Richard Jefferies: Sydämeni tarina

Englantilainen Richard Jefferies (1848-1887) kirjoitti monipuolisesti eri lajityypin kirjallisuutta, jonka pääosassa on usein luonto tai oikeastaan ihmisen luontosuhde. Vuonna 1883 julkaistu Sydämeni tarina (The Story of My Heart) on eräänlainen muistelmateos. Eräänlainen siinä mielessä, että Jefferies ei kuvaile elämäänsä tapahtumien ja ihmisten kautta vaan oman luontosuhteensa kautta ja minkälaisia ajatusrakennelmia luontokokemukset ovat hänessä saaneet aikaan.

Sydämeni tarinassa Jefferies kuvaa kulkemisiaan englantilaisella maaseudulla, viettää aikaa merenrannalla, pelloilla, niityillä, korkean mäen laella ja ihailee kasvien lisäksi pilviä ja joitakin satunnaisia eläimiä. Tämän vapauden ja onnellisuuden tunteen alkulähteen vastapainona on Lontoo, likainen, ihmistäyteinen ja häiritsevän metelikäs urbaani ympäristö. Jefferies on puolensa valinnut ja luonnon keskeltä hän tähyää myös taivaisiin, pilvien yli tähtiin siis avaruuteen saakka.

Luonto ja avaruus herättävät hänessä ajattelijan. Konkreettisin aistihavainnoin tajuttavan maailman takaa hän lähtee etsimään jotakin ”enemmän”. Se voisi olla sielu, vaikka sielun käsite on Jefferiesielle liian kapea ja liian värittynyt esimerkiksi uskontojen käytössä. Uskonnot eivät ole tyydyttäneet hänen tiedon- ja erityisesti ymmärryksen janoa. Jefferies kokee itsensä pieneksi osaseksi jotain laajempaa ja uskonnot ovat vain osa totuutta.

Ajatusmatkalla kohti jotakin laajempaa Jefferies pohtii ihmisen historiallisuutta ja kehitystä, jotka ovat yksi todiste siitä, että maailma ei ole valmis tai ihmisten tiedot maailmasta ja oikeastaan maailmankaikkeudesta eivät ole valmiita. Esimerkiksi valo on yksi arvoitus, joka vaivaa Jefferiesiä paljon. Ajatusmatkalla kohti laajempaa ymmärrystä hän sanoittaa ääneen, että kaikkea tietoa ja ymmärrystä ei ole vielä saavutettu. Ihminen kehittyy jatkuvasti ja mitä hän nyt tietää ja millä keinoilla hän tietää, ei ole koko totuus. Tämän vuoksi Jefferies on valmis hylkäämään oman aikansa nykytiedon, tieteen saavutukset ja jopa omat havaintonsa (empirismin).

Miten luonto liittyy tähän ihmisen ajattelun, tiedon ja ymmärryksen laajentamiseen? Jefferies ajattelee, että jos ihminen (ihmiskunta) haluaa täydellistyä, niin hänen tulee palata yksinkertaiseen elämään, mikä tarkoittaa harmonista elämää luonnon kanssa. Esimerkiksi kapitalistinen talous ja teollisuus ovat tuhon teitä. Kun ihminen elää yksinkertaisesti maasta eli saa ainoastaan tarvitsemansa, hänellä on aikaa kehittää henkisiä kykyjään ja saavuttaa laajempi ymmärrys Kaikesta, maailmankaikkeudesta, systeemistä kaiken takana.

Richard Jefferiesin teksti on omaperäisen ajattelijan hengentuote ja samalla se tuntuu olevan tiukasti kiinni omassa ajassaan. Sydämeni tarina vaikuttaa reaktiolta nopealle kaupungistumiselle ja teollistumisen aikaansaannoksille Iso-Britanniassa. Jefferies ei nähnyt näissä tapahtumissa mitään hyvää. Ihminen on sulloutunut tehdassavujen tunkkauttamiin kaupunkeihin ja työväellä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä töitä tehtaiden omistajille,  jotta nämä rikastuisivat entisestään. Olin lukevinani sosialismin ajatusrakennelmia Jefferiesin tekstistä. Tämä kaikki ennen esimerkiksi William Morrisin ekologis-sosialistista utopiaa Huomispäivän uutisia, joka ilmestyi 1890.

Jefferiesien teksti on kiinnostunut tiedosta tai oikeastaan tietämisestä. Tämä tekee Sydämeni tarinasta hyvin transsendentaalifilosofisen tekstin. Ja vaikka en saanut täysin kiinni siitä, mitä Jefferies hakee ilmiömaailman takaa ja ihmisen tietämisen mahdollisuuksien laajentamisen avulla, niin hänen intonsa ja ajattelulinjansa olivat kiehtovia. Vaikuttaa siltä, että hän halusi vapauttaa ihmisen uskomusjärjestelmistä, yhteiskuntajärjestyksistä ja tieteellisestä maailmankuvasta.

Oman aikansa ja maantieteellisen paikkansa (Iso-Britannia) ajattelija hän kyllä oli. Hän romantisoi menneitä aikoja ja etenkin antiikkia. Julius Caesar oli hänen yksi esikuvansa erityisesti keisarin persoonan takia (mistä hän sai tämän mielikuvan ylevästä Caesarista on minulle epäselvä) ja kansa ylitse muiden ovat spartalaiset. He edustivat Jefferiesille fyysistä vahvuutta ja yksinkertaista elämää. Ja osittain JJ Winckelmannin (1717-1768) tavoin antiikin ihmiset olivat Jefferiesille pelkkää henkevyyttä ajatuksella ”jalo yksinkertaisuus ja hiljainen suuruus”. Jefferies ihaili monia antiikin filosofeja, mutta ei ainoastaan ollut innoutunut antiikin henkisestä perinteestä vaan myös ruumiillisesta. Antiikin ideat hengittävät viisauttaan ulos valkoisista (marmorisista) veistoksista (jotka eivät nykytutkimuksen mukaan olleet alunalkaen tarkoitettu vain valkoisiksi, mutta kun ne 1700 -luvulla löydettiin uudelleen, niin aika oli tehnyt tehtävänsä ja ne olivat valkoisia). Jefferies ihaili antiikin veistostaidetta, joka hänen mukaansa oli onnistunut kuvaamaan ihmisen fyysisesti täydellisenä.

*

Jefferiesin visiot ovat utopistisia ja sellaisenaan kiinnostavia. Hän ihaili antiikkia, rakasti luontoa ja kaipasi aikansa nykytiedon ulkopuolelle. Hän ajatteli, että jos ihminen lopettaa kaiken turhan työn (kuten teollisuus, omaisuuden kasvattamisen jne.) ja ajattelukapasiteetin haaskaamisen (turhat tieteenalat, uskonnot siinä mukana), niin tiedon ja ymmärryksen kanavat aukeavat massiivisin määrein. Kun kaikki ”turha” jätetään, niin ihmisellä on aikaa ajatella siis kehittää henkisiä kykyjään. Fyysisen ravinnon saanti on kuitenkin tarpeen ja sen tähden ihmisen tulisi elää yksinkertaisesti maan antimista. Hän voisi viljellä maata ja esimerkiksi vuorovesienergia voisi taata riittävän määrän energiaa, joten lihasvoimaakaan ei tarvitse paljon käyttää. Ja näin lopulta ihmiset vapautuisivat tasa-arvoisiksi ja vapaiksi ajattelijoiksi pohtimaan esimerkiksi atomeja, tähtiä ja valoa.

Luonto on Jefferiesielle keskeinen. Hän kuvaa sen kokemisen voimakkaana erityisesti aistien kautta. Luonnon kokeminen ja havaitseminen on mahdollistanut hänelle kanavan alkaa pohtia tietoisuutensa, tiedon ja ymmärryksen laajentamista. Jefferiesin visiossa ihminen on ylin kaikesta luonnon järjestelmässä ja vaikka ihmisen tulisi palata takaisin luontoon, niin se tapahtuu pääosin kuitenkin vain sen tähden, että ihmisellä olisi enemmän aikaa filosofoida, oivaltaa, ymmärtää. Jefferies ei lopulta ole niin naturalistinen kuin voisi ymmärtää tai hän ei ole siinä mielessä ”luonnon puolella” vaan enemmänkin ihmisen puolella. Luonto on tila, väline, mahdollistaja ihmisen ajattelun kehittämiselle.

Jefferiesin teksti on polveilevaa, romanttisella pensselillä maalailevaa, ajoittain julistavaa ja ajoittain ylevää tykitystä hänen ajattelustaan. Riveiltä pursuaa aito into ja intohimo asialleen, jonka hän uskoi olevan jotakin suurta ja merkittävää ihmiskunnalle. Jefferies on omaperäinen monilta osin idealistinen ajattelija, jolla oli missio vapauttaa ihmiskunta.

Jefferiesin ajatukset ovat kiehtovia. Olisipa se upeaa, jos ihminen voisi vapautua erilaisista sisäisistä ja ulkoisista esteistä ja taakoista kokopäiväiseksi ajattelijaksi. Olen kuitenkin realisti. Ihminen on ihminen. Pidän kuitenkin siitä, että ihmisellä on rohkeutta ja kykyä ajatella reippaasti boksin ulkopuolelle ja pidän siitä ajatuksesta, että ihminen ottaisi iisimmin suhteessa toisiinsa (tasa-arvo ihmisten välillä, kunnioitus, ei taloudellista riistoa ihmisten kustannuksella) ja luontoon (koska maapallo ei tällä menolla kestä meitä ihmisiä)

*

”Aurinko paistaa etelässä meren yllä ja heittää aallon juurelle varjoa, joka läikkyy aallon edessä ja nousee hiljalleen edessään kaartuvalle harjalle, kunnes aalto luhistuu rantaan peittäen oman tumman kuvansa. Taivaanrannan äärissä aallot vellovat yhtä korkeina ja leveinä kuin ne jotka murtuvat rantaan. Nämä luokseni ulottuvat ja vavahtelevaan rantaan lyövät aallot ovat kuin ajatuksia, jotka on tiedetty aikapäiviä. Ne ovat kuin muinaisia, toistuneita ja yhä uudelleen toistuneita ajatuksia, jotka ovt murtuneet mielen rantaviivaan tuhansien vuosien ajan. Minusta tuntuu, että taivaanrannan tuolla puolen on vielä muita, minulle tuntemattomia ideoiden aaltoja, jotka kohoilevat yhtä tasaisena vuona kuin valtamerenkin aallot. Tosiasioita koskevaa tietoa on rajattomasti, sillä niitä on jalkojeni juuressa määrättömästi kuin lukemattomia pikkukiviä. Ajattelun tieto on kovin rajallista! Samat ajatukset, joita on merkitty muistiin vuosisatojen ja taas vuosisatojen ajan, toistuvat ikuisesti.

Voisinpa lähteä liikkeelle ja purjehtia tuonnemmas meren äärilaidan ylitse, ja kun sen takaa nousisi toinen äärilaita, kulkisin yhä edemmäs, alati laajenevalle ajatuksen ja elämän valtamerelle. Vastaava kaipaus nousee kaikella aallon ja sitä seuraavan aallon voimalla, kaikella syvyyksien sykkeellä, taivaan selkeällä kirkkaudella – mahtavan meren koko hienovireisellä voimalla.”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Richard Jefferies: Sydämeni tarina

1883, The Story of My Heart

2017 Basam Books

Suomennos ja esipuhe: Antti Immonen

Kansi: H.J. Johnstone (Wikimedia)

145 sivua

arvostelukappale

*

Lisää luontoa blogissa

Hannimari Heino ja Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä

Sinikka Piippo: Suomen luonnon lääkekasvit

Metsänhoitajien kirjoja puista – Max Adams: The Wisdom of Trees ja Peter Wohlleben: Puiden salattu elämä

*

Blogitekstit valmistumassa:

Hanna Storm: Kutsun itseni kylään, Peter Sandström: Äiti marraskuu, Vanhan Japanin taruja (kertomuskokoelma) ja Pirkko Lastikka: Etäisten teiden haibun

Mainokset

Patti Smith: Omistautuminen

Tämä on toinen kirja, jonka olen lukenut Patti Smithiltä. Ensimmäiseni oli Just Kids (suom. Ihan kakaroita), joka poikkeuksellisesti oli minulle kiinnostava omaelämäkerta. Harvemmin olen innostunut elävistä tai kuolleistakaan ihmisistä niin paljon, että lukisin heistä elämäkerrallista kirjallisuutta. Kohtaan oikeat ihmiset mieluiten muilla tavoin kuin kirjallisesti. Fiktiiviset tyypit ovat minulle usein kiehtovampia. Mutta Just Kids oli varsin kiinnostava lukukokemus, mikä voi johtua sen sisällöstä ja/tai Smithin tavasta kertoa elämänkokemuksistaan. Kirjan aihepiirit resonoivat minussa: runous ja valikoitu ranskalainen kirjallisuus, elämän rosoisempi kuvaus, runous, kertojan (Patti Smith) suhde Robert Mapplethorpeen, runous, taiteilijuuden kuvaus-haaveilu-ponnistelu ja runous.

Omistautuminen kulkee eteenpäin Ihan kakaroiden tavoin omakohtaisella tunnustelulla ja pohdinnolla, mutta tällä kertaa tiiviimmin keskittyen mm. kirjallisuuteen, kirjailijuuteen ja kuinka tekstit syntyvät. Minkäänlaisesta kirjoitusoppaasta ei ole kyse vaan Omistautumisessa näkökulma kirjoittamiseen on omakohtaisuus. Kuljemme Patti Smithin matkassa Ranskassa ja saamme lukea mitä hän kokee ja ajattelee. Kirjan alkupuolen ja lopun tekstit Miten mieli toimii ja Uni ei ole unta käsittelevät kirjoittamista ja niiden välissä on laaja kertomus nimeltä Omistautuminen, jonka voi tulkita allegoriseksi tai metaforalliseksi tekstiksi liittyen kirjoittamiseen.

Siinä missä alun ja lopun tekstit tekivät minut onnelliseksi lukijaksi, niin ainakaan ensimmäisellä lukukerralla minä ja kertomus nimeltä Omistautuminen emme kohdanneet. Miksi? Näin sen luin ja koin: Omistautuminen on novelli/kertomus nuoresta tytöstä/naisesta, joka on kai orpo ja jonka haaveena, pakkomielteenä, pyhänä elämäntehtävänä on elää taitoluistelijana. Hän on perheensä hylkäämä toistamiseen. Hän tapaa vanhemman miehen, heille kehkeytyy tuntumani mukaan mahdollisesti molemminpuoliselle hyväksikäytölle pohjautuva suhde, joka päättyy ikävästi. – – –

Kuljin novellin mukana kiltisti, joskus kiinnostuneena mihin tarina kulkee, mitä henkilöhahmoista paljastuu juonen edetessä, joskus hämilläni, joskus ärsyyntyneenä ja välillä ihmettelin henkilöhahmojen motiiveja tai onttoutta (motiivittomuutta, niiden ontumista, epärealistisuutta, jotakin). Ymmärsin, että minulle kuvattiin omistautumista omalle ilmaisulle, mutta millä keinoilla, mitä se tekee ihmiselle. Ymmärsin myös, että kertomus teki näkyväksi sen, miten kirjailijan elämä, kokemukset, arkinen meininki, voivat tarttua niihin teksteihin mukaan, joita hän haluaa lukijoilleen kertoa. Esimerkiksi ennen kertomusta olevassa tekstissä Miten mieli toimii Smith kertoo, kuinka hän katsoo hotellihuoneen televisiosta taitoluistelua, vaikuttuu näkemästään ja näin alkaa kuin huomaamatta rakentumaan fiktiivinen hahmo, joka on taitoluistelija.

*

Kirjan lukukokemukseeni liittyi useita oivalluksia, jotka liittyvät minuun lukijana ja kirjoittajana. Tajusin, että viihdyn lukijana selkeästi paremmin Patti Smithin niiden tekstien parissa, jotka tulevat suoraan naisesta itsestään, hänen elämästään ja ajattelustaan ilman että fiktiivinen tarina toimii jonkinlaisena filtterinä, peilinä tai allegoria-metafora-tms – kertomuksena.

Koin, että kirja kertoi minulle vahvimmin kirjoittamisesta. Mistä tekstit Patti Smithin kokemuksen mukaan syntyvät, mistä ideoista, rakennusmateriaaleista, jotka tietoisesti ja tiedostamattakin tarttuvat kirjailijan matkaan. Viihdyin kirjan parissa sen alun ja lopun omakohtaisten tekstin ääressä. Matkustelu, läsnäolot paikoissa ja ajassa olivat kiinnostavia. Sain kiinni tunnelmasta, olin kertojan kanssa matkalla Pariisissa ja muualla Ranskassa. Istuin kahviloissa, kävin hautausmailla ja niin edelleen. Kirjan sivuilla pääsin käymään myös Albert Camusin kotona ja hänen yhden käsikirjoituksensa äärellä. Tästä olen onnellinen. Albert Camus on kirjallisuuden kentällä yksi minun pyhistä lehmistäni, temppelin pyhistä pyhimpiä ja vapautettu karnevalistisista asenteistani elämään ja kirjallisuuteen.

Smithin omakohtaisuus kirjoittamiseen resonoi minussa hyvää tekevillä taajuuksilla. Kaikki se, mitä hän sanoo tekstien synnystä, kirjoittamisen pakosta, inspiraatiosta, muusista. Tekstit eivät synny tyhjästä, jokin herättää, kiehtoo, pakottaa reagoimaan tekstin tuottamisella. Siis, että on  a i v a n   p a k k o reagoida johonkin taiteeseen, teksteihin, kuvalliseen, auditiivisen tai vain johonkin elämän eteensä tuomaan hetkeen kirjoittamalla.

*

Näin Patti Smith kertoo, mitä hänelle tapahtui Albert Camusin kotona hänen päästessä tutustumaan yhteen kirjailijan käsikirjoitukseen:

”Kääntelin sivuja varovasti ja ihastelin jokaisen arkin esteettistä kauneutta. Sadan ensimmäisen vesileimalla varustetun arkin vasempaan reunaan oli painettu ”Albert Camus”, mutta loput eivät olleet nimikoituja, ikään kuin Camus olisi kyllästynyt oman nimensä näkemiseen. Monilla sivuilla oli runsaasti hänen määrätietoisia merkintöjään: rivejä oli huolellisesti muotoiltu uudelleen, osia tekstistä oli päättäväisesti vedetty yli. Sivuilta välittyi vaikutelma tehtävästä, jolla oli täsmällinen tavoite – malttamattomasta sydämestä, joka työnsi edellään kirjan lopetuskappaleen päätössanoja, viimeisiä, jotka hän koskaan oli kirjoittava.

Olin kiitollisuudenvelassa Catherinelle siitä, että sain tutustua hänen isänsä käsikirjoitukseen ja että minulle oli järjestetty tilaisuus syventyä näihin kallisarvoisiin hetkiin, pyytämättäni. Vähitellen kuitenkin huomasin, että keskittymiskykyni alkoi tuttuun tapaan ailahdella. Koin jälleen samaa pakottavaa tarvetta, joka estää minua antautumasta täydellisesti taideteoksille ja kiskoo minut lempimuseoni saleista oman luonnonpöytäni ääreen. Se pakottaa minut sulkemaan Song of Innocensen – jotta voisin kokea, Blaken lailla, välähdyksen jostakin jumalallisesta, josta myös voisi syntyä runo.

Siinä on suuren taideteoksen ratkaiseva voima: se sysää meidät liikkeeseen. Ja yhä uudelleen minut valtaa hybris, joka uskottelee minulle, että kykenen vastaamaan tuohon kutsuun.”

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Patti Smith: Omistautuminen

Alkuteos: Devotion (2017)

2018 Siltala

suomennos Antti Nylén

126 sivua

arvostelukappale

*

Muita kirjoittamiseen ja kirjallisuuteen liittyviä pohdintoja blogissa:

Risto Ahti: Ensimmäinen rakkaus

Hermann Hesse: Maailmankirjallisuuden kirjasto

Marguerite Duras: Kirjoitan

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja

Mieleni teki kutsua kirjaa tutkielmaksi surutyöstä, kuoleman läsnäolosta ja läheisen menettämisestä kuolemalle. Tutkielma tuntuu määritelmänä kuitenkin liian kliiniseltä. Naja Marie Aidtin kirjassa kyllä lähestytään aihetta eri näkökulmista, mutta vahvoilla tunnelatauksilla ja subjektiivisilla kokemuksilla.

Haluan vaihtaa tutkielma-sanan toiseen yrittäessäni määritellä kirjaa. (Miksi edes haluan määritellä? Onko kirjasta ”helpompi” kirjoittaa, kun määrittelee sen joksikin?)

En tiedä uskallanko, mutta voisin kuvailla kirjaa ruumiinavaukseksi surutyöstä, kuoleman läsnäolosta ja läheisen menettämisestä kuolemalle.

Miksi en uskalla kutsua kirjaa ruumiinavaukseksi? Koska haluan kunnioittaa toisen surua ja olla mainitsematta sanaa, joka jää kuihtuvana kuorena ihmisestä jäljelle. Tuntuu, että minulla ei ole lupa mainita (hiljaisuus)avaus-termiä, koska elämältä menetetty ei ole minun läheiseni. Silti kirjan lukukokemus tuntui hyvin avoimelta, fyysiseltä ja raa’altakin. Tämä tulee selväksi surun osalta, mutta Aidt tulee kuvailleeksi myös onnettomuudessa kuolleen poikansa ruumista ja sen vammoja.

Kuolema konkretisoituu, mikä ei tee siitä hyväksyttävämpää. Kuolema ei ole ongelma, jonka konkretisoiminen, jakaminen osiin poistaisi sen. Kuolema on ja sen kanssa ei neuvotella. Menetys on lopullinen.

Naja Marie Aidtin kirja ei ole kliininen, eikä se ole looginen. Se pursuaa henkistä ja fyysistä kipua menetyksestä. Tuntemukset pirskahtelevat, pursuavat ja pakottuvat ulos tekstistä lukijalleen. Aidtin kirja on vaikeroiva selvitys äidin tuskasta ja samalla kuin kaunis muistokirja menetetyn pojan muistolle. Aidt etsii lohtua suruunsa ja joiltakin osin myös selitystä kuolemaan muistoista tallentaen poikansa kaikki fyysiset ja henkiset piirteet viimeistä muistettavaa yksityiskohtaa myöten. Matkalla menneisyyteen Aidt oppii pojastaan myös asioita, joita ei osannut arvata tai tietää.

*

Selvittäessään surunsa anatomiaa Aidt tarttuu toisten lapsensa menettäneiden kokemuksiin menneiltä vuosikymmeniltä ja -sadoilta. Lainaukset esimerkiksi runoilija Stéphane Mallarmélta olivat sykähdyttäviä.

”tunnen läsnäolosi / niin väkevästi – ja sen että / sinulla on vieläkin / hyvä olla / luonamme, isän, äidin / (lähellä) – mutta / vapaa, ikuinen / lapsi, ja kaikkialla / samaan aikaan – / – – / ”

Aidt kertoo kuinka Mallarmé ei voinut kirjoittaa kokonaisia runoja saati runoteosta kuolleesta pojastaan, vaan ainoastaan katkelmia ja muistiinpanoja. Aidtin kirja tuntuu myös katkelmilta ja muistiinpanoilta kuoleman ja menetyksen hetkestä, menetyksestä ja äkkinäisiltä tunteilta, joita tämä kaikki herättää.

*

Kirjassa on jonkinlainen löyhä kronologia hetkestä, jolloin puhelinsoitto tulee sairaalasta   Carlin kuoleman hetkeen sairaalassa, kun elämää ylläpitävät koneet sammutetaan. Kirjan aikajänne oikeastaan kulkee eteenpäin hetkittäin, jotka eivät kuitenkaan ole ohimeneviä vaan niihin vaivutaan pitkiksi ajoiksi, kelataan aina uudestaan alkuun ja niitä ei voi unohtaa. Tällä  hetkien matkalla hapuillaan menneeseen: toistetaan ilta, jolloin puhelinsoitto tavoitti, kerrataan kuoleman tapahtuma ja syvennytään siihen johtaneisiin syihin, käydään läpi ihmistä tuhoavia tunteita syyllisyydestä raivoon ja vieraillaan Carlin hautajaisissa omaisten puheiden muodossa.

Kirja ei kertonut minulle ensisijaisesti kuolemasta vaan omaisista, jotka jatkavat elämää(n). Kirja muistuttaa päiväkirjaa, muistiota ja runoteosta. Ajatus äärimmäisestä menetyksestä hirvittää ja vaimentaa. Naja Marie Aidt ei hiljentynyt vaan hän kirjoitti auki kokemuksensa.

*

Säkeistö runoa Naja Marie Aidtilta, josta kirja on saanut nimensä:

Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin

anna se takaisin

anna takaisin se

minkä sait kuolleelta

kun seisoitte sateessa lumessa

auringossa ja kuollut oli elävä

ja käänsi kasvonsa sinua kohti

kuin haluaisi kysyä jotakin

mitä et enää muista ja myös hän

oli unohtanut sen ja siitä on

ikuisuus

nyt jo ikuisuus

*

*

Teksti ja kuva: Heidi Kusmin-Bergenstad

*

Naja Marie Aidt: Jos kuolema on vienyt sinulta jotakin anna se takaisin. Carlin kirja.

2017, 2018 suom. Katriina Huttunen

Kustantamo S & S

Kansi: Tuomo Parikka

160 sivua

Arvostelukappale

*

Kirjoja menetyksestä, kuolemasta, surusta

Tomi Kontio: Saattaa, olla

Max Porter: Surulla on sulkapeite

Juha Hänninen: Kuolemme vain kerran

*

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm.

Reader, why did I marry him?

Kirjakko ruispellossa

Tuijata. Kulttuuripohdintoja