Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Kolmen kappaleen probleema on viihdyttävä ja juonivetoinen scifiromaani, joka etenee kahdessa aikatasossa: 1960 – luvulla ja pääpainoisesti nykyajalla. Kummankin aikatason yhdistävä keskushenkilö on kiinalainen astrofyysikko Ye Wenjie. 60-luvulla Kiinassa eletään kommunismin totalitaarisessa ilmapiirissä ja joitakin tieteentekijöitä vainotaan, koska heitä pidetään ”länsimaisina imperialisteina”, jotka tulisi vähintäänkin uudelleenkouluttaa. Menetettyään fyysikkoisänsä Ye Wenjie päätyy töihin salaperäiseen tukikohtaan nimeltä Punainen rannikko, jossa tehdään SETI – tutkimusta toisin sanoen etsitään älyllistä elämää Maan ulkopuolelta tarkoituksena ottaa näihin yhteyttä. Mukana on maailmanpolitiikan valtapelejä aikoina, jolloin itä ja länsi kilpailevat maailmanherruudesta ja siinä tohinassa suuntaavat kilpaa kohti avaruutta.

Pääosa kirjasta tapahtuu kuitenkin nykyajassa, jossa nanomateriaalien tutkija Wang Miao saa yllättäen kutsun neuvonpitoon, johon liittyy jollakin tavalla kansainvälinen sotavalmius ja oudot luonnontieteilijöiden tekemät itsemurhat, joukossa Ye Wenjien aikoinaan synnyttämä tytär ja säieteoreetikko Yang Dong. Tästä neuvonpidosta käynnistyy Wang Miaon koko elämän päälaelleen muuttava tapahtumien ketju. Wang Miaon elämässä alkaa tapahtua arkijärjellä selittämättömiä tapahtumia ja hän sekaantuu kummiin porukoihin Three Body – nimisen erittäin korkeatasoisen virtuaalipelin myötä.

” Pääsihteeri osoitti suurta kuuta, joka oli nyt lakipisteessään. ”Tuo on kahdesta kappaleesta se pienempi. Sen pinnalta voi vielä erottaa sivilisaatio 191:n raunioita, mutta elämää siellä ei enää ole. Suuri repeämä oli karmaisevin onnettomuus koko Trisolariksen historiassa. Kun planeetta oli revennyt, alkuaan epäsäännöllisen muotoiset kappaleet muuttuivat molemmat vähitellen painovoiman vaikutuksesta pyöreiksi. Planeettamme ytimen tiheä ja tulikuuma aine nousi pintaan, mikä sai valtameret kiehumaan ja mantereet kellumaan ympäriinsä kuin jäälautat. Kun mantereet törmäsivät toisiinsa, ne muuttuivat pehmeiksi kuin vesi. Kymmenien tuhansien metrien korkuisia vuorijonoja saattoi kohota vaivaisen tunnin aikana ja edelleen hävitä yhtä nopeasti olemattomiin. Kahtia revenneen planeetan eronneet puoliskot ’takertuivat’ vielä pieneksi hetkeksi toisiinsa, kun niiden välillä halki avaruuden virtasi kuumasta laavasta muodostunut joki. Pian laava jäähtyi ja muodosti planeetan ympärille renkaan, jonka tasapainoa planeetan kaksi puoliskoa kuitenkin vetovoimillaan häiritsivät. Renkaan muodostamat kivet alkoivat putoilla yksi toisensa perästä, niin että Trisolaris joutui kärsimään useiden vuosisatojen pituisesta meteorisateesta…”” (s. 268)

Kolmen kappaleen probleema on parhaimmillaan erittäin mukaansatempaava, viihdyttävä ja visuaalisesti (?!) kiehtova kirja, jonka minulle lukuiloa eniten antavat osiot liittyivät Three Body – pelimaailman kuvauksiin. ”Sci” tai ”science” osuus kirjaan tulee muun muassa astrofysiikasta, fysiikasta, matematiikasta ja SETI – tutkimuksesta ja lukija pääsee kertaamaan omia fysiikan tietojaan kirjan sivuilla tai testaamaan omaa tietämystään ainakin. Jos kaipaa scifiltä leppoisan hauskaa ”avaruusoopperaa ” tai avaruusseikkailua, niin Kolmen kappaleen probleeman ”sci” saattaa olla liikaa. Liu Cixinin scifiin on sekoittunut myös apokalyptistä tunnelmaa, (poliittista) rikosjännäriä ja kommenttiraitaa ihmisen ja luonnon suhteesta.

Suomennoksen kannessa lainataan George R.R. Martinin kuvausta kirjasta, jossa hän kuvaa Kolmen kappaleen probleemaa ainutlaatuisena sekoituksena tieteellistä ja filosofista spekulaatiota, politiikkaa, historiaa, salaliittoteoriaa ja kosmologiaa. Tätä kirja tarjoaa ja sen lisäksi mahdollisuuden kohdata ihmisiä, jotka tekevät valintoja Maan tuhon ja säilymisen välillä. Mitä ihmiskunnassa on sellaista, jotta sen voisi nähdä menestyvän tulevaisuudessakin ja mikä on ihmisen ja ihmiskunnan suhde omaan asuinplaneettaansa? Eräs kirjan hahmoista kuvaa ihmiskuntaa hemmoteltuina lapsina, jotka saavat elää ainutlaatuisella planeetalla, jonka olosuhteet ovat paratiisinomaiset. Lukijana tämä herättää ajatuksia siitä, mitä ihminen tekee tälle paratiisilleen?

Kolmen kappaleen probleema on ensimmäinen osa Liu Cixinin luomaa scifikirjasarjaa (Muistoja planeetta maasta) ja minulla ei ole tietoa, milloin sarjan muiden osien suomennokset ilmestyvät. Englanniksi ne voi toki jo ahmia, mutta kirjan suomennoksesta vastannut Rauno Sainio on tehnyt kiitettävän hyvää työtä, joten luen jatko-osat mielelläni suomeksi.

13.3.2019 Lisäys/Edit! Suomentaja Rauno Sainio kertoi minulle eilen (12.3) Facebookissa, että trilogian toinen osa ilmestyy syksyllä ja kolmannenkin osan suomennoksesta on jo sovittu. Loistavaa!

Loppuun lainaus Ye Wenjie:n pohdinnoista

”Joskus, kun lähdin iltaluennolta ja kohotin katseeni ylös taivaalle, tähtitaivas näytti silmissäni kimmeltävältä aavikolta, ja minä puolestani tunsin olevani pieni lapsirukka, joka oli jätetty yksin aavikon armoille… Silloin minut valtasi tunne, että kenties Maan elämä todellakin on maailmankaikkeutemme suuri sattuma, että universumimme on pelkkä tyhjä palatsi ja ihmiskunta ainoa pieni muurahainen palatsin sisällä. Tämä ajatus synnytti mielessäni ristiriidan, joka vaivasi mieltäni koko elämäni jälkipuoliskon ajan: toisinaan minusta tuntui, että elämä on loputtoman kallisarvoinen asia jota tulee varjella, toisinaan taas ajattelin, että ihminen on tässä maailmankaikkeudessa niin mitättömän pieni, ettei meillä tosiasiassa ole mitään arvoa. Tämä kummallinen tunne piti minulle seuraa vuosikymmenien ajan, kunnes jossain vaiheessa huomasin tulleeni jo vanhaksi…” (s. 198)

*

D87B1DB0-758A-4B73-81A9-F3CE105377E4

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Liu Cixin: Kolmen kappaleen probleema

Ensimmäinen osa kirjasarjasta: Muistoja planeetta Maasta

Kiinankielinen alkuteos: Santi (2006)

Suomennos: Rauno Sainio

2018 Aula & co

Kannen kuvitus: Stephan Martiniere

Kansi: Tom Backström

444 sivua

arvostelukappale kustantajalta

*

Lisää scifiä, dystopiaa virtuaalisilla maailmoilla ja avaruudellista tuntumaa blogissa

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia

Saila Susiluoto: Metropolis

Piia Leino: Taivas

 

 

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia

Avaruusajan unelmia on kokoelma Saara Henrikssonin spefi- ja tarkennettuna scifinovelleja 2000 -luvulta vuosien varrelta. Novelleja kokoelmassa on yhteensä yhdeksän. Ne sijoittuvat enemmän tai vähemmän määriteltyyn aikaan ja tapahtumapaikkoina toimivat niin oma planeettamme kuin avaruus ja vieraat planeetat, joilla on älyllistä elämää miten sen sitten ihminen haluaa ymmärtää. Toiseuden kohtaaminen ja psykologinen reaktiivisuus outoihin ja vieraisiin tapahtumiin ovat läsnä jokaisessa novellissa. Lukijaa ei usein aseteta tapahtumien ulkopuolelle vaan kohtaamaan vieraat tapahtumat ja tunteet jokaisen novellin päähenkilön kokemusten ja ajattelun kautta.

Saara Henrikssonin novellit avautuivat minulle kertomuksina ihmiskohtaloista tähtisumussa, vierailla mailla, tutkimusasemilla ja konserttisalissa. Esimerkiksi novellissa Taivaallista musiikkia kuvataan kuinka musiikilla on voimaa muuttaa ihmisen tajuntaa ja todellisuutta kohtaamaan jotakin ennenkokematonta, joka on kenties aina ollut läsnä, mutta sitä ei ole aiemmin tavoittanut tai ei ole tiennyt sen olemassaolosta. Novelleista yhtä tahditti David Bowien 70 -luvun musiikki. Kokoelman otsikkonovellissa Avaruusajan unelmia kertoja tekee töitä androgyynille avaruusolennoksikin epäilylle taiteilijalle, joka ajautuu epäsuosioon epäilyttävien mielipiteidensä takia. Luin novellista kaikuja David Bowien hahmoon The Thin White Duke.

Lukija sai kertomusten myötä eteensä näkyjä ja muita olemassaolon tapoja, jotka vieraannuttavat arkikokemuksista ja ihmisyydestä. Osa näistä oli pelottavia, koska tuntemattoman olennon tai tulevaisuuden kohtaaminen on joskus pelottavaa. Et tiedä miten toimia tai mitä tulee tapahtumaan. Esimerkiksi novellissa Siniset lukija pääsee tutustumaan erikoisiin fluideihin olentoihin, joita on tuotu tutkimusasemalle ja jotka menehtyvät novelliin kuvattujen sotilaiden ksenofobisessa toiminnassa. Tämän käsittämättömyyden vastapainona tutkijan asenne vieraaseen kulttuuriin tai olemassaolon tapaan on utelias ja toiseutta kunnioittava. Monessa novellissa vesi ja kasvimaailma olivat keskeisessä roolissa. Henrikssonin scifinovellit eivät kuitenkaan ole raskaita tieteellisiä ”infopaketteja” vaikkapa biologiasta tai hydrologiasta. Novellit usein keskittyvät enemmänkin novelliin luodun maailman tunnelmaan ja henkilöhahmojensa tunteisiin, konflikteihin ja ajatuksiin. Henrikssonin luomien tarinoiden kertojana ja keskushenkilönä toimii usein ihminen, joka on itsenäinen pioneeri, tutkija ja oman tiensä kulkija, joka käy läpi jonkin sisäisen konfliktin, merkittävän muutoksen tai on osa jotain kollektiivista ongelmaa, josta voi löytää oman suuntansa, jos on avoin uusille mahdollisuuksille ja todellisuuksille.

Saara Henrikssonin scifinovelleja oli ilo lukea. Niiden päähenkilöiden joukossa oli pioneerien, taiteilijoiden ja tutkijoiden joukossa myös naisia. Ja vaikka pidän myös hyvin tiukasta infopitoisesta scifistä, niin pidin virkistävänä, että näissä tarinoissa tiede ja avaruus vieraana kiehtovana paikkana eivät nousseet pääosaan vaan ihminen reaktioineen ja tunteineen. Novelleissa oli usein psykologinen lähestymistapa päähenkilönsä kokemuksiin. Kaipaan scifiltä usein jonkin vieraan/toiseuden kohtaamista, kiehtovia näkyjä ja visioita ja ihmisyyden pohdintaa. Useissa Henrikssonin novellissa pääsin näihin lukutuntumiin kiinni.

”Vesi lainehti joka puolella heidän ympärillään. Jos kuunteli tarkkaan, saattoi erottaa hennon äänen, kuin sähköistä ritinää. Se tuntui ilkkuvan kaikkea sitä, minkä Maris oli menettänyt, kaikkea sitä, mitä hän oli pelännyt turhaan. Varhaisissa avaruusajan utopioissa ihmiset uneksivat universumista, jossa äly, ei ulkoiset ominaisuudet, muodostaisi pohjan yhteiselle toiminnalle. Älyllistä elämää saattoi vähiten odottaa niiden ihmisten keskuudessa, joiden parissa Maris oli viettänyt viimeiset puoli vuotta. Mutta ehkä sen voimin hän oli pysynyt järjissään tähän saakka, toivoen, että jotain tulisi eteen. Jotakin oli ennen pitkää tultava.” (s. 43-44, lainaus novellista Siniset)

*

avaruusajanunelmia-kosminenk

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

Kuva otettu tammikuisella lennolla kohti Lontoota (linkki aukeaa blogitekstiin: Terveisiä tammikuisesta Lontoosta!)

*

Saara Henriksson: Avaruusajan unelmia

2018 Osuuskumma

Kansikuva: Anu Korpinen

143 sivua

arvostelukappale (kiitokset)

*

Lisää scifiä, spefiä tai muuta fantastisen kummaa blogissa

S. A. Hakkarainen: Nescitus

Leena Krohn: Kadotus

Stanislaw Lem: Solaris (blogitekstissä juonipaljastuksia)

 

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

Elämä ei ole pyhää. Tämä oli ensimmäisiä reaktioitani Heli Slungan uusimpaan runoteokseen Kehtolauluja kuoleville. Lisäksi koin, että runoteos oli vahvan tunnetornadon runoutta, jossa ei säälitty ihmisen osaa vaan oltiin vihaisia, raivostuneita, vittuuntuneita, ärsyyntyneitä asioiden tilalle ihmisen elämässä ja sille miten maailma ja suomalainen yhteiskunta toimivat ja koettelevat ihmistä. Runoilija kiittää kirjan alussa tuesta esimerkiksi Kelaa (kenties vilpittömästi) ja aktiivimalli saa huutia runoilijan roolia ja työtä pohdittaessa.

”Esitätte perverssejä kysymyksiä / ei runous ole ammatti eikä harrastus / vaan risti / enkä minä tule karhuksi aktiivimallinne peijaisiin / en leikkaa paperilumihiutaleita / en opettele oikeaa kättelytapaa / Minun työni / on hehkua / räikeää taivaanvaloa / puuhasteluidenne piinaan / ja ravistaa teitä niin / että kädet irtoavat pöydät kaatuvat ikkunalasit särkyvät / ja kohtalot astuvat voimaan” (s.48)

Kehtolauluja kuoleville on raivoisa ja paikoin myös manaava tiheätempoinen kokonaisuus, jonka tekstiaineella on kuitenkin lempeät raamit. Runoteos käynnistyy rakkauden pohtimisesta ja päättyy tähtikirkkaaseen yöhön. Alun ja lopun hillityn tyyni tunnelma on melko valtaisa kontrasti sisältöön, jossa yksityiskohtaisesti ja voimakkailla, rumilla ja raa’oilla kuvilla kaadetaan lukijan päälle ihmiskuona. Runot pihahtavat käyntiin älyllisestä yläpilvisestäkin tuntuvasta pohdinnosta rakkaudesta ja Jumalasta ja purkautuvat raivolla ulos raameistaan kohti rauhaa, mutta minkälaista rauhaa?

Luin kirjasta ulos useampia teemoja. Yksi näistä oli  tyttönä ja naisena eläminen. Kirjassa oli jonkinlainen pitäkää kyrpänne – asenne kehtolaulujen kertoessa naisista, tytöistä, tyttölapsista, äideistä ja heidän kokemuksistaan. Naiseuden kokemusten lisäksi kirja kertoi mitä on rikkirepivä levottomuus kun tila ympärillä kutistuu (mielikuva: ihminen häkkiin ahdistettuna rääkättynä eläimenä) ja mitä on syntymä elämään, joka on tuhoon tuomittu ensimmäisestä henkäyksestä alkaen. Syntymä on toivottomuuden ruumiillistumisen tapahtuma. Mihin synnymme, jos tai kun maailma ja ihmiset ovat pahoja? Kehtolauluissa on sanoitettu myös ajatus siitä, että ihminen on kenties läpeensä paha jo syntymästään. Entä jos ihminen syntyy petoeläimenä? Jos näin on, niin eikö ihminen ja ihmiskunta ole tuhoon tuomittu jo lähtökohtaisesti?

”Sisaret, veljet / meidät tehtiin tänne / ymmärrystä vailla, valettiin / totisten kuunaamojen steariiniin, rautaan / puettiin nimen ja kohtalottomuuden rääsyihin/ Päivien ankaruudessa käymme yhä vähäisemmiksi, / menetämme otteen emon turkista, elämänhalusta / joka takoi meille kalloluut, / sydämen kammiot / joissa aine kääntyy valoa vastaan / ja rakkaus pettää, usko ja toivo sulavat / hulluudeksi.” (s. 22)

Runoteoksessa on läsnä ajatus ihmisen rappiosta jo syntymästä lähtien. Jos jo lähtökohdat ovat olemattomat ponnistaa elämässä ja suoriutumaan siitä jotenkin kunnialla, niin elämä tulee kokonaisuudessa ottamaan enemmän kuin antamaan. Miten tällä tavalla voi elää?

*

Runoissa on tuntu inhoisan realismin tyhjentymisen tapahtumasta, joka loppua kohti kiihtyy ja kiihtyy. Runokirjan ääni on äkäinen nainen, joka paukuttaa menemään kunnes ”sarvet puhkeavat otsan marmoriin”. Kaiken sanallisen aggression alla tuntuu kuitenkin kytevän hiljaisena ja vaimeana liekki, joka kaipaa yksinkertaisuutta, hiljaisuutta, asioiden puhtautta, jonkinlaista rauhaa. Itsetuhoisa tornado on toki mahdollisuus voimistaa ihmisen elämänhalu uusiin kierroksiin ja siinä prosessissa ihminen saattaa  panssaroitua kestämään kipua ja suojautua kuolettavilta iskuilta. On mahdollista, että ihminen ei hajoa elämän raakuuteen ja toivottomuuteen, mutta mitä ihmisestä jää jäljelle tällaisessa hulluuden myllytyksessä? Runojen kertojaäänellä on ydintalven kaipuu, jossa hän olisi kenties ainoa ja viimeinen olemassaoleva olento. Tällaisessa tilanteessa ainoa järkevä teko tuntuu olevan rukoilla poistumista toivottomasta mielipuolisesta elämästä.

”Voi sinua ihmislapsi, / tuhkan ja tyhjyyden äpärä. / Tehtäväsi on rukoilla polvillasi / ja luovuttaa / kun valo kääntyy ainetta vastaan, / Saatana otetaan takaisin taivaaseen / ja salama tulee sanomattomaksi. / Ja aina sinun on vain nälkä. / Ja taivaan katedraali kaartuu hirvittävänä ylläsi.” (s.81)

Slungan kehtolaulut manaavat toivottomuuden, elämän rumuuden ja tuhovoiman sanoja ja sointivärejä. Taustalla kummittelee ajatus siitä, että ei ole mitään todella tai läpeensä hyvää, mihin ihminen voisi kiinnittyä. On vain tuhon runoja, sanoja ja tekoja. Elämä ei ole turvallista. Synkkyys, pimeys, sokkona eläminen ovat normi elämälle. Kehtolauluissa kuoleville ei kuitenkaan surkutella tällaista elämänkohtaloa, ei olla pakokauhun tunnelmissa vaan läsnä on taistelutahto tai kenties vain viimeinen kiihkeä hengenveto ennen exitusta.

*

”Nuku aavikkotuulien kehdossa lapsi, nuku ikiuntasi / luhistuvat auringot ja ampiaispesät, vyöryvät pilvet horisontissa, / nuku aaltojen keinussa lapsi, uneksi jotakin kaunista” (s. 84)

Slungan kehtolaulut tuudittavat uneen vasta lopussa kaiken tuhon ja pahan olon kuvauksen jälkeen. Jäin kuitenkin ilman katharsista, mutta kenties se ei ollutkaan runoteoksen idea. Lukija päättää mitä ajattelee kirjan lopetuksesta. Minulle se oli kuvaus taivaallisesta naisesta, joka tuudittaa uneen lastaan (kenties maapalloa avaruuden pimeässä kaaoksessa), joka ei ole täysin inhimillinen, mutta jota voi silti pitää kauniina. Kenties avaruuden tuominen mukaan tuhon kuviin laittaa asiat perspektiiviin? Ihmisten ongelmat ovat tomun alkeishiukkasia avaruuden päättymättömässä (ihmispäättömässä?) mittakaavassa. Mutta mitä tämä auttaa ihmistä hänen elämässään? Antaa avaruuden kiihtyä laajeten, antaa avaruudessa asioiden paukkua, räiskyä ja hiipua kosmisissa mittakaavoissa, mutta mitä sillä on merkitystä, kun elämä on toivotonta rämpimistä suossa päivästä toiseen? Kehtolaulujen lopetus tuntuu lohduttomalta yksilölle. Lasta nukutetaan uneen ja ne unet ovat painajaisista tehdyt. Nuku, nuku, nuku… Kosmisessa mittakaavassa tuhoutuminen on osa kiertokulkua ja taivaallista reaktiota materian reagoidessa toiseen. Maan pinnan mikrokosmos on täynnä rumaa toivottomuutta henkisestä ja fyysisestä väkivallasta ja sen seurauksista, elämän väkivaltaisuudesta yleensä. Loppukuva laajenee makrokosmokseen, jossa hellästi laulaa musta Madonna. Tuo laulu on ihmiselle ja ihminen, kehdossa nukkuva pienokainen – tuhoon syntynyt.

*

Slungan Kehtolaulut ovat rytmistä vapaata, maanaavaa, vaihtelevatempoista aisti- ja kuvavoimaista runoutta. Väkivallan, kivun, häpeän runoja, jotka roihuavat raivottaren voimalla. Runojen maailma- ja ihmiskuva ovat lohduttomia. Mikään ei auta hukassa olevaa ihmistä. Luonnonlait ovat sellaiset maailmankaikkeudessa. Alun pohdinnot Jumalan rakkaudesta vaimenevat nopeasti kaaokseen ja lopulta kosmiseen rauhaan, joka ei kuitenkaan auta ihmistä. Nämä kehtolaulut eivät tyynnytä turvalliseen uneen.

*

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

2018 WSOY

Päällys: Martti Ruokonen, päällyksen kuva: iStock

84 sivua

arvostelukappale

*

Blogissa muita samoissa tunnelmissa:

Kun aika loppuu – Kuolema historiassa

Tomi Kontio: Uumen

Sara Stridsberg: Unelmien tiedekunta – Lisäys seksuaaliteoriaan

*

Runoja ja runoutta blogissa

Runoteoksia (blogitekstejä runoteoksista)

Runoreaktiot! (kirjoittamiani runoja reaktioina lukemiini runoihin ja runoteoksiin)