittaa myös täyskasvuista hyönteistä, hyönteisen ”viimeistä olomuotoa” (vrt. perhonen). Imitoiko kirjan kannessa oleva kuvan muoto jonkin perhoslajin koteloa?

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Veera Antsalo: Imago

2018 Teos

104 sivua

Graafinen suunnittelu: Jenni Saari

arvostelukappale

*

Lisää runoja blogissa:

Helena Sinervo: Merveli

Tuija Välipakka: Uutisia!

Gaius Valerius Catullus: Kaikki runous

Runoreaktiot

Mainokset

Vanhan Japanin taruja

Vanhan Japanin taruja on varsin onnistunut kokoelma lyhyitä fantastisia kertomuksia. Ne ovat opettavaisia, hauskoja ja jännittäviä. Lukukokemuksessa oli mukana reilu annos mytologiaa, buddhalaisuutta, unenkaltaisuutta, henkiä, eläinkulkueita, eläintarinoita, luonnonilmiöitä, sankareita, paholaisia, rakastavaisia, muodonmuutoksia, munkkeja, talonpoikia ja valtakuntia hallitsijoineen niin meressä kuin maan päällä.

Monissa tarinoista käsiteltiin mm. ahneutta, pahuutta ja kohtuutonta elämää kuten alkoholin liiallista käyttöä. Mukana oli joukko ihmiselämän ikävyyksiä, jotka tuottavat onnettomuutta tarinan päähenkilölle ja hänen ympäristölleen. Näihin kertomuksiin sisältyi usein jonkinlainen opetus varoittavan esimerkin avulla.

Joissakin tarinoissa annettiin selitys jonkin tapahtuman tai ilmiön alkuperälle. Näin esimerkki sadussa prinsessa Hotarun urheista kosijoista. Hotaru oli tulikärpästen kuninkaan tytär, joka suostui naimisiin ainoastaan sen kosijan kanssa, joka tuo hänelle tulen. Taru kertoo rakkaudesta, mutta samalla antaa selityksen sille miksi jotkin hyönteiset ”vielä tänäkin päivänä” hakeutuvat valon lähteen äärelle, vaikka usein hyvin epäonnisin lopputuloksin:

”Juuri tästä syystä hyönteiset lentelevät lamppujen ja liekkien ympärillä. Ja juuri tästä syystä joka aamu löytyy öljyyn hukkuneita ja liekin korventamia hyönteisiä. Ja nuoret neidot puolestaan pyydystävät ja vangitsevat tulikärpäsiä seuratakseen tätä hyönteismaailman rakkauden sotaa ja toivovat, että heillä itsellään olisi ihailijoita, jotka olisivat yhtä rohkeita.”

Kokoelma kattoi sisälleen nopeasti laskettuna 19 kertomusta. Ukkosen lapsi aloittaa kokoelman ja kertoo tarinan köyhästä maanviljelijäpariskunnasta, jotka ottavat huostaansa orvon poikalapsen. Tarun otsikko paljastaa pojasta jo jotakin erityistä ja pariskunta palkitaan hyväntahtoisuudestaan kertomuksen lopulla. Heidän elämä kääntyy epäonnesta onnelliseen vanhuuteen, koska he ovat olleet hyviä ihmisiä. Monille kokoelman kertomuksille onkin hyvin tyypillistä, että hyville käy hyvin ja pahoille pahoin. Hyväntahtoisuus, kohtuus ja epäitsekkyys palkitaan, mutta jos on esimerkiksi ahne, niin voi käydä huonosti niin kuin kävi sille vanhan miehen pahansisuiselle eukolle, joka leikkasi varpuselta kielen. Eukkoa ärsytti moinen lirkuttelu ja muutenkin hän tuntui olevan kovin penseä tyyppi. Eukon ukko katosi eukoltaan ja päätyi varpusperheen kestittäväksi. Kestitysten lisäksi hänet palkittiin erityisen anteliaalla lahjalla. Ukko palasi kotiinsa ja eukko ryhtyi ahneeksi varpuslahjojen osalta. Huonostihan ahneelle kävi, sillä varpunen antaa rikkauksia ainoastaan hyville ihmisille, mutta pahoille ja ahneille lahjat olivat kuolemaksi.

Sadut ja myytit ovat monipuolisia ja rikkaita kirjallisia lähteitä kulttuureihin, niiden arvomaailmaan, rituaaleihin ja niin edelleen. Ne vahvistavat kulttuuria ja sen piiriin kuuluvien itseymmärrystä osana tuota kulttuuria ajatuksella: näin tulisi toimia, jotta asiat olisivat hyvin. Aina asiat eivät kuitenkaan ole näin mustavalkoisia tai miten sen ottaa. Minun oli hankala hyväksyä yhden tarinan epäonnista meduusaa. Hän mielestäni toimi jalosti ja oikein, mutta saikin palkaksi häpeärangaistuksen. Tarina kertoo kuinka meduusa menetti kilpensä. Meduusa ei halua valehdella maan pinnalta merenalaiseen maailmaan tuodulle apinalle siitä, että tämä on pian menettämässä henkensä, koska joutuu luovuttamaan maksansa lääkkeeksi meren valtakunnan sairastavalle kuningattarelle. Apina tekee ikävästä uutisesta omat johtopäätöksensä ja päättää paeta. Apina pääsee oveluutensa avulla karkuun ja kun kuningatar saa tietää, että meduusa paljasti apinalle tälle suunnitellun kohtalon, meduusa tuomitaan elämään ilman kilpeään ja ajetaan maanpakoon. Kenties tarinan opetus oli, että hallitsijoille ei tule pokkuroida ja takapiruilu sekä kaikenlainen sooloilu eivät ole ok. En tiedä. Meduusatarinan jatkokertomuksessa merenalaisen maailman kuningatar on jo toipunut sairaudestaan ilman apinanmaksarohtoakin ja lukija pääsee nauttimaan Lordi Mustekalan fantastisesta merenalaisten asukkaiden konsertista ja sitä seuranneista juhlista.

Lukukokemus eteni riemulla, mikä voi johtua tarinoiden kiehtovuudesta, mikä puolestaan johtunee pitkälti taruperinteen kulttuurisesta erosta länsimaiseen. Pääsin lukumatkallani tutustumaan maailmoihin, jotka olivat itselleni vieraita, kulttuureihin, joiden arvot ja säännöt ovat osittain vieraita. Tarinoiden tunnelma oli myös miellyttävän vaihteleva. Osa kertomuksista oli ratkiriemukkaita, osa fantastisia seikkailuja, osa yksinkertaisella rakenteella kerrottuja opettavaisia tarinoita ja osa mahdollisesti pelottavia ainakin perheen pienemmille. Esimerkiksi nuoria neitoja kodeistaan varastavat ja ihmisiä syövät muotopuolet paholaiset olivat aika hyytäviä kohdata kirjan sivuilla.

Jos jotain kokoelmassa kritisoisin, niin toimittamisen puutetta. Minua jäi harmittamaan, että suomalaiselle lukijalle tarinoiden taustoista ei kerrottu esi- tai jälkipuhetyyppisesti mitään. Minua lukijana olisi esimerkiksi kiinnostanut: miltä aikakaudelta nämä tarinat olivat ja mitä ne ovat merkinneet omana aikanaan? Jotakin taustoitusta olisin kaivannut myös japanilaisesta kirjallisuudesta ja sen suhteesta maan ilmeisen rikkaaseen fantastisten tarinoiden perinteeseen. Kiinnostavaa olisi ollut myös lukea tarinoiden mahdollisista kytköksistä perinteisiin japanilaisiin esittäviin taiteisiin kuten (musiikki)teatteriin.

Tästä harmistuksesta huolimatta Vanhan Japanin taruja oli ilo lukea.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Vanhan Japanin taruja

2013 Savukeidas

Suomennos: Elina Harjula ja Maarit Vimpeli

Kuvitus: Mika Vaaranmaa

139 sivua

lainattu kirjastosta

*

Lisää Japania blogissa:

Sata runoilijaa, sata runoa (Ogura Hyakunin Isshu)

Ilmari Vesterinen: Shintolaisuus – Japanin kansallisuskonto

Junichirō Tanizaki: Avain

Kaikki (linkkilista)mitä olen toistaiseksi Japanista ja japanilaisesta kirjallisuudesta kirjoitanut

*

Blogitekstejä kehitteillä mm.

Erkka Mykkänen: Something not good, Peter Metcalf: Antropologia, Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun, S. A. Hakkarainen: Nescitus ja teksti Eugene O’Neillin kolmesta yksinäytöksisestä näytelmästä.

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

Yhdeksän viehättävää ja sympaattista kertomusta sielukkaista olennoista. Tarinoita ystävyydestä, rohkeudesta ja oman tien kulkemisesta olit sitten sellainen joka kaipaa hiljaisuutta ja yksinäisyyttä tai sitten vaikka sellainen joka on jäänyt jumiin keskelle lopulta hyvin tarpeettomia tavaroita ja et löydä perille toisten luokse.

Lukukokemukseni sisälsi kertomuksia läheisten suhteiden merkityksestä, mutta toisaalta tilan ottamisesta itselle silloin kun se on tarpeen. Joskus sitä tulee vain mitta täyteen, kyllästyy ja ahdistuu tylsään toisteiseen työhönsä tai vaikkapa ainaiseen lapsosten meteliin. Silloin on hyvä vetäytyä, luoda omat säännöt sille kuinka muut saavat lähestyä sinua ja lopulta luoksesi löytävät ne, joilla on oikeasti merkitystä.

Tarinoissa muistutettiin myös auttamisen ja erityisesti omasta antamisen tarpeellisuudesta. Esimerkiksi kun joku on niin ahdistunut, että haluaa kadota maailmasta kokonaan, voit olla hänelle avuksi. Auta häntä löytämään elämänilo ja luottamus toisiin. Anna hänelle aikaa olla oma itsensä. Ja joissakin tapauksissa riittää, kun antaa toiselle nimen. Olla olemassa ja tulla noteeratuksi edes jollekin on tärkeää.

*

Antamisella on rajansa. Joskus saattaa käydä niin, että tulee antaneeksi pois jotakin itselle hyvin merkittävää ja hyvin rakasta. Tämä voi oikeastaan tapahtua vain väärinymmärryksestä, jos on vaikka kuullut sanottavan, että kun luopuu jostakin itselle rakkaasta niin saa sen moninkertaisesti takaisin. Tämä sanonta ei kyllä aina pidä paikkaansa. Onneksi voi kuitenkin käydä niin hyvä tuuri, että saat rakastamasi takaisin ja vaikka se on kokenut kovia matkalla niin se on entistä rakkaampi sinulle.

Tavaroilla ja erityisesti esineillä voi olla omistajalleen tunnearvoa. Tällöin on ikävää, jos niistä joutuu luopumaan olosuhteiden pakosta. Jos on vaikka kuolemassa, niin voi olla jopa hauskaa antaa tavaransa pois niin sanotusti etukäteen. Niitä voi jakaa läheisille ja sukulaisille pohtien mikä esine tai asia tuottaisi eniten iloa heille. Mutta joskus luopuminen on hyvin pelottavaa. Esimerkiksi jos koko menneisyys, kulttuuri ja identiteetti on kiinni tavaroissa. Silloin ei halua luopua omastaan ja pahin pelko voi olla se, että menettää omaisuutensa.

Elämä on yllätyksiä täynnä ja jotkut niistä ovat todella ikäviä. Voi nimittäin käydä niin, että yhtenä päivänä tai yhden myrskyisen yön jälkeen kaikki mitä olet omistanut on kadonnut. Lentänyt taivaan tuuliin! Jos tämä totaalinen esineiden menetys oli pahin pelkosi, niin sinulla on mahdollisuus vaikka johonkin sellaiseen, jota kutsutaan henkiseksi kasvuksi. Voi nimittäin käydä niin onnellisesti, että oivallat vapautuneesi näiden tavaroiden tuomasta taakasta kerta heitolla. Ei enää kellari- ja vinttikomeroita täynnä laatikoita, jotka kulkevat muutosta toiseen avaamattomana. Ei pakkoa säilyttää sukulaisten sinulle sysäämiä tavaroita ja niin edelleen. Olet vapaa. Voit aloittaa vaikka alusta ja olla juuri sellainen kuin haluat olla. Tavarat ja niiden menneisyys eivät enää määritä sinua.

Ja tavaroista puheen ollen… Joulu voi olla joillekin hyvin ahdistavaa aikaa. On hirveästi kaikenlaista hommaa: leipomuksia, koristelua, siivousta, sukulaisten luona käymistä, lahjojen hankintaa ja pohdintaa kenelle lähettää joulukortti. Kiireessä touhottaminen uuvuttaa, ei pysy sielu, ajatukset ja sydän, matkassa mukana. Ja ikävää on, jos moinen tyhjäpäinen ja -rintainen touhotus tarttuu muihin ja saa heidätkin ahdistumaan. Yksi hyvä ratkaisu turhalle joulun hurlumheille on kääntää kylkeä siis jatkaa talviunia ja herätä oleelliseempiin asioihin elämässä. Jos talviunien ottaminen ei kuitenkaan luonnistu, niin sitä voi tehdä jotain oikeasti tärkeää, joskus jopa huomaamattaan.

*

Kertomuskokoelman lukukokemus oli hyväntuulinen. Tarinat toivat esille monta tärkeää seikkaa siitä kuinka toisia ihmisiä ja itseä tulisi kohdella, jotta voisi olla hyvillä mielin. On tärkeää olla uskollinen itselleen, jotta voi elää muiden kanssa.

Lisäksi tulin oppineeksi jotain oleellista hattiwateista, mutta nyt en muista ihan tarkalleen mitä se oli. Se liittyi jotenkin siihen, että kun kaipaa horisontin tuolle puolen, niin voi päätyä keskelle sähköistä joukkohurmosta ja kun tajuaa olevansa joukkohurmoksessa niin tekeekin mieli palata takaisin kotiin.

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

1962/1964 (toinen painos) WSOY

Kuvitus: Tove Jansson

167 sivua

lainattu kirjastosta

*

Lisää satumaisia ja fantastisia lukukokemuksia blogista

J.R.R. Tolkien: Silmarillion

T. S. Eliot: Kissojen kielen kompasanakirja

Elina Karjalainen: Uppo-Nalle

*

Kirjasta on kirjoittanut mm.

Kirjakaapin kummitus

*

Blogitekstejä tulossa mm. Richard Jefferies: Sydämeni tarina, Peter Sandström: Äiti marraskuu, Hanna Storm: Kutsun itseni kylään ja Vanhan Japanin taruja